Thich Nhat Hanhin opetuksia elämästä ja kuolemasta

 Otteita Thich Nhat Hanhin kirjasta Ei kuolemaa, ei pelkoa; lohduttavaa elämänviisautta. Basam Books 2003. 

Suurin pelkomme on, että kuollessamme katoamme kokonaan. Monet meistä uskovat, että koko olemassaolomme kestää hetkestä, jolloin synnymme tai saamme alkumme hetkeen, jolloin kuolemme. Uskomme tulevamme tyhjästä ja katoavamme tyhjyyteen. Niinpä meitä pelottaa ajatus tuhoutumisesta. Buddhalla oli täysin toisenlainen ymmärrys olemassaolostamme. Buddhan mukaan syntymä ja kuolema ovat käsitteitä. Ne eivät ole todellisia. Se, että pidämme niitä todellisina, synnyttää voimakkaan harhakuvan, jonka vuoksi kärsimme. Buddha opetti, ettei ole olemassa syntymää eikä kuolemaa; ei tulemista eikä menemistä; ei samaa eikä erilaista; ei pysyvää minuutta eikä tuhoutumista. Me vain kuvittelemme näin. Kun ymmärrämme, että olemme tuhoutumattomia, vapaudumme pelosta. Se on suuri helpotus. Voimme nauttia elämästä ja arvostaa sitä uudella tavalla. 

Buddha sanoi, että kun olosuhteet ovat riittävät, jotain ilmentyy. Sanomme, että se on olemassa. Kun yksi tai kaksi edellytystä puuttuu ja jokin lakkaa ilmentymästä samalla tavalla kuin aiemmin, sanomme, ettei se ole olemassa. Buddhan mukaan asioiden luokittelu olemassa oleviin ja olemattomiin on väärin. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään täysin olemassa olevaa tai täysin olematonta. Tämä on helppo ymmärtää television ja radion avulla. Saatamme olla huoneessa, jossa ei ole televisiota eikä radiota. Luulemme, että televisio- ja radio-ohjelmat eivät ole olemassa siinä huoneessa. Mutta me kaikki tiedämme, että huone on täynnä signaaleja. Ohjelmien signaalit täyttävät ilman kaikkialla. Tarvitaan vain yksi edellytys, radio tai televisio, ja muodot, värit ja äänet ilmestyvät. Olisi ollut virheellistä sanoa, etteivät signaalit ole olemassa vain siksi, ettei meillä ole radiota tai televisiota, joilla ottaa ne vastaan ja päästää ne ilmentymään. Ne vain vaikuttivat olemassa olemattomilta, koska olosuhteet eivät olleet riittävät niiden ilmentymiselle. Tuona hetkenä tuossa huoneessa emme uskoneet niiden olemassaoloon. On virheellistä todeta, ettei jotain ole olemassa vain siksi, ettemme havaitse sitä. Meitä hämmentävät ainoastaan käsityksemme olemisesta ja olemassa olemattomuudesta. Ne saavat meidät luulemaan, että jotain on tai ei ole olemassa. Näitä käsityksiä ei voi soveltaa todellisuuteen. 

Prajnaparamitassa sanotaan: "Kuuntele, Shariputra, kaikki dharmat (ilmiöt) ovat tyhjiä, niitä ei ole luotu eikä tuhottu, ne eivät lisäänny eivätkä vähene."

Tässä on tärkeää huomata, mitä tyhjyydellä tarkoitetaan: se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei meillä ole erillistä minuutta. Millään ei ole erillistä minuutta, eikä mikään ole olemassa itsestään. Jos tutkimme asioita tarkasti, huomaamme, että kaikki ilmiöt, me mukaan lukien, koostumme erilaisista tekijöistä. Me koostumme isästämme ja äidistämme, isoisistämme ja isoäideistämme, ruumiistamme, tunteistamme, havainnoistamme, mielemme muodostelmista, maasta, auringosta ja loputtomasta määrästä tekijöitä, jotka eivät liity minuuteemme. Kaikki nämä osatekijät ovat riippuvaisia syistä ja olosuhteista. Näemme, miten kaikki olemassa ollut, olemassa oleva ja olevaksi tuleva on yhteydessä kaikkeen muuhun ja riippuvaista kaikesta muusta. Kaikki, mitä näemme, on ilmentynyt vain siksi, että se on osa jotain muuta, muita olosuhteita, jotka ovat mahdollistaneet sen ilmentymisen. Ilmiöitä ei luoda eikä tuhota, koska ne ovat jatkuvassa ilmentymisprosessissa. Saatamme olla tarpeeksi älykkäitä ymmärtääksemme tämän, mutta älyllinen ymmärrys ei riitä. Tämän todellinen ymmärtäminen tarkoittaa vapautumista pelosta. Se tarkoittaa valaistumista. Se tarkoittaa olemista yhteenkuuluvuudessa kaiken muun kanssa.

Kun Shakespeare sanoo: "Ollako vai eikö olla - siinäpä kysymys", Buddha vastaa: "Ollako vai eikö olla - siitä ei ole kysymys." Olla ja ei olla ovat ainoastaan kaksi vastakkaista ajatusta. Mutta ne eivät ole todellisia, eivätkä ne kuvaa todellisuutta.

Minulla on valokuva itsestäni kuusitoistavuotiaana poikana. Onko se minun valokuvani? En ole aivan varma. Kuka on kuvan poika? Onko se sama henkilö kuin minä vai joku muu? Mieti tarkkaan, ennen kuin vastaat. Monet ihmiset sanovat, että kuvan poika ja minä olemme sama henkilö. Jos poika on sama henkilö kuin minä, miksi hän näyttää niin erilaiselta? Onko tuo poika vielä elossa vai onko hän kuollut? Hän ei ole sama henkilö kuin minä, muttei myöskään eri henkilö. Jotkut katsovat valokuvaa ja sanovat, ettei kuvan nuorta poikaa enää ole olemassa. Ihminen koostuu ruumiista, tunteista, mielteistä, mielen muodostelmista ja tajunnasta, jotka kaikki ovat minussa muuttuneet tuon valokuvan ottamisen jälkeen. Kuvassa olevan pojan ruumis ei ole sama kuin minun ruumiini nyt yli seitsemänkymmentävuotiaana. Tunteet ovat erilaiset ja havainnot hyvin erilaisia. Tuntuu kuin olisin aivan eri henkilö kuin tuo poika, mutta ilman tuon pojan olemassaoloa minuakaan ei olisi olemassa. Olen jatkumo samalla tavoin kuin sade on pilven jatkumo. Jos katsot valokuvaa tarkemmin, näet minut siinä jo vanhana miehenä. Sinun ei tarvitse odottaa viittäkymmentäviittä vuotta. Kun sitruunapuu kukkii, et ehkä näe vielä hedelmiä, mutta tarkemmin katsoen ymmärrät, että hedelmät ovat jo puussa. Tarvitaan enää yksi tekijä, jotta ne tulevat näkyviin: aikaa. Sitruunat ovat jo sitruunapuussa. Nyt näet vain oksat, lehdet ja kukat. Mutta ajan myötä sitruunapuu kantaa hedelmää.

Sytytämme kaksi kynttilää, ja puhallamme tulitikun sammuksiin. Luuletko, että tulitikun liekki on kuollut? Liekki ei synny eikä kuole. Kysymys kuuluukin, ovatko kahden kynttilän liekit yksi ja sama liekki vai kaksi eri liekkiä? Ne eivät ole samat, mutteivät myöskään eri liekit. Nyt toinen kysymys: onko tulitikun liekki kuollut? Se on sekä kuollut että elossa. Sen luonto ei ole kuolla eikä syntyä. Jos jätämme kynttilän palamaan tunnin ajaksi, pysyykö sen liekki samana vai tuleeko siitä toinen liekki? Kynttilän sydän, tali ja happi muuttuvat koko ajan. Jos ne kerran muuttuvat, liekinkin täytyy muuttua. Niinpä liekki ei ole se sama, muttei myöskään eri liekki. 

Olen saapunut, olen kotona

Tässä ja nyt

Olen vahva, olen vapaa

Asun äärettömyydessä

Voit lausua tätä gathaa, runoa, kävely- tai istumameditaation aikana. Voit harjoitella tätä runoa, kun ajat töihin. Et ole ehkä vielä saapunut työpaikallesi, mutta ajaessasi olet jo saapunut todelliseen kotiisi, nykyhetkeen. Ja kun saavut työpaikallesi, sekin on todellinen kotisi. Olet myös työpaikallasi läsnä nykyhetkessä. 

Jos pystyt hengittämään sisään ja ulos ja kävelemään tässä hengessä: "Olen saapunut, olen kotona, tässä ja nyt", tulet huomaamaan, että sinusta on heti tulossa paljon vahvempi ja vapaampi. Olet läsnä nykyhetkessä, todellisessa osoitteessasi. Mikään ei enää saa sinua juoksemaan tai pelkäämään. Olet vapaa menneisyyden murehtimisesta. Et ole juuttunut ajattelemaan sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut ja mitä et pysty hallitsemaan. Olet vapaa syyllisyydestä, joka koskee menneisyyttäsi ja vapaa tulevaisuutta koskevista huolista. Ainoastaan vapaa ihminen voi olla onnellinen. 

Kun aamulla syöt leipäsi tai voisarvesi, syö se siten, että leipä antaa elämän. Nauti ehtoollinen joka aamu, kun murrat leipäsi tai maistat voisarveasi. Tunne olevasi elossa; tunne olevasi yhteydessä koko maailmankaikkeuteen. Jos leipäpala on Jeesuksen ruumis, se on myös maailmankaikkeuden ruumis. Voimme sanoa: "Tämä leipäpala on maailmankaikkeuden ruumis." Tarkkaavainen syöminen sallii sinuin tunnistaa leipäpalan maailmankaikkeuden ruumiiksi. Kun syöt tällä tavoin, olet uusi ihminen. Anna uuden olemuksesi ilmentyä sinussa. Voit tehdä tätä harjoitusta yksin. Voit myös harjoittaa sitä muiden kanssa auttaaksesi veljiäsi ja sisariasi uudistamaan itseään päivittäisen harjoituksensa jokaisena hetkenä.

Buddha, bodhisattvat ja Buddhan oppilaat ovat henkisiä esivanhempiani. Heihin kuuluvat omat henkiset opettajani, joista osa on vielä elossa ja osa jo poistunut. He ovat läsnä minussa, koska he ovat siirtäneet minuun rauhan, viisauden, rakkauden ja onnellisuuden siemenet. He ovat herättäneet henkiin oman kykyni ymmärtää ja olla myötätuntoinen. 

Olivatpa juuresi missä tahansa henkisessä perinteessä, ota mukaan harjoitukseesi sen perinteen opettajat. Jos juuresi ovat kristinuskossa, henkisiin opettajiisi lukeutuvat Jeesus, hänen opetuslapsensa, pyhimykset ja kristilliset opettajat, jotka ovat koskettaneet elämääsi. Jos juuresi ovat juutalaisuudessa, saatat haluta sisällyttää harjoitukseesi patriarkat, matriarkat ja korkea-arvoiset rabbit. Henkiset esivanhempani, lihalliset esivanhempani, henkiset jälkeläiseni ja lihalliset jälkeläiseni ovat kaikki osa minua. Minä olen he, ja he ovat minä. Minulla ei ole erillistä minuutta. Me kaikki olemme olemassa osana elämän ihmeellistä virtaa.

Bodhisattva Manjushri

On myös olemassa bodhisattvoja, jotka eivät vaikuta kovin aktiivisilta, mutta he ovat hyvin tyyniä ja lempeitä, ja heidän läsnäolonsa innostaa meitä rakkauteen, ymmärrykseen ja suvaitsevaisuuteen. Maailmassa on lukemattomia tällaisia bodhisattvoja. Meidän tulisi elää niin, että meillä on aikaa tunnistaa heidän läsnäolonsa ja tutustua heihin. Bodhisattvat eivät ole jumalia tai menneisyyden hahmoja. Heitä elää ruumiillistuneina ympärilläsi. Heillä on paljon energiaa, ymmärrystä ja myötätuntoa, ja me voimme hyötyä heidän läheisyydestään. 

Kshitigarbha, joka menee synkimpiin paikkoihin auttaakseen kaikkia olentoja, ei ole vain yksi henkilö. Hänellä on monia ilmentymiä kaikissa erilaisissa helveteissä, joita löydämme maailmastamme. Sadaparibhuta, bodhisattva, joka sanoo: "En koskaan uskaltaisi halveksia ketään", on myös kaikkialla. Vaikka jollakulla ei näyttäisi olevan kykyä valaistua, hän tietää, että jokaisessa on tuo kyky. Sadaparibhuta auttaa jokaista saamaan itseluottamusta ja pääsemään eroon alemmuuden tunteista. Tällainen kompleksi halvaannuttaa ihmisen. Sadaparibhutan erikoislahjana on vaalia meissä olevaa valaistunutta rakkauden mieltä. Tämä bodhisattva ei ole vain henkilö Lootussutrasta, vaan hänet voi löytää keskuudestamme monissa eri valepuvuissa. Meidän tulee tunnistaa bodhisattva Sadaparibhuta, joka on ruumiillistuneena keskuudessamme. Manjushri on bodhisattva, jolla on ymmärrystä - henkilö, joka voi ymmärtää meitä ja tehdä meistä loputtoman onnellisia. Manjushri kykenee näkemään kärsimyksemme ja vaikeutemme, eikä hän koskaan syytä tai rankaise meitä. Hän on aina vierellämme rohkaisemassa ja valaisemassa meitä. Manjushri ei ole tarinan hahmo vaan läsnä keskuudessamme monissa valeasuissa, joskus pikkusiskona, veljenä, tai sisaren tai veljen lapsena.

Bodhisattva Avalokiteshvara

Me emme palvo kuvitteellisia tai myyttisiä henkilöhahmoja. Bodhisattvat eivät ole pilvissä eläviä menneisyyden hahmoja. Bodhisattvat ovat todellisia ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta ja päättäväisyyttä. Kun voimme ymmärtää toisen ihmisen kärsimyksiä ja tuntea rakkautta häntä kohtaan, olemme yhteydessä suuren ymmärryksen bodhisattvaan. Syvällisen kuuntelemisen bodhisattva, Avalokiteshvara, on myös keskuudessamme. Psykoterapeuttien täytyy opetella kuuntelemaan yhtä syvällisesti kuin bodhisattva Avalokiteshvaran, joka katsoo syvälle korvillaan. Kun todella kuuntelemme lapsiamme tai vanhempiamme, Avalokiteshvara on jo sydämessämme. Kauniiden äänten bodhisattva, Gadgadashvara, käyttää musiikkia, kirjoituksia ja ääntä herättääkseen ihmiset. Jos olet runoilija, kirjailija tai säveltäjä, saatat olla tämä bodhisattva. Taiteelliset luomuksesi eivät pelkästään auta ihmisiä hetkellisesti unohtamaan tuskansa, vaan myös kastelevat heissä olevia valaistuneen ymmärryksen ja myötätunnon siemeniä. Joukossamme on monia kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä, jotka käyttävät äänten ihanaa valtamerta tehdäkseen ymmärryksen ja rakkauden helpommin lähestyttäviksi Buddhan opettamien dharman ovien kautta. Tätä tarkoittaa yksi Samantabhadran pyrkimyksistä:

Pyrin käyttämään äänten suurta valtamerta, Synnyttäen kauniisti vaikuttavia sanoja, Jotka ylistävät Buddhan valtavia hyveitä, Menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

- Kukkakoristesutran viimeinen kappale

Kuoleman lähestyessä saattaa olla, ettet ole kovin tietoinen ruumiistasi. Koet tunnottomuutta, mutta olet edelleen kiinni ajatuksessa, että ruumiisi on sinä. Luulet, että ruumiisi hajoaminen tarkoittaa sinunkin hajoamistasi. Sen vuoksi sinua pelottaa. Pelkäät katoavasi lopullisesti. Kuolevan henkilön ruumiin hajoaminen ei voi vaikuttaa henkilön todelliseen luontoon. Sinun kuuluu selittää hänelle, että hänen elämällään ei ole rajoja. Hänen ruumiinsa on vain ilmentymä, aivan kuin pilvikin. Kun pilvi ei enää ole pilvi, se ei ole kadonnut. Se ei ole kadonnut tyhjyyteen; se on muuttanut muotoaan; siitä on tullut sadetta. Tämän vuoksi meidän ei tulisi luulla, että oma minuutemme ja ruumiimme ovat yhtä. Tämä ruumis ei ole minä. Minä en ole kiinni tässä ruumiissa. Minun elämäni on rajaton. 

Olen käyttänyt Anguttara Nikayassa olevan, kuoleville annettavan sutraopetuksen sanoja, ja tehnyt niistä laulun. Se on kehtolaulu, joka voidaan laulaa henkilölle, jonka elämä on loppumaisillaan:

Tämä ruumis ei ole minä, minä en ole kiinni tässä ruumiissa, Elämäni on rajatonta, En ole koskaan syntynyt enkä kuollut. Suunnaton valtameri ja taivas eri aurinkokuntineen Kaikki ilmentyvät tietoisuudesta. Aikojen alusta lähtien olen ollut vapaa. Syntymä ja kuolema ovat vain ovia, joiden kautta astumme sisään ja ulos. Syntymä ja kuolema ovat piilosilla keskenään. Joten hymyile minulle, tartu käteeni ja vilkuta hyvästiksi. Tapaamme viimeistään huomenna. Tapaamme aina uudelleen todellisessa alkulähteessämme, Elämän monimuotoisilla poluilla.

Sen sijaan, että sanoisit Tämä ruumis ensimmäisellä rivillä, voit toistaa rivin sijoittaen siihen sanat Nämä silmät... Nämä korvat... Tämä nenä... Tämä kieli... Tämä mieli... Nämä muodot... Nämä äänet... jne. (Esim. Nämä silmät eivät ole minä; minä en ole kiinni näissä silmissä...)

Tämän laulun esittäminen kuolevalle henkilölle vapauttaa hänet ajatuksesta, että hänellä olisi pysyvä identiteetti, joka on yhteydessä johonkin ruumiinosaan tai mieleen. Kaikki koostumukset hajoavat, mutta todellinen minuutemme ei katoa tyhjyyteen. Tällainen ohjattu meditaatio auttaa meitä vapautumaan luulosta, että olisimme yhtä ruumiimme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Me emme todellisuudessa ole mitään näistä. Meidän elämämme on rajatonta. Syntymä, kuolema, oleminen ja olemassa olemattomuus eivät määrittele meitä. Tämä on totuus. 

Tajuttomana olevilla henkilöillä on kyky kuulla meitä, jos istumme heidän vierellään täysin läsnä ja rauhallisina. Kymmenen vuotta sitten Bordeaux'ssa asuvat yliopisto-opiskelija sai kuulla, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan Kaliforniassa. Opiskelija itki valtavasti. Hän ei tiennyt, olisiko hänen äitinsä enää elossa, kun hän saapuisi kotiin Kaliforniaan. Sisar Chan Khong pyysi häntä lentämään Kaliforniaan välittömästi ja neuvoi, että jos äiti olisi vielä elossa pojan saapuessa, hänen tulisi harjoittaa kuten Shariputra oli tehnyt Anathapindikan kanssa. Sisar kehotti häntä puhumaan niistä onnellisista kokemuksista, jotka äiti ja poika olivat jakaneet. Pojan tuli kertoa tarinoita äidin varhaisilta avioliittovuosilta ja tämän nuoruudesta. Hänen tuli kertoa näitä tarinoita, koska ne tuottaisivat äidille iloa, vaikkei tämä olisikaan tajuissaan.

Kun poika saapui sairaalaan, äiti oli jo tajuton. Vaikkei poika täysin uskonutkaan, että tajuttomana makaava ihminen voi kuulla, hän teki silti, mitä sisar Chan Khong oli neuvonut häntä tekemään. Lääkärit kertoivat hänelle, että hänen äitinsä oli ollut tajuttomana viikon ajan eivätkä he olleet toiveikkaita, että tämä enää tulisi tajuihinsa. Kun poika oli puhunut äidilleen puolentoista tunnin ajan, tämä tuli tajuihinsa.

Jos istut kuolevan ihmisen vierellä täysin tyynenä ja ruumiiltasi, mieleltäsi ja sielultasi läsnäolevana, onnistut auttamaan häntä kuolemaan vapaana. 

Muutama vuosi sitten sisar Chan Khong vieraili vanhemman siskonsa luona sairaalassa. Kaksi vuotta maksansiirron jälkeen sisaren ruumis hylki uutta elintä. Hänellä oli hirveät tuskat. Kun sisar Chan Khong saapui sairaalaan, hän huomasi, että jokainen perheenjäsen oli luopunut toivosta olla avuksi. Vaikka sisko oli tajuton, hän silti vääntelehti, valitti ja huusi tuskissaan. Kaikki hänen lapsensa, jopa lääkäritytär, tunsivat itsensä voimattomiksi. 

Sisar Chan Khong saapui sairaalaan mukanaan kasettinauha, jolla Luumukylän munkit ja nunnat laulavat bodhisattva Avalokiteshvaran, suuren myötätunnon bodhisattvan, nimeä. Vaikka hänen siskonsa oli tajuton, sisar Chan Khong soitti kasettia sängyn vieressä ja, asetettuaan korvakuulokkeet siskolleen käänsi äänen lähes täysille. Muutaman minuutin kuluttua tapahtui jotain ällistyttävää. Sisko makasi täysin rauhallisena, kunnes kuoli viisi päivää myöhemmin. Noiden viiden päivän ajan sisar Chan Khongin sisko kuunteli bodhisattvan nimen lausuntaa. Hän oli vieraillut useita kertoja buddhalaistemppeleissä ja kuullut usein myötätunnon bodhisattvan nimen lausuntaa. Sen kuuleminen uudestaan kuolinvuoteella kasteli hänen elämänsä arvokkaimpien ja iloisimpien asioiden siemeniä. Hänen elämällään oli henkinen ulottuvuus, ja hänellä oli usko. Hän oli kuullut sutralausuntaa ja dharmaopetuksia monta kertaa. Kasettinauha, jolla oli munkkien ja nunnien lausuntaa, oli yltänyt hänen onnellisuutensa siemeniin. Ne olivat siemeniä, joita lääkärit eivät osanneet koskettaa. Kuka tahansa olisi voinut tehdä, mitä sisar Chan Khong teki, mutta se ei tullut kenenkään mieleen. 

Tietoisuutemme on kuin televisio monine kanavineen. Kun painamme kauko-ohjaimen nappia, valitsemamme kanava ilmestyy näkyviin. Kun istumme kuolevan henkilön vierellä, meidän täytyy tietää, mikä kanava valita. Kuolevan henkilön läheiset ovat tällöin parhaassa asemassa valitsemaan. Jos olet kuolevan henkilön läheisyydessä, käytä sellaisia ääniä ja kuvia tuon henkilön elämästä, jotka kastelevat hänen suurimman onnensa siemeniä. Jokaisen tietoisuudessa ovat Puhtaan maan ja nirvanan, Jumalan valtakunnan ja paratiisin siemenet. 

Wikipedia: Thich Nhat Hanh

Plum Village (Luumukylä)

Valkoinen Lumme, Thich Nhat Hanhin suomalainen sangha

Thich Nhat Hanhin kuolemasta julkaisin lyhyen postauksen toisessa blogissani 2022. 

Kiitos, anteeksi ja hyvästi, Rakas Äiti!

Piirrokseni äidistä v. 1995

Äitini joutui syyskuussa sairaalaan. Olin tottunut siihen että hänellä saattoi olla muutaman päivän reissuja, ja viime aikoina ne tuntuivat lisääntyneen, mutta tämä pitkittyi kolmeen viikkoon; hoito näytti alkaneen purra - niin kertoi minulle soittanut lääkäri - mutta jo seuraavana aamuna 15.10. tuli puhelu hoitajalta: äitini oli kuollut. 4.30 hän oli käynyt avustettuna vessassa, 6.00 hänet löydettiin elottomana. Se oli yllätys myös häntä hoitaneelle lääkärille. Koska kuolinsyy oli epäselvä, annoin tietenkin luvan lääketieteelliseen ruumiinavaukseen; samalla ajattelin sen antavan minulle hiukan lisäaikaa järjestelyihin. Häpeän sanoa, etten käynyt katsomassa häntä hänen ollessaan osastolla; jos olisin yhtään ajatellut nenääni pidemmälle... mutta toisaalta, ei se olisi mitään muuttanut. Silti ei koskaan pitäisi kuvitella että vielä on aikaa. Sitä ei voi tietää. Lääkäri kysyi minulta ennen hänen kuolemaansa, olenko huomannut hänessä muistamattomuutta, ja itse asiassa kiinnitin sellaiseen huomiota ensimmäistä kertaa vasta syyskuussa ennen hänen joutumistaan sairaalaan! Ilmeisesti hän oli alkanut jo disorientoitua tästä maailmasta. Onneksi hän sai kuitenkin pysyä enimmäkseen mieleltään järkevänä loppuun saakka; ruumis oli se joka alkoi antaa periksi jo vuosia aiemmin.  Muistan kuinka kerran käydessäni äitiä tapaamassa melkein järkytyin kun yhtäkkiä tajusin miten vanhalta ja raihnaiselta hän näytti! 

Samana päivänä töiden jälkeen menin suoraan sairaalaan, jonka kappeliin äitini ruumis oli minua varten tuotu ja laitettu esille. Lausuin aluksi ja lopuksi kolme Daimokua gashon* ja kumarruksen kera. Sanoin hänelle, "kiitos, anteeksi ja hyvästi, rakas äiti", sekä "Kristus olkoon sinussa, Hengen maan Valo loistakoon sinulle", joka on peräisin Kristiyhteisön hautauskaavasta (kuulun yhä Kristiyhteisöön, vaikka se ei tarkalleen ottaen vastaa henkilökohtaista vakaumustani enää). Meditoin puoli tuntia hänen ruumiinsa äärellä, elottomia kasvoja tuijottaen. Painoin suukon hänen kylmälle otsalleen. Suosittelen ehdottomasti kaikille, että he menisivät vähintäänkin katsomaan kuolleen läheisensä ruumista: se on yhtä luonnollinen kokemus kuin vastasyntyneen näkeminen ja mielestäni myös hyvin terveellinen muistutus! Muoto oli tyhjä, sen elävöittänyt liekki oli poissa - ei sammunut, vain poissa. Äitiä oli melkein vaikea tunnistaa, koska se ei enää ollut hän - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Myöhemminkin jotkut viralliset tahot puhuivat "vainajasta" tarkoittaessaan ruumista, kuten minä sitä suoraan nimitin; ikään kuin kyseessä olisi vielä joku, vaikka se oli vain jokin joka aiemmin kuului jollekulle - tai oikeastaan ei edes kuulunut, vaan oli vain lainassa. "Ei vanhoissa kuorissa ole mitään murheellista", sanoi Pikku Prinssi.

Vaivihkaa hän on astunut Suureen Hiljaisuuteen... mikä voisikaan olla luonnollisempaa meille maan hiljaisille. Ehkä sitten seuraa tosiaan Rauha ja Lepo tämän elämän vastapainoksi. Ei yhtään huono ajatus.   

[* Daimoku: Nichiren-buddhalaisuuden mantra: Nam Myoho Renge Kyo, "ylistys Lootus-sutran Mystiselle Laille"; Gasho: käsien ele, jossa kämmenet laitetaan yhteen rinnan eteen - rukous, tervehdys, kiitollisuus, kunnioitus...]

Juuri tällaiset kokemukset johtivat Siddharta Gautaman etsimään valaistumista ja tulemaan Buddhaksi:

Yhtäkkiä 29 vuoden iässä hän kohtasi pysymättömyyden ja kärsimyksen. Tehdessään harvinaisen käynnin ylellisen palatsinsa ulkopuolelle hän näki ensin jonkun toivottoman sairaan. Seuraavana päivänä hän näki raihnaisen vanhuksen ja sitä seuraavana päivänä kuolleen henkilön. Hän oli hyvin poissa tolaltaan oivallettuaan, että vanhuus, sairaus ja kuolema odottivat lopulta jokaista, jota hän rakasti, eikä hänellä ollut tarjota heille suojaa tältä.

(Buddhalaisuus.fi: Kuka Buddha oli?)

Pelko ei ole se mitä perimmäisten asioiden äärellä tuntee, vaan syvä kunnioitus Elämän (ja Kuoleman) Majesteetin edessä. Miksi pelätä sellaista, mikä tulee meidän kaikkien osaksi yhtä luonnollisesti kuin olemme syntyneet tähän maailmaan? Me olemme kaikki samanarvoisia kuolemassa, ja kaikki yhtä yksin astumme kynnyksen yli. Kuolema ei erottele, ja blogin esipuheessa teen selväksi etten usko meitä jaettavan eri paikkoihin ja kohdeltavan eri tavalla. Karma ja uudelleen syntyminen pitävät huolen "oikeudenmukaisuudesta". Ja kun niin moni läheinen ja rakas on jo mennyt verhon taa, kuinka siellä voisi odottaa mitään pahaa? Niin kuin Platon sanoi: "Kukaan ei tiedä kuolemasta edes sitä, onko se paras kaikista hyvistä asioista. Mutta me pelkäämme kuolemaa ikään kuin tietäisimme varmasti, että se on pahin kaikista pahoista asioista." Ja vaikka monilla meistä - minä mukaan lukien - voi olla hyvinkin varmoja ajatuksia siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen (vai tapahtuuko mitään), niin tosiasia on ja pysyy, että kukaan meistä ei oikeasti tiedä! On typerää ylimielisyyttä jos ei tätä kykene tunnustamaan. Toisaalla olen kertonut että vaikka pidänkin kuolemanrajakokemuksia sinänsä todellisina, niin sen lisäksi mikä niissä on universaalia, mielestäni on myös paljon sellaista ainesta joka on kunkin ihmisen oman mielen tuottamaa ja tämä pitäisi pystyä erottamaan, joten niitäkään ei aina voi ottaa ihan sellaisenaan yksityiskohtaisena todisteena, vaikka kokijalle itselleen ovatkin varmasti merkityksellisiä.

Itkin ainoastaan ensimmäisenä päivänä. Koin myönteisenä sen että se sattui enemmän kuin osasin odottaa. Sen jälkeen tiedostaminen siirtyi tunteen tasolta ajatuksen tasolle, ja kaikkiin niihin huoliin mitä tästä aiheutuu. Olen etukäteen ollut huolissani siitä että joudun kantamaan kaikki velvollisuudet harteillani, mutta toisaalta minähän olen usein huolissani asioista ja aina kaikki kuitenkin menee parhain päin! Nyt koin vain hetkellisesti sen tunteen, että Verho kahden maailman välissä on ohentunut, mikä oli vahva edellisen puolisoni kuoltua; ero on ehkä siinä, että silloin minä itse aktiivisesti kurotin hänen puoleensa. Lisäksi tämä oli odotettavissa, vaikka pääsikin hieman yllättämään; on vain luonnollista että lapset hautaavat vanhempansa. Jos lasketaan vain ihmiset, olen kohdannut kuoleman näin läheltä nyt kolme kertaa. Isästäni olen kertonut aiemmin tässä blogissa, samoin edellisestä puolisostani. Joka kerta on ollut erilainen. Isääni minulla ei koskaan ollut minkäänlaista suhdetta, mutta hänen sukulaisensa auttoivat paljon järjestelyissä, ja hänellä oli reilusti säästöjä kattamaan kulut, ja enemmänkin. Puolisoni kanssa emme olleet virallistaneet suhdettamme; hänen isänsä pääasiassa hoiti viralliset asiat ja vanhemmat myös maksoivat kaiken. Minä sain kuitenkin päättää kaiken olennaisen. Yhteistä molemmissa kuolemantapauksissa oli se, että niistä koitui (lopulta) minulle siunausta monin tavoin. Nyt ensimmäistä kertaa joudun todellakin yksin vastaamaan kaikesta, ja äitini oli varaton. On surullista, että juuri eläkkeellä äitini joutui ottamaan kulutusluottoa kulutusluoton päälle tullakseen toimeen, ja ajautui myös ulosottoon. Hän oli samassa tehtaassa vuosikymmeniä, ja silti eläke ei riittänyt mihinkään; minun työhistoriallani ei näytä hyvältä...

Äidin jäämistöstä sain 
sentään uuden kauniin
kristallisen uhriastia-setin
alttarilleni

Laitoin alttarilleni valokuvan äidistä ja sytytin sen eteen tuikun, jota poltan päivittäin. Buddhalainen suruaika kestää 49 päivää, ja omituista kyllä, se päättyy täsmälleen äitini syntymäpäivään 4. joulukuuta. Tänä aikana omistan päivittäiset Gongyoni** hänelle, lukemalla alkuun tietyn meditaation, ja lopuksi yritän edes vähän aikaa harjoittaa tiibetiläiseen tapaan Phowaa - eri traditio, mutta buddhalaisuutta kaikki tyynni - mikä on kyllä vaikeaa, mutta tuntuu myös vaikuttavalta. Se on toki paljon enemmän kuin minä edes kykenen ymmärtämään, mutta yksinkertaisimmillaan pyrin visualisoimaan äitini, kultaisen valon hänen ylleen, valossa Buddhan hahmon, ja kuinka valo virtaa häneen ja lopuksi hän sulautuu valoon. Totta kai tiedostan: liian vähän liian myöhään. Vaikka uskonkin henkisten harjoitusten merkitykseen, kun ajattelee miten paljon enemmän olisin voinut tehdä hänen hyväkseen kun hän oli elossa, se on vähän sama kuin rukoilisi jonkun hädänalaisen puolesta sen sijaan että konkreettisesti auttaisi häntä jollain tapaa. Toki vilpitön hyvä tahto on puolet prosessista, mutta jos se ei ruumiillistu hyvinä tekoina, prosessi myös jää puolitiehen, kauniiksi ajatukseksi.  Arvokkain uhri loppujen lopuksi olisi ollut omistaa aikaani äidille kun se oli mahdollista.

[**Gongyo, "ahkera harjoitus", Nichiren-buddhalaisuudessa kahdesti päivässä alttarin edessä suoritettava liturgia, jossa resitoidaan Lootus-sutraa ja lausutaan Daimokua.]

Olen esim. kotihoidon joskus soittaessa kokenut sanattoman paineen siitä että olen itsekäs ja välinpitämätön - mutta ehkä se on pikemminkin ollut syyllisyys omassa mielessäni, joka on tuon ajatuksen saanut aikaan. Tänä vuonna pitkästä aikaa lienee taas tarvetta vuoden vaihteen irtipäästämis-rituaalilleni, josta jo olin luopunut, koska nykyään en enää yleensä kadu mitään. Viimeksi se oli erityisesti tarpeen puolisoni kuoltua. Tästä voikin päätellä, että läheisen kuolema yleensäkin aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Eihän mikään rituaali saa tehtyä tekemättömäksi - tai tässä tapauksessa pikemminkin muuta sitä että ei tehnyt tarpeeksi - mutta koska sitä nimenomaan ei voi enää muuttaa, on turha kantaa taakkaa sydämellään. Se mikä on mennyt, on mennyt: vain itseään voi muuttaa ja luoda sitä kautta parempaa tulevaisuutta; sehän on myös "karman" - joka tarkoittaa yksinkertaisesti tekoja - syvin olemus: sen metafyysisempiä tulkintoja ei tarvita. 

Nirvana-sutra lausuu: "Ihmiset ovat kärsineet alkaen lukemattomia kalpoja sitten. Luut jotka jättää taakseen kalpana, kasautuvat yhtä korkeiksi kuin Vipula-vuori lähellä Rajagrihaa, ja maito jota imee, vastaa neljän meren vettä. Veri jota vuodattaa, ylittää veden määrän neljässä meressä, ja niin myös kyyneleet joita vuodattaa surussa vanhempien, veljien ja sisarten, vaimojen, lapsien ja sukulaisten kuoleman vuoksi. Ja vaikka käyttäisi kaikki kasvit ja puut mitä maassa kasvaa neljän tuuman paloina  pitääkseen tukkimiehen kirjanpitoa niillä, ei voisi laskea kaikkia vanhempia joita on ollut menneissä elämän olemassaoloissa." Nämä ovat sanoja jotka Buddha lausui maatessaan salpuulehdossa elämänsä viimeisenä päivänä. Sinun pitäisi kiinnittää mitä tarkinta huomiota niihin. Ne merkitsevät että vanhempien määrää, jotka synnyttivät sinut alkaen lukemattomia kalpoja sitten, ei voida laskea edes tukkimiehen kirjanpidolla katkomalla kaikki kymmenen suunnan maailmoissa kasvavat kasvit ja puut neljän tuuman paloiksi.

- Nichiren

 Olin muutenkin jo ennen tätä pohdiskellut omaa epätäydellisyyttäni ja keskeneräisyyttäni Buddhalaisella polulla, ja nyt se vain korostuu. On helppo sanoa että "olenhan vain ihminen", mitä olen käyttänyt paljon selittelynä sille että ei edes yritä... Koskaan en ole tuntenut itseäni näin alhaiseksi. Tuntuu kuin olisin hylännyt äitini, jättänyt yksin. Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun esimerkiksi julkaisin blogikirjoituksen, "Omahyväisyys - narsismi - itsetunto". Jos on vain tasaisen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei ole kipinää, liikettä, haastetta... ELÄMÄÄ. Taannoin ajattelin että olen ikään kuin pysähtynyt paikoilleni, mutta nämä ajatukset ja tunteet todistavat että niin ei ole. KIITOS siitä! Edistystä omassa kehityksessä tapahtuu, mutta se on niin hienovaraista ettei sitä yleensä huomaa. Ylpeilen yleensä pään tiedolla, joten on terveellistä tulla nöyryytetyksi huomaamaan vajavaisuutensa sydämen sivistyksessä. Ehkä tämä on se siunaus mikä minun pitää saada tästä kuolemasta.

Minä ja äiti 1970-luvulla tätini
luona Haapamäellä

Äidin sairaalassa olon pitkittyessä pohdin omaa äiti-suhdettani. Lapsena minä olin arka mammanpoika, ja toisaalta vaikka tavallaan kehuskelen sillä että sain alle kouluikäisenä koluta vapaasti lähimetsiä ja kiipeillä puissa, muistan yhdenkin kerran kun olin johdattanut kaverini kauas pihapiiristä ja yhtäkkiä heidän vihaiset äitinsä ilmestyivät paikalle. Paitsi ei minun äitini. En silti syytä häntä mistään. Ei hänkään sille mitään mahtanut että perheessämme vallitsi puhumattomuuden kulttuuri, jossa ei liiemmin osoitettu tunteita. Eiköhän se ollut siirtynyt sukupolvelta toiselle. Eikä introversiossa sinänsä ole mitään pahaa. Olen minäkin introvertti, mutta en ehkä ihan niin paljon: koin tapaamiset ja puhelut kiusallisena, koska hänestä ei saanut paljoa irti ja senkin vähän joutui kiskomaan ulos. Kuitenkin edesmennyt puolisoni onnistui saamaan häneen yhteyden, ja ihmettelin aina heidän keskinäistä suhdettaan - minä kuulin aina kaikki äitini asiat puolisoltani. Uutinen hänen kuolemastaan saikin äitini kyyneliin. Toisaalta tullessani ulos kaapista yhden nolostuttavan salailuyrityksen jälkeen ja ollessani jo puolisoni kanssa, tein sen kirjeellä, jonka mukaan liitin Setan esitteen. Kului vähän aikaa, äitini soitti ja kysyi onko kaikki hyvin kun ei ole mitään kuulunut, lopuksi sanoi terveisiä puolisolleni. Yksinkertaista, vähin sanoin! Sen enempää en olisi kaivannutkaan.

Nykyinen puolisoni ei myöskään ole sellainen super-ekstrovertti kuin edesmennyt puolisoni, vaikka hänellä juttua riittääkin tuttujen kesken, joten hän ja äitini eivät oikein koskaan osanneet kommunikoida - enhän minäkään meinannut osata äitini kanssa! Äiti oli silti ainoa ulkopuolinen todistaja häissämme maistraatissa. 

Minulla ei ole epäilystäkään että me lapset olimme hänelle tärkeitä. Mutta minä en osannut arvostaa häntä tarpeeksi. Kaipaan jopa niitä lyhyitä puheluita ja käyntejä hänen luonaan, jotka koin usein muka kiusallisina. Olen menettänyt viimeisen ankkurin varhaislapsuuteeni; juureni, jotka ovat perusta sille että minusta tuli minä, on revitty irti. Ei se ollut huono lapsuus, vaikka muistankin pelänneeni monia asioita, ja kieltämättä mieleeni ei nouse mitään lämmön ja rakkauden täyteisiä muistoja, vaan monenlaisia tilanteita jotka lapselle tuottivat turvattomuuden tunnetta, ja jotka suoranaisesti aiheutuivat vanhemmistani, heidän käyttäytymisestään. 

Äitini elämästä ennen minua en tiedä mitään, paitsi hajanaisia katkelmia; en tiedä hänen ajatuksistaan, toiveistaan, haaveistaan. Ei ole kauaa siitä kun hän kertoi minulle että mies, jonka kanssa hän oli ennen isääni, on kuollut; siinä kaikki. En kysellyt enempää, koska olin niin tottunut hänen tapoihinsa etten edes odottanut vastausta mihinkään. 

Joudun nyt omin päin selvittämään kaikki käytännön asiat, koska juuri mistään ei ole mitään tietoa. Ajatelkaa ihmiset läheisiänne, ja pistäkää edes paperille kaikki tärkeät asiat! Niin minä teen. (Ja myös: älkää säilökö vuosia vanhoja laskuja ja kuitteja nurkissanne, vaan arkistoikaa mappiin ajankohtaiset paperit ja hävittäkää tarpeettomat!) Joskus kauan sitten kysyin äidiltäni miten hän toivoo asiat järjestettävän kuoltuaan, ja hän vastasi hyvin perinnäiseen tapaan että "eihän sellaista viitsi ajatella"! Kyllä pitäisi, juuri silloin kun siihen on vielä aikaa - jos ei itsen niin ainakin läheisten vuoksi! 

Ensimmäinen iso asia oli palvelutalo-yksiön irtisanominen. Avaimet takaisin kotihoidolta ja turvapalvelulta ja lääkeautomaatin ja turvapuhelimen palautus heille, rollaattori kaupungin apuvälineyksikköön. Sähkösopimuksen, puhelimen ja netin (äitini maksoi itse laskunsa nettipankissa!) irtisanominen, sekä lehtitilauksen lakkauttaminen. Osoitteen muutos postin nettilomakkeella äitini puolesta vain postille (ei digi- ja väestötietovirastoon), minun osoitteeseeni ja minun nimeni c/o-nimenä. Asunnon tyhjennys, josta jouduin maksamaan omalla kustannuksellani 300€ - muuta vaihtoehtoa en nähnyt, mutta se onkin ainoa kustannus jonka aion maksaa. Pidin vain muutaman tavaran, jotka toin tilataksilla kotiin. Tyhjentäjä oli sama firma, jolle kuusi vuotta sitten myin puolisoni antiikkimööpeleitä pilkkahintaan. Äidilläni vain ei ollut mitään arvokasta. Onneksi asunto oli pieni ja siisti kolmen vuoden asumisen jälkeen, vaikka siivooja kävi vain kerran kuussa, joten siivous oli helppoa: uuniakaan ei oltu koskaan käytetty. 

Digi-ja väestötietovirastosta sanottiin ettei kuolintieto vielä näy järjestelmässä, ja minun pitäisi odottaa kuolintodistusta; lukemani perusteella sen kirjoittaa ruumiinavauksen tekevä lääkäri. Vasta sitten voin saada virkatodistuksen äidistäni hänen pankkiasioitaan varten. Ilman sitä en voi vielä hakea sosiaalitoimesta hautausavustusta, enkä niin ollen myöskään asioida hautaustoimistossa. Omaisilla ei ole lain mukaan velvollisuutta maksaa varattoman ihmisen hautausta, se on syytä pitää mielessä! Laskujeni mukaan on mahdollista selvitä tonnilla. Tietenkin se tarkoittaa että kuolinilmoitusta ei julkaista, ja tuhkat haudataan muistolehtoon, jolloin uurnaa ei tarvita, eikä mitään virallista muistotilaisuutta pidetä, ainoastaan pieni kahvihetki kotona lähimpien kesken. Alunperin ajattelin, ettei edes nimilaattaa hautausmaan muuriin, mutta se ei paljoa maksa, joten maksan sen omalla kustannuksellani (se ei ilmeisesti ole sellainen kulu, jonka voi maksaa suoraan kuolinpesän tililtä ennen perunkirjoitusta); varaan täysin anonyymin lähdön itselleni. Äitini oli joka tapauksessa hyvin vaatimaton ihminen, ei hän paremmasta välittäisikään, ja kerran varmistinkin että hän tyytyy halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Ja sama koskee minua itseäni; haluan pyrkiä helpottamaan ennen kaikkea nykyisen puolisoni taakkaa sitten aikanaan niin henkisesti kuin taloudellisestikin - tämä oli taas tarpeellinen muistutus siitä; valmistautumista ei kannata lykätä, koska ei voi tietää milloin on liian myöhäistä. Tämä onkin taas yksi elämän virstanpylväs, konkreettinen merkki siitä että minulla itselläni on jo enemmän vuosia takana kuin edessä. Voit yrittää vältellä asiaa, mutta kuolemaa ei kukaan voi paeta; aina se seuraa kintereillä, ja kerran vääjäämättä tavoittaa sinut. 

Reilun parin viikon kuluttua minulle soitettiin sairaalasta, että hautauslupa ja kuolintodistuksen kopio voidaan lähettää minulle; ruumiinavaus oli tehty jo edellisellä viikolla - nopeaa toimintaa, loppujen lopuksi. Peruskuolemansyy oli sydämen kasvain; välitön kuolemansyy keuhkoveritulppa. Silti edelleen kesti että kuolintieto päivittyi väestötietorekisteriin; se näkyi noin viikon kuluttua tästä, eli reilut kolme viikkoa kuolemasta. En pystynyt tilaamaan virkatodistusta äidistäni nettilomakkeella - se ei toiminut oikein - joten oli pakko tehdä se puhelimitse; se toimitettiin pyynnöstäni joka tapauksessa sähköisesti, ja sekin oli  huono ratkaisu minulta: vaikeutena oli sen tulostaminen, johon minulla ei ole kotona mahdollisuutta, joten kesti pari ylimääräistä päivää ennen kuin onnistuin siinä. Kun vihdoin viimein pääsin pankkiin, se oli positiivinen yllätys: tilanne ei ollut niin huono kuin kuvittelin. Ei niin, että sieltä mitään perintöä riittäisi, mutta varat kattavat halvimman löytämäni vaihtoehdon mukaiset hautauskulut. Tunsin kiitollisuutta; jälleen kerran minun ei olisi pitänyt yhtään epäillä että Maailmankaikkeus toimii parhaakseni. Tosin tililtä oli mennyt marraskuun vuokra, joten jouduin sitä pyytämään takaisin; kuukausittain toistuva maksu piti poistaa maksupalvelusta, ja se piti tehdä lähettämällä nettipankissa viesti. Sitä ei voitu tehdä konttorissa, koska äitini tili oli eri Osuuspankissa.  Oli hyvä tietää, että marraskuun eläkkeet ja asumistuki maksetaan automaattisesti takaisin maksajille heidän sitä pyytäessään - minun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään. 

Oikeusaputoimisto pyysi tiedot minun ja puolisoni tuloista sekä menoista, kuten vuokra, laskeakseen olenko oikeutettu oikeusapuun perunkirjoituksessa. Kustannukset ovat 70€ kertamaksu + 110€/h, josta maksan omavastuuta 40%. Tilasin seurakunnilta sukuselvityksen, jossa saattaisi mennä aikaa monta viikkoa palvelun ruuhkautumisen takia; tarvittaessa verottajalta haetaan lisäaikaa. Vein ensi töikseni paksun nipun äidin laskuja sekä saldotodistuksen kuolinpäivältä oikeusaputoimistoon ennen sovittua puhelinneuvottelua. Lisäksi tarvitaan tilitapahtumat kuolinpäivästä alkaen (sitä ennen niitä ei anneta). 

Omasta vakaumuksestani riippumatta äitini toki haudataan perinteisin ev.lut. menoin, koska hän oli aina seurakunnan jäsen, vaikka en hänen uskomuksistaan mitään tiedä. Joskus kauan sitten tiedän hänen käyneen jonkun tuttavansa kanssa kirkossa ilmeisesti aika useinkin. Kuolemasta oli kulunut tasan kuukausi, kun soitin ensin ev.lut. seurakunnille ja varasin siunaustilaisuuden hautausmaan kappelissa - se olisi perjantaina klo 14, ja sitä varten saa palkallisen vapaapäivän - tuhkauksen ja tuhkan sijoittamisen muistolehtoon, sekä nimilaatan muuriin. Seuraavaksi kävin hautaustoimistossa, joka myi edullisia paketteja (kyllä, sellaisiakin löytää!): arkku (- uurna), pukeminen, kuljetus. Menin vahingossa ensin väärään liikkeeseen, ja pöyristyin heidän "halvimmista" hinnoistaan; kannattaa siis olla tarkka. 

Vuorossa hautajaispäivänä oli naispappi, mikä olikin minulle tärkein kriteeri; harkitsin kyllä kääntyä tutun papin puoleen - minulla oli kaksi vaihtoehtoa - mutta päätin etten mutkista asioita yhtään enempää. Sovimme tapaamisen kasvotusten hautajaisviikolla. Kanttorille ilmoitin musiikkitoiveeni, jotka ovat samat kuin edesmenneen puolisoni hautajaisissa alku- ja loppumusiikkina, siihen väliin en mitään muuta tahtoisikaan, mutta piti olla vähintään yksi virsi, joten valitsin suosikkivirteni 517 - sekin oli myös edesmenneen puolisoni hautajaisissa, hänenkin suosikkinsa. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Perheniemen opistossa 1992-93, useaan otteeseen: musiikkilinjan nuoret tykkäsivät laulaa sitä aamun avauksissa, joten siihen liittyy rakkaita muistoja. Se on jopa riemullinen, ja viimeinen säkeistö puhuu kuolemasta. Äidilläni tuskin oli lempivirsiä. Samoin valitsin lukukappaleeksi psalmin 23, josta aina olen pitänyt. Alkumusiikki oli Albinonin Adagio g-mollissa, loppumusiikkina Bachin kantaatti 147, "Kristus, Valo Valkeuden." Niiden väliin mahtuu tunteiden koko kirjo: aloitetaan haikeissa, surumielisissä tunnelmissa, ja päätetään toiveikkaisiin, jopa kohottaviin säveliin: tunsin kuinka oloni keveni Bachin alkaessa soida, vaikka ei tilaisuus missään vaiheessa ollut minulle liian raskas. Vein arkulle omasta ja veljeni puolesta molemmilta yhden ainokaisen valkoisen ruusun: ruusu on henkisenä symbolina läntinen vastine lootukselle (Nichiren-buddhalaisuuden pyhän tekstin, Lootus-sutran, alkuperäinen nimi sanskritiksi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen). "Kaunis, koruton tilaisuus", sanoi serkkuni. Varmasti äitini näköinen: hän lähti niin kuin eli. Ja se sopii myös minulle itselleni - ja itse asiassa itselleni haluan vieläkin vaatimattomampaa, uskokaa pois! 

Ymmärrän todella hyvin miksi Kristiyhteisön toimituksissa kuvaaminen yms. ei ole suotavaa, ja pidin siitä omasta puolestani kiinni myös nyt: olennaista on se mitä tapahtuu kunkin läsnäolijan sisimmässä juuri sillä hetkellä - sen voi tallentaa korkeintaan muistoihin, ja silloinkin vaillinaisesti koska hetki meni jo, se ei viivy eikä palaa. Kuten koko ihmiselämä. Takana voi olla jotain Ikuista, mutta se murtautuu aikaan vain välähdyksittäin. Parhaiten tällaiset hetket tallentaa esim. maalaamalla, tai kirjoittamalla runoksi. (Edellisen tein puolisoni kohdalla kolmen vuoden kuluttua - ks. "sydänleikkaus"; jälkimmäisen taas isäni kohdalla.)

Pieni myönnytys: toisen ottama kuva tilaisuudesta,
josta ei voi tunnistaa henkilöitä

Sukulaisia ei valita, he tulevat samassa paketissa kun synnyt tänne, ja minulla on todella löyhät sukusiteet; aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt tyystin, vaikka lapsena minulla toki oli paljon hyviä hetkiä esim. tätini luona Haapamäellä ja enoni luona Ähtärissä. Muutaman kanssa olen yhteydessä Facebookissa. Äiti piti heihin enemmän yhteyttä ja hänen myötään katkeaa sekin säie. Isän puoleiseen sukuun minulla ei koskaan ole mitään yhteyttä ollutkaan. Ei niin että inhoaisin sukuani, ei toki... se ei vain merkitse mitään erityistä. Miksi ihmiset, joihin sinut yhdistää veri, olisivat tärkeämpiä kuin hengenheimolaiset, sukulaissielut? Näin ajattelin jo nuorena ja ajattelen yhä. Esim. työtoverien kanssa täytyy tulla toimeen, koska heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä joka päivä; sukulaisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, ellei heidän kanssaan tule toimeen. Minä en ole ollut senkään vertaa tekemisissä sukuni kanssa, että tietäisin tulemmeko toimeen. Tämän asian kanssa sisäisesti hiukan kamppailin, koska en oikeastaan edes halunnut kutsua ketään. Tietenkään en voinut kieltää osallistumasta, ja he kutsuivat itse itsensä. Totta kai heillä oli oikeus, ja tiedän että äiti kyllä arvostaisi. Eihän tämä minun juhlani ollut. Eikä siitä silti mitään sukukokousta tullut, vain serkku ja kolme pikkuserkkua, jotka eivät edes voineet jäädä kahville (sääli, sillä olin valmistautunut siihen). En minä omiin hautajaisiini halua velvollisuudesta ihmisiä, joita en ole tavannut aikoihin ja jotka eivät tiedä minusta ja elämästäni mitään. En ole itsekään kokenut velvollisuudekseni osallistua sukulaisten hautajaisiin. 

Kaiken tämän keskellä joulu tekee tuloaan: minä olen ehdottomasti jouluihminen, joulumieli valtaa minut helposti. Ja kerran viikonloppuna tavalliseen tapaan puolisoni kanssa kaupungilla, tajusin yhtäkkiä olevani ONNELLINEN - jos siitä oli ikinä epäilystäkään... Hautajaisten jälkeen ja 49 päivän kuluessa umpeen, uusi lehti on kääntynyt ja äidin osalta tarina on tullut päätökseen ilman sen suurempaa draamaa. Se on vain osa elämää, ei sen enempää; toisin kuin kuusi vuotta sitten, tämä kuolema ei pysäyttänyt, järkyttänyt ja muuttanut koko elämääni. Jäljellä on vain perunkirjoitus, viimeinen muodollisuus siihen päälle.

Seuraavaksi saan saattaa rakkaan kissamme - joka tuli jo edesmenneen puolisoni aikana, ja jota äitini muutaman kerran kesäisin hoiti - rajan yli muutaman vuoden sisällä, ja sitten onkin minun vuoroni, jos luonnollinen järjestys säilyy (olenhan puolisoani vanhempi ja minulla on sydänsairaus). Paitsi jos joku ystävistäni ehtii ensin. Sitä en ollut tullut edes ajatelleeksi, ennen kuin muuan heistä mainitsi tästä mahdollisuudesta... 

Tämä antoi tarpeellisen sysäyksen kuolemaan valmistautumiseen. En halua että puolisoni joutuu tilanteeseen, jossa ei ole mitään tietoa mistään. Sovin tapaamisen hyvän ystävän kanssa kolmistaan, puhuaksemme tästä aiheesta, sillä koen että se keskustelu tarvitsee jonkun kolmannen läsnäolon, muuten aihe tulee liian kevyesti sivuutetuksi leikin laskun kera - jolle on toki paikkansa raskasta aihetta keventämään, mutta ei sen pitäisi jäädä vain sille tasolle. Olen myös tehnyt selväksi, että jos minusta tulisi puolisolleni lähinnä taakka ja rasite, on parempi erota ettei käy niin kuin minulle ja edesmenneelle puolisolleni: roikutaan löysässä hirressä kunnes kuolema meidät erottaa. Tärkein asia, mitä voin tehdä, on alkaa pistää rahaa sivuun pikku hiljaa. Laadin viimein valmiiksi tämän blogin sivun "Elämäni päättyessä" (ainahan sitä voi toki muokata), jossa kerron ajatuksiani oman kuolemani varalta, sekä uutuutena toisenkin sivun, "Nichiren-buddhalainen muistopalvelus", joka on mitä nimikin sanoo: olen suunnitellut sen itselleni. 

VNV Nation: From my hands

Suomennetut lyriikat: 

Niin paljon luulin että minun täytyisi sanoa. 

Vaikka yritän puhua, aikomukseni harhautuu. 

Emme voi välttää tosiasioita, jotka toivat meidät tänne. 

Olen tullut sanoakseni hyvästi. 

Valheet joita yritän kertoa omilla silmilläni; 

Ylpeyden teko, tahallinen kompromissi. 

Ole kiltti ja ymmärrä, kuinka revitty olen kun kävelen pois täältä. 

Minä suren hetkiä joita emme jaa. 

Jos olen aivan liian sentimentaalinen, pahoittelen. 

Ole kiltti ja ymmärrä, tällainen minä olen, ja tällainen minä tulen yhä olemaan kun olen kävellyt pois täältä. 

Tiedät etten ole epäystävällinen, kun sanon tulevaisuudessa että mennyt on vain mennyttä. 

Ei paluuta, ei sydämen muutosta. 

Mutta tämä on nyt, aika ei anna periksi. 

Ajatukseni paljastavat, niin helposti ilmiantavat. 

Kuinka kauan odotan täällä, sen jälkeen kun olet poissa. 

Mikään ei pääty, mutta en usko sitä nyt. 

Ole kiltti äläkä kävele pois täältä. 

Ja ollessani yksin, kun muistan nuo päivät, mikään ei muuta yhtä ainoaa tosiasiaa siitä kuka sinä olit minulle. 

Voi, tulkoon mitä tulee, ikuisesti loppuun saakka; huomaan niin vaikeaksi antaa sinun mennä. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Ei ole tarvetta surullisille hyvästeille. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Tiedän että on aika mennä, aika antaa tämän pudota käsistäni. 

Ruumiin initiaatio

Muutama vuosi sitten olin muissa asioissa lääkärissä, kun hän kuunteli sydäntäni ja havaitsi sivuäänen; sain lähetteen kardiologille ultraan. Selvisi, että minulla oli sama läppävika kuin  silloisella puolisollani, siinä vaiheessa vielä lievänä. Seuraava kontrollikäynti jäi sattumalta väliin, enkä saanut aikaiseksi pyytää uutta lähetettä ennen kuin 2016 puolisoni kuoleman jälkeen, kun sattuneesta syystä sain kimmokkeen huolehtia terveydestäni (hänen kuolemastaan olen kertonut kirjoituksessa "Muutosten aika"); silloin vika oli jo keskivaikea. Muutettuani vähäksi aikaa toiseen kaupunkiin, hoitosuhde taas katkesi, ja meni pari vuotta. Pian puolisoni kuoleman kolmevuotispäivän jälkeen kävin ultrassa, ja lääkäri kertoi mitä en olisi halunnut kuulla: läppävikani oli muuttunut vaikea-asteiseksi ja ellen suostuisi leikkaukseen, kammio vaurioituu ennen pitkää ja se johtaa kuolemaan. 

Totta kai puolisoni kuolema kummitteli taustalla mielessäni, mutta minä en ole hän: hänellä oli jo takanaan keuhkoleikkaus ennen läppäleikkausta, hän masentui ja kyseli "miksi aina minä?", ryyppäsi entistä enemmän - mitä nimenomaan ei saisi tehdä - ei käynyt viikottaisissa Marevan-kontrolleissa, ei hoidattanut hampaitaan vaan söi vain särkylääkkeitä, vaikka suun terveys on tässä tilassa ehdottoman tärkeää, ja hän alkoi varoa kaikkea rasitusta niin ettei enää juuri liikkunut - täysin väärin sekin - ja lihoi älyttömästi. Minulle on kerrottu ihmisistä, jotka leikkauksen jälkeen palautuivat täysin normaaliin toimintakuntoon ja aktiiviseen elämään.
Lopetin välittömästi satunnaisen tupakoinnin - onnekseni en ollut riippuvainen nikotiinista, se oli vain tapa - kun kuulin uutisen: se auttaa leikkauksesta toipumiseenkin. 

Toki takaraivossani kytee tietoisuus että saattaisin kuolla, mutta minulla on paljon paremmat henkiset edellytykset selvitä tästä kuin hänellä ikinä oli. Minä en ole ihminen jolle sopii tulevien murehtiminen, saati pelkääminen. Tämä täytyy nähdä mahdollisuutena kyetä täysipainoiseen elämään tästä eteenkinpäin. Sitä paitsi kuoleman mahdollisuus on aina läsnä elämässä, sehän on vain luonnollinen osa elämää!
Ja kuitenkin tässäkin tilanteessa eniten olen huolissani raha-asioista pitkän sairausloman aikana. Mutta minähän olen aina huolissani rahasta. Ja aina olen selvinnyt.
Toki käytyäni tarkemmissa tutkimuksissa, minut tavallaan yllätti kirurgin sanat että tämä on suurimpia leikkauksia mitä ihmiselle voi tehdä (avosydänleikkaus, jossa sydän pysäytetään joksikin aikaa), ja menehtymisen mahdollisuus on olemassa sen aikana tai pian sen jälkeen. "Tiesin", kai, mutta en tajunnut, ennen kuin hän sen sanoi. 

Sama sairaus on aavemainen kohtalonyhteys, mutta karma se oli joka meidät edesmenneen puolisoni kanssa yhteen toikin - voisi kai sanoa että olimme "sydämessä yhtä" (ja yhtä rikki). Hänen kuolemansa oli kuin Hengen initiaatio minulle - henkisen tuskan ja kyynelten kaste, joka sysäsi minut eteenpäin ison harppauksen. Tämä on nyt ruumiin initiaatio - fyysisen kivun ja veren kaste, joka voi olla tarpeen kasvaakseni lisää. Ensin koin läheisen kuoleman, nyt kohtaan oman haurauteni ja kuolevaisuuteni konkreettisesti. Parhaimmillaan se voi olla uudestisyntymiskokemus, vaikka en kokisikaan klassista kuolemanrajakokemusta, mitä tavallaan toivon; se tekee ihmeitä ihmisille... mutta  paljon riippuu jo pelkästään omasta asenteesta. Tämä on muistutus, että jokainen päivä on elettävä kuin se olisi viimeinen! Carpe diem. Elän elämäni parasta aikaa. 

Tiedän, miltä tuntuu menettää läheinen ihminen, ja osaan ehkä seistä jonkun toisen rinnalla samassa tilanteessa (sillä mitä sanot, ei ole niinkään merkitystä: aikasi ja läsnäolosi on kallisarvoisinta). Nyt olen saamassa uuden kokemuksen ihmisenä olemisesta, joka saattaa lisätä entisestään empatiakykyäni. Se on nimenomaan käännettävä positiiviseksi voimavaraksi, eikä syyksi antautua masennuksen valtaan.
En olisi kovin kummoinen buddhalainen, ellen olisi herännyt edes tiedostamaan kuinka paljon itsekkyyttä ja mammonaan takertumista minussa on. Tarvitsen ehkä taas vähän ravistelua jotta asiat asettuvat oikeisiin mittoihin. Olen ollut tasaisen tyytyväinen elämääni, joka on kulkenut samaa rataa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Välillä tarvitaan muutoksia, jotta elämän virta saa uuden suunnan tai uutta voimaa. Ainoa pysyvä asia on muutos, opetti muuan hyvä ystävä kauan sitten, ja buddhalaisuus sanoo samaa.
Puoli tuntia ennen vuoden 2019 alkua, suoritin Nichiren buddhalaisen harjoitukseni, ja millaisen voiman, kiitollisuuden ja luottamuksen tunteen koinkaan, tietäen mitä koetuksia uusi vuosi tuo! 

Puolisoni kuoltua palasin Kristiyhteisön helmaan, joka oli meidän yhteinen löytömme ja hänen vakaumuksensa loppuun asti; näin pääsin sopuun lähimenneisyydessä kokemieni ristiriitojen kanssa. Tällä kertaa minulla on jotain aivan omaa, minkä varassa kohtaan tulevan. Tapahtui mitä tapahtui, niin tapahtukoon. Vaikka kuolisin - ja kun kuolen - se on vain yksi vaihe ikuisuudessa. Kerran luulin että pitäisi jättää itsestään jokin jälki maailmaan, mutta elämässä itsessään on tarpeeksi elämäntehtävää, enkä elä vain itseäni varten - sekin pitää muistaa. Haluan elää myös nykyisen rakkaani vuoksi.

Kysymys ei ole "miksi minä?" - miksi ei myös minä, siinä missä kuka tahansa muukin. Muistan kun näin edesmenneen puolisoni ensimmäisen leikkauksen jälkeen teho-osastolla letkuissa, ja mieleeni tuli vahvasti Isenheimin alttarin Ristiinnaulitun kuva. Se on yleisinhimillinen kokemus. Aina on vakavampia sairauksia ja suurempia kärsimyksiä. Itsesääli on turhaa. 

Kaikki oli hyvin ennen tätä uutista terveydentilastani, mutta miksi mikään edelleenkään olisi huonosti. Elämässäni oli ehkä aspekteja, joihin olin hiukan tyytymätön, mutta näet mikä on tärkeää ja mikä ei: täytyy olla kiitollinen siitä mitä on! 

Virittäydyn Maailmankaikkeuden rytmiin - "kosmiseen sydämensykkeeseen" - ja nyt myös fyysisen sydämeni syke laitetaan kuntoon (sen pumppausteho oli kuulemma vain 60%). Tämä voi tuntua kaukaa haetulta, mutta minua mielikuva koskettaa. Makrokosmos ja mikrokosmos. Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla.

Anna Bornstein kirjassaan Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004), siteeraa opettajaansa Anthony Damiania: "Me etsijät emme vapaudu ongelmista, ja usein näyttää siltä, että sisäisen kypsymisemme mahdollistamiseksi meidän on läpikäytävä monia kriisejä. Ehkä näin tapahtuu, jotta syvimmätkin sisäiset resurssimme pääsisivät esiin. Meidät pakotetaan emotionaalisesti tunkeutumaan sielun syvimpiin syövereihin löytääksemme enemmän valoa ja selkeyttä. Sisällämme on niin paljon käyttämättömiä voimavaroja."

Opi kuolemaan - ja opit elämään

Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004).

Buddhalaisten tajunnantutkijoiden mukaan meillä on tavallista suuremmat mahdollisuudet kohdata syvempi tajuntamme sellaisissa dramaattisissa tilanteissa, joissa meidät yllättäen kiskaistaan irti tavanomaisesta mielentilastamme ja siihen tyypillisesti liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Kuolema, kaikkein dramaattisin tilanne, on sellainen mahdollisuus.

Buddhalaisuuden harjoittajaa kehotetaan valmistautumaan kuolemaan, kun hän on vielä keskellä elämää. Hänelle kuolema on tietoisuudentila, jota voidaan verrata syvään uneen. Meditaation avulla tuo syvän unen tila voidaan kokea tietoisesti. Tällainen harjoittelu ei tapahdu elämälle kielteisessä hengessä, vaan se koetaan päinvastoin kaikkein syvällisimmäksi myönteisyydeksi elämää kohtaan. Kuolema ja fyysinen elämä nähdään saman kokonaisuuden kahtena eri puolena. Se joka ei tunne kuolemaa, jää elämän koulussa lastentarha-asteelle. Kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. 

Kuoleman ei tarvitse merkitä tappiota. Sille, joka on harjaantunut ja valmistautunut oikealla tavalla, kuolema voi tarjota vihkimyksen elämän mysteeriin ja voitonriemuisen kokemuksen olemassaolon syvimmästä todellisuudesta. 

800-luvulla kirjoitetussa Tiibetiläisessä kuolleidenkirjassa kuvataan kuolemisen prosessi yhtä seikkaperäisesti kuin meidän tiedemiehemme kuvaavat biologisia tapahtumaketjuja. Kenenkään ei oleteta hyväksyvän näitä kuolinprosessin kuvauksia vain lukemalla ja kuulemalla niistä. Ne ovat vain hahmotelma, josta voi saada apua ja tukea, jos tahtoo etukäteen tutkia kuolinprosessia ja hankkia siitä itselleen kokemuksia. 

Jos katsoo tarkkaan ja avoimin mielin jokapäiväistä elämäänsä, voi huomata, että se koostuu jatkuvasta virrasta syntymän ja kuoleman hetkiä, aivan niin kuin buddhalaisuus opettaa. Se miten näihin kriiseihin suhtautuu, antaa viitteen siitä, miten tulee reagoimaan kuoleman edessä. 

Jos esimerkiksi menettää työpaikkansa, ja se herättää ahdistusta ja epävarmuutta, voi käyttää tilaisuuden hyväkseen tarkastellakseen vielä suurempaa ahdistusta ja pelkoa, jota alitajuisesti tuntee kuolemaa kohtaan.

Irrottautumalla tuskallisesta ja tuhoisasta suhteesta toiseen ihmiseen voi harjoitella hellittämään tunnesidoksista, mikä on myös valmistautumista kuolemassa tapahtuvaan, kokonaisvaltaisempaan vapautumiseen. Sulattamalla menetyksensä, kun joutuu luopumaan rakkaasta ystävästä tai tärkeinä pitämistään tavaroista, sulattaa samalla jotain tunneperäisestä vastustuksestaan kuolemassa tapahtuvia menetyksiä kohtaan. Kuolemassa joudumme kohtaamaan paljon riipaisevamman menetyksen joutuessamme auttamattomasti luopumaan kaikesta omaisuudestamme. 

Muita keinoja valmistautumiseen ovat riitojen sopiminen, vääryyksien hyvittäminen, jos se suinkin on mahdollista, ja keskeneräisten ongelmien selvittäminen. Sellainen psykologinen työ on äärettömän vaikeaa. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt. 

Ja miksi sitten pitäisi nähdä niin paljon vaivaa oppiakseen kuolemaan? No siksi, että jos oppii kuolemaan, oppii samalla elämään. Kuolema on yksi elämän vaihe, sen syvällisempi vaihe, se ei ole erillään elämästä. 

Buddhalaisille tajunnantutkijoille kuolemaan oppiminen on tärkeä edellytys sille, että oppii elämään täyttä ja rikasta elämää. Keskeisiä elementtejä heidän koulutuksessaan ovat harjoitukset kuolemisen taidossa ja kuolevien ihmisten auttaminen.

Syvä meditaatio, jossa harjoittaja tunkeutuu omaan psyykeensä kerros kerrokselta kunnes kohtaa tajuntansa syvimmän tason, on yksi tärkeä valmistautumismuoto kuolemassa tapahtuvalle tajunnan vetäytymiselle pois fyysisestä kehosta.

Ihmisen pitää olla eläessään kokenut ainakin välähdys omasta todellisesta, vailla muotoa olevasta tajunnastaan. Ilman sitä hän ei pysty käyttämään hyväkseen kuolemassa tarjoutuvaa mahdollisuutta kokea alkuperäinen valo ja vapautua syntymän ja kuoleman kiertokulusta.

Toinen tärkeä tapa, jolla harjoittaja valmistautuu kuolemaan, on opetella vapautumaan egonsa sidonnaisuuksista ja sen kielteisistä tunteista, kuten vihasta, katkeruudesta ja pahantahtoisuudesta. Kaikki tuollaiset ominaisuudet täytyy hajottaa ja neutralisoida siellä, missä ne kerran syntyivät eli tajunnassa.

Myötätunto on mahtava liittolainen tässä vapautustaistelussa. Myötätuntoa voi kehittää meditaatiomenetelmillä, jotka pitkä kokemus on osoittanut toimiviksi. Harjoittaja voi esimerkiksi syvän keskittyneisyyden tilassa antaa muististaan nousta esiin jonkun läheisen ihmisen, joka on osoittanut hänelle aitoa ja epäitsekästä rakkautta. Vaikka hän olisi kokenut rakkautta vain tämän ainoan kerran elämässään ja yleensä tuntisi vain riuduttavaa rakkauden nälkää, tämä on jo hyvä alku. Harjoittaja kokee uudelleen, miltä tuntuu olla rakkauden arvoinen, ja kiitollisuus täyttää hänen sydämensä. Rakkaus alkaa virrata, ja harjoittaja lähettää sitä ensin tuolle henkilölle joka sen oli herättänyt ja sen jälkeen muille ihmisille, ensin omille lähimmille omaisilleen, ystävilleen ja tuttavilleen ja sitten myös niille, joista hän ei pidä, peräti niin kutsutuille vihollisilleen.

Toinen buddhalainen harjoitus myötätunnon kehittämiseen perustuu siihen, ettei harjoittaja yritä tavanomaiseen tapaan ottaa etäisyyttä kärsiviin ihmisiin, joilla on suuria ongelmia, vaan syvässä sisäänpäin suuntautuneessa tilassa eläytyy heidän tilanteeseensa. Harjoittaja voi kuvitella, että nämä ihmiset ovat olleet jossain edellisessä elämässä hänen läheisiä sukulaisiaan, esimerkiksi hänen äitinsä tai oma lapsensa, ja muistuttaa itseään siitä, että kaikilla heillä on yhtä suuri oikeus onnellisuuteen kuin hänellä itsellään.

Kun myötätunto herää, harjoittaja suuntaa siihen huomionsa, ottaa sen mukaan sisäänpäin suuntautuvaan meditaatioonsa ja yrittää syventää sitä. 

Myötätunto tekee ihmisen kypsäksi harjoittamaan tonglenia, "antamista ja vastaanottamista", vanhaa perinteistä tiibetiläistä harjoitusta, jota Sogyal-rinpoche suosittelee Tiibetiläisessä kirjassa elämästä ja kuolemasta. Periaate on helppo, mutta toteutus vaikeaa. Useimmat voivat kuvitella toimivansa harjoitusohjeen mukaisesti vain mielikuvituksessaan: rakkaudesta muihin harjoittaja antaa oman onnensa ja hyvinvointinsa heille ja ottaa itselleen heidän kärsimyksensä ja niiden syyt.

Dalai-lama viittaa usein Gadampa Geshay Langritigban 1000-luvulla kirjoittamaan tekstiin Kahdeksan säettä mielen harjoittamisesta. Siinä kehotetaan itseään kehittävää ihmistä, joka tulee huonosti kohdelluksi, kuvittelemaan että hän ottaa itse kantaakseen sen kielteisen karman tai kohtalon, jonka hänen vihollisensa hankkii itselleen tällä kielteisellä toiminnallaan. Harjoittaja saa oppia, että vihollinen on hänen henkinen opettajansa, joka opettaa hänelle kärsivällisyyttä.

Tonglenharjoituksella on opetusten mukaan vahva lääkitsevä voima. Harjoittaja istuu hiljaa paikoillaan ja suuntaa huomionsa sisäänpäin niin syvään meditaatioon kuin mahdollista. Hän antaa mielensä rauhoittua, kehittää yhteyden myötätuntoon ja keskittyy siihen. Sen jälkeen hän kuvittelee mielessään itselleen läheisen ja tärkeän, kärsivän ihmisen. Hän yrittää kuvitella tämän ihmisen tuskaa ja ahdistusta. Kun hän tuntee sydämensä avautuvan tuolle ihmiselle, hän hengittää sisään tämän kärsimystä. Sisäänhengityksen aikana hän näkee mielessään, miten tuon ihmisen kärsimys imeytyy häneen itseensä ja tunkeutuu minän alkujuureen. Siellä tuo kärsimys hävittää kaikki jäljet harjoittajan itsekkyydestä ja kielteisistä tunteista. Kun itsekkyys on sulanut pois, harjoittajan oma syvin tajunta paljastuu. Uloshengityksen aikana hän kuvittelee, miten tuon syvän tajunnan kirkkaus, rauha, ilo ja harmonia välittyvät kärsivään ihmiseen ja tämä kielteinen karma häviää.

Tonglen voi olla suureksi avuksi, jos on tehnyt vääryyttä jollekin toiselle. Silloin harjoittaja kuvittelee mielessään tuon ihmisen, jota vastaan hän on rikkonut. Hengittäessään sisään hän ottaa täyden vastuun teostaan yrittämättä puolustella sitä millään tavoin. Hän tunnustaa tekonsa vääryyden ja pyytää koko sydämellään anteeksi. Hengittäessään ulos hän itse lähettää sovintoa ja anteeksiantoa, parantavaa voimaa ja ymmärrystä. Hän hengittää sisään syytökset ja ulos toivomukset vahingon korjaantumisesta, sisään vastuuta ja ulos anteeksiantoa ja sovintoa.

Harjoittaja voi myös istua hiljaisuudessa ja tarkkailla omaa mieltään. Jos se on levoton ja synkkä, hän kuvittelee hengittävänsä sisään kaiken huolen ja kaiken synkkyyden, kaiken mikä ei ole tervettä ja hyvää. Hengittäessään ulos hän antaa mielensä täyttyä rauhalla, kirkkaudella ja ilolla ja voi tällä tavalla hoitaa ja puhdistaa mieltään. 

Toinen harjoitus, jota suositellaan kuoleman yhteydessä, on phowa, tajunnan siirto. Sitä voi tehdä myös ihmisille, jotka ovat jo kuolleet. Phowaa tehdessään harjoittaja istuu meditaatioasennossa tai muussa mahdollisimman hyvässä ja mukavassa asennossa. Jos hän on itse sairas, hän voi tehdä harjoituksen makuulla. Harjoittaja antaa mielensä rauhoittua, suuntaa huomionsa sisäänpäin ja kuvittelee kultaisena virtaavan valon, joka täyttää koko taivaan. Jos harjoittaja on kristitty, hän voi kuvitella Kristuksen tai Neitsyt Marian kuvan näkyvän valossa. Jos hän on buddhalainen, hän kuvittelee valoon Buddhan kuvan. On tärkeää, että tuo kuva symboloi harjoittajalle koko olemassaolon kattavan totuuden, rakkauden ja myötätunnon ruumiillistumaa. Sen jälkeen hän kuvittelee oman tietoisuutensa olevan kuin sydänalassa hehkuva valokehä, jonka valo alkaa virrata tuohon suureen valoon taivaalla. Hän näkee sisäisellä katseellaan, miten pienempi valo yhtyy suureen valoon. 

Jos harjoittaja tekee phowaa kuolevalle ihmiselle, hän kuvittelee tuon suuren valon kuolevan pään yläpuolelle ja näkee sen virtaavan tämän ylle puhdistaen hänet. Harjoittaja kuvittelee, miten kuoleva sulautuu ja yhdistyy tuohon henkiseen valoon. Phowaa voi tehdä koko sairausajan, mutta erityisen tehokas se on juuri sillä hetkellä, kun kuoleva ihminen vetää viimeisen hengenvetonsa tai kun hengitys on kokonaan lakannut, mutta se pitäisi tehdä ennen kuin ruumista on siirretty.

Harjoittajan ei tarvitse olla vaikeasti sairaan ystävä tai läheinen voidakseen tehdä phowaharjoitusta hänen hyväkseen. Lääkärit, sairaanhoitajat ja muu henkilökunta voivat hyvällä menestyksellä tehdä harjoitusta. Ei ole myöskään välttämätöntä istua sairaan sängynlaidalla tai olla lainkaan hänen fyysisessä läheisyydessään. Harjoitus on yhtä tehokas, jos sen tekee yksin, omassa kodissaan.

Kuoleva ihminen on riisunut yltään kaikki naamionsa ja luopunut kaikista pikkumaisista arkipäiväisistä ajatuksistaan. Hän näkee kaiken teennäisyyden läpi. Hän on erittäin herkässä ja ratkaisevassa vaiheessa omassa kehitysprosessissaan. Sillä, miten häntä nyt kohdellaan, on buddhalaisen perinteen mukaan mitä suurin merkitys. Hänen läheisyydessään kaikkien pitää olla hyvin tarkkaavaisia sen suhteen, mitä he sanovat ja tekevät, mutta ennen kaikkea myös siitä, millaisia ajatuksia he vaalivat mielessään ja millaisia tunteita he ruokkivat sisällään. Häntä ei voi esimerkiksi lohduttaa kukaan, joka ei itse tunne oloaan lohdulliseksi. Mitkään rauhoittavat sanat eivät auta, jos niiden lausuja ei itse tunne sisäistä rauhaa. Jos tahtoo olla avuksi kuolevalle, ensimmäinen askel onkin hankkia itselleen lohdullinen ja rauhallinen mielentila. Jos kuolevaa auttavalla on kokemusta meditaatiosta, hänen pitäisi aina meditoida pitkään ja rauhassa oman tajuntansa pyhässä ilmapiirissä, ennen kuin lähestyy kuolevaa. Sellaisen meditaation jälkeen myötätunto ja aito välittäminen nousevat spontaanisti ja mitään yrittämättä esiin. Niitä ei tarvitse enää kuvitella.

Eniten kuoleva tarvitsee ympärillään olevilta toiveikasta ja sovinnollista asennetta. Siksi heidän pitää tuoda esiin asioita, jotka hän on tehnyt taitavasti ja keskittyä hänen hyveisiinsä, ei hänen heikkouksiinsa. Monet kuolemaansa lähestyvät ihmiset kokevat raskasta syyllisyyttä ja katumusta, eikä heidän rohkeutensa tahdo riittää. He voivat ehkä käyttää kuoleman tarjoamat mahdollisuudet paremmin hyväkseen, jos he saavat purkaa huolensa. Tällaisia tunnustuksia kuuntelevalle on tärkeää keskittyä tuon kuolevan ihmisen aina puhtaana ja ehyenä säilyvään sisäiseen luontoon, ja muistuttaa häntä sen olemassaolosta. 

Jos kuoleva on syyllistynyt rikkomukseen jotain toista ihmistä kohtaan tai häntä itseään on loukattu, on tärkeää tehdä sovinto. Selvittämättömät tunteet voivat tehokkaasti estää kuolevaa kokemasta alkuperäistä valoa. Ne voivat myös vaikuttaa kielteisesti hänen tulevaan inkarnaatioonsa. Ajatuksilla ja tunteilla, joita kuolevalla on siirtymävaiheessaan, on ratkaisevan tärkeä merkitys. Kun tajunta vapautuu kehon ja aistien rajoituksista, ajatukset ja tunteet saavat käyttöönsä suunnattoman voiman ja muuttuvat hyvin kiihkeiksi. 

Jos kuolevalla on vahvoja tunnesiteitä muihin ihmisiin tai omistamiinsa tavaroihin, hänen pitää yrittää luopua niistä lähestyessään kuolemaa. Ystävien ja sukulaistenkin pitää sisimmässään päästää kuoleva läheisensä lähtemään rauhassa. Se onnistuu tietenkin helpommin, jos itse on kokenut välähdyksiä kehon ja psyyken tuolla puolen olevasta tajunnasta.

Tässä blogissa myös:
Surun jakaminen ja muuntaminen - tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

Kuoleva ihminen (Tiibetiläisestä kuolleidenkirjasta)

Pysymättömyys ja kuolema

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen

Syntymä ja kuolema

Sekä kirjoituksia antroposofian pohjalta, jotka vastaavat tässä kuvattua buddhalaista asennoitumista kristillisessä hengessä:

Kuolevaa saattamassa

Rakkauden silta

J. Krishnamurti kuolemasta...

J. Krishnamurti: Ajattelun tuolla puolen. Koonnut Mary Lutyens. WSOY 1973.

Jiddu Krishnamurti Wikipediassa. 

Olen ollut tietoinen Krishnamurtista teosofian kautta nuoruudestani asti, mutta hänen omista opetuksistaan olen kiinnostunut vasta myöhemmällä iällä ja minulla on ollut niistä vain jonkinlainen yleiskäsitys lähinnä muiden kirjoittajien viittausten kautta. Nyt kun ylipäänsä pitkästä aikaa tartuin kirjaan, valitsin omasta hyllystäni tämän joskus käsiini sattumoisin päätyneen pokkarin. Tämä on hyvin puhutteleva tekstinpätkä: parikymmentä vuotta "tein kuolemaa" enemmän kuin elin, kuten kerron blogin esipuheessa yllä - en tosin myönnä pelänneeni sitä; minulla oli hyvin yksityiskohtaiset käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ennen kaikkea Pekka Ervastin ja Rudolf Steinerin opetusten kautta. Tänä päivänä sillä ei ole mitään väliä: olen lakannut kuolemasta. 😁 - Marko

Tarkastelkaamme esimerkiksi kuolemakysymystä. Useimmille ihmisille se on valtava ongelma. Tunnethan kuoleman; joka päivä se vaeltaa vierelläsi. Onko mahdollista kohdata se niin täydesti, ettei siitä tule minkäänlaista ongelmaa? Voidaksesi kohdata sen tuolla tavoin on kaikkien kuolemaa koskevien uskomustesi, toivosi ja pelkosi päätyttävä. Muutoin lähestyt tätä ihmeellistä ilmiötä päätelmin, kuvitelmin, olet ennakolta huolissasi ja siksi lähestymisesi on aikaan sidottua. 

Aika on tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen etäisyys. Siis sinä, tarkkailija, pelkäät tuota kuolemaksi sanotun tuntemattoman kohtaamista. Et tiedä mitä kuoleminen on. Sinulla on kaikenlaisia kuolemaan liittyviä toivoja ja teorioita; uskot jälleensyntymiseen tai ylösnousemukseen tai johonkin ajattomaan henkiseen olentoon, jota sanotaan sieluksi, atmaniksi tai joksikin muuksi. Mutta oletko itse saanut selville sielun olemassaolon vai onko kysymys omaksumastasi perimätiedosta? Onko olemassa jotakin ikuisesti pysyvää, jatkuvaa, ajatuksen tuolla puolen olevaa? Jos sitä voidaan ajatella, se kuuluu ajatuksen alueelle eikä siis voi olla pysyvää. Ajatuksen alueella ei ole mitään ikuisesti pysyvää. On äärettömän tärkeätä oivaltaa, ettei mikään ole pysyvää, koska vain silloin vapaudut, vain silloin kykenet katsomaan, ja juuri siihen sisältyy suurta iloa.

Et voi pelätä tuntematonta, koska et tiedä mitä tuo tuntematon on, eikä sinulla siis ole mitään pelättävää. Kuolema on sana, ja juuri tuo sana, mielikuva, luo pelon. Voitko siis luopua mielikuvastasi ja katsoa kuolemaa? Niin kauan kuin sinulla on tuo mielikuva josta ajatus kumpuaa, ajatus luo aina väistämättömästi pelkoa. Sitten joko selität järkiperäisesti kuolemanpelkosi ja asennoidut vastustamaan tuota väistämätöntä tai keksit lukemattomia uskomuksia suojellaksesi itseäsi kuolemanpelolta. Niinpä itsesi ja pelonkohteesi välillä on kuilu. Tuossa ajallisessa ja paikallisessa välimatkassa on väistämättömästi ristiriitaa, joka ilmenee pelkona, huolena ja itsesäälinä. Kuolemanpelon synnyttänyt ajatus sanoo: "Lykätkäämme asia tuonnemmaksi, välttäkäämme sitä, pitäkäämme se mahdollisimman etäällä, älkäämme ajatelko kuolemaa" - mutta sinä ajattelet sitä. Kun sanot, ettet halua ajatella sitä, olet jo miettinyt, millä tavoin voisit sitä välttää. Pelkäät kuolemaa, koska olet lykännyt sen tuonnemmaksi.

Olemme erottaneet elämisen kuolemisesta, ja välimatka elämisestä kuolemiseen on pelkoa. Tuo välimatka, tuo aika, on pelon luoma. Eläminen on jokapäiväistä piinaa, päivittäistä loukkaantumista, surua ja hämmennystä; joskus sattumalta ikkuna avautuu lumotulle merelle. Tällaista sanomme elämiseksi ja pelkäämme kuolemista, joka on tämän kurjuuden päättymistä. Mieluummin takerrumme tunnettuun kuin kohtaamme avoimesti tuntemattoman. Tuota tunnettua ovat asuntomme, huonekalumme, perheemme, luonteemme, työmme, tietomme, maineemme, kaikki jumalamme, yksinäisyytemme - tuo vähäpätöisyys, joka lakkaamatta kiertää omissa ympyröissään, katkeroituneen olemassaolonsa kuvioissa.

Ajattelemme että eläminen on aina nykyisyyttä ja kuoleminen jotakin sellaista mikä odottaa meitä kaukana tulevaisuudessa. Mutta emme ole milloinkaan kysyneet, onko tämä jokapäiväinen kamppailu ylimalkaan lainkaan elämistä. Haluamme tietää totuuden jälleensyntymisestä, haluamme todisteen sielun kuolemattomuudesta, kuuntelemme selvänäkijöiden vakuutuksia ja psykologien selityksiä, mutta emme koskaan - milloinkaan - kysy miten voisimme elää, elää joka päivä riemumielin, haltioituneina, täynnä kauneutta. Olemme hyväksyneet elämän sellaisena kuin se on, täynnä tuskaa ja epätoivoa, ja tottuneet siihen, ja kuolemaa pidämme jonakin sellaisena mitä on huolellisesti kartettava. Mutta kuolema on hämmästyttävän samanlaista kuin elämä, jos vain osaamme elää. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Emme voi elää, ellemme kuole joka hetki - psykologisesti. Tämä ei ole mikään älyllinen paradoksi. Voidaksemme elää joka päivä täysipainoisesti, kokonaisesti, ikään kuin edessämme olisi uusi ihanuus, meidän on kuoltava kaikelle eiliselle. Muutoin elämme konemaisesti, ja konemaisina meidän on mahdotonta tuntea mitä rakkaus on tai mitä vapaus on.

Useimmat ihmiset pelkäävät kuolemista, koska eivät tiedä mitä eläminen merkitsee. Emme osaa elää, ja niinpä emme osaa myöskään kuolla. Niin kauan kuin pelkäämme elämää, pelkäämme kuolemaa. Sellainen ihminen, joka ei pelkää elämää, ei pelkää täydellistä epävarmuudentilaa, sillä hän ymmärtää, ettei ole mitään sisäistä, psykologista varmuutta. Kun ei ole varmuutta, on vain loputonta liikettä, ja silloin elämä ja kuolema ovat samaa. Sellainen ihminen, joka elää vailla ristiriitoja, kauneuden ja rakkauden parissa, ei pelkää kuolemaa, koska rakastaminen on kuolemista. 

Jos kuolet kaikelle tuntemallesi, perheellesi, muistoillesi, kaikille tunne-elämyksillesi, silloin kuolema on puhdistava, elvyttävä prosessi. Silloin kuolema tuo mukanaan viattomuuden, ja vain viattomat ovat dynaamisia, tunnevoimaisia, eivät ne jotka uskovat tai haluavat saada selville mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Voidaksesi oivaltaa tosiasiallisesti mitä tapahtuu kun kuolet sinun on kuoltava. Tämä ei ole pilaa. Sinun on kuoltava - ei fyysisesti vaan psykologisesti, sisäisesti. Sinun on kuoltava kaikelle sille mitä olet vaalinut ja sille mikä on katkeroittanut mielesi. Jos olet joskus kuollut jollekin pienelle tai suurelle mielihyvälle, kuollut aivan luonnollisesti, pakottamatta ja perustelematta, silloin tiedät mitä kuoleminen merkitsee. Kuolemassa mieli on täysin vapautunut omasta itsestään, päivittäisestä kaipuustaan, mielihyväntunteistaan ja tuskistaan. Kuolema on uudistumista, muuttumista, johon ei sisälly lainkaan ajatustoimintaa, sillä ajatus on entistä. Kuolemisessa on jotakin aivan uutta. Vapautuminen tunnetusta on kuolemaa, ja silloin elät.

KUOLEVAA SAATTAMASSA

Yhdistetty lyhennelmä kahdesta artikkelista: Takoja 2/2009 - Auli Laitila: Arvokkaasti kohti kuolemaa ja kynnyksen yli, perustuen saksalaisen Christer Kaulin saattohoidosta pitämään seminaariin; sekä Kristiyhteisö-lehti n:o 4/2009 - Rolf Megow: Taloomme astuu kuolema.

Läsnäolo ja suojaus
Saattajan on tärkeä toimia syvässä rauhassa ja antaumuksella, läsnä ollen, havaiten ja itsessä ollen ja tehdä kaikki tietoisesti. Kun emme ole läsnä, kuoleva vetää elämänvoimiamme.
- Kun säilyttää oman suojan rakentamatta panssaria, voi olla itsessään ja samalla toisen kanssa. Jos uppoaa toisen kärsimykseen, ei pysty säteilemään rakkautta ja lämpöä.
Kuoleva voi takertua meihin fyysisesti pelostaan käsin, jolloin hän varastaa voimiamme, jos emme ole itsessämme ja suojaa itseämme. Harjoittelemalla voi opetella olemaan läsnä kuolevan kanssa ja samalla ylläpitää itseä. Hoitaja voi tehdä sielullisesti parantavan ja suojelevan eleen laittamalla kämmenensä saatettavan käden päälle kuin lämpösuojan.
- Kämmenessä on jotakin, jota voi antaa pois antamatta pois. Hoitaja tuntee, kun saatettava ei enää halua suojaa.

Kylmät jalat, hikoilu
Vakavasti sairaalla ja kuolevalla on usein kylmät jalat, mikä haittaa nukahtamista. Löysät sukat ja peitto kevyesti päällä tuovat hyvän olon. Jos suuta kuivaa, annetaan vähän vettä tai mietoa teetä. Talvella voi käyttää ilmankostutinta, jossa on kevyesti tuoksuöljyä. Jos kuoleva hikoilee, voi laittaa pesuveteen vähän sitruunaa, salviaa tai mietoa minttuteetä. Kostea pyyhe otsalla ja jalkakylpy rentouttavat.

Elämänkaari, anteeksianto
Saattajalle on tärkeä tuntea ihmisen elämänkaari, kun kuolema lähestyy. On suuri apu, jos henkilö itse pystyy kertomaan elämästään. Dementoituneiden osalta omaiset voivat kertoa omalta kannaltaan. On kuunneltava avoimesti ilman arvostelua, koska se auttaa kertojaa.
- Kuoleva voi olla myös hyvin kieltäytyvä ja vihamielinen meitä kohtaan, mutta on tärkeä olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Kyse on usein itseen kohdistuvasta tyytymättömyydestä, joka purkautuu ulospäin. Varovasti voi kysyä, mitä kuoleva tekisi elämässään eri tavalla. Jos hän on kantanut kaunaa jollekulle ja pystyy sisäisesti antamaan anteeksi, se vapauttaa hänet vihasta, mutta vaikuttaa laajemminkin. On tärkeää, että kuuntelee ja havaitsee, mutta ei tuomitse ihmistä, vaan antaa hänelle mahdollisuuden vapautua ja muuttua.

Rentoutuminen; musiikki; hengellisyys
Ruumista rentouttavat toimenpiteet vapauttavat ja rentouttavat myös ihmisen sielullista puolta, ja sielullinen vapautuminen edistää ruumiin rentoutumista. Huoneen järjestys ja puhtaus on tärkeää. Moni pitää kynttilän valosta, mutta jotkut pelkäävät. Musiikki ja laulu rauhallisessa virrassa auttavat rentoutumaan, laukaisemaan jännitystä ja nukahtamaan. Melodia on tekstiä tärkeämpi, ja esimerkiksi kehtolaulut sopivat hyvin. Voi myös itse keksityllä melodialla laulaa laa, laa, laa tai hyräillä mm, mm, mm. Myös kuvilla on parantava vaikutus. Esimerkiksi Isenheimin alttaritauluista, joissa Kristus on ristillä ja sitten ylösnoussut, on haettu voimaa. Vaikka henkilö on aiemmin kieltäytynyt kirkon kohtaamisesta, kuoleman lähestyessä voi tulla valmius kuunnella myös hengellisiä asioita. Jos kuolevalla on vaikeuksia, mutta hän kieltää rukouksen, henkilökunta voi rukoilla keskenään. Rukoushetkeen on järkevää osallistua vain, kun hoitaja suhtautuu siihen myönteisesti.

Kaksoisolento
Elämän loppuvaiheissa voi tapahtua, että ihminen muuttuu niin vaikeaksi ja kauheaksi, ettei häntä tunne entisekseen. Kyse on kaksoisolennon voimakkaasta esiintulosta. Meissä vaikuttaa kaksoisolento, jonka olemme luoneet elämämme aikana ajatuksillamme ja teoillamme, sekä yleisinhimillinen kaksoisolento, joka tulee syntymän kautta. Syntymän kautta tulleen kaksoisolennon täytyy irrota meistä ennen kuoleman rajaa, mutta se yrittää raivokkaasti pitää meistä kiinni.
- Kun menemme huoneeseen, jossa on riehuva kaksoisolento, on tärkeä suojata itsensä, ettei se vaikuta minuun ja voin pysyä itsenäni. Suojaus voi tapahtua Kristuksen avulla, esimerkiksi sanomalla ennen huoneeseen menoa: Kristus minussa, Kristus sinussa, Kristus meissä. Voi myös pyytää omaa suojelusenkeliä, että enkeli auttaisi minua pysymään itsessäni enkä pelkäisi. Jos ei puhe auta, voi kokeilla rauhoittamiseen jalkojen tai käsivarren sivelyä tai lyyran soittoa.

Saattajan sisäinen tila
- Jos hoitaja kiinnittää huomionsa haavaan, jota on hoitamassa, hoidettava tuntee tuskaa ja huutaa. Jos hoitaja on valmistautunut tilanteeseen ja katsoo ihmistä, muistaen kuka hän on ja näkee hänet hoitaen haavan siinä sivussa, hoidettava on ihan rauhallinen. Saattajan oma sisäinen tila kuten pelko ja negatiiviset ajatukset vaikuttavat potilaaseen ja kuolevaan.
- Tulemalla tietoiseksi omista ajatuksista voi myös auttaa itseä kestämään.

Viime hetket
Viime hetket ennen kuolemaa muistuttavat usein unenomaista olotilaa. Tasainen hengitys muuttuu epäsäännölliseksi ja korisevaksi. Silmät ovat kokonaan tai puoleksi kiinni ja kädet hapuilevat levottomina peitettä. Mukana olevana me saamme todeta, että itse kuolevan kokemukset ovat aivan toisenlaiset. Tästä lähtien me emme enää voi seurata hänen sielunsa kulkua oman ruumiimme aistein. Hänelle loistaa nyt jo kaukaa yliaistinen valo. Mutta myös hänen havaintonsa maallisesta ympäristöstä herkistyvät. Emme missään tapauksessa sen tosiasian perusteella, ettei hän enää reagoi mihinkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, ettei hän enää voisi havaita mitään. Eivät vain äänet ja sanat vaan myös tunnelma ja ajatukset saavuttavat hänet ehkä mitä selkeimmin ja rakkaudeton sana tai sopimaton ilmaus tuottavat hänelle mielipahaa.

Kuoleman jälkeen
Kuoleman jälkeen on tarpeen pestä vainaja vielä kerran. On tärkeää, että peseminen tehdään kunnioituksella ja vainaja puetaan haluamallaan tavalla.
- Kun ihmisen jokapäiväinen naamio on poissa ja oleellinen läsnä kuoleman hetken jälkeen, voi ehkä aavistaa, kuka ihminen todella halusi olla.
- Huoneessa voi havaita, että läsnä on vielä elämää, kuin harso, joka leijailee kuolleen ympärillä. Kun ei käsitä, mitä on tapahtumassa, voi pelottaa. Aikaisemmin on tiedetty, että ihmisen sielullis-henkiset olemuspuolet ovat kuoleman jälkeen vielä ruumiin lähellä, ja myös kuoleman rajalla käyneet ovat kertoneet tästä.
Aika heti kuoleman jälkeen on vielä täynnä pyhää rauhaa. Onhan poistuva vielä aivan lähellä, aivan tässä, täysin taakse jääneiden sielujen puoleen kääntyneenä. Kuolema etenee hitaasti, tapahtuu asteittain eikä pääty heti hengityksen lakattua. Tämä kuolleen läsnäolo ilmenee hiljaisina muutoksina vainajan kasvoilla. Niillä näkyy selvästi, miten varoen sielu irtoaa ruumiista ja miten kauan siihen on vielä olemassa hieno suhde. Siksi kuollutta ei pitäisi myöskään liian nopeasti viedä pois vaan, jos se on mahdollista, vasta kolmantena päivänä, mikäli ulkoiset olosuhteet sen sallivat.
Kun kuolema on astunut taloon, meille tulee tarve järjestää kuolinhuone uudelleen vielä kerran ja koristella se vastaamaan sitä uutta elämänpiiriä, johon rakastettu ihminen nyt astuu. Mutta vielä tärkeämpää on se, mikä nyt elää ajatuksissamme ja tunteissamme. Hiljainen rukous kuolinvuoteen äärellä ja Johanneksen evankeliumin lukeminen jatkuessaan tunteja tai päiviä eivät merkitse jotain vain rajan ylittävälle vaan ovat myös mitä kaunein lohtu tänne jälkeen jääneille. Mieleen nousevat monet herkät kokemukset elämästä eronneen kanssa. Aivan uudella tavalla hänen olemuksensa tulee vielä kerran lähelle meitä.
Melkein kaikissa kappeleissa ja krematorioissa on mahdollisuus nähdä vainaja vielä kerran ennen siunaustilaisuutta. Usein tätä mahdollisuutta ei huomioida, luultavasti, koska poismennyt haluttaisiin muistaa sellaisena kuin hän oli eläessään. Mutta eikö tämä todellisuudessa johdu pelostamme joutua katsomaan kuollutta ruumista? Arkun ääreen astuminen vaatii varmasti aluksi itsensä voittamista. Mutta tahdomme kuitenkin voittaa pelkomme ja luopua tästä mahdollisuudesta vain jos tosiasiat ovat sitä vastaan. Myöhemmin muistamme juuri tämän hetken aivan erityisenä ja se auttaa lujittamaan herkän suhteen häneen, joka näissä verhoissa kerran eli.
Aina ei käytetä hyväksi kaunista mahdollisuutta "esilukea" edesmenneelle jotain vielä kauan aikaa. - Kuvittelemme hänet sisäisin silmin hyvin elävänä ja luonteenomaisena, ehkä valokuva tai häneltä saamamme kirje tukenamme. Sitten kaikuvat sanat, joilla yhä vielä voi olla hänelle merkitystä. Teksteiksi sopivat evankeliumit.

Henkisessä maailmassa
Rudolf Steiner on henkisen tutkimuksen perusteella kuvannut kuoleman jälkeistä elämää lukuisissa esitelmissään, joita on suomeksi julkaistu mm. kirjassa Elämä kuoleman jälkeen (2006, tarkistettu painos 2009). Steinerin mukaan ihmiselle avautuu heti kuoleman jälkeen oman elämänsä panoraama toisiaan seuraavina kuvina. Seuraavissa vaiheissa ihmisen ns. elämänruumis sulaa kosmokseen ja hän päästää irti maallisesta käymällä läpi puhdistusvaiheessa kaikki pyyteet ja vietit, joita ei enää voi tyydyttää. Seuraavaksi ihminen tarkastelee elämäänsä muiden ihmisten näkökulmasta kokemalla itsessään kaikki ne tunteet ja kärsimykset, joita on aiheuttanut muille.
- Tästä perspektiivistä se tuntuu kamalalta, mutta henkisen maailman ihminen haluaa kokea sen.
Kun ihmisen sielullinen osa on työstetty läpi, se jää sielun maailmoihin ja puhdas minuus lähtee henkiselle tielle.
- Vasta siellä ihminen kohtaa korkeimmat totuudet ja voi sanoa, että astumme taivaisiin.
Jos ihminen ei ole kiinnostunut henkisistä asioista maan elämässä, hän kulkee sokeana henkisessä maailmassa. Jotkut löytävät henkisestä maailmasta maan päällä tuntemiaan ihmisiä, joilta he voivat saada henkiset totuudet lahjana.

Oma valmistautuminen
Ei kestä kauan, kun me itse astumme läpi suuren portin. Olemmeko tehneet tämän askeleen helpoksi edeltä menneille? Silloin he mielellään vastaanottavat meidät ja ovat loistaen edellä valaisevia oppaita. Olemmeko me ennalta omasta puolestamme oikein valmistautuneet kuolemaan, myös tunteissamme ja ajatuksissamme. Silloin juuri kuolema, joka meistä aluksi tuntuu niin synkältä, osoittautuu loistavimmaksi rakennuskiveksi tulevaisuudenkuvassamme.