Opi kuolemaan - ja opit elämään

Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004).

Buddhalaisten tajunnantutkijoiden mukaan meillä on tavallista suuremmat mahdollisuudet kohdata syvempi tajuntamme sellaisissa dramaattisissa tilanteissa, joissa meidät yllättäen kiskaistaan irti tavanomaisesta mielentilastamme ja siihen tyypillisesti liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Kuolema, kaikkein dramaattisin tilanne, on sellainen mahdollisuus.

Buddhalaisuuden harjoittajaa kehotetaan valmistautumaan kuolemaan, kun hän on vielä keskellä elämää. Hänelle kuolema on tietoisuudentila, jota voidaan verrata syvään uneen. Meditaation avulla tuo syvän unen tila voidaan kokea tietoisesti. Tällainen harjoittelu ei tapahdu elämälle kielteisessä hengessä, vaan se koetaan päinvastoin kaikkein syvällisimmäksi myönteisyydeksi elämää kohtaan. Kuolema ja fyysinen elämä nähdään saman kokonaisuuden kahtena eri puolena. Se joka ei tunne kuolemaa, jää elämän koulussa lastentarha-asteelle. Kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. 

Kuoleman ei tarvitse merkitä tappiota. Sille, joka on harjaantunut ja valmistautunut oikealla tavalla, kuolema voi tarjota vihkimyksen elämän mysteeriin ja voitonriemuisen kokemuksen olemassaolon syvimmästä todellisuudesta. 

800-luvulla kirjoitetussa Tiibetiläisessä kuolleidenkirjassa kuvataan kuolemisen prosessi yhtä seikkaperäisesti kuin meidän tiedemiehemme kuvaavat biologisia tapahtumaketjuja. Kenenkään ei oleteta hyväksyvän näitä kuolinprosessin kuvauksia vain lukemalla ja kuulemalla niistä. Ne ovat vain hahmotelma, josta voi saada apua ja tukea, jos tahtoo etukäteen tutkia kuolinprosessia ja hankkia siitä itselleen kokemuksia. 

Jos katsoo tarkkaan ja avoimin mielin jokapäiväistä elämäänsä, voi huomata, että se koostuu jatkuvasta virrasta syntymän ja kuoleman hetkiä, aivan niin kuin buddhalaisuus opettaa. Se miten näihin kriiseihin suhtautuu, antaa viitteen siitä, miten tulee reagoimaan kuoleman edessä. 

Jos esimerkiksi menettää työpaikkansa, ja se herättää ahdistusta ja epävarmuutta, voi käyttää tilaisuuden hyväkseen tarkastellakseen vielä suurempaa ahdistusta ja pelkoa, jota alitajuisesti tuntee kuolemaa kohtaan.

Irrottautumalla tuskallisesta ja tuhoisasta suhteesta toiseen ihmiseen voi harjoitella hellittämään tunnesidoksista, mikä on myös valmistautumista kuolemassa tapahtuvaan, kokonaisvaltaisempaan vapautumiseen. Sulattamalla menetyksensä, kun joutuu luopumaan rakkaasta ystävästä tai tärkeinä pitämistään tavaroista, sulattaa samalla jotain tunneperäisestä vastustuksestaan kuolemassa tapahtuvia menetyksiä kohtaan. Kuolemassa joudumme kohtaamaan paljon riipaisevamman menetyksen joutuessamme auttamattomasti luopumaan kaikesta omaisuudestamme. 

Muita keinoja valmistautumiseen ovat riitojen sopiminen, vääryyksien hyvittäminen, jos se suinkin on mahdollista, ja keskeneräisten ongelmien selvittäminen. Sellainen psykologinen työ on äärettömän vaikeaa. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt. 

Ja miksi sitten pitäisi nähdä niin paljon vaivaa oppiakseen kuolemaan? No siksi, että jos oppii kuolemaan, oppii samalla elämään. Kuolema on yksi elämän vaihe, sen syvällisempi vaihe, se ei ole erillään elämästä. 

Buddhalaisille tajunnantutkijoille kuolemaan oppiminen on tärkeä edellytys sille, että oppii elämään täyttä ja rikasta elämää. Keskeisiä elementtejä heidän koulutuksessaan ovat harjoitukset kuolemisen taidossa ja kuolevien ihmisten auttaminen.

Syvä meditaatio, jossa harjoittaja tunkeutuu omaan psyykeensä kerros kerrokselta kunnes kohtaa tajuntansa syvimmän tason, on yksi tärkeä valmistautumismuoto kuolemassa tapahtuvalle tajunnan vetäytymiselle pois fyysisestä kehosta.

Ihmisen pitää olla eläessään kokenut ainakin välähdys omasta todellisesta, vailla muotoa olevasta tajunnastaan. Ilman sitä hän ei pysty käyttämään hyväkseen kuolemassa tarjoutuvaa mahdollisuutta kokea alkuperäinen valo ja vapautua syntymän ja kuoleman kiertokulusta.

Toinen tärkeä tapa, jolla harjoittaja valmistautuu kuolemaan, on opetella vapautumaan egonsa sidonnaisuuksista ja sen kielteisistä tunteista, kuten vihasta, katkeruudesta ja pahantahtoisuudesta. Kaikki tuollaiset ominaisuudet täytyy hajottaa ja neutralisoida siellä, missä ne kerran syntyivät eli tajunnassa.

Myötätunto on mahtava liittolainen tässä vapautustaistelussa. Myötätuntoa voi kehittää meditaatiomenetelmillä, jotka pitkä kokemus on osoittanut toimiviksi. Harjoittaja voi esimerkiksi syvän keskittyneisyyden tilassa antaa muististaan nousta esiin jonkun läheisen ihmisen, joka on osoittanut hänelle aitoa ja epäitsekästä rakkautta. Vaikka hän olisi kokenut rakkautta vain tämän ainoan kerran elämässään ja yleensä tuntisi vain riuduttavaa rakkauden nälkää, tämä on jo hyvä alku. Harjoittaja kokee uudelleen, miltä tuntuu olla rakkauden arvoinen, ja kiitollisuus täyttää hänen sydämensä. Rakkaus alkaa virrata, ja harjoittaja lähettää sitä ensin tuolle henkilölle joka sen oli herättänyt ja sen jälkeen muille ihmisille, ensin omille lähimmille omaisilleen, ystävilleen ja tuttavilleen ja sitten myös niille, joista hän ei pidä, peräti niin kutsutuille vihollisilleen.

Toinen buddhalainen harjoitus myötätunnon kehittämiseen perustuu siihen, ettei harjoittaja yritä tavanomaiseen tapaan ottaa etäisyyttä kärsiviin ihmisiin, joilla on suuria ongelmia, vaan syvässä sisäänpäin suuntautuneessa tilassa eläytyy heidän tilanteeseensa. Harjoittaja voi kuvitella, että nämä ihmiset ovat olleet jossain edellisessä elämässä hänen läheisiä sukulaisiaan, esimerkiksi hänen äitinsä tai oma lapsensa, ja muistuttaa itseään siitä, että kaikilla heillä on yhtä suuri oikeus onnellisuuteen kuin hänellä itsellään.

Kun myötätunto herää, harjoittaja suuntaa siihen huomionsa, ottaa sen mukaan sisäänpäin suuntautuvaan meditaatioonsa ja yrittää syventää sitä. 

Myötätunto tekee ihmisen kypsäksi harjoittamaan tonglenia, "antamista ja vastaanottamista", vanhaa perinteistä tiibetiläistä harjoitusta, jota Sogyal-rinpoche suosittelee Tiibetiläisessä kirjassa elämästä ja kuolemasta. Periaate on helppo, mutta toteutus vaikeaa. Useimmat voivat kuvitella toimivansa harjoitusohjeen mukaisesti vain mielikuvituksessaan: rakkaudesta muihin harjoittaja antaa oman onnensa ja hyvinvointinsa heille ja ottaa itselleen heidän kärsimyksensä ja niiden syyt.

Dalai-lama viittaa usein Gadampa Geshay Langritigban 1000-luvulla kirjoittamaan tekstiin Kahdeksan säettä mielen harjoittamisesta. Siinä kehotetaan itseään kehittävää ihmistä, joka tulee huonosti kohdelluksi, kuvittelemaan että hän ottaa itse kantaakseen sen kielteisen karman tai kohtalon, jonka hänen vihollisensa hankkii itselleen tällä kielteisellä toiminnallaan. Harjoittaja saa oppia, että vihollinen on hänen henkinen opettajansa, joka opettaa hänelle kärsivällisyyttä.

Tonglenharjoituksella on opetusten mukaan vahva lääkitsevä voima. Harjoittaja istuu hiljaa paikoillaan ja suuntaa huomionsa sisäänpäin niin syvään meditaatioon kuin mahdollista. Hän antaa mielensä rauhoittua, kehittää yhteyden myötätuntoon ja keskittyy siihen. Sen jälkeen hän kuvittelee mielessään itselleen läheisen ja tärkeän, kärsivän ihmisen. Hän yrittää kuvitella tämän ihmisen tuskaa ja ahdistusta. Kun hän tuntee sydämensä avautuvan tuolle ihmiselle, hän hengittää sisään tämän kärsimystä. Sisäänhengityksen aikana hän näkee mielessään, miten tuon ihmisen kärsimys imeytyy häneen itseensä ja tunkeutuu minän alkujuureen. Siellä tuo kärsimys hävittää kaikki jäljet harjoittajan itsekkyydestä ja kielteisistä tunteista. Kun itsekkyys on sulanut pois, harjoittajan oma syvin tajunta paljastuu. Uloshengityksen aikana hän kuvittelee, miten tuon syvän tajunnan kirkkaus, rauha, ilo ja harmonia välittyvät kärsivään ihmiseen ja tämä kielteinen karma häviää.

Tonglen voi olla suureksi avuksi, jos on tehnyt vääryyttä jollekin toiselle. Silloin harjoittaja kuvittelee mielessään tuon ihmisen, jota vastaan hän on rikkonut. Hengittäessään sisään hän ottaa täyden vastuun teostaan yrittämättä puolustella sitä millään tavoin. Hän tunnustaa tekonsa vääryyden ja pyytää koko sydämellään anteeksi. Hengittäessään ulos hän itse lähettää sovintoa ja anteeksiantoa, parantavaa voimaa ja ymmärrystä. Hän hengittää sisään syytökset ja ulos toivomukset vahingon korjaantumisesta, sisään vastuuta ja ulos anteeksiantoa ja sovintoa.

Harjoittaja voi myös istua hiljaisuudessa ja tarkkailla omaa mieltään. Jos se on levoton ja synkkä, hän kuvittelee hengittävänsä sisään kaiken huolen ja kaiken synkkyyden, kaiken mikä ei ole tervettä ja hyvää. Hengittäessään ulos hän antaa mielensä täyttyä rauhalla, kirkkaudella ja ilolla ja voi tällä tavalla hoitaa ja puhdistaa mieltään. 

Toinen harjoitus, jota suositellaan kuoleman yhteydessä, on phowa, tajunnan siirto. Sitä voi tehdä myös ihmisille, jotka ovat jo kuolleet. Phowaa tehdessään harjoittaja istuu meditaatioasennossa tai muussa mahdollisimman hyvässä ja mukavassa asennossa. Jos hän on itse sairas, hän voi tehdä harjoituksen makuulla. Harjoittaja antaa mielensä rauhoittua, suuntaa huomionsa sisäänpäin ja kuvittelee kultaisena virtaavan valon, joka täyttää koko taivaan. Jos harjoittaja on kristitty, hän voi kuvitella Kristuksen tai Neitsyt Marian kuvan näkyvän valossa. Jos hän on buddhalainen, hän kuvittelee valoon Buddhan kuvan. On tärkeää, että tuo kuva symboloi harjoittajalle koko olemassaolon kattavan totuuden, rakkauden ja myötätunnon ruumiillistumaa. Sen jälkeen hän kuvittelee oman tietoisuutensa olevan kuin sydänalassa hehkuva valokehä, jonka valo alkaa virrata tuohon suureen valoon taivaalla. Hän näkee sisäisellä katseellaan, miten pienempi valo yhtyy suureen valoon. 

Jos harjoittaja tekee phowaa kuolevalle ihmiselle, hän kuvittelee tuon suuren valon kuolevan pään yläpuolelle ja näkee sen virtaavan tämän ylle puhdistaen hänet. Harjoittaja kuvittelee, miten kuoleva sulautuu ja yhdistyy tuohon henkiseen valoon. Phowaa voi tehdä koko sairausajan, mutta erityisen tehokas se on juuri sillä hetkellä, kun kuoleva ihminen vetää viimeisen hengenvetonsa tai kun hengitys on kokonaan lakannut, mutta se pitäisi tehdä ennen kuin ruumista on siirretty.

Harjoittajan ei tarvitse olla vaikeasti sairaan ystävä tai läheinen voidakseen tehdä phowaharjoitusta hänen hyväkseen. Lääkärit, sairaanhoitajat ja muu henkilökunta voivat hyvällä menestyksellä tehdä harjoitusta. Ei ole myöskään välttämätöntä istua sairaan sängynlaidalla tai olla lainkaan hänen fyysisessä läheisyydessään. Harjoitus on yhtä tehokas, jos sen tekee yksin, omassa kodissaan.

Kuoleva ihminen on riisunut yltään kaikki naamionsa ja luopunut kaikista pikkumaisista arkipäiväisistä ajatuksistaan. Hän näkee kaiken teennäisyyden läpi. Hän on erittäin herkässä ja ratkaisevassa vaiheessa omassa kehitysprosessissaan. Sillä, miten häntä nyt kohdellaan, on buddhalaisen perinteen mukaan mitä suurin merkitys. Hänen läheisyydessään kaikkien pitää olla hyvin tarkkaavaisia sen suhteen, mitä he sanovat ja tekevät, mutta ennen kaikkea myös siitä, millaisia ajatuksia he vaalivat mielessään ja millaisia tunteita he ruokkivat sisällään. Häntä ei voi esimerkiksi lohduttaa kukaan, joka ei itse tunne oloaan lohdulliseksi. Mitkään rauhoittavat sanat eivät auta, jos niiden lausuja ei itse tunne sisäistä rauhaa. Jos tahtoo olla avuksi kuolevalle, ensimmäinen askel onkin hankkia itselleen lohdullinen ja rauhallinen mielentila. Jos kuolevaa auttavalla on kokemusta meditaatiosta, hänen pitäisi aina meditoida pitkään ja rauhassa oman tajuntansa pyhässä ilmapiirissä, ennen kuin lähestyy kuolevaa. Sellaisen meditaation jälkeen myötätunto ja aito välittäminen nousevat spontaanisti ja mitään yrittämättä esiin. Niitä ei tarvitse enää kuvitella.

Eniten kuoleva tarvitsee ympärillään olevilta toiveikasta ja sovinnollista asennetta. Siksi heidän pitää tuoda esiin asioita, jotka hän on tehnyt taitavasti ja keskittyä hänen hyveisiinsä, ei hänen heikkouksiinsa. Monet kuolemaansa lähestyvät ihmiset kokevat raskasta syyllisyyttä ja katumusta, eikä heidän rohkeutensa tahdo riittää. He voivat ehkä käyttää kuoleman tarjoamat mahdollisuudet paremmin hyväkseen, jos he saavat purkaa huolensa. Tällaisia tunnustuksia kuuntelevalle on tärkeää keskittyä tuon kuolevan ihmisen aina puhtaana ja ehyenä säilyvään sisäiseen luontoon, ja muistuttaa häntä sen olemassaolosta. 

Jos kuoleva on syyllistynyt rikkomukseen jotain toista ihmistä kohtaan tai häntä itseään on loukattu, on tärkeää tehdä sovinto. Selvittämättömät tunteet voivat tehokkaasti estää kuolevaa kokemasta alkuperäistä valoa. Ne voivat myös vaikuttaa kielteisesti hänen tulevaan inkarnaatioonsa. Ajatuksilla ja tunteilla, joita kuolevalla on siirtymävaiheessaan, on ratkaisevan tärkeä merkitys. Kun tajunta vapautuu kehon ja aistien rajoituksista, ajatukset ja tunteet saavat käyttöönsä suunnattoman voiman ja muuttuvat hyvin kiihkeiksi. 

Jos kuolevalla on vahvoja tunnesiteitä muihin ihmisiin tai omistamiinsa tavaroihin, hänen pitää yrittää luopua niistä lähestyessään kuolemaa. Ystävien ja sukulaistenkin pitää sisimmässään päästää kuoleva läheisensä lähtemään rauhassa. Se onnistuu tietenkin helpommin, jos itse on kokenut välähdyksiä kehon ja psyyken tuolla puolen olevasta tajunnasta.

Tässä blogissa myös:
Surun jakaminen ja muuntaminen - tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

Kuoleva ihminen (Tiibetiläisestä kuolleidenkirjasta)

Pysymättömyys ja kuolema

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen

Syntymä ja kuolema

Sekä kirjoituksia antroposofian pohjalta, jotka vastaavat tässä kuvattua buddhalaista asennoitumista kristillisessä hengessä:

Kuolevaa saattamassa

Rakkauden silta