On kolme taivasta - se ilmaistiin sadhulle kerran hurmostilassa. Ensimmäinen taivas on "mainen taivas" - tuo ihmeellinen sisäinen rauha ja Kristuksen läs
näolon tunto, jonka hän sai kääntymyksessään ja jota on kuvattu eräässä tämän kirjan aikaisemmista luvuista.
Toinen taivas on välitila, se paratiisi, josta Kristus puhui ristillä katuvalle rosvolle. Siellä asustavat jonkun aikaa sielut, joiden hengellinen elämä ei ole kyllin kehittynyttä, jotta voisivat kuollessaan siirtyä kolmanteen taivaaseen. He ovat siellä, niin kuin Jeesus sanoi rosvolle, Kristuksen kanssa, mutta he eivät silmillään näe Kristusta, vaikka tuntevatkin Hänen vaikutuksensa ikään kuin Hänestä lähtevinä valoaaltoina ja kuulevat ikään kuin taivaallista soitantoa.
Kolmatta taivasta voisi nimittää varsinaiseksi taivaaksi. Sinne saapuvat lopulta kaikki vanhurskaat; mutta muutamain harvojen valittujen, joihin sadhukin kuuluu, sallitaan käväistä siellä pikimmältä maisenkin elämänsä aikana. "Ymmärsin noiden Paavalin sanojen tarkoituksen: 'Oliko hän ruumiissaan, en tiedä, vai poissa ruumiista, en tiedä'", sanoi sadhu, "sillä kun olin siellä, niin minusta tuntui kuin ruumiillani olisi tosin ollut muotonsa ja hahmonsa, joskin se oli ikään kuin kokonaan valosta kudottu. Mutta kun kosketin sitä (sadhu tarttui kädellään vasempaan käsivarteensa), en tuntenut mitään. Se oli se "hengellinen ruumis", josta Paavali puhuu." "Taivaassa en näe ruumiillisin, vaan hengellisin silmin, ja minulle sanottiin, että noilla samoilla silmin kaikki ihmiset katselevat erottuaan pysyvästi ruumiistaan."
Kaikilla näyillä on sama pohja. Se kuvastaa sadhun mystiikan koko Kristus-keskeistä luonnetta ja on siitä vakuuttavana todisteena - mikäli sen enempiä todisteita kaivattanee.
"Valtaistuimella istuva Kristus on aina kaiken keskuksena, unohtumattomana, sanoin kuvaamattomana olentona. Kasvot, jotka näen hegen silmin hurmostilassani, ovat aivan samat, jotka näin kääntymyksessäni ruumiillisin silmin. Hänessä on arpia, joista vuotaa verta. Nuo arvet eivät ole rumia, vaan säteileviä ja kauniita. Hänellä on parta. Hänen päänsä hiukset ovat kuin kultaa, kuin hehkuvaa valoa. Hänen kasvonsa ovat kuin aurinko, mutta sen valo ei huikaise silmiäni. Kasvot ovat suloiset ja hymyilevät alati rakastavaa, kirkasta hymyä. Kristus ei ole ollenkaan peloittava."
"Kristuksen valtaistuinta ympäröivät ylt'yleensä aina äärettömiin etäisyyksiin saakka suuret säteileväin henkiolentojen parvet. Toiset niistä ovat pyhiä, toiset enkeleitä. Heitä ei voi erottaa toisistaan. "Ero", sanottiin minulle, "on vähäinen: me olemme täällä kaikki yhtä." He ovat kaikki ulkonäöltään kuin Kristuksen nuorempia veljiä. He ovat kaikki kirkastettuja, mutta Kristuksen kirkkaus on paljon säteilevämpää kuin heidän, ja he eroavat toisistaankin kirkkausmäärältään; se on kuin värieroa, vaikkei aivan sitäkään. Heidän pukunsa on kuin valosta kudottu, ei häikäisevä, mutta monikirjava. Siellä on värejä useampia kuin täällä. Ei mikään mainen ole niin kaunista, eivät edes timantit ja jalokivet. Heidän puhutellessaan minua siirtyvät heidän ajatuksensa silmänräpäyksessä sydämeeni; aivan niin kuin maan päällä joskus tiedämme, mitä joku aikoo sanoa, jo ennen kuin hän sen lausuukaan ilmi. Minun ei tarvinnut oppia henkimaailman kieltä. Erottuamme ruumiista ja tultuamme tähän uuteen maailmaan me puhumme sitä helposti ja luonnollisesti, niin kuin vastasyntynyt lapsi hengittää jo samana hetkenä, kun se joutuu tänne, vaikkei se olekaan sellaiseen tottunut ennestään."
"Näissä näyissä on
meillä mitä ihmeellisimpiä keskusteluja. Tämä on sitä oikeata pyhien yhteyttä, josta apostolisessa uskontunnustuksessa puhutaan. Me puhumme hengellisistä asioista ja sellaisista probleemeista, joita kukaan täällä maan päällä ei pysty ratkaisemaan. Tässä hyvässä seudussa ne ratkaistaan helposti. Näen ja kuulen siellä paljon asioita, joista minulla on mielessäni selvä kuva, mutta joita en pysty kuvaamaan hindostanin- ja vielä vähemmän englanninkielellä, ja muutamia niistä ei hyödyttäisi yrittääkään kuvata, koska niiden kauneus katoaisi, jos ne siirrettäisiin noista maailmoista tänne maan päälle. Mutta niistäkin jää minulle tuore, elävä muisto. Toinen tälle maailmalle ominainen piirre on, että kukaan ei kyllästy siihen eikä ikävöi jotain muuta, erilaista. Eräässä kokouksessa, jossa olin läsnä, rukoili muuan yksinkertainen kyläkristitty. Hän oli Hengellä täytetty, tulvillaan rauhaa ja onnea ja ylenpalttisesta ilosta väristen hän rukoili: 'Herra, minä kiitän sinua, minä kiitän sinua, mutta älä anna enempää, muutoin kuolen. Jo riittää! Jo riittää!' Minua kovin hämmästytti, että hän halusi päästä tuosta tilasta. Sitten muistin kertomusta Mooseksesta, kuinka Jumala sanoi hänelle: 'Ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon', ja niin Mooses sai nähdä Herran vain selkäpuolelta. Henki voi kestää tällaisia ylenpalttisia kokemuksia, mutta ei tämä ruumiimme."
"Siellä on musiikkia, vaan ei soittokoneita. Katseeni etsi soittokonetta, mutta sellaista ei ollut näkyvissä. Mutta hämmästyttävintä näissä taivaallisissa maailmoissa on, että aina tunnen olevani siellä kuin kotonani. Minkään en soisi olevan toisin, mikään ei häiritse. Minulle sanottiin, että jos kaksi ihmistä, jotka ovat jos kuinka kaukana toisistaan, haluavat siellä tulla yhteen, niin se voi tapahtua ajatuksen nopeudella. Minä tunnen aina istuvani muitten parissa, aivan tuttavallisesti ja luonnollisesti."
"Ken on hetkisenkin ollut siellä, miettii mielessään: 'Tänne on sydämeni kiintynyt, täällä olen täysin tyydytetty. Ei ole surua, ei kipua, pelkkää rakkautta, rakkauden aaltoja, täydellistä onnea.' (Tätä näkyä muistellessaan sadhun kasvot säteilivät.) Ja sitä kestää iäti, ei vain jonkusen tuhat vuotta. Kukaan ei vaadi siellä mitään omalle osalleen. Kaikki sanovat '
meidän kotimme.' Sanat eivät pysty sitä kuvaamaan. Siksi ajattelen Paavalin sanoneen kuulleensa sanomattomia sanoja. Noissa maailmoissa on paljon tämän maailman kauneutta vastaavaa, vuoria, puita, kukkia, mutta kaikki puutteellisuudet ovat poissa. Maiset vuoret, puut ja kukat ovat pelkkää varjoa siellä näkemäini rinnalla. Kaikki, elottomatkin esineet, ovat niin luodut, että niistä soi lakkaamaton ylistys aivan itsestään. Minä näen miljoonain peninkulmain päähän, minä näen taloja ja aitoja, mutta ne eivät estä näköalaa, ja samoin on ihmisjoukon keskellä. Kaikki on jollain tavoin läpinäkyvää. Näkee suoraan ihmisten läpi; kukaan ei voi salata rakkauttaan tai muita sydämensä tunteita."
"Siellä eivät toteudu vain ne toiveet, joita meillä oli tässä elämässä, vaan sellaisetkin, joita emme tietäneet itsellämme olleen, tulevat ilmi ja toteutuvat, koska siellä on kaikki, mikä ne tyydyttää. Siellä olen tyydytetty, siellä en kaipaa sen enempää. Se on ihmeellistä! Siellä on kotimme."
"Kysyin eräältä hengeltä, mitä tarkoittaa tuo Johanneksen evankeliumin kohta: 'Minä sanoin: te olette jumalia.' Minulle vastattiin, että ihmisellä on lukemattomia toiveita, ja että nämä osoittavat, että hänessä on taivaaseen tultuaan tapahtuva loppumaton kehitys. Siellä on meillä enemmän kykyjä kuin täällä päässämme hiuksia."
"Toisen kerran kysyin, mitä Kristus tarkoitti sanoessaan: 'Olkaa siis te täydelliset, niin kuin taivaallinen Isänne on täydellinen.' Hän ei sanonut: 'Olkaa täydelliset niin kuin enkelit tai profeetat.' Se oli saattanut minut ymmälle. Merkitseekö se, että meistä tulee Jumala, ja jos niin on, kapinoimmeko me Jumalaa vastaan? Minulle sanottiin, että Jumala tahtoo meidät vertaisikseen, koska rakkaus aina tahtoo tehdä rakkautensa esineen vertaisekseen. Niin kuin ihminen ei tyydy vain rakastaviin eläimiin, niin tahtoo Jumalakin meidät vertaisikseen. Mutta jos niin käy, emme me voisi kapinoida, sillä silloin olisi tietomme Jumalan rakkaudesta ääretön ja siitä johtuisi myös ääretön kiitollisuus. Taivaassa ei kadehdita. Taivaallinen Isämme tahtoo meidät vertaisikseen. Taivaassa ei kadehdita. Siellä on aste-eroja, mutta ei epäsopua. Jokainen pitää aina toisen puolta, ja alempiarvoiset ylpeilevät vanhempain veljiensä suuruudesta."
"Oletteko koskaan nähnyt hurmostilassa Johanneksen Ilmestyksen kaltaisia näkyjä?" kysyimme. "Olen kyllä, olen nähnyt useita Ilmestyskirjan loppuosaa muistuttavia; ja minä ajattelin niitä nähdessäni: 'Vanhempi veljemme on kaksituhatta vuotta sitten käynyt näissä samoissa paikoissa'"
"Ettekö ole koskaan nähnyt Ilmestyksen keskiosan kaltaisia näkyjä?"
"En, en koskaan. Vain loppuosan, varsinkin tuon kohdan kaltaisia, missä kuvataan elämänveden kristallinkirkasta virtaa, joka juokseen Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Näitä nähdessäni tunsin halua langeta polvilleni palvomaan niitä, jotka minulle tätä kaikkea näyttivät, mutta he sanoivat osoittaen Kristukseen: 'Älä meitä, palvo Häntä.'
"Minä sanoin: 'Missä on taivaan pyhistä pyhin? Missä on Hänen valtaistuimensa?' Minulle sanottiin: 'Jokaisessa sydämessä vain, joka rakastaa Häntä, sillä siellä Hän hallitsee, ei miekalla eikä väkivallalla, vaan sydämessä asustavan rakkauden kautta. Jollei olisi eläviä ihmissieluja, ei Hänellä olisi hallintavaltaa missään. Kuninkaallisena sinettinä on sydämeen painettu Kristuksen kuva, ja kun se on sydämessä, leviää se samalla koko ruumiiseen. Johannes sanoo, että Karitsan nimi on kirjoitettu pyhien otsiin. Tarkastaessani en nähnyt niissä minkäänlaista kirjoitusta, mutta näin heidän olevan kokonaan Kristuksen kaltaisia, ja niin ymmärsin Johanneksen tarkoittaneen sitä."
"Näittekö koskaan kerubeja tai muita siivillä varustettuja olentoja, joita on kuvattu Hesekielin kirjassa ja Ilmestyskirjassa?"
"En. Ajattelen, että heidän puheensa siivillä varustetuista olennoista johtuvat siitä, että heidän oli vaikeata ihmiskielin selittää mitä olivat nähneet. Minä näin valoaaltojen loistavan taivaan henkiolennoista ja ensin ne näyttivät melkein kuin siiviltä, vaikkeivät olleet oikeita siipiä."
"Taivaassa näkemieni henkien kasvot muistuttavat kaikki Kristuksen kasvoja, vaikkeivät olekaan täysin niiden tasalla, aivan niin kuin auringon kuva heijastuu monissa eri vesilammikoissa. Kristus on Jumalan kuva - se kuva, jonka kaltaisuuteen Jumala loi ihmisen - Hän on tosi kuva, muihin se on painettu vain epätäydellisenä. Siitä selviää, kuinka kaikista taivaallisiin paikkoihin joutuessaan heti tuntuu, ikään kuin olisivat tunteneet Kristuksen jo kauan sitten. Se osoittaa Kristuksen ja ihmisen välillä olleen alkujaan yhdyssiteen, vaikkemme ennen tietäneet siitä. Kaikissa syntisissä asustaa heidän jumalallisen Luojansa himmennyt kuva, jonka he tuntevat käännyttyään ja lankeavat maahan Häntä palvomaan. Minun ei ole onnistunut tavata ketään, jolla olisi ollut samanlaisia hurmostiloja kuin minulla, muutoin olisin mielelläni kysellyt heiltä tästä jälleentuntemisen kokemuksesta."
"Kysyin kerran, kuinka kaukana tämä taivainen maailma on maasta. He sanoivat, etteivät tiedä, mutta että sinne pääsee silmänräpäyksessä. Minua kummastutti, etteivät he tietäneet sitä."
"Ennen kuin tulin kristityksi, oli minulla tapana, milloin tahansa näin jonkun kuolevan, ikävöidä paikkaa, missä ei olisi enää kuolemaa. Hindujen sielunvaellusopin kuoleman ja jälleensyntymisen lakkaamaton kiertokulku oli minulle vastenmielinen. Kun ensi kerran jouduin hurmostilassa taivaaseen, olin aivan varma, että olin tullut paikkaan, missä ei ollut enää kuolemaa."
