Thich Nhat Hanhin opetuksia elämästä ja kuolemasta

 Otteita Thich Nhat Hanhin kirjasta Ei kuolemaa, ei pelkoa; lohduttavaa elämänviisautta. Basam Books 2003. 

Suurin pelkomme on, että kuollessamme katoamme kokonaan. Monet meistä uskovat, että koko olemassaolomme kestää hetkestä, jolloin synnymme tai saamme alkumme hetkeen, jolloin kuolemme. Uskomme tulevamme tyhjästä ja katoavamme tyhjyyteen. Niinpä meitä pelottaa ajatus tuhoutumisesta. Buddhalla oli täysin toisenlainen ymmärrys olemassaolostamme. Buddhan mukaan syntymä ja kuolema ovat käsitteitä. Ne eivät ole todellisia. Se, että pidämme niitä todellisina, synnyttää voimakkaan harhakuvan, jonka vuoksi kärsimme. Buddha opetti, ettei ole olemassa syntymää eikä kuolemaa; ei tulemista eikä menemistä; ei samaa eikä erilaista; ei pysyvää minuutta eikä tuhoutumista. Me vain kuvittelemme näin. Kun ymmärrämme, että olemme tuhoutumattomia, vapaudumme pelosta. Se on suuri helpotus. Voimme nauttia elämästä ja arvostaa sitä uudella tavalla. 

Buddha sanoi, että kun olosuhteet ovat riittävät, jotain ilmentyy. Sanomme, että se on olemassa. Kun yksi tai kaksi edellytystä puuttuu ja jokin lakkaa ilmentymästä samalla tavalla kuin aiemmin, sanomme, ettei se ole olemassa. Buddhan mukaan asioiden luokittelu olemassa oleviin ja olemattomiin on väärin. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään täysin olemassa olevaa tai täysin olematonta. Tämä on helppo ymmärtää television ja radion avulla. Saatamme olla huoneessa, jossa ei ole televisiota eikä radiota. Luulemme, että televisio- ja radio-ohjelmat eivät ole olemassa siinä huoneessa. Mutta me kaikki tiedämme, että huone on täynnä signaaleja. Ohjelmien signaalit täyttävät ilman kaikkialla. Tarvitaan vain yksi edellytys, radio tai televisio, ja muodot, värit ja äänet ilmestyvät. Olisi ollut virheellistä sanoa, etteivät signaalit ole olemassa vain siksi, ettei meillä ole radiota tai televisiota, joilla ottaa ne vastaan ja päästää ne ilmentymään. Ne vain vaikuttivat olemassa olemattomilta, koska olosuhteet eivät olleet riittävät niiden ilmentymiselle. Tuona hetkenä tuossa huoneessa emme uskoneet niiden olemassaoloon. On virheellistä todeta, ettei jotain ole olemassa vain siksi, ettemme havaitse sitä. Meitä hämmentävät ainoastaan käsityksemme olemisesta ja olemassa olemattomuudesta. Ne saavat meidät luulemaan, että jotain on tai ei ole olemassa. Näitä käsityksiä ei voi soveltaa todellisuuteen. 

Prajnaparamitassa sanotaan: "Kuuntele, Shariputra, kaikki dharmat (ilmiöt) ovat tyhjiä, niitä ei ole luotu eikä tuhottu, ne eivät lisäänny eivätkä vähene."

Tässä on tärkeää huomata, mitä tyhjyydellä tarkoitetaan: se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei meillä ole erillistä minuutta. Millään ei ole erillistä minuutta, eikä mikään ole olemassa itsestään. Jos tutkimme asioita tarkasti, huomaamme, että kaikki ilmiöt, me mukaan lukien, koostumme erilaisista tekijöistä. Me koostumme isästämme ja äidistämme, isoisistämme ja isoäideistämme, ruumiistamme, tunteistamme, havainnoistamme, mielemme muodostelmista, maasta, auringosta ja loputtomasta määrästä tekijöitä, jotka eivät liity minuuteemme. Kaikki nämä osatekijät ovat riippuvaisia syistä ja olosuhteista. Näemme, miten kaikki olemassa ollut, olemassa oleva ja olevaksi tuleva on yhteydessä kaikkeen muuhun ja riippuvaista kaikesta muusta. Kaikki, mitä näemme, on ilmentynyt vain siksi, että se on osa jotain muuta, muita olosuhteita, jotka ovat mahdollistaneet sen ilmentymisen. Ilmiöitä ei luoda eikä tuhota, koska ne ovat jatkuvassa ilmentymisprosessissa. Saatamme olla tarpeeksi älykkäitä ymmärtääksemme tämän, mutta älyllinen ymmärrys ei riitä. Tämän todellinen ymmärtäminen tarkoittaa vapautumista pelosta. Se tarkoittaa valaistumista. Se tarkoittaa olemista yhteenkuuluvuudessa kaiken muun kanssa.

Kun Shakespeare sanoo: "Ollako vai eikö olla - siinäpä kysymys", Buddha vastaa: "Ollako vai eikö olla - siitä ei ole kysymys." Olla ja ei olla ovat ainoastaan kaksi vastakkaista ajatusta. Mutta ne eivät ole todellisia, eivätkä ne kuvaa todellisuutta.

Minulla on valokuva itsestäni kuusitoistavuotiaana poikana. Onko se minun valokuvani? En ole aivan varma. Kuka on kuvan poika? Onko se sama henkilö kuin minä vai joku muu? Mieti tarkkaan, ennen kuin vastaat. Monet ihmiset sanovat, että kuvan poika ja minä olemme sama henkilö. Jos poika on sama henkilö kuin minä, miksi hän näyttää niin erilaiselta? Onko tuo poika vielä elossa vai onko hän kuollut? Hän ei ole sama henkilö kuin minä, muttei myöskään eri henkilö. Jotkut katsovat valokuvaa ja sanovat, ettei kuvan nuorta poikaa enää ole olemassa. Ihminen koostuu ruumiista, tunteista, mielteistä, mielen muodostelmista ja tajunnasta, jotka kaikki ovat minussa muuttuneet tuon valokuvan ottamisen jälkeen. Kuvassa olevan pojan ruumis ei ole sama kuin minun ruumiini nyt yli seitsemänkymmentävuotiaana. Tunteet ovat erilaiset ja havainnot hyvin erilaisia. Tuntuu kuin olisin aivan eri henkilö kuin tuo poika, mutta ilman tuon pojan olemassaoloa minuakaan ei olisi olemassa. Olen jatkumo samalla tavoin kuin sade on pilven jatkumo. Jos katsot valokuvaa tarkemmin, näet minut siinä jo vanhana miehenä. Sinun ei tarvitse odottaa viittäkymmentäviittä vuotta. Kun sitruunapuu kukkii, et ehkä näe vielä hedelmiä, mutta tarkemmin katsoen ymmärrät, että hedelmät ovat jo puussa. Tarvitaan enää yksi tekijä, jotta ne tulevat näkyviin: aikaa. Sitruunat ovat jo sitruunapuussa. Nyt näet vain oksat, lehdet ja kukat. Mutta ajan myötä sitruunapuu kantaa hedelmää.

Sytytämme kaksi kynttilää, ja puhallamme tulitikun sammuksiin. Luuletko, että tulitikun liekki on kuollut? Liekki ei synny eikä kuole. Kysymys kuuluukin, ovatko kahden kynttilän liekit yksi ja sama liekki vai kaksi eri liekkiä? Ne eivät ole samat, mutteivät myöskään eri liekit. Nyt toinen kysymys: onko tulitikun liekki kuollut? Se on sekä kuollut että elossa. Sen luonto ei ole kuolla eikä syntyä. Jos jätämme kynttilän palamaan tunnin ajaksi, pysyykö sen liekki samana vai tuleeko siitä toinen liekki? Kynttilän sydän, tali ja happi muuttuvat koko ajan. Jos ne kerran muuttuvat, liekinkin täytyy muuttua. Niinpä liekki ei ole se sama, muttei myöskään eri liekki. 

Olen saapunut, olen kotona

Tässä ja nyt

Olen vahva, olen vapaa

Asun äärettömyydessä

Voit lausua tätä gathaa, runoa, kävely- tai istumameditaation aikana. Voit harjoitella tätä runoa, kun ajat töihin. Et ole ehkä vielä saapunut työpaikallesi, mutta ajaessasi olet jo saapunut todelliseen kotiisi, nykyhetkeen. Ja kun saavut työpaikallesi, sekin on todellinen kotisi. Olet myös työpaikallasi läsnä nykyhetkessä. 

Jos pystyt hengittämään sisään ja ulos ja kävelemään tässä hengessä: "Olen saapunut, olen kotona, tässä ja nyt", tulet huomaamaan, että sinusta on heti tulossa paljon vahvempi ja vapaampi. Olet läsnä nykyhetkessä, todellisessa osoitteessasi. Mikään ei enää saa sinua juoksemaan tai pelkäämään. Olet vapaa menneisyyden murehtimisesta. Et ole juuttunut ajattelemaan sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut ja mitä et pysty hallitsemaan. Olet vapaa syyllisyydestä, joka koskee menneisyyttäsi ja vapaa tulevaisuutta koskevista huolista. Ainoastaan vapaa ihminen voi olla onnellinen. 

Kun aamulla syöt leipäsi tai voisarvesi, syö se siten, että leipä antaa elämän. Nauti ehtoollinen joka aamu, kun murrat leipäsi tai maistat voisarveasi. Tunne olevasi elossa; tunne olevasi yhteydessä koko maailmankaikkeuteen. Jos leipäpala on Jeesuksen ruumis, se on myös maailmankaikkeuden ruumis. Voimme sanoa: "Tämä leipäpala on maailmankaikkeuden ruumis." Tarkkaavainen syöminen sallii sinuin tunnistaa leipäpalan maailmankaikkeuden ruumiiksi. Kun syöt tällä tavoin, olet uusi ihminen. Anna uuden olemuksesi ilmentyä sinussa. Voit tehdä tätä harjoitusta yksin. Voit myös harjoittaa sitä muiden kanssa auttaaksesi veljiäsi ja sisariasi uudistamaan itseään päivittäisen harjoituksensa jokaisena hetkenä.

Buddha, bodhisattvat ja Buddhan oppilaat ovat henkisiä esivanhempiani. Heihin kuuluvat omat henkiset opettajani, joista osa on vielä elossa ja osa jo poistunut. He ovat läsnä minussa, koska he ovat siirtäneet minuun rauhan, viisauden, rakkauden ja onnellisuuden siemenet. He ovat herättäneet henkiin oman kykyni ymmärtää ja olla myötätuntoinen. 

Olivatpa juuresi missä tahansa henkisessä perinteessä, ota mukaan harjoitukseesi sen perinteen opettajat. Jos juuresi ovat kristinuskossa, henkisiin opettajiisi lukeutuvat Jeesus, hänen opetuslapsensa, pyhimykset ja kristilliset opettajat, jotka ovat koskettaneet elämääsi. Jos juuresi ovat juutalaisuudessa, saatat haluta sisällyttää harjoitukseesi patriarkat, matriarkat ja korkea-arvoiset rabbit. Henkiset esivanhempani, lihalliset esivanhempani, henkiset jälkeläiseni ja lihalliset jälkeläiseni ovat kaikki osa minua. Minä olen he, ja he ovat minä. Minulla ei ole erillistä minuutta. Me kaikki olemme olemassa osana elämän ihmeellistä virtaa.

Bodhisattva Manjushri

On myös olemassa bodhisattvoja, jotka eivät vaikuta kovin aktiivisilta, mutta he ovat hyvin tyyniä ja lempeitä, ja heidän läsnäolonsa innostaa meitä rakkauteen, ymmärrykseen ja suvaitsevaisuuteen. Maailmassa on lukemattomia tällaisia bodhisattvoja. Meidän tulisi elää niin, että meillä on aikaa tunnistaa heidän läsnäolonsa ja tutustua heihin. Bodhisattvat eivät ole jumalia tai menneisyyden hahmoja. Heitä elää ruumiillistuneina ympärilläsi. Heillä on paljon energiaa, ymmärrystä ja myötätuntoa, ja me voimme hyötyä heidän läheisyydestään. 

Kshitigarbha, joka menee synkimpiin paikkoihin auttaakseen kaikkia olentoja, ei ole vain yksi henkilö. Hänellä on monia ilmentymiä kaikissa erilaisissa helveteissä, joita löydämme maailmastamme. Sadaparibhuta, bodhisattva, joka sanoo: "En koskaan uskaltaisi halveksia ketään", on myös kaikkialla. Vaikka jollakulla ei näyttäisi olevan kykyä valaistua, hän tietää, että jokaisessa on tuo kyky. Sadaparibhuta auttaa jokaista saamaan itseluottamusta ja pääsemään eroon alemmuuden tunteista. Tällainen kompleksi halvaannuttaa ihmisen. Sadaparibhutan erikoislahjana on vaalia meissä olevaa valaistunutta rakkauden mieltä. Tämä bodhisattva ei ole vain henkilö Lootussutrasta, vaan hänet voi löytää keskuudestamme monissa eri valepuvuissa. Meidän tulee tunnistaa bodhisattva Sadaparibhuta, joka on ruumiillistuneena keskuudessamme. Manjushri on bodhisattva, jolla on ymmärrystä - henkilö, joka voi ymmärtää meitä ja tehdä meistä loputtoman onnellisia. Manjushri kykenee näkemään kärsimyksemme ja vaikeutemme, eikä hän koskaan syytä tai rankaise meitä. Hän on aina vierellämme rohkaisemassa ja valaisemassa meitä. Manjushri ei ole tarinan hahmo vaan läsnä keskuudessamme monissa valeasuissa, joskus pikkusiskona, veljenä, tai sisaren tai veljen lapsena.

Bodhisattva Avalokiteshvara

Me emme palvo kuvitteellisia tai myyttisiä henkilöhahmoja. Bodhisattvat eivät ole pilvissä eläviä menneisyyden hahmoja. Bodhisattvat ovat todellisia ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta ja päättäväisyyttä. Kun voimme ymmärtää toisen ihmisen kärsimyksiä ja tuntea rakkautta häntä kohtaan, olemme yhteydessä suuren ymmärryksen bodhisattvaan. Syvällisen kuuntelemisen bodhisattva, Avalokiteshvara, on myös keskuudessamme. Psykoterapeuttien täytyy opetella kuuntelemaan yhtä syvällisesti kuin bodhisattva Avalokiteshvaran, joka katsoo syvälle korvillaan. Kun todella kuuntelemme lapsiamme tai vanhempiamme, Avalokiteshvara on jo sydämessämme. Kauniiden äänten bodhisattva, Gadgadashvara, käyttää musiikkia, kirjoituksia ja ääntä herättääkseen ihmiset. Jos olet runoilija, kirjailija tai säveltäjä, saatat olla tämä bodhisattva. Taiteelliset luomuksesi eivät pelkästään auta ihmisiä hetkellisesti unohtamaan tuskansa, vaan myös kastelevat heissä olevia valaistuneen ymmärryksen ja myötätunnon siemeniä. Joukossamme on monia kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä, jotka käyttävät äänten ihanaa valtamerta tehdäkseen ymmärryksen ja rakkauden helpommin lähestyttäviksi Buddhan opettamien dharman ovien kautta. Tätä tarkoittaa yksi Samantabhadran pyrkimyksistä:

Pyrin käyttämään äänten suurta valtamerta, Synnyttäen kauniisti vaikuttavia sanoja, Jotka ylistävät Buddhan valtavia hyveitä, Menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

- Kukkakoristesutran viimeinen kappale

Kuoleman lähestyessä saattaa olla, ettet ole kovin tietoinen ruumiistasi. Koet tunnottomuutta, mutta olet edelleen kiinni ajatuksessa, että ruumiisi on sinä. Luulet, että ruumiisi hajoaminen tarkoittaa sinunkin hajoamistasi. Sen vuoksi sinua pelottaa. Pelkäät katoavasi lopullisesti. Kuolevan henkilön ruumiin hajoaminen ei voi vaikuttaa henkilön todelliseen luontoon. Sinun kuuluu selittää hänelle, että hänen elämällään ei ole rajoja. Hänen ruumiinsa on vain ilmentymä, aivan kuin pilvikin. Kun pilvi ei enää ole pilvi, se ei ole kadonnut. Se ei ole kadonnut tyhjyyteen; se on muuttanut muotoaan; siitä on tullut sadetta. Tämän vuoksi meidän ei tulisi luulla, että oma minuutemme ja ruumiimme ovat yhtä. Tämä ruumis ei ole minä. Minä en ole kiinni tässä ruumiissa. Minun elämäni on rajaton. 

Olen käyttänyt Anguttara Nikayassa olevan, kuoleville annettavan sutraopetuksen sanoja, ja tehnyt niistä laulun. Se on kehtolaulu, joka voidaan laulaa henkilölle, jonka elämä on loppumaisillaan:

Tämä ruumis ei ole minä, minä en ole kiinni tässä ruumiissa, Elämäni on rajatonta, En ole koskaan syntynyt enkä kuollut. Suunnaton valtameri ja taivas eri aurinkokuntineen Kaikki ilmentyvät tietoisuudesta. Aikojen alusta lähtien olen ollut vapaa. Syntymä ja kuolema ovat vain ovia, joiden kautta astumme sisään ja ulos. Syntymä ja kuolema ovat piilosilla keskenään. Joten hymyile minulle, tartu käteeni ja vilkuta hyvästiksi. Tapaamme viimeistään huomenna. Tapaamme aina uudelleen todellisessa alkulähteessämme, Elämän monimuotoisilla poluilla.

Sen sijaan, että sanoisit Tämä ruumis ensimmäisellä rivillä, voit toistaa rivin sijoittaen siihen sanat Nämä silmät... Nämä korvat... Tämä nenä... Tämä kieli... Tämä mieli... Nämä muodot... Nämä äänet... jne. (Esim. Nämä silmät eivät ole minä; minä en ole kiinni näissä silmissä...)

Tämän laulun esittäminen kuolevalle henkilölle vapauttaa hänet ajatuksesta, että hänellä olisi pysyvä identiteetti, joka on yhteydessä johonkin ruumiinosaan tai mieleen. Kaikki koostumukset hajoavat, mutta todellinen minuutemme ei katoa tyhjyyteen. Tällainen ohjattu meditaatio auttaa meitä vapautumaan luulosta, että olisimme yhtä ruumiimme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Me emme todellisuudessa ole mitään näistä. Meidän elämämme on rajatonta. Syntymä, kuolema, oleminen ja olemassa olemattomuus eivät määrittele meitä. Tämä on totuus. 

Tajuttomana olevilla henkilöillä on kyky kuulla meitä, jos istumme heidän vierellään täysin läsnä ja rauhallisina. Kymmenen vuotta sitten Bordeaux'ssa asuvat yliopisto-opiskelija sai kuulla, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan Kaliforniassa. Opiskelija itki valtavasti. Hän ei tiennyt, olisiko hänen äitinsä enää elossa, kun hän saapuisi kotiin Kaliforniaan. Sisar Chan Khong pyysi häntä lentämään Kaliforniaan välittömästi ja neuvoi, että jos äiti olisi vielä elossa pojan saapuessa, hänen tulisi harjoittaa kuten Shariputra oli tehnyt Anathapindikan kanssa. Sisar kehotti häntä puhumaan niistä onnellisista kokemuksista, jotka äiti ja poika olivat jakaneet. Pojan tuli kertoa tarinoita äidin varhaisilta avioliittovuosilta ja tämän nuoruudesta. Hänen tuli kertoa näitä tarinoita, koska ne tuottaisivat äidille iloa, vaikkei tämä olisikaan tajuissaan.

Kun poika saapui sairaalaan, äiti oli jo tajuton. Vaikkei poika täysin uskonutkaan, että tajuttomana makaava ihminen voi kuulla, hän teki silti, mitä sisar Chan Khong oli neuvonut häntä tekemään. Lääkärit kertoivat hänelle, että hänen äitinsä oli ollut tajuttomana viikon ajan eivätkä he olleet toiveikkaita, että tämä enää tulisi tajuihinsa. Kun poika oli puhunut äidilleen puolentoista tunnin ajan, tämä tuli tajuihinsa.

Jos istut kuolevan ihmisen vierellä täysin tyynenä ja ruumiiltasi, mieleltäsi ja sielultasi läsnäolevana, onnistut auttamaan häntä kuolemaan vapaana. 

Muutama vuosi sitten sisar Chan Khong vieraili vanhemman siskonsa luona sairaalassa. Kaksi vuotta maksansiirron jälkeen sisaren ruumis hylki uutta elintä. Hänellä oli hirveät tuskat. Kun sisar Chan Khong saapui sairaalaan, hän huomasi, että jokainen perheenjäsen oli luopunut toivosta olla avuksi. Vaikka sisko oli tajuton, hän silti vääntelehti, valitti ja huusi tuskissaan. Kaikki hänen lapsensa, jopa lääkäritytär, tunsivat itsensä voimattomiksi. 

Sisar Chan Khong saapui sairaalaan mukanaan kasettinauha, jolla Luumukylän munkit ja nunnat laulavat bodhisattva Avalokiteshvaran, suuren myötätunnon bodhisattvan, nimeä. Vaikka hänen siskonsa oli tajuton, sisar Chan Khong soitti kasettia sängyn vieressä ja, asetettuaan korvakuulokkeet siskolleen käänsi äänen lähes täysille. Muutaman minuutin kuluttua tapahtui jotain ällistyttävää. Sisko makasi täysin rauhallisena, kunnes kuoli viisi päivää myöhemmin. Noiden viiden päivän ajan sisar Chan Khongin sisko kuunteli bodhisattvan nimen lausuntaa. Hän oli vieraillut useita kertoja buddhalaistemppeleissä ja kuullut usein myötätunnon bodhisattvan nimen lausuntaa. Sen kuuleminen uudestaan kuolinvuoteella kasteli hänen elämänsä arvokkaimpien ja iloisimpien asioiden siemeniä. Hänen elämällään oli henkinen ulottuvuus, ja hänellä oli usko. Hän oli kuullut sutralausuntaa ja dharmaopetuksia monta kertaa. Kasettinauha, jolla oli munkkien ja nunnien lausuntaa, oli yltänyt hänen onnellisuutensa siemeniin. Ne olivat siemeniä, joita lääkärit eivät osanneet koskettaa. Kuka tahansa olisi voinut tehdä, mitä sisar Chan Khong teki, mutta se ei tullut kenenkään mieleen. 

Tietoisuutemme on kuin televisio monine kanavineen. Kun painamme kauko-ohjaimen nappia, valitsemamme kanava ilmestyy näkyviin. Kun istumme kuolevan henkilön vierellä, meidän täytyy tietää, mikä kanava valita. Kuolevan henkilön läheiset ovat tällöin parhaassa asemassa valitsemaan. Jos olet kuolevan henkilön läheisyydessä, käytä sellaisia ääniä ja kuvia tuon henkilön elämästä, jotka kastelevat hänen suurimman onnensa siemeniä. Jokaisen tietoisuudessa ovat Puhtaan maan ja nirvanan, Jumalan valtakunnan ja paratiisin siemenet. 

Wikipedia: Thich Nhat Hanh

Plum Village (Luumukylä)

Valkoinen Lumme, Thich Nhat Hanhin suomalainen sangha

Thich Nhat Hanhin kuolemasta julkaisin lyhyen postauksen toisessa blogissani 2022. 

C.G. Jung - Ikääntymisestä ja kuolemasta; Sitaatteja

Wikipedia: C.G. Jung


Lääkärinä olen vakuuttunut että on hygieenistä - jos saan käyttää sanaa - löytää kuolemassa päämäärä jota kohti voi pyrkiä, ja että luistaminen pois siitä on jotain epäterveellistä ja epänormaalia, joka ryövää elämän toiselta puoliskolta sen tarkoituksen. 

Olemme niin vakuuttuneita siitä että kuolema on yksinkertaisesti prosessin loppu, että meille ei tavallisesti juolahda mieleen ymmärtää kuolemaa päämääränä ja täyttymyksenä, kuten epäröimättä teemme nousevan nuorekkaan elämän tavoitteille ja tarkoituksille. 

Elämän keskeltä eteenpäin, ainoastaan hän säilyy elinvoimaisesti elävänä, joka on valmis kuolemaan elämän myötä.

Ikääntyvien ihmisten pitäisi tietää, että heidän elämänsä eivät nouse ja laajene, vaan että vääjäämätön sisäinen prosessi pakottaa elämän supistumiseen. Nuorelle henkilölle on melkein synti, tai ainakin vaara, ajatella liikaa itseään; mutta ikääntyvälle henkilölle on velvollisuus ja välttämättömyys omistaa vakava huomio itselleen. Tuhlattuaan valoaan maailmaan, aurinko vetää takaisin säteensä jotta valaisisi itseään. Sen sijaan että tekisivät samoin, monet vanhat ihmiset ovat mieluummin luulotautisia, saitoja, saivartelijoita, menneisyyden ylistäjiä, tai muuten ikuisia murrosikäisiä - kaikki valitettavia korvikkeita itsen valaistukselle, mutta väistämättömiä seurauksia harhasta, että elämän toista puoliskoa täytyy hallita ensimmäisen periaatteet. 

Mutta me emme voi elää elämän iltapäivää elämän aamun ohjelman mukaan; sillä mikä oli suurta aamulla, on pientä illalla, ja siitä mikä aamulla oli totta, on illalla tullut valhe. 

Vanhana oleminen on hyvin epäsuosittua. Kukaan ei näytä ottavan huomioon, että kykenemättömyys vanheta on aivan yhtä absurdia kuin kykenemättömyys kasvaa ulos lapsen kengistä. Yhä lapsellista kolmikymppistä miestä on toki harmiteltava, mutta nuorekas seitsemänkymmen vuotias, eikö se ole hurmaavaa? Ja kuitenkin molemmat ovat poikkeavia, tyylittömiä, psykologisia luonnottomuuksia. 

Nuori mies joka ei taistele ja valloita, on menettänyt parhaan osan nuoruuttaan, ja vanhassa miehessä, joka ei tiedä kuinka kuunnella jokien salaisuuksia niiden virratessa huipuilta laaksoihin, ei ole järkeä; hän on henkinen muumio, joka ei ole muuta kuin jäykkä menneisyyden reliikki. Hän seisoo erillään elämästä, mekaanisesti toistaen itseään viimeistä tyhjänpäiväisyyttä myöten.

Nuoruuden viini ei aina kirkastu etenevien vuosien myötä; joskus siitä tulee sameaa.

Elämän aamusta ja keväästä, illasta ja syksystä puhuminen ei ole pelkkää sentimentaalista jargonia. Annamme siten ilmaisun psykologisille totuuksille, ja vielä enemmän psykologisille tosiasioille. 

Kuin ammus joka lentää päämääräänsä, elämä päättyy kuolemaan. Jopa sen nousu ja sen lakipiste ovat vain askelia ja keinoja tähän päämäärään. 

Ihmisen syntymä on sisällökäs merkityksestä, miksi ei kuolema?

Kun henkilö kuolee, tunteet ja emootiot jotka sitovat hänen sukulaisensa häneen, menettävät sovelluksensa todellisuuteen ja vajoavat alitajuntaan, missä ne aktivoivat kollektiivisen sisällön, jolla on haitallinen vaikutus tietoisuuteen.

Batakit ja monet muut alkukantaiset ihmiset sanovat sen tähden että kun ihminen kuolee, hänen luonteensa huonontuu niin että hän aina yrittää vahingoittaa eläviä jollain tavalla.

Tämä näkemys selvästi perustuu kokemukseen, että pysyvä riippuvuus kuolleisiin saa elämän näyttämään vähemmän elämisen arvoiselta, ja saattaa jopa olla psyykkisten sairauksien syy. Vahingollinen vaikutus näyttäytyy menetetyn libidon, masennuksen ja fyysisen heikkouden muodossa. On myös universaaleja selostuksia näistä kuoleman jälkeisistä ilmiöistä aaveen ja kummittelun muodossa. 

Niin kutsuttujen henkien psykoterapeuttiset pyrkimykset on tähdätty eläviin joko suoraan tai epäsuorasti, edesmenneen henkilön kautta, jotta heistä tehtäisiin tietoisempia. 

Spiritualismi kollektiivisena ilmiönä siten ajaa takaa samoja päämääriä kuin lääketieteellinen psykologia, ja niin tehdessään tuottaa samoja perusideoita ja mielikuvia jotka muotoilevat itsensä "henkien opetuksiksi", jotka ovat luonteenomaisia kollektiivisen tiedostamattoman luonnolle.

Ruumista ei voi ymmärtää pelkästään inertin aineen yhteen kasautumisena, vaan sitä täytyy pitää aineellisena järjestelmänä valmiina elämälle ja elämän mahdollistajana, sillä varauksella että kaikessa valmiudessaan se ei voisi elää ilman "elävän olemuksen" lisäystä. Sillä kumotessamme "elävän olemuksen" mahdollisen merkityksen, ruumiista itsestään puuttuu jotain joka on välttämätöntä sen elämään, nimittäin psyykkinen tekijä.

Me tiedämme tämän suoraan omasta kokemuksesta itsestämme, ja epäsuorasti kanssaihmistemme kokemisesta. Me tiedämme sen myös korkeampien selkärankaisten tieteellisestä tutkimuksestamme, ja täydellisestä todisteiden puutteesta päinvastaiselle, meidän täytyy olettaa että jokin sellainen tekijä on läsnä alemmissa organismeissa ja jopa kasveissa. 

Mieli ja ruumis ovat ilmauksia yhdestä entiteetistä, jonka olennainen luonto ei ole tunnettavissa sen paremmin ulkoisesta materiaalisesta manifestaatiostaan, kuin sisäisestä, suorasta havainnosta.

Muinaisen uskomuksen mukaan ihminen syntyi sielun ja ruumiin yhteen tulemisesta. Olisi luultavasti oikeampaa puhua tiedon ulottumattomissa olevasta elävästä olemuksesta, koskien perimmäistä luontoa, josta mitään ei voi sanoa paitsi että se hämärästi ilmaisee "elämän" perikuvaa. 

Elävä olemus ilmenee ulospäin aineellisena ruumiina, mutta sisäisesti sarjana kuvia elinvoimaisista toiminnoista jotka tapahtuvat sen sisällä. Ne ovat kolikon kaksi puolta, emmekä voi vapauttaa itseämme epäilyksestä että kenties tämä koko mielen ja ruumiin erotus saattaa lopulta osoittautua pelkästään järjen juoneksi tietoisen erotuskyvyn tarkoituksessa. 

Primitiivinen ilmapiiri jossa sana "henki" syntyi, on yhä meissä, vaikka tietenkin psyykkisellä tasolla jossain tietoisuuden alapuolella. Mutta kuten nykyaikainen spiritualismi osoittaa, tarvitaan hyvin vähän tuomaan tuo osa primitiivistä mentaliteettia pinnalle.

Kaukana materiaalisesta maailmasta, tämä on psyykkinen maailma, joka sallii meidän tehdä vain epäsuoria ja hypoteettisia päätelmiä aineen todellisesta luonnosta.

Psykoterapian näkökulmasta olisi sen tähden suotavaa ajatella kuolemaa ainoastaan siirtymänä, osana elämän prosessia, jonka laajuus ja kesto ovat tietomme ulottumattomissa.

Enemmistö uskonnoista on monimutkaisia kuolemaan valmistautumisen järjestelmiä, niin paljon että elämällä ei itse asiassa ole merkitystä paitsi valmistautumisena kuoleman lopulliseen päämäärään. Molemmissa suurimmissa elävissä uskonnoissa, kristinuskossa ja buddhalaisuudessa, olemassaolon tarkoitus pannaan täytäntöön sen lopussa.

Näyttäisi olevan enemmän yhtäpitävää ihmiskunnan kollektiivisen psyyken kanssa pitää kuolemaa elämän tarkoituksen täyttymyksenä ja sen päämääränä todellisimmassa merkityksessä, eikä pelkästään merkityksettömänä lakkaamisena.

Säännönmukaisesti lähestyvään loppuun viittaavat nuo symbolit jotka niin ikään normaalissa elämässä julistavat psykologisen olotilan muutoksia, uudestisyntymis-symbolit kuten ympäristön muutokset, matkat ja vastaavat.

Olen toistuvasti kyennyt jäljittämään taaksepäin yli vuoden sarjassa unia viittauksia lähestyvästä kuolemasta. Lisäksi tämä usein näyttäytyy merkillisinä persoonallisuuden muutoksina, jotka voivat edeltää kuolemaa hyvin pitkän ajan.

Kaiken kaikkiaan olin hämmästynyt nähdessäni kuinka vähän vaivaa tiedostamaton psyyke näkee kuolemasta. Näyttäisi siltä kuin kuolema olisi jotain suhteellisen merkityksetöntä, tai kenties psyykeämme ei vaivaa mitä yksilölle tapahtuu.

Mutta näyttää siltä että tiedostamaton on sitäkin kiinnostuneempi siitä kuinka henkilö kuolee; eli onko tietoisuuden asenne sopeutunut kuolemiseen vai ei.

Tämän päivän ihmiselle elämän laajentuminen ja sen kulminaatio ovat järkeenkäypiä päämääriä, mutta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä näyttää hänestä kyseenalaiselta tai uskon ulottumattomissa olevalta. Elämän lakkaaminen eli kuolema voidaan hyväksyä järkevänä päämääränä ainoastaan kun joko olemassaolo on niin viheliäistä että olemme suorastaan iloisia sen loppumisesta, tai kun olemme vakuuttuneita siitä että aurinko pyrkii laskuunsa "valaistakseen kaukaisia rotuja", samalla loogisella johdonmukaisuudella jota se osoitti noustessaan zeniittiinsä. Mutta uskomisesta on tullut niin vaikea taito tänä päivänä, että se ylittää useimpien ihmisten kapasiteetin, etenkin ihmiskunnan koulutetun osan. He ovat tottuneet liiaksi ajatukseen että suhteessa kuolemattomuuteen ja sellaisiin kysymyksiin, on lukemattomia ristiriitaisia mielipiteitä eikä vakuuttavia todisteita. Ja koska "tiede" on iskusana, joka näyttää kantavan ehdottoman vakuuttuneisuuden painoa tilapäisessä maailmassa, me pyydämme "tieteellisiä" todisteita. Mutta koulutetut ihmiset jotka osaavat ajatella, tietävät erittäin hyvin että tämän kaltainen todistus on filosofinen mahdottomuus. Me yksinkertaisesti emme voi tietää yhtään mitään sellaisista asioista.

Elämän keskipäivän salaisena hetkenä paraabeli käännetään, kuolema syntyy. Elämän toinen puolisko ei merkitse nousua, avautumista, lisääntymistä, elämäniloa, vaan kuolemaa, koska loppu on sen päämäärä. Elämän täyttymyksen negaatio on samanmerkityksinen kuin kieltäytyminen hyväksymästä sen loppua. Molemmat merkitsevät että ei haluta elää, ja olla haluamatta elää on yhtäläinen kuin olla haluamatta kuolla. Kasvu ja väheneminen tekevät yhden kaaren.

Mutta kenen tahansa joka kieltäytyy kokemasta elämää, täytyy tukahduttaa halunsa elää - toisin sanoen, hänen täytyy tehdä osittainen itsemurha.

Se että elämän korkein huippu voidaan ilmaista kuoleman symboliikalla, on hyvin tunnettu tosiasia, sillä kaikki kasvu itsensä yli merkitsee kuolemaa.

Kuolema on tärkeä kiinnostuksen kohde, etenkin ikääntyvälle henkilölle. Kategorinen kysymys asetetaan hänelle, ja hän on velvollinen vastaamaan siihen. Tässä tarkoituksessa hänellä kuuluu olla myytti kuolemasta, sillä järki ei näytä hänelle muuta kuin pimeän montun johon hän on laskeutumassa. Myytti voi kuitenkin loihtia esiin muita mielikuvia häntä varten, auttavia ja rikastuttavia kuvia elämästä kuolleiden maassa. Jos hän uskoo niihin, tai vahvistaa niitä jollain määrällä luottamusta, hän on aivan yhtä oikeassa tai aivan yhtä väärässä kuin joku joka ei usko niihin. Mutta kun mies, joka menettää toivonsa, marssii kohti tyhjyyttä, se joka on pannut uskonsa arkkityyppiin, seuraa elämän polkuja ja elää suoraan kuolemaansa. Molemmat epäilemättä pysyvät epävarmuudessa, mutta yksi elää vastoin vaistojaan, toinen niiden myötä.

Lääkärinä teen kaikkeni vahvistaakseni uskoa kuolemattomuuteen, etenkin vanhemmilla potilailla, kun sellaiset kysymykset tulevat uhkaavan lähelle. Sillä oikeassa psykologisessa perspektiivissä nähtynä kuolema ei ole loppu vaan päämäärä, ja elämän kallistus kuolemaa kohti alkaa niin pian kuin korkein aste on ohitettu.

Elämä on energia-prosessi. Kuten jokainen energia-prosessi, se on periaatteessa peruuttamaton, ja sen tähden suuntautuu kohti päämäärää. Tuo päämäärä on lepotila. [...] Jokaisen prosessin loppu on sen päämäärä.

Carl Jung speaks about Death:

Toisessa blogissani on aiemmin julkaistu:

Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta

Jung ja "Jumalan tietäminen"

Myöhemmin tässä blogissa mahdollisesti tulossa lisää Jungin ajatuksia, kuoleman jälkeisestä elämästä, sekä hänen omasta kuolemanraja-kokemuksestaan. Myös hänen salaperäisen gnostilaissävytteisen tekstinsä, Seitsemän Saarnaa Kuolleille (josta kerrotaan ensimmäisessä linkissä yllä), kääntäminen kiinnostaa minua.

Rukouslaulu

Ihmeiden oppikurssin jatko-osasta, sitaatti Marianne Williamsonin kirjassa Palatkaamme Rakkauteen (WSOY 1993).

Tätä kuoleman pitäisi olla: rauhallinen valinta, joka on tehty iloisesti ja tyynellä mielellä, koska ruumis on auttanut lempeästi Jumalan poikaa matkalla Jumalan luo. Me kiitämme ruumista kaikista palveluksista, joita se on meille tehnyt, ja kiitämme myös siitä, että meidän ei tarvitse enää kulkea rajallisessa maailmassa ja tavoitella Kristusta salatuista olomuodoista ja nähdä Hänet selvästi vain väläyksittäin. Nyt voimme katsoa Häntä ilman silmälappuja, valossa, johon olemme nyt uudelleen tottuneet.

Me nimitämme sitä kuolemaksi, mutta se on vapautus. Se ei tule vastahakoisen lihan kimppuun käyvänä tuskana, vaan lempeänä tervetulleena vapautuksena. Jos todellinen parantuminen on tapahtunut, kuolema tulee sitten, kun on aika levähtää hetki hyvällä mielellä tehdystä ja päätökseen saatetusta työstä. Me lähdemme rauhassa vapaampaan ilmaan, lempeämpään ilmastoon, missä on helppo havaita, että antamamme lahjat on säästetty meitä varten. Sillä Kristus on nyt selkeämpi, Hänen hahmonsa on meissä jatkuvasti, Hänen äänensä, Jumalan sana, on yhä varmemmin oma äänemme.

Tämä lempeä väylä, korkeampaan rukoukseen, eräänlainen anteeksianto maanpäällisille tavoille on otettava vastaan kiitollisena.