- Koeta löytää hiljainen paikka. Laita soimaan rauhoittavaa musiikkia, hiljaa ja pehmeästi. Vedä muutaman kerran syvään henkeä, pidättäen henkeä joka kerta muutaman sekunnin ja sitten hitaasti uloshengittäen. Rentoudu. Tunne tuoli jossa istut, jalat lattialla. Nuuhki huoneen tuoksuja. Kuvittele Jeesuksen tulevan sinua kohti hymy kasvoillaan. Kerro Hänelle miltä sinusta tuntuu juuri nyt. Kerro Hänelle miten asiasi ovat tänään. Avaa sydämesi Hänelle. Tunne Hänen läsnäolonsa hyvin lähellä sinua. Päästä Hänen rakkautensa sydämeesi. Kiitä Häntä tästä lahjasta.
- Mene kävelylle. Ota jotain miellyttävää musiikkia mukaasi. Mennessäsi huomaa taivas, tunne vuodenaika. Huomioi mitä on ympärilläsi. Tunne olosi kotoisaksi juuri nyt. Uhraa sydämesi Jeesukselle, vaikka tuskasi olisi syvä. Vaikka saatat olla yksin kävelyllä, Jeesus on sydämessäsi. Kerro Hänelle mitä näet...vaikka olisi pimeää. Muista että Hän haluaa sinun kertovan kaiken elämästäsi...ilot ja tuskat.
- Muistuta mieleesi joku toinen jonka tiedät olevan sairas tai johon sattuu. Keskity muutama minuutti siihen miltä tuosta henkilöstä saattaa tuntua, ja mitä haluaisit sanoa hänelle. Nosta tämä henkilö nimeltä Jeesuksen luo ja pyydä Hänen siunaustaan hänelle.
- Pitele ristiä käsissäsi. Sulje silmäsi ja ajattele Jeesusta tuskassa. Liitä kärsimyksesi Hänen kärsimykseensä Hänen lunastusteossaan.
- Kun olet kykenemätön keskittymään mielesi laukatessa, yritä muistaa ja rukoile sanoin, "Jumalani, minä rakastan Sinua". Avaa itsesi Jumalan rakkaudelle.
- Laita soimaan pehmeää musiikkia. Lue tätä Raamatun lausetta yhä uudelleen ajatellen sitä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" (Mark.15:34) Tämä on Jeesuksen oma tyhjyyden ja hylkäämisen rukous.
- Jos et jaksa nousta, makaa hiljaa ja toista Jeesuksen nimeä yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen rakkautensa tavoittaa nämä sanat ja Hän syleilee sinua rakkaudella.
.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rukous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rukous. Näytä kaikki tekstit
22.9.12
JEESUKSEN KANSSA MASENTUNEENA
5.2.10
KUOLEVAA SAATTAMASSA
Yhdistetty lyhennelmä kahdesta artikkelista: Takoja 2/2009 - Auli Laitila: Arvokkaasti kohti kuolemaa ja kynnyksen yli, perustuen saksalaisen Christer Kaulin saattohoidosta pitämään seminaariin; sekä Kristiyhteisö-lehti n:o 4/2009 - Rolf Megow: Taloomme astuu kuolema.
Läsnäolo ja suojaus
Saattajan on tärkeä toimia syvässä rauhassa ja antaumuksella, läsnä ollen, havaiten ja itsessä ollen ja tehdä kaikki tietoisesti. Kun emme ole läsnä, kuoleva vetää elämänvoimiamme.
- Kun säilyttää oman suojan rakentamatta panssaria, voi olla itsessään ja samalla toisen kanssa. Jos uppoaa toisen kärsimykseen, ei pysty säteilemään rakkautta ja lämpöä.
Kuoleva voi takertua meihin fyysisesti pelostaan käsin, jolloin hän varastaa voimiamme, jos emme ole itsessämme ja suojaa itseämme. Harjoittelemalla voi opetella olemaan läsnä kuolevan kanssa ja samalla ylläpitää itseä. Hoitaja voi tehdä sielullisesti parantavan ja suojelevan eleen laittamalla kämmenensä saatettavan käden päälle kuin lämpösuojan.
- Kämmenessä on jotakin, jota voi antaa pois antamatta pois. Hoitaja tuntee, kun saatettava ei enää halua suojaa.
Kylmät jalat, hikoilu
Vakavasti sairaalla ja kuolevalla on usein kylmät jalat, mikä haittaa nukahtamista. Löysät sukat ja peitto kevyesti päällä tuovat hyvän olon. Jos suuta kuivaa, annetaan vähän vettä tai mietoa teetä. Talvella voi käyttää ilmankostutinta, jossa on kevyesti tuoksuöljyä. Jos kuoleva hikoilee, voi laittaa pesuveteen vähän sitruunaa, salviaa tai mietoa minttuteetä. Kostea pyyhe otsalla ja jalkakylpy rentouttavat.
Elämänkaari, anteeksianto
Saattajalle on tärkeä tuntea ihmisen elämänkaari, kun kuolema lähestyy. On suuri apu, jos henkilö itse pystyy kertomaan elämästään. Dementoituneiden osalta omaiset voivat kertoa omalta kannaltaan. On kuunneltava avoimesti ilman arvostelua, koska se auttaa kertojaa.
- Kuoleva voi olla myös hyvin kieltäytyvä ja vihamielinen meitä kohtaan, mutta on tärkeä olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Kyse on usein itseen kohdistuvasta tyytymättömyydestä, joka purkautuu ulospäin. Varovasti voi kysyä, mitä kuoleva tekisi elämässään eri tavalla. Jos hän on kantanut kaunaa jollekulle ja pystyy sisäisesti antamaan anteeksi, se vapauttaa hänet vihasta, mutta vaikuttaa laajemminkin. On tärkeää, että kuuntelee ja havaitsee, mutta ei tuomitse ihmistä, vaan antaa hänelle mahdollisuuden vapautua ja muuttua.
Rentoutuminen; musiikki; hengellisyys
Ruumista rentouttavat toimenpiteet vapauttavat ja rentouttavat myös ihmisen sielullista puolta, ja sielullinen vapautuminen edistää ruumiin rentoutumista. Huoneen järjestys
ja puhtaus on tärkeää. Moni pitää kynttilän valosta, mutta jotkut pelkäävät. Musiikki ja laulu rauhallisessa virrassa auttavat rentoutumaan, laukaisemaan jännitystä ja nukahtamaan. Melodia on tekstiä tärkeämpi, ja esimerkiksi kehtolaulut sopivat hyvin. Voi myös itse keksityllä melodialla laulaa laa, laa, laa tai hyräillä mm, mm, mm. Myös kuvilla on parantava vaikutus. Esimerkiksi Isenheimin alttaritauluista, joissa Kristus on ristillä ja sitten ylösnoussut, on haettu voimaa. Vaikka henkilö on aiemmin kieltäytynyt kirkon kohtaamisesta, kuoleman lähestyessä voi tulla valmius kuunnella myös hengellisiä asioita. Jos kuolevalla on vaikeuksia, mutta hän kieltää rukouksen, henkilökunta voi rukoilla keskenään. Rukoushetkeen on järkevää osallistua vain, kun hoitaja suhtautuu siihen myönteisesti.
Kaksoisolento
Elämän loppuvaiheissa voi tapahtua, että ihminen muuttuu niin vaikeaksi ja kauheaksi, ettei häntä tunne entisekseen. Kyse on kaksoisolennon voimakkaasta esiintulosta. Meissä vaikuttaa kaksoisolento, jonka olemme luoneet elämämme aikana ajatuksillamme ja teoillamme, sekä yleisinhimillinen kaksoisolento, joka tulee syntymän kautta. Syntymän kautta tulleen kaksoisolennon täytyy irrota meistä ennen kuoleman rajaa, mutta se yrittää raivokkaasti pitää meistä kiinni.
- Kun menemme huoneeseen, jossa on riehuva kaksoisolento, on tärkeä suojata itsensä, ettei se vaikuta minuun ja voin pysyä itsenäni. Suojaus voi tapahtua Kristuksen avulla, esimerkiksi sanomalla ennen huoneeseen menoa: Kristus minussa, Kristus sinussa, Kristus meissä. Voi myös pyytää omaa suojelusenkeliä, että enkeli auttaisi minua pysymään itsessäni enkä pelkäisi. Jos ei puhe auta, voi kokeilla rauhoittamiseen jalkojen tai käsivarren sivelyä tai lyyran soittoa.
Saattajan sisäinen tila
- Jos hoitaja kiinnittää huomionsa haavaan, jota on hoitamassa, hoidettava tuntee tuskaa ja huutaa. Jos hoitaja on valmistautunut tilanteeseen ja katsoo ihmistä, muistaen kuka hän on ja näkee hänet hoitaen haavan siinä sivussa, hoidettava on ihan rauhallinen. Saattajan oma sisäinen tila kuten pelko ja negatiiviset ajatukset vaikuttavat potilaaseen ja kuolevaan.
- Tulemalla tietoiseksi omista ajatuksista voi myös auttaa itseä kestämään.
Viime hetket
Viime hetket ennen kuolemaa muistuttavat usein unenomaista olotilaa. Tasainen hengitys muuttuu epäsäännölliseksi ja korisevaksi. Silmät ovat kokonaan tai puoleksi kiinni ja kädet hapuilevat levottomina peitettä. Mukana olevana me saamme todeta, että itse kuolevan kokemukset ovat aivan toisenlaiset. Tästä lähtien me emme enää voi seurata hänen sielunsa kulkua oman ruumiimme aistein. Hänelle loistaa nyt jo kaukaa yliaistinen valo. Mutta myös hänen havaintonsa maallisesta ympäristöstä herkistyvät. Emme missään tapauksessa sen tosiasian perusteella, ettei hän enää reagoi mihinkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, ettei hän enää voisi havaita mitään. Eivät vain äänet ja sanat vaan myös tunnelma ja ajatukset saavuttavat hänet ehkä mitä selkeimmin ja rakkaudeton sana tai sopimaton ilmaus tuottavat hänelle mielipahaa.
Kuoleman jälkeen
Kuoleman jälkeen on tarpeen pestä vainaja vielä kerran. On tärkeää, että peseminen tehdään kunnioituksella ja vainaja puetaan haluamallaan tavalla.
- Kun ihmisen jokapäiväinen naamio on poissa ja oleellinen läsnä kuoleman hetken jälkeen, voi ehkä aavistaa, kuka ihminen todella halusi olla.
- Huoneessa voi havaita, että läsnä on vielä elämää, kuin harso, joka leijailee kuolleen ympärillä. Kun ei käsitä, mitä on tapahtumassa, voi pelottaa. Aikaisemmin on tiedetty, että ihmisen sielullis-henkiset olemuspuolet ovat kuoleman jälkeen vielä ruumiin lähellä, ja myös kuoleman rajalla käyneet ovat kertoneet tästä.
Aika heti kuoleman jälkeen on vielä täynnä pyhää rauhaa. Onhan poistuva vielä aivan lähellä, aivan tässä, täysin taakse jääneiden sielujen puoleen kääntyneenä. Kuolema etenee hitaasti, tapahtuu asteittain eikä pääty heti hengityksen lakattua. Tämä kuolleen läsnäolo ilmenee hiljaisina muutoksina vainajan kasvoilla. Niillä näkyy selvästi, miten varoen sielu irtoaa ruumiista ja miten kauan siihen on vielä olemassa hieno suhde. Siksi kuollutta ei pitäisi myöskään liian nopeasti viedä pois vaan, jos se on mahdollista, vasta kolmantena päivänä, mikäli ulkoiset olosuhteet sen sallivat.
Kun kuolema on astunut taloon, meille tulee tarve järjestää kuolinhuone uudelleen vielä kerran ja koristella se vastaamaan sitä uutta elämänpiiriä, johon rakastettu ihminen nyt astuu. Mutta vielä tärkeämpää on se, mikä nyt elää ajatuksissamme ja tunteissamme. Hiljainen rukous kuolinvuoteen äärellä ja Johanneksen evankeliumin lukeminen jatkuessaan tunteja tai päiviä eivät merkitse jotain vain rajan ylittävälle vaan ovat myös mitä kaunein lohtu tänne jälkeen jääneille. Mieleen nousevat monet herkät kokemukset elämästä eronneen kanssa. Aivan uudella tavalla hänen olemuksensa tulee vielä kerran lähelle meitä.
Melkein kaikissa kappeleissa ja krematorioissa on mahdollisuus nähdä vainaja vielä kerran ennen siunaustilaisuutta. Usein tätä mahdollisuutta ei huomioida, luultavasti, koska poismennyt haluttaisiin muistaa sellaisena kuin hän oli eläessään. Mutta eikö tämä todellisuudessa johdu pelostamme joutua katsomaan kuollutta ruumista? Arkun ääreen astuminen vaatii varmasti aluksi itsensä voittamista. Mutta tahdomme kuitenkin voittaa pelkomme ja luopua tästä mahdollisuudesta vain jos tosiasiat ovat sitä vastaan. Myöhemmin muistamme juuri tämän hetken aivan erityisenä ja se auttaa lujittamaan herkän suhteen häneen, joka näissä verhoissa kerran eli.
Aina ei käytetä hyväksi kaunista mahdollisuutta "esilukea" edesmenneelle jotain vielä kauan aikaa. - Kuvittelemme hänet sisäisin silmin hyvin elävänä ja luonteenomaisena, ehkä valokuva tai häneltä saamamme kirje tukenamme. Sitten kaikuvat sanat, joilla yhä vielä voi olla hänelle merkitystä. Teksteiksi sopivat evankeliumit.
Henkisessä maailmassa
Rudolf Steiner on henkisen tutkimuksen perusteella kuvannut kuoleman jälkeistä elämää lukuisissa esitelmissään, joita on suomeksi julkaistu mm. kirjassa Elämä kuoleman jälkeen (2006, tarkistettu painos 2009). Steinerin mukaan ihmiselle avautuu heti kuoleman jälkeen oman elämänsä panoraama toisiaan seuraavina kuvina. Seuraavissa vaiheissa ihmisen ns. elämänruumis sulaa kosmokseen ja hän päästää irti maallisesta käymällä läpi puhdistusvaiheessa kaikki pyyteet ja vietit, joita ei enää voi tyydyttää. Seuraavaksi ihminen tarkastelee elämäänsä muiden ihmisten näkökulmasta kokemalla itsessään kaikki ne tunteet ja kärsimykset, joita on aiheuttanut muille.
- Tästä perspektiivistä se tuntuu kamalalta, mutta henkisen maailman ihminen haluaa kokea sen.
Kun ihmisen sielullinen osa on työstetty läpi, se jää sielun maailmoihin ja puhdas minuus lähtee henkiselle tielle.
- Vasta siellä ihminen kohtaa korkeimmat totuudet ja voi sanoa, että astumme taivaisiin.
Jos ihminen ei ole kiinnostunut henkisistä asioista maan elämässä, hän kulkee sokeana henkisessä maailmassa. Jotkut löytävät henkisestä maailmasta maan päällä tuntemiaan ihmisiä, joilta he voivat saada henkiset totuudet lahjana.
Oma valmistautuminen
Ei kestä kauan, kun me itse astumme läpi suuren portin. Olemmeko tehneet tämän askeleen helpoksi edeltä menneille? Silloin he mielellään vastaanottavat meidät ja ovat loistaen edellä valaisevia oppaita. Olemmeko me ennalta omasta puolestamme oikein valmistautuneet kuolemaan, myös tunteissamme ja ajatuksissamme. Silloin juuri kuolema, joka meistä aluksi tuntuu niin synkältä, osoittautuu loistavimmaksi rakennuskiveksi tulevaisuudenkuvassamme.
Saattajan on tärkeä toimia syvässä rauhassa ja antaumuksella, läsnä ollen, havaiten ja itsessä ollen ja tehdä kaikki tietoisesti. Kun emme ole läsnä, kuoleva vetää elämänvoimiamme.
- Kun säilyttää oman suojan rakentamatta panssaria, voi olla itsessään ja samalla toisen kanssa. Jos uppoaa toisen kärsimykseen, ei pysty säteilemään rakkautta ja lämpöä.
Kuoleva voi takertua meihin fyysisesti pelostaan käsin, jolloin hän varastaa voimiamme, jos emme ole itsessämme ja suojaa itseämme. Harjoittelemalla voi opetella olemaan läsnä kuolevan kanssa ja samalla ylläpitää itseä. Hoitaja voi tehdä sielullisesti parantavan ja suojelevan eleen laittamalla kämmenensä saatettavan käden päälle kuin lämpösuojan.
- Kämmenessä on jotakin, jota voi antaa pois antamatta pois. Hoitaja tuntee, kun saatettava ei enää halua suojaa.
Kylmät jalat, hikoilu
Vakavasti sairaalla ja kuolevalla on usein kylmät jalat, mikä haittaa nukahtamista. Löysät sukat ja peitto kevyesti päällä tuovat hyvän olon. Jos suuta kuivaa, annetaan vähän vettä tai mietoa teetä. Talvella voi käyttää ilmankostutinta, jossa on kevyesti tuoksuöljyä. Jos kuoleva hikoilee, voi laittaa pesuveteen vähän sitruunaa, salviaa tai mietoa minttuteetä. Kostea pyyhe otsalla ja jalkakylpy rentouttavat.
Elämänkaari, anteeksianto
Saattajalle on tärkeä tuntea ihmisen elämänkaari, kun kuolema lähestyy. On suuri apu, jos henkilö itse pystyy kertomaan elämästään. Dementoituneiden osalta omaiset voivat kertoa omalta kannaltaan. On kuunneltava avoimesti ilman arvostelua, koska se auttaa kertojaa.
- Kuoleva voi olla myös hyvin kieltäytyvä ja vihamielinen meitä kohtaan, mutta on tärkeä olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Kyse on usein itseen kohdistuvasta tyytymättömyydestä, joka purkautuu ulospäin. Varovasti voi kysyä, mitä kuoleva tekisi elämässään eri tavalla. Jos hän on kantanut kaunaa jollekulle ja pystyy sisäisesti antamaan anteeksi, se vapauttaa hänet vihasta, mutta vaikuttaa laajemminkin. On tärkeää, että kuuntelee ja havaitsee, mutta ei tuomitse ihmistä, vaan antaa hänelle mahdollisuuden vapautua ja muuttua.
Rentoutuminen; musiikki; hengellisyys
Ruumista rentouttavat toimenpiteet vapauttavat ja rentouttavat myös ihmisen sielullista puolta, ja sielullinen vapautuminen edistää ruumiin rentoutumista. Huoneen järjestys
ja puhtaus on tärkeää. Moni pitää kynttilän valosta, mutta jotkut pelkäävät. Musiikki ja laulu rauhallisessa virrassa auttavat rentoutumaan, laukaisemaan jännitystä ja nukahtamaan. Melodia on tekstiä tärkeämpi, ja esimerkiksi kehtolaulut sopivat hyvin. Voi myös itse keksityllä melodialla laulaa laa, laa, laa tai hyräillä mm, mm, mm. Myös kuvilla on parantava vaikutus. Esimerkiksi Isenheimin alttaritauluista, joissa Kristus on ristillä ja sitten ylösnoussut, on haettu voimaa. Vaikka henkilö on aiemmin kieltäytynyt kirkon kohtaamisesta, kuoleman lähestyessä voi tulla valmius kuunnella myös hengellisiä asioita. Jos kuolevalla on vaikeuksia, mutta hän kieltää rukouksen, henkilökunta voi rukoilla keskenään. Rukoushetkeen on järkevää osallistua vain, kun hoitaja suhtautuu siihen myönteisesti.Kaksoisolento
Elämän loppuvaiheissa voi tapahtua, että ihminen muuttuu niin vaikeaksi ja kauheaksi, ettei häntä tunne entisekseen. Kyse on kaksoisolennon voimakkaasta esiintulosta. Meissä vaikuttaa kaksoisolento, jonka olemme luoneet elämämme aikana ajatuksillamme ja teoillamme, sekä yleisinhimillinen kaksoisolento, joka tulee syntymän kautta. Syntymän kautta tulleen kaksoisolennon täytyy irrota meistä ennen kuoleman rajaa, mutta se yrittää raivokkaasti pitää meistä kiinni.
- Kun menemme huoneeseen, jossa on riehuva kaksoisolento, on tärkeä suojata itsensä, ettei se vaikuta minuun ja voin pysyä itsenäni. Suojaus voi tapahtua Kristuksen avulla, esimerkiksi sanomalla ennen huoneeseen menoa: Kristus minussa, Kristus sinussa, Kristus meissä. Voi myös pyytää omaa suojelusenkeliä, että enkeli auttaisi minua pysymään itsessäni enkä pelkäisi. Jos ei puhe auta, voi kokeilla rauhoittamiseen jalkojen tai käsivarren sivelyä tai lyyran soittoa.
Saattajan sisäinen tila
- Jos hoitaja kiinnittää huomionsa haavaan, jota on hoitamassa, hoidettava tuntee tuskaa ja huutaa. Jos hoitaja on valmistautunut tilanteeseen ja katsoo ihmistä, muistaen kuka hän on ja näkee hänet hoitaen haavan siinä sivussa, hoidettava on ihan rauhallinen. Saattajan oma sisäinen tila kuten pelko ja negatiiviset ajatukset vaikuttavat potilaaseen ja kuolevaan.
- Tulemalla tietoiseksi omista ajatuksista voi myös auttaa itseä kestämään.
Viime hetket
Viime hetket ennen kuolemaa muistuttavat usein unenomaista olotilaa. Tasainen hengitys muuttuu epäsäännölliseksi ja korisevaksi. Silmät ovat kokonaan tai puoleksi kiinni ja kädet hapuilevat levottomina peitettä. Mukana olevana me saamme todeta, että itse kuolevan kokemukset ovat aivan toisenlaiset. Tästä lähtien me emme enää voi seurata hänen sielunsa kulkua oman ruumiimme aistein. Hänelle loistaa nyt jo kaukaa yliaistinen valo. Mutta myös hänen havaintonsa maallisesta ympäristöstä herkistyvät. Emme missään tapauksessa sen tosiasian perusteella, ettei hän enää reagoi mihinkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, ettei hän enää voisi havaita mitään. Eivät vain äänet ja sanat vaan myös tunnelma ja ajatukset saavuttavat hänet ehkä mitä selkeimmin ja rakkaudeton sana tai sopimaton ilmaus tuottavat hänelle mielipahaa.
Kuoleman jälkeen
Kuoleman jälkeen on tarpeen pestä vainaja vielä kerran. On tärkeää, että peseminen tehdään kunnioituksella ja vainaja puetaan haluamallaan tavalla.
- Kun ihmisen jokapäiväinen naamio on poissa ja oleellinen läsnä kuoleman hetken jälkeen, voi ehkä aavistaa, kuka ihminen todella halusi olla.
- Huoneessa voi havaita, että läsnä on vielä elämää, kuin harso, joka leijailee kuolleen ympärillä. Kun ei käsitä, mitä on tapahtumassa, voi pelottaa. Aikaisemmin on tiedetty, että ihmisen sielullis-henkiset olemuspuolet ovat kuoleman jälkeen vielä ruumiin lähellä, ja myös kuoleman rajalla käyneet ovat kertoneet tästä.
Aika heti kuoleman jälkeen on vielä täynnä pyhää rauhaa. Onhan poistuva vielä aivan lähellä, aivan tässä, täysin taakse jääneiden sielujen puoleen kääntyneenä. Kuolema etenee hitaasti, tapahtuu asteittain eikä pääty heti hengityksen lakattua. Tämä kuolleen läsnäolo ilmenee hiljaisina muutoksina vainajan kasvoilla. Niillä näkyy selvästi, miten varoen sielu irtoaa ruumiista ja miten kauan siihen on vielä olemassa hieno suhde. Siksi kuollutta ei pitäisi myöskään liian nopeasti viedä pois vaan, jos se on mahdollista, vasta kolmantena päivänä, mikäli ulkoiset olosuhteet sen sallivat.
Kun kuolema on astunut taloon, meille tulee tarve järjestää kuolinhuone uudelleen vielä kerran ja koristella se vastaamaan sitä uutta elämänpiiriä, johon rakastettu ihminen nyt astuu. Mutta vielä tärkeämpää on se, mikä nyt elää ajatuksissamme ja tunteissamme. Hiljainen rukous kuolinvuoteen äärellä ja Johanneksen evankeliumin lukeminen jatkuessaan tunteja tai päiviä eivät merkitse jotain vain rajan ylittävälle vaan ovat myös mitä kaunein lohtu tänne jälkeen jääneille. Mieleen nousevat monet herkät kokemukset elämästä eronneen kanssa. Aivan uudella tavalla hänen olemuksensa tulee vielä kerran lähelle meitä.
Melkein kaikissa kappeleissa ja krematorioissa on mahdollisuus nähdä vainaja vielä kerran ennen siunaustilaisuutta. Usein tätä mahdollisuutta ei huomioida, luultavasti, koska poismennyt haluttaisiin muistaa sellaisena kuin hän oli eläessään. Mutta eikö tämä todellisuudessa johdu pelostamme joutua katsomaan kuollutta ruumista? Arkun ääreen astuminen vaatii varmasti aluksi itsensä voittamista. Mutta tahdomme kuitenkin voittaa pelkomme ja luopua tästä mahdollisuudesta vain jos tosiasiat ovat sitä vastaan. Myöhemmin muistamme juuri tämän hetken aivan erityisenä ja se auttaa lujittamaan herkän suhteen häneen, joka näissä verhoissa kerran eli.
Aina ei käytetä hyväksi kaunista mahdollisuutta "esilukea" edesmenneelle jotain vielä kauan aikaa. - Kuvittelemme hänet sisäisin silmin hyvin elävänä ja luonteenomaisena, ehkä valokuva tai häneltä saamamme kirje tukenamme. Sitten kaikuvat sanat, joilla yhä vielä voi olla hänelle merkitystä. Teksteiksi sopivat evankeliumit.
Henkisessä maailmassa
Rudolf Steiner on henkisen tutkimuksen perusteella kuvannut kuoleman jälkeistä elämää lukuisissa esitelmissään, joita on suomeksi julkaistu mm. kirjassa Elämä kuoleman jälkeen (2006, tarkistettu painos 2009). Steinerin mukaan ihmiselle avautuu heti kuoleman jälkeen oman elämänsä panoraama toisiaan seuraavina kuvina. Seuraavissa vaiheissa ihmisen ns. elämänruumis sulaa kosmokseen ja hän päästää irti maallisesta käymällä läpi puhdistusvaiheessa kaikki pyyteet ja vietit, joita ei enää voi tyydyttää. Seuraavaksi ihminen tarkastelee elämäänsä muiden ihmisten näkökulmasta kokemalla itsessään kaikki ne tunteet ja kärsimykset, joita on aiheuttanut muille.
- Tästä perspektiivistä se tuntuu kamalalta, mutta henkisen maailman ihminen haluaa kokea sen.
Kun ihmisen sielullinen osa on työstetty läpi, se jää sielun maailmoihin ja puhdas minuus lähtee henkiselle tielle.
- Vasta siellä ihminen kohtaa korkeimmat totuudet ja voi sanoa, että astumme taivaisiin.
Jos ihminen ei ole kiinnostunut henkisistä asioista maan elämässä, hän kulkee sokeana henkisessä maailmassa. Jotkut löytävät henkisestä maailmasta maan päällä tuntemiaan ihmisiä, joilta he voivat saada henkiset totuudet lahjana.
Oma valmistautuminen
Ei kestä kauan, kun me itse astumme läpi suuren portin. Olemmeko tehneet tämän askeleen helpoksi edeltä menneille? Silloin he mielellään vastaanottavat meidät ja ovat loistaen edellä valaisevia oppaita. Olemmeko me ennalta omasta puolestamme oikein valmistautuneet kuolemaan, myös tunteissamme ja ajatuksissamme. Silloin juuri kuolema, joka meistä aluksi tuntuu niin synkältä, osoittautuu loistavimmaksi rakennuskiveksi tulevaisuudenkuvassamme.
3.9.08
Arkkimandriitta Cleopa Ilie
Ortodoksisesta uskosta: ohjaajavanhuksen vastauksia kirkon perinnettä koskeviin kysymyksiin. Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestö 2005.
TUOMIO
Ensimmäinen ihmiselle heti kuoleman jälkeen tapahtuva asia on tosiaan tuomio. Tämä tuomio, joka tapahtuu jokaiselle sielulle erikseen, on nimeltään yksityinen tuomio, ja se on eri asia kuin yleinen, universaalinen tuomio, joka toteutuu maailman lopussa ruumiiden ylösnousemisen yhteydessä.Autuutta, jonne arvollisiksi katsotut henget tuodaan, kutsutaan "Abrahamin syliksi" (Luuk.16:22) ja "paratiisiksi" (Luuk.23:43), kun taas niitä vaivoja, joihin syntiset joutuvat, kutsutaan tuonelaksi (Luuk.16:23) ja helvetiksi (Matt.23:15). Sen, että tämä tuomio ja sielujen lähettäminen paratiisiin tai tuonelaan tapahtuu välittömästi kuoleman jälkeen, tiedämme Vapahtajan sanoista, jotka hän lausui ryövärille ristillä: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa" (Luuk.23:43), mutta myös apostoli Paavalin sanoista: "Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle" (Hepr.9:27). Saman asian suuri Paavali osoittaa todeksi sanoessaan: "Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta" (Fil.1:23) ja todetessaan: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto" (Fil.1:21).
Jumalalla on valta vapauttaa sielut tuonelasta ja helvetistä, kuten on kirjoitettu: "Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä" (1 Sam.2:6). Vain hän voi päästää sielut sieltä pois (Ps.49:14-16; Matt.12:32; Room.14:9; 1 Tim.2:5-6; Hepr.9:11-12; 1 Joh.2:1-2; Ilm.1:17-18).
Jumalan voima ja anteeksiantamus ovat rajattomat ja hän täyttää mitä ikinä rukouksessa pyydämme (Mark.11:24). Myös hänen hyvyytensä on niin suuri, että hän voi muuttaa jonkun ikuisen kadotustuomion. Jos siis Kristus on Jumala, hänellä on voima vetää tuomitut pois tuonelasta. Me tiedämme, että Jumala odottaa meidän rakastavan jälkeläisiämme ja iloitsee tästä. Rakkautta suurempaa hyvettä ei ole olemassa. Juuri rakkaudesta me rukoilemme toisten puolesta.
Me olemme taivasten valtakunnan kansalaisia yhdessä pyhien kanssa, Jumalan huoneen asukkaita, kuten apostoli kirjoittaa: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat, ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus" (Ef.2:19-20). Tämän kansalaisuuden perusteella me rukoilemme Jumalaa antamaan anteeksi niiden veljiemme ja sisartemme synnit, jotka ovat siirtyneet tuonpuoleiseen maailmaan.
Ihmiseltä edellytetään pelastavaa ja toimivaa uskoa, siis "rakkautena vaikuttavaa uskoa" (Gal.5:6). Raamatun mukaan pahoilla hengilläkin on usko Jumalan olemassaoloon - "pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat" (Jaak.2:19) - mutta niiltä puuttuu hyvät teot.
Ihmisen tahdon vapaus - ja hänen pelastuksensa riippuvuus hänen vapaaehtoisesta, itse valitsemastaan toiminnasta - näkyy selvästi myös Vapahtajan sanoista: "Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla" (Matt.23:37). Toisessa paikassa Vapahtaja lausuu: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua" (Matt.16:24, Mark.8:34, Luuk.9:23). Rikkaalle nuorukaiselle Kristus puolestaan sanoi: "Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä" (Matt.19:17) ja hetkeä myöhemmin: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta" (Matt.19:21-22). Kuten huomaat, nuorukainen oli vapaa hylkäämään taivaan aarteet. (Ks. myös Matt.11:20-23; Hepr.4:11; Room.2:4).
Jotkut tahtoisivat rikkoa Raamatun luut ymmärryksensä maitohampailla, mutta se ei ole mahdollista. Monet ovat hukkuneet kirjoitusten syvyyksiin, kun eivät ole osanneet uida Jumalan viisauden pohjattomassa valtameressä.
RUKOUS KUOLLEIDEN PUOLESTA
Mutta jos meidän rukouksistamme on hyötyä eläville, miksi niistä ei olisi hyötyä myös kuolleille, kun he kerran sielujensa välityksellä elävät ja kun lisäksi Jumala kuulee niin eläviä kuin kuolleita? Esittämiini todistuksiin voi lisätä myös suoria todistuksia Vanhasta testamentista. Niinpä 2. Makkabealaiskirjasta (12:38-45) näemme, että Juudas Makkabealainen kantoi uhrin kaatuneiden sotilaidensa puolesta, minkä päätteeksi vielä todetaan: "Myöskin hän otti huomioon, että hurskaasti kuolleita odottaa mitä ihanin armopalkka - mikä pyhä ja hurskas ajatus! Siitä syystä hän toimitti sovitusuhrin kuolleitten puolesta, että he vapautuisivat synnistänsä" (12:45). Pyhä profeetta Baaruk taas lausuu: "Herra Kaikkivaltias, sinä Israelin Jumala, kuule Israelin rukous, niiden, jotka ovat kuolleet, ja heidän lapsiensa, jotka ovat syntiä tehneet sinua vastaan, eivätkä ole kuulleet sinun, heidän Jumalansa, ääntä jonka tähden myös onnettomuus nyt on meidän päällämme. Älä muista isiemme pahoja tekoja, vaan muista nyt tähän aikaan käsivarttasi ja nimeäsi" (Baar.3:4-5).Jumalalla on valta vapauttaa sielut tuonelasta ja helvetistä, kuten on kirjoitettu: "Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä" (1 Sam.2:6). Vain hän voi päästää sielut sieltä pois (Ps.49:14-16; Matt.12:32; Room.14:9; 1 Tim.2:5-6; Hepr.9:11-12; 1 Joh.2:1-2; Ilm.1:17-18).
Jumalan voima ja anteeksiantamus ovat rajattomat ja hän täyttää mitä ikinä rukouksessa pyydämme (Mark.11:24). Myös hänen hyvyytensä on niin suuri, että hän voi muuttaa jonkun ikuisen kadotustuomion. Jos siis Kristus on Jumala, hänellä on voima vetää tuomitut pois tuonelasta. Me tiedämme, että Jumala odottaa meidän rakastavan jälkeläisiämme ja iloitsee tästä. Rakkautta suurempaa hyvettä ei ole olemassa. Juuri rakkaudesta me rukoilemme toisten puolesta.
Me olemme taivasten valtakunnan kansalaisia yhdessä pyhien kanssa, Jumalan huoneen asukkaita, kuten apostoli kirjoittaa: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat, ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus" (Ef.2:19-20). Tämän kansalaisuuden perusteella me rukoilemme Jumalaa antamaan anteeksi niiden veljiemme ja sisartemme synnit, jotka ovat siirtyneet tuonpuoleiseen maailmaan.
HYVÄT TEOT
Pyhässä Raamatussa on hyvin paljon tekstejä, jotka todistavat vakuuttavasti hyvien tekojen tarpeellisuudesta ihmisen pelastukseen (Matt.16:27, 25:31-36; Joh.5:28-29; Room.2:6-13; 2 Kor.5:10; 1 Tim.6:18-19; Jaak.2:14-26; Ilm.20:11-13). Raamattu sanoo myös: "Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa" (Fil.2:13) ja "Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, ettei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut" (Ef.2:8-10).Ihmiseltä edellytetään pelastavaa ja toimivaa uskoa, siis "rakkautena vaikuttavaa uskoa" (Gal.5:6). Raamatun mukaan pahoilla hengilläkin on usko Jumalan olemassaoloon - "pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat" (Jaak.2:19) - mutta niiltä puuttuu hyvät teot.
Ihmisen tahdon vapaus - ja hänen pelastuksensa riippuvuus hänen vapaaehtoisesta, itse valitsemastaan toiminnasta - näkyy selvästi myös Vapahtajan sanoista: "Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla" (Matt.23:37). Toisessa paikassa Vapahtaja lausuu: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua" (Matt.16:24, Mark.8:34, Luuk.9:23). Rikkaalle nuorukaiselle Kristus puolestaan sanoi: "Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä" (Matt.19:17) ja hetkeä myöhemmin: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta" (Matt.19:21-22). Kuten huomaat, nuorukainen oli vapaa hylkäämään taivaan aarteet. (Ks. myös Matt.11:20-23; Hepr.4:11; Room.2:4).
Jotkut tahtoisivat rikkoa Raamatun luut ymmärryksensä maitohampailla, mutta se ei ole mahdollista. Monet ovat hukkuneet kirjoitusten syvyyksiin, kun eivät ole osanneet uida Jumalan viisauden pohjattomassa valtameressä.
SPIRITISMI
Meillä ei ole tarvetta olla yhteydessä vainajiin, koska Jumala on ilmoittanut meille kaiken, mikä on meille hyväksi ja tarpeellista pelastuksemme kannalta. Keskustelu kuolleiden kanssa voi kyllä antaa meille todisteen siitä, että kuolleiden sielut elävät, muttei tämä ole meille mikään uusi tieto, sillä sen me olemme lukeneet Raamatun pyhistä kirjoituksista. Kyseessä on uskon asia, jota ei ole tarpeen todistaa näköhavainnoilla. Jumalan sana on meille takeena kaikkien uskonvaraisten asioiden totuudesta, kun taas kokemuksen kautta hankittavat todisteet merkitsisivät, että me asetamme Jumalan paljastamat totuudet epäilyksen alaisiksi. Kukaan ei voi koskaan olla täysin varma siitä, että spiritistisissä istunnoissa hän kohtaisi juuri sen hengen, jonka haluaa. Suuri apostoli Paavali muistuttaa meitä tästä sanoessaan, että "tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi" (2 Kor.11:14). Eikä ainoastaan pyhä Paavali varoita meitä uskomasta liian helposti mitä henkiä tahansa, vaan niin tekee myös pyhä evankelista Johannes, kun sanoo: "Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta" (1 Joh.4:1).11.2.08
Voitto Viron ajatuksia
Kiinalaisella talonpojalla oli hevonen. Sattui että hänen ainoa hevosensa kerran karkasi kotoa vuorille. Naapurit ja ystävät saapuivat miehen luo valittamaan onnettomuutta. - "Kuinka te voitte tietää, että se oli onnettomuus?" sanoi mies.Rukoileminen vainajien puolesta
Muutaman päivän kuluttua kadonnut hevonen palasi mukanaan monta villihevosta, jotka olivat liittyneet sen matkaan vuorilla. Kun naapurit ja ystävät kuulivat, mitä oli tapahtunut, he tulivat esittämään miehelle onnittelunsa. "Kuinka te voitte tietää, että se oli onni?" sanoi mies.
Talonpojan poika harjoitti villihevosia. Kerran hän sattui putoamaan erään selästä ja katkaisi jalkansa. Ystävät ja naapurit saapuivat esittämään valittelunsa onnettomuuden johdosta. "Kuinka te voitte tietää, että se oli onnettomuus?" sanoi mies.
Jonkin ajan kuluttua syttyi sota. Talonpojan poika ei joutunut sotaan, koska hänen jalkansa oli poikki. Mutta nyt eivät naapurit ja ystävät enää rohjenneet tulla miehen luo esittämään valitteluaan eivätkä onnentoivotustaan.
- Voiko vainajien puolesta rukoilla?
- Luonnollisesti. Hehän eivät ole vainajia vaan elävät. Kuolema ei katkaise yhteyttä ihmisten kesken. Emme tiedä, millaiset ovat rukouksen lait tämän maailman ja näkymättömän välillä. Esirukouksen vaikutuksesta "verhon tuolla puolen" meillä ei liene Raamatun sanaa. Se kuitenkin on varmaa, ettei rukous tee kenellekään pahaa, ei myöskään rukoilijalle itselleen. Rukoilijaa itseään se varmasti auttaa. Rakkaus lähimmäistä kohtaan ja vastuu hänestä johtaa meitä rukoilemaan hänen puolestaan.
Tuonela
Käsitän, että Raamattu sanoo kaikkien joutuvan kuoltuaan tuonelaan. Jos poissiirtyneiden tila olisi joko taivas tai kadotus, viimeisestä tuomiosta katoaisi kaikki mielekkyys. Tuonela merkitsee erilaista sisäistä tilaa. Toiselle se voi olla "paratiisi", kuten ryövärille, ja "Aabrahamin helma", kuten Lasarukselle, toisille taas "Tuonelan vaivat", kuten rikkaalle miehelle.
Ruumiin ylösnousemus
Lukekaa tarkkaan 1 Kor.15. luku, niin havaitsette, että tässä asiassa on ilmeinen ero kansanomaisen uskonnollisen käsityksen ja Paavalin kuvauksen välillä. Varsin yleisesti uskottaneen, että viimeisenä päivänä hautakivet sinkoilevat hajalle, kun hautaan ammoin lasketut ruumiit nousevat ylös. Tämä ei ole Raamatun kanta. Paavali sanoo kysyttävän: "Millä tavoin kuolleet heräjävät, ja millaisessa ruumiissa he tulevat?" (1 Kor.15:35) Sanonta osoittaa, että oli mahdollisuuksia nousta kuolleista muussakin kuin fyysisessä ruumiissa. Hän sanoo myös selvästi, että se ruumis, joka nousee, ei ole sama kuin se, joka pantiin hautaan; mutta kuitenkin näillä kahdella on yhteys keskenään, niin kuin siemenellä on yhteys siihen varteen, joka siitä nousee. "Ja on taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita." (15:40) "Kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis." (15:44) Tämän perusteella on selvää, että ylösnousemuksessa nousee hengellinen ruumis, joka lienee Jeesuksen kirkastetun ylösnousemusruumiin kaltainen. Mutta ylösnousemuksessakin nousseiden kirkkaus on erilainen. (15:41) Usko ruumiin ylösnousemukseen merkitsee uskoa siihen, että ihmisen sielu ei sulaudu Jumalaan, niin kuin gnostikot opettivat, vaan säilyttää edelleen persoonallisen olemassaolon.
Eläimet
- Miten on ymmärrettävä Saarnaajan kirjan 3:18-22 sana siitä, että ihmisellä ei ole mitään etua eläinten rinnalla?
- Paras on ymmärtää se eläinten eduksi ja nostaa heidät ihmisen rinnalle eikä laskea ihmistä eläimen tasolle - mikäli se merkitsisi laskua.
Sairaus
Vanhasta Testamentista luonnollisesti voi löytää sanoja, joiden mukaan Jumala lähettää ja tahtoo kaiken, mutta nämä sanonnat johtuvat tuon ajan käsityksistä. Jeesus ajattelee toisin. Hän ei milloinkaan kehottanut ketään sairasta tyytymään sairauteensa, koska se oli Jumalan tahto. Vaan hän auttoi jokaista, jolla oli niinkin vähäinen usko, että se ilmeni sanoina: "Minä uskon; auta minun epäuskoani." (Mark.9:24) Sairaus ei ole Jumalan tahto eikä hänen lähettämänsä. Liioin ei ole oikein sanoa, että se aina on henkilökohtaisen synnin seurausta. Elämässä on yhteinen kärsimyksen malja, josta jotkut joutuvat ammentamaan kohtuuttoman suuren osan, ja me olemme kaikki syyllisiä isiemme kanssa. Mutta sairaus voi silti olla paras Jumalan palvelija meidän hyväksemme, parempi kuin milloinkaan onni. Vaikka se ei olekaan Jumalan tahto, se on pyrittävä ottamaan Jumalan kädestä.
Kirjasta Totuuden Sanakirja. WSOY 1965.
13.8.07
KALLISTOS WARE: OTTEITA....
Kirjasta Sisäinen valtakunta (Valamon luostari 2006); Kallistos Ware on englantilaissyntyinen ortodoksipiispa.
... Ortodoksinen perinne korostaa äärimmäisen tärkeää asiaa: kuolema erottaa erottamatta. Elävät ja poisnukkuneet ovat yhtä perhettä. Kuoleman kuilun ylitys on mahdollista, kun kohtaamme kaikki toisemme Jumalan alttarin äärellä. Venäläisen kirjailijan Iulia de Beausobren mukaan "Kirkko on kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien kohtaamispaikka, kaikkien niiden, jotka keskinäisessä rakkaudessa tulevat yhteen alttarin ääreen julistamaan rakkauttaan Jumalaan."
Ortodoksit eivät pidä esirukouksia vainajien puolesta vapaaehtoisina tai ylimääräisinä, vaan ne kuuluvat hyväksyttynä ja muuttumattomana osana kaikkiin päivittäisiin rukouksiimme.
Onko jatkuvalle esirukoukselle vainajien puolesta sitten opillisia perusteita, onko se teologisesti oikeutettavissa? Vastaus on aivan yksinkertainen. Solidaarisuutemme pohjana on keskinäinen rakkaus. Me rukoilemme, koska rakastamme heitä. Canterburyn anglikaaninen arkkipiispa William Temple kutsuu tätä rakkauden palvelukseksi ja kuvailee sitä sanoilla, jotka monet ortodoksikristityt varmasti tuntevat omikseen: "Me emme rukoile sen takia, että muuten Jumala hylkäisi heidät. Me rukoilemme heidän puolestaan sen vuoksi, että tiedämme Jumalan rakastavan heitä ja välittävän heistä, ja samalla liitämme oman rakkautemme Jumalan rakkauteen."
Tohtori E.B. Pusey, toinen anglikaani, kokee esirukouksesta kieltäytymisen "niin kylmänä ajatuksena... niin vastakkaisena rakkaudelle", että sen täytyy yksin tämän vuoksi olla väärin.
Enempää ei liene tarpeellista, saati mahdollista, sanoa esirukouksen puolesta. Tällainen rukous on vain spontaani ilmaus rakkaudesta toisiamme kohtaan. Jos rukoilemme maailmassa toistemme puolesta, eikö meidän tule jatkaa samoin kuoleman jälkeenkin? Ovatko he muka lakanneet olemasta, ja siksikö meidän pitäisi lopettaa rukoileminen? Niin elävinä kuin kuolleina kuulumme samaan perheeseen, ja niin elävinä kuin kuolleina rukoilemme toistemme puolesta. Ylösnoussessa Kristuksessa ei ole eroa elävän ja kuolleen välillä; kuten isä Makari totesi: "Me kaikki elämme Hänessä, sillä Hänessä ei ole kuolemaa." Fyysinen kuolema ei pysty romahduttamaan rakkauden ja rukouksen siltaa, joka yhdistää meidät yhdeksi ruumiiksi.
Emme tietenkään voi tarkalleen tietää, millä tavoin rukous auttaa vainajia. Mutta esirukouksemme avun laatua emme voi tietää myöskään elävien kohdalla. Tiedämme vain omasta kokemuksestamme, että esirukous vaikuttaa, ja siksi jatkamme sitä. Rukouksen toimintapa on kuitenkin mysteeri. On mahdotonta päästä perille rukouksen, toisten vapaan tahdon sekä Jumalan armon ja tiedon yhteisvaikutuksesta. Rukoillessamme kuolleiden puolesta meille riittää varmuus, että he edelleen kasvavat rakkaudessa Jumalaan ja tässä tarvitsevat apuamme. Loput jääkööt Jumalalle.
Simeon uusteologi rukoili kertomansa mukaan Jumalaa "polttavin kyynelin ja koko sielustaan", että hänen toverinsa voisivat tulla taivaaseen hänen kanssaan tai sitten hänet itsensä tuomittaisiin helvettiin heidän kanssaan: "Pyhän Hengen rakkauden hengellisin sitein heihin sidottuna hän ei tahtonut astua Jumalan valtakuntaan, jos se merkitsisi eroa heistä."
Origeneen mukaan Jumala toimii aina lääkärinämme. Lääkärin täytyy joskus turvautua äärimmäisiin keinoihin, jotka aiheuttavat kipua potilaille (etenkin aikana ennen kipulääkkeitä). Hän voi polttaa haavan umpeen tai amputoida raajan. Potilaan kannalta päämäärä on aina kuitenkin myönteinen, ja se tähtää hänen lopulliseen toipumiseensa ja terveytensä palauttamiseen. Samoin toimii myös Jumala, sielujemme lääkäri. Hän voi antaa meille kärsimystä niin tässä elämässä kuin kuolemankin jälkeen, mutta vaivat johtuvat aina Jumalan hellästä rakkaudesta ja hyvästä tarkoituksesta. Hän tahtoo pestä meidät synneistämme, puhdistaa ja parantaa meidät. Origenes kirjoittaa: "Puhdistuessaan sielut hyötyvät Jumalan rankaisevasta vihasta."
Iisak Syyrialainen: Ja minä sanon, että helvetissä vaivattavia piinataan rakkauden ruoskin. Rakkauden piina on kovempi ja kitkerämpi kuin kidutus pelon tähden. Tämä tarkoittaa niitä, jotka tiedostavat tehneensä vääryyttä rakkaudelle. Sydämessä riipivä tuska, joka johtuu vääryydestä rakkautta kohtaan, on terävämpi kuin mikään muu kärsimys.
On järjenvastaista ajatella, että syntiset olisi helvetissä erotettu rakkaudesta Luojaan [...] Rakkauden voima toimii kaksisuuntaisesti. Niitä, jotka ovat tehneet vääryyttä, se kiduttaa; näinhän tapahtuu myös tässä maailmassa rakkaiden ystävien välillä. Niille, jotka ovat noudattaneet sen vaatimuksia, rakkaus antaa ilon. Näin on helvetissäkin. Rakkauden viilto on kovin kidutus...
Näin se, minkä pyhät kokevat loppumattomana ilona, tunnetaan helvetissä piinaavana kipuna. Jumala ei kiduta helvetissä olevia, vaan he itse kiduttavat itseään vapaaehtoisesti kieltäytymällä vastaamasta Jumalan rakkauteen. Georges Bernados toteaa helvetin olevan sitä, ettei rakasta enää. "Jumalan rakkaus", kirjoittaa Vladimir Lossky, "on sietämätön ahdistus niille, jotka eivät ole omaksuneet sitä itselleen." Helvetissä olo on itsemme orjina olemista, itseemme teljettyinä. C.S. Lewisin mukaan on olemassa lopultakin vain kahdenlaisia ihmisiä:
niitä, jotka viimeisenä päivänä sanovat Jumalalle: "Tapahtukoon sinun tahtosi", ja niitä, joille Jumala sanoo: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Kaikki mikä helvetissä on, valitsee olemisen siellä. Ilman tätä omaa valintaa ei helvettiä olisi... Helvetin portit on lukittu sisäpuolelta.
"Jumala ei ole pahojen tekojen kostaja vaan korjaaja", vakuuttaa Iisak homilioidensa toisessa osassa. "Valtakunta ja helvetti ovat armon aikaansaannoksia." Gehenna tai helvetti on puhdistumisen paikka, jonka tarkoituksena on edistää Jumalan suuren suunnitelman toteutumista - "että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (1 Tim. 2:4)
Helvetti on olemassa mahdollisuutena, koska vapaa tahto on olemassa. Mutta koska luotamme Jumalan ehtymättömän rakkauden vetovoimaan, uskallamme toivoa, ei sen enempää - että lopussa huomaamme, ettei helvetissä ole ketään. Viimeisen sanan saakoon Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen: "Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta."
... Ortodoksinen perinne korostaa äärimmäisen tärkeää asiaa: kuolema erottaa erottamatta. Elävät ja poisnukkuneet ovat yhtä perhettä. Kuoleman kuilun ylitys on mahdollista, kun kohtaamme kaikki toisemme Jumalan alttarin äärellä. Venäläisen kirjailijan Iulia de Beausobren mukaan "Kirkko on kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien kohtaamispaikka, kaikkien niiden, jotka keskinäisessä rakkaudessa tulevat yhteen alttarin ääreen julistamaan rakkauttaan Jumalaan."
Ortodoksit eivät pidä esirukouksia vainajien puolesta vapaaehtoisina tai ylimääräisinä, vaan ne kuuluvat hyväksyttynä ja muuttumattomana osana kaikkiin päivittäisiin rukouksiimme.
Onko jatkuvalle esirukoukselle vainajien puolesta sitten opillisia perusteita, onko se teologisesti oikeutettavissa? Vastaus on aivan yksinkertainen. Solidaarisuutemme pohjana on keskinäinen rakkaus. Me rukoilemme, koska rakastamme heitä. Canterburyn anglikaaninen arkkipiispa William Temple kutsuu tätä rakkauden palvelukseksi ja kuvailee sitä sanoilla, jotka monet ortodoksikristityt varmasti tuntevat omikseen: "Me emme rukoile sen takia, että muuten Jumala hylkäisi heidät. Me rukoilemme heidän puolestaan sen vuoksi, että tiedämme Jumalan rakastavan heitä ja välittävän heistä, ja samalla liitämme oman rakkautemme Jumalan rakkauteen."
Tohtori E.B. Pusey, toinen anglikaani, kokee esirukouksesta kieltäytymisen "niin kylmänä ajatuksena... niin vastakkaisena rakkaudelle", että sen täytyy yksin tämän vuoksi olla väärin.
Enempää ei liene tarpeellista, saati mahdollista, sanoa esirukouksen puolesta. Tällainen rukous on vain spontaani ilmaus rakkaudesta toisiamme kohtaan. Jos rukoilemme maailmassa toistemme puolesta, eikö meidän tule jatkaa samoin kuoleman jälkeenkin? Ovatko he muka lakanneet olemasta, ja siksikö meidän pitäisi lopettaa rukoileminen? Niin elävinä kuin kuolleina kuulumme samaan perheeseen, ja niin elävinä kuin kuolleina rukoilemme toistemme puolesta. Ylösnoussessa Kristuksessa ei ole eroa elävän ja kuolleen välillä; kuten isä Makari totesi: "Me kaikki elämme Hänessä, sillä Hänessä ei ole kuolemaa." Fyysinen kuolema ei pysty romahduttamaan rakkauden ja rukouksen siltaa, joka yhdistää meidät yhdeksi ruumiiksi.
Emme tietenkään voi tarkalleen tietää, millä tavoin rukous auttaa vainajia. Mutta esirukouksemme avun laatua emme voi tietää myöskään elävien kohdalla. Tiedämme vain omasta kokemuksestamme, että esirukous vaikuttaa, ja siksi jatkamme sitä. Rukouksen toimintapa on kuitenkin mysteeri. On mahdotonta päästä perille rukouksen, toisten vapaan tahdon sekä Jumalan armon ja tiedon yhteisvaikutuksesta. Rukoillessamme kuolleiden puolesta meille riittää varmuus, että he edelleen kasvavat rakkaudessa Jumalaan ja tässä tarvitsevat apuamme. Loput jääkööt Jumalalle.
Simeon uusteologi rukoili kertomansa mukaan Jumalaa "polttavin kyynelin ja koko sielustaan", että hänen toverinsa voisivat tulla taivaaseen hänen kanssaan tai sitten hänet itsensä tuomittaisiin helvettiin heidän kanssaan: "Pyhän Hengen rakkauden hengellisin sitein heihin sidottuna hän ei tahtonut astua Jumalan valtakuntaan, jos se merkitsisi eroa heistä."
Origeneen mukaan Jumala toimii aina lääkärinämme. Lääkärin täytyy joskus turvautua äärimmäisiin keinoihin, jotka aiheuttavat kipua potilaille (etenkin aikana ennen kipulääkkeitä). Hän voi polttaa haavan umpeen tai amputoida raajan. Potilaan kannalta päämäärä on aina kuitenkin myönteinen, ja se tähtää hänen lopulliseen toipumiseensa ja terveytensä palauttamiseen. Samoin toimii myös Jumala, sielujemme lääkäri. Hän voi antaa meille kärsimystä niin tässä elämässä kuin kuolemankin jälkeen, mutta vaivat johtuvat aina Jumalan hellästä rakkaudesta ja hyvästä tarkoituksesta. Hän tahtoo pestä meidät synneistämme, puhdistaa ja parantaa meidät. Origenes kirjoittaa: "Puhdistuessaan sielut hyötyvät Jumalan rankaisevasta vihasta."
Iisak Syyrialainen: Ja minä sanon, että helvetissä vaivattavia piinataan rakkauden ruoskin. Rakkauden piina on kovempi ja kitkerämpi kuin kidutus pelon tähden. Tämä tarkoittaa niitä, jotka tiedostavat tehneensä vääryyttä rakkaudelle. Sydämessä riipivä tuska, joka johtuu vääryydestä rakkautta kohtaan, on terävämpi kuin mikään muu kärsimys.
On järjenvastaista ajatella, että syntiset olisi helvetissä erotettu rakkaudesta Luojaan [...] Rakkauden voima toimii kaksisuuntaisesti. Niitä, jotka ovat tehneet vääryyttä, se kiduttaa; näinhän tapahtuu myös tässä maailmassa rakkaiden ystävien välillä. Niille, jotka ovat noudattaneet sen vaatimuksia, rakkaus antaa ilon. Näin on helvetissäkin. Rakkauden viilto on kovin kidutus...
Näin se, minkä pyhät kokevat loppumattomana ilona, tunnetaan helvetissä piinaavana kipuna. Jumala ei kiduta helvetissä olevia, vaan he itse kiduttavat itseään vapaaehtoisesti kieltäytymällä vastaamasta Jumalan rakkauteen. Georges Bernados toteaa helvetin olevan sitä, ettei rakasta enää. "Jumalan rakkaus", kirjoittaa Vladimir Lossky, "on sietämätön ahdistus niille, jotka eivät ole omaksuneet sitä itselleen." Helvetissä olo on itsemme orjina olemista, itseemme teljettyinä. C.S. Lewisin mukaan on olemassa lopultakin vain kahdenlaisia ihmisiä:
niitä, jotka viimeisenä päivänä sanovat Jumalalle: "Tapahtukoon sinun tahtosi", ja niitä, joille Jumala sanoo: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Kaikki mikä helvetissä on, valitsee olemisen siellä. Ilman tätä omaa valintaa ei helvettiä olisi... Helvetin portit on lukittu sisäpuolelta.
"Jumala ei ole pahojen tekojen kostaja vaan korjaaja", vakuuttaa Iisak homilioidensa toisessa osassa. "Valtakunta ja helvetti ovat armon aikaansaannoksia." Gehenna tai helvetti on puhdistumisen paikka, jonka tarkoituksena on edistää Jumalan suuren suunnitelman toteutumista - "että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (1 Tim. 2:4)
Helvetti on olemassa mahdollisuutena, koska vapaa tahto on olemassa. Mutta koska luotamme Jumalan ehtymättömän rakkauden vetovoimaan, uskallamme toivoa, ei sen enempää - että lopussa huomaamme, ettei helvetissä ole ketään. Viimeisen sanan saakoon Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen: "Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta."
KLAUS RASCHEN: KANSSAKÄYMISESTÄ SYNTYMÄTTÖMIEN JA KUOLLEIDEN HENKIEN KANSSA
Kristiyhteisö-lehti n:o 4/1995
Maan päällä elävien ihmisten suhde kuolleisiin liikuttaa meitä aina uudestaan. Ei pitäisi myöskään lyödä laimin kysymystä: millainen vastuu meillä maailmassa elävillä on kuolleita kohtaan? Onko sitä?
Uusi Testamentti antaa viimeisessä kirjassaan kaunopuheisen todistuksen, että kuolleet sielut elävät. Meidän on nykyisin aina vaikeaa luopua hyväksytystä käsityksestä, että meidän täytyisi välttämättä nähdä toisemme ilmielävinä edessämme, jos haluamme kokea ihmiset todellisina. Ja ennen kaikkea 19. ja 20. vuosisadan teologia on - johtuen kyvyttömyydestä kokea elämyksiä - huolehtinut siitä, että todellisuuskokemus hengen suhteen on kadonnut. Protestanttisen dogmatiikan todistus on: Ihmiset ovat kuolleita kuolemansa jälkeen aina tuomiopäivään asti; silloin Jumala herättää heidät tuomiolle. Tuon käsityksen kumoavat Johanneksen ilmestyksen kuvat yksiselitteisesti. Myös lukemattomien ihmisten elämänkokemukset puhuvat tuota käsitystä vastaan.
Haluamme lähestyä aihetta tässä kokemuksen kannalta. Ehkäpä voimme ymmärtää, mitä tapahtuu maan ihmisen ja kuolleen ihmisen välillä aivan yksinkertaisen kuvan kautta. Kukka ja perhonen kuuluvat tietyllä tapaa yhteen. Koko perhosen organisaatio on kuin luotu kukkaa varten, jolle se laskeutuu. Ne ovat luodut toisilleen, ja kun kukka ottaa vastaan perhosen avoimeen kukintoonsa ja perhonen laskeutuu siihen - joskus vain muutamiksi sekunneiksi -, niin se on täyttymyksen kaltainen silmänräpäys. Hänelle, joka yrittää ymmärtää tämän hetken "aistillis-siveellisesti" (Goethen mukaan), syntyy kokemus, jota voi kuvata vain sanalla "autuas". Perhonen juo kärsällään kukan nektaria ja hedelmöittää samanaikaisesti kukinnon kukasta kukkaan kantamallaan siitepölyllä. Siinä on ottamisen ja antamisen syvä salaisuus.
Käyttäytymisemme kuolleitten suhteen voi olla tietämätön. Mutta sinä hetkenä, kun ajattelemme heitä hartaudella ja kenties lausumme rukouksen - heidät siihen liittäen -, avautuvat heidän sielunsa meitä kohti kuin kukat. Me itse taas laskeudumme kukille kuin perhonen. Alkaa autuas ottaminen ja antaminen. Saamme heiltä hartauteemme taivaallisen varmuuden, joka täyttää sielumme sillä valolla, missä sielut elävät. Ja me lahjoitamme heille jotain, mikä saa aikaan heidän olotilassaan henkisten hedelmien kypsymisen. Rukoilemisemme heidän puolestaan on kuin todellinen hedelmöitys. Mikä siinä hedelmöittää, mikä tyydyttää janomme hengen varmuudesta?
Hartaudellamme kuolleita kohtaan tulemme heille "näkyviksi" hengen valossa. Luovan jumalsanan voima tulee vaikuttavaksi, luoden toimivaksi. Sillä milloin rukous on aitoa, rukoilee Kristus kanssamme. Hän on jumalallinen sana, logos, joka antaa rukouksillemme voiman vaikuttaa hedelmöittävästi toisia sieluja kohtaan.
Sen ansiosta voivat kuolleet saavuttaa aivan uuden suhteen maata ja ihmiskuntaa kohtaan. He tulevat huomaamaan, että Kristus on yhdistänyt itsensä maahan Golgatan kuolemastaan alkaen. Ja että Kristuksen olemus kaiken maallisen keskipisteessä - kuvainnollisesti sanottuna - kerää substanssia. "Substanssi" tulee substare-verbistä ja merkitsee olemassaolon perustana olevaa olemista: voimaa, joka on koko maailman olemuksen perustana.
Entisaikojen ihmiset puhuivat maata hiukan eritellymmin tarkastellessaan neljästä elementistä: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta (lämmöstä). "Maa" oli heille kaikki kiinteä, vesi kaikki nestemäinen ja ilma kaikki kaasumainen. Lämpö läpäisee kaiken itsellään. Neljän elementin perustana olevaa jumalallis-henkistä voimaa nimitettiin substanssiksi. Se on alkuperäinen substanssi.
Golgatan tapahtuman jälkeen on olemassa tulevaisuuden substanssi, substanssi, jota ilmenee aina enemmän, ja joka tulee olemaan kaiken tulevaisuuden tapahtumisen perustana. Mainitut neljä elementtiä joutuvat tulevaisuudessa kulkemaan kaiken katoavaisen tietä. Ne joutuvat valtaisan hajoamisprosessin alaisiksi. Niiden substanssi kuitenkin jää jäljelle. Ja jäljelle jääneen substanssin liittää itseensä Jeesuksen Kristuken maanelämässään luoma uusi maailmansubstanssi. Tämän Kristuksen varjeleman substanssin voimme ajatellen käsittää, jos ymmärrämme seuraavat Luukkaan evankeliumin sanat syvässä merkityksessään: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa" (Luuk.21:33).
Uuden substanssin voima antaa rukouksellemme sen olemuksen. Rukouksemme muuttuu substantiaalisiksi sanoiksi. Ja kun niin on, on rukouksessamme valoa ja voimaa. Rukouksen substantoiduissa sanoissa on hedelmöittävää elämää, ja niissä on henkeä valaisevaa valoa. Tämä substanssi voi kutoilla kuolleiden sielujen ja maan päällä olevien ihmisten välillä.
Tästä substanssista on muodostunut ylösnousemusruumis, jossa Kristus elävänä kohtaa ihmisen.
Tässä substanssissa elämme, kun yhdymme siihen alttarilla leivässä ja viinissä.
Tästä substanssista muodostuu uusi maa, niin kuin se kuvataan meille Johanneksen Ilmestyksen kahdessa viimeisessä luvussa.
Kokiessaan tämän substanssin saavat kuolleet todellisen toivon tulevaisuuden kehityksensä suhteen. He voivat rakentaa sen varaan sanan todellisimmassa merkityksessä.
Tähän substanssiin voivat ruumiillistumista kohti pyrkivät, vielä syntymättömät sielut asettaa luottamuksensa.
Kuinka paljon tänään onkaan ihmisiä, jotka sanovat: "En halua lapsia, mitäpä he tekisivät tässä hirveässä maailmassa." Niin voi puhua vain silloin, jos ei voi kohdistaa katsettaan uuteen substanssiin, joka antaa mielekkyyden koko tulevaisuudelle. Sillä tämä substanssi on kaikkien vastavoimien hyökkäyksien ulkopuolella. Se on häviämätöntä. Oleellista on vain, että rikastutamme sitä hoitamalla sielunelämäämme henkis-uskonnollisesti, ja rakentamalla tätä sielunelämää vastaavaa kulttuuria. Se on yhtaikaa jumalanpalvelusta ja ihmisen vihkitoimitusta.
Kristiyhteisö-lehti n:o 4/1995
Maan päällä elävien ihmisten suhde kuolleisiin liikuttaa meitä aina uudestaan. Ei pitäisi myöskään lyödä laimin kysymystä: millainen vastuu meillä maailmassa elävillä on kuolleita kohtaan? Onko sitä?
Uusi Testamentti antaa viimeisessä kirjassaan kaunopuheisen todistuksen, että kuolleet sielut elävät. Meidän on nykyisin aina vaikeaa luopua hyväksytystä käsityksestä, että meidän täytyisi välttämättä nähdä toisemme ilmielävinä edessämme, jos haluamme kokea ihmiset todellisina. Ja ennen kaikkea 19. ja 20. vuosisadan teologia on - johtuen kyvyttömyydestä kokea elämyksiä - huolehtinut siitä, että todellisuuskokemus hengen suhteen on kadonnut. Protestanttisen dogmatiikan todistus on: Ihmiset ovat kuolleita kuolemansa jälkeen aina tuomiopäivään asti; silloin Jumala herättää heidät tuomiolle. Tuon käsityksen kumoavat Johanneksen ilmestyksen kuvat yksiselitteisesti. Myös lukemattomien ihmisten elämänkokemukset puhuvat tuota käsitystä vastaan.
Haluamme lähestyä aihetta tässä kokemuksen kannalta. Ehkäpä voimme ymmärtää, mitä tapahtuu maan ihmisen ja kuolleen ihmisen välillä aivan yksinkertaisen kuvan kautta. Kukka ja perhonen kuuluvat tietyllä tapaa yhteen. Koko perhosen organisaatio on kuin luotu kukkaa varten, jolle se laskeutuu. Ne ovat luodut toisilleen, ja kun kukka ottaa vastaan perhosen avoimeen kukintoonsa ja perhonen laskeutuu siihen - joskus vain muutamiksi sekunneiksi -, niin se on täyttymyksen kaltainen silmänräpäys. Hänelle, joka yrittää ymmärtää tämän hetken "aistillis-siveellisesti" (Goethen mukaan), syntyy kokemus, jota voi kuvata vain sanalla "autuas". Perhonen juo kärsällään kukan nektaria ja hedelmöittää samanaikaisesti kukinnon kukasta kukkaan kantamallaan siitepölyllä. Siinä on ottamisen ja antamisen syvä salaisuus.
Käyttäytymisemme kuolleitten suhteen voi olla tietämätön. Mutta sinä hetkenä, kun ajattelemme heitä hartaudella ja kenties lausumme rukouksen - heidät siihen liittäen -, avautuvat heidän sielunsa meitä kohti kuin kukat. Me itse taas laskeudumme kukille kuin perhonen. Alkaa autuas ottaminen ja antaminen. Saamme heiltä hartauteemme taivaallisen varmuuden, joka täyttää sielumme sillä valolla, missä sielut elävät. Ja me lahjoitamme heille jotain, mikä saa aikaan heidän olotilassaan henkisten hedelmien kypsymisen. Rukoilemisemme heidän puolestaan on kuin todellinen hedelmöitys. Mikä siinä hedelmöittää, mikä tyydyttää janomme hengen varmuudesta?
Hartaudellamme kuolleita kohtaan tulemme heille "näkyviksi" hengen valossa. Luovan jumalsanan voima tulee vaikuttavaksi, luoden toimivaksi. Sillä milloin rukous on aitoa, rukoilee Kristus kanssamme. Hän on jumalallinen sana, logos, joka antaa rukouksillemme voiman vaikuttaa hedelmöittävästi toisia sieluja kohtaan.
Sen ansiosta voivat kuolleet saavuttaa aivan uuden suhteen maata ja ihmiskuntaa kohtaan. He tulevat huomaamaan, että Kristus on yhdistänyt itsensä maahan Golgatan kuolemastaan alkaen. Ja että Kristuksen olemus kaiken maallisen keskipisteessä - kuvainnollisesti sanottuna - kerää substanssia. "Substanssi" tulee substare-verbistä ja merkitsee olemassaolon perustana olevaa olemista: voimaa, joka on koko maailman olemuksen perustana.
Entisaikojen ihmiset puhuivat maata hiukan eritellymmin tarkastellessaan neljästä elementistä: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta (lämmöstä). "Maa" oli heille kaikki kiinteä, vesi kaikki nestemäinen ja ilma kaikki kaasumainen. Lämpö läpäisee kaiken itsellään. Neljän elementin perustana olevaa jumalallis-henkistä voimaa nimitettiin substanssiksi. Se on alkuperäinen substanssi.
Golgatan tapahtuman jälkeen on olemassa tulevaisuuden substanssi, substanssi, jota ilmenee aina enemmän, ja joka tulee olemaan kaiken tulevaisuuden tapahtumisen perustana. Mainitut neljä elementtiä joutuvat tulevaisuudessa kulkemaan kaiken katoavaisen tietä. Ne joutuvat valtaisan hajoamisprosessin alaisiksi. Niiden substanssi kuitenkin jää jäljelle. Ja jäljelle jääneen substanssin liittää itseensä Jeesuksen Kristuken maanelämässään luoma uusi maailmansubstanssi. Tämän Kristuksen varjeleman substanssin voimme ajatellen käsittää, jos ymmärrämme seuraavat Luukkaan evankeliumin sanat syvässä merkityksessään: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa" (Luuk.21:33).
Uuden substanssin voima antaa rukouksellemme sen olemuksen. Rukouksemme muuttuu substantiaalisiksi sanoiksi. Ja kun niin on, on rukouksessamme valoa ja voimaa. Rukouksen substantoiduissa sanoissa on hedelmöittävää elämää, ja niissä on henkeä valaisevaa valoa. Tämä substanssi voi kutoilla kuolleiden sielujen ja maan päällä olevien ihmisten välillä.
Tästä substanssista on muodostunut ylösnousemusruumis, jossa Kristus elävänä kohtaa ihmisen.
Tässä substanssissa elämme, kun yhdymme siihen alttarilla leivässä ja viinissä.
Tästä substanssista muodostuu uusi maa, niin kuin se kuvataan meille Johanneksen Ilmestyksen kahdessa viimeisessä luvussa.
Kokiessaan tämän substanssin saavat kuolleet todellisen toivon tulevaisuuden kehityksensä suhteen. He voivat rakentaa sen varaan sanan todellisimmassa merkityksessä.
Tähän substanssiin voivat ruumiillistumista kohti pyrkivät, vielä syntymättömät sielut asettaa luottamuksensa.
Kuinka paljon tänään onkaan ihmisiä, jotka sanovat: "En halua lapsia, mitäpä he tekisivät tässä hirveässä maailmassa." Niin voi puhua vain silloin, jos ei voi kohdistaa katsettaan uuteen substanssiin, joka antaa mielekkyyden koko tulevaisuudelle. Sillä tämä substanssi on kaikkien vastavoimien hyökkäyksien ulkopuolella. Se on häviämätöntä. Oleellista on vain, että rikastutamme sitä hoitamalla sielunelämäämme henkis-uskonnollisesti, ja rakentamalla tätä sielunelämää vastaavaa kulttuuria. Se on yhtaikaa jumalanpalvelusta ja ihmisen vihkitoimitusta.
20.9.06
KAUNIS KUOLEMA; John O'Donahuen kirjasta "Anam Cara, kelttiläistä viisautta" (Otava 1999)
Olin kerran erään ystäväni kuolinvuoteen äärellä. Hän oli ihastuttava nuori nainen ja kahden lapsen äiti. Hänen apunaan oli pappi, joka myös oli hänen ystävänsä. Pappi tunsi hänen sielunsa ja henkensä. Kun nainen eräänä iltana ymmärsi kuolevansa aivan pian, häntä alkoi pelottaa. Pappi tarttui häntä kädestä ja rukoili hartaasti, että saisi sydämeensä ne sanat, joilla voisi rakentaa pienen sillan hänen matkalleen. Pappi tunsi hänet vuosien takaa, joten hän alkoi kertailla erilaisia muistoja. Hän kertoi naisen hyvyydestä, kauneudesta ja ystävällisyydestä. Tämä nainen ei ollut koskaan tehnyt kenellekään pahaa. Hän oli aina auttanut kaikkia. Pappi muisteli hänen elämänsä aikana tapahtunutta sanoen, ettei pelkoon ollut mitään syytä. Hän oli matkalla kotiin, jossa hänet toivotettaisiin lämpimästi tervetulleeksi. Jumala, joka oli lähettänyt hänet maan päälle, ottaisi hänet avosylin vastaan ja veisi hänet rakastavasti kotiinsa. Tästä kuoleva voisi olla aivan varma.
Vähitellen naisen valtasi uskomaton mielenrauha ja tyyneys. Hänen kauhunsa muuntui rauhaksi, jonka veroista tuskin koskaan olen tässä maailmassa nähnyt. Hänen levottomuutensa, huolensa ja pelkonsa olivat kuin poispyyhityt. Hän oli täysin samassa rytmissä oman itsensä kanssa, tilanteeseen sopeutunut ja kuin rauhallisuuden perikuva. Pappi sanoi, että nyt hänen pitäisi tehdä elämänsä vaikein asia. Hänen olisi hyvästeltävä perheenjäsenensä. Tämä oli äärimmäisen yksinäinen ja vaikea tehtävä.
Pappi lähti huoneesta ja meni hakemaan perheen. Hän sanoi heille, että kukin voisi olla huoneessa viisi tai korkeintaan kymmenen minuuttia. Jokaisen oli määrä mennä puhumaan kuolevalle, kertoa hänelle rakkaudestaan ja siitä, kuinka paljon hän heille merkitsi. Itkeä ei saisi, eikä lähtevää saisi kuormittaa millään lailla. Itkun aika olisi myöhemmin, mutta nyt kaikkien pitäisi keskittyä helpottamaan kuolevan matkaa. Kukin meni vuorollaan huoneeseen puhumaan hänen kanssaan, lohduttamaan häntä ja antamaan hänelle siunauksensa. Jokainen tuli sieltä murtuneena, mutta he olivat antaneet hänelle voimaa, joka auttaisi häntä matkalla ikuisuuteen. Kuoleva itse suhtautui tilanteeseen ihailtavasti. Viimein pappi meni huoneeseen ja antoi hänelle viimeisen voitelun, ja sitten me kaikki rukoilimme yhdessä. Ystävämme lähti hymyillen ja rauhallisin mielin matkalle, joka hänen piti tehdä yksin.
Oli suuri etuoikeus saada olla läsnä. Ensimmäisen kerran minun oma kuolemanpelkoni muuntui toiseksi. Ymmärsin, että jos ihminen elää elämänsä oikein, kenenkään taakkaa lisäämättä, ja koettaa tehdä rakkauden töitä, hän saa matkalle lähtiessään kokea mielenrauhaa ja tyyneyttä, joiden turvin hän voi siirtyä toiseen maailmaan tyylikkäästi ja tilanteen hyväksyen.
On uskomaton etuoikeus saada olla läsnä, kun joku on siirtymässä ikuisuuteen. Kun on paikalla pyhällä kuoleman hetkellä, pitäisi olla hyvin tietoinen tilanteesta. Toisin sanoen ei saisi ajatella omaa suruaan. Olisi pyrittävä keskittymään täydelleen tuohon toiseen ihmiseen, joka matkalle on lähdössä. Olisi kaikin keinoin koetettava helpottaa kuolevan lähtöä, niin että siirtyminen tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti.
Irlantilainen ruumiinvalvojaisten perinne on mielestäni ihastuttava. Sen rituaalisuuden ansiosta sielulla on runsaasti aikaa lähteä. Sielu ei jätä ruumista yhtäkkiä, vaan lähtö tapahtuu hitaasti. Kuoleman ensi vaiheissa on helppo havaita, miten ruumis muuttuu. Henkilö ei jätä elämäänsä aivan heti. On tärkeää, ettei vainajaa jätetä yksin. Ruumishuoneet ovat kalseita, kliinisiä paikkoja. Kun hekilö kuolee, hänen pitäisi mahdollisuuksien mukaan antaa olla tutussa ympäristössä niin, että siirtymisvaihe toteutuisi mukavasti, mutkattomasti ja turvallisesti. Ensimmäisten viikkojen aikana henkilön kuoleman jälkeen hänen sieluaan ja muistoaan tulisi varjella. Vainajan puolesta tulisi lausua rukouksia, niin että hänen kotimatkansa helpottuisi. Kuolema on askel tuntemattomaan, ja jokainen tarvitsee mahdollisimman paljon turvaa sille matkalle lähtiessään.
Nykymaailmassa kuolemalle ei anneta sen ansaitsemaa arvostusta. Hautajaisiin liittyy kyllä dramatiikkaa, mutta tapahtuma jää usein tunnelmaltaan pinnalliseksi. Kulutuskeskeisestä yhteiskunnastamme on kadonnut rituaalien ja viisauden ymmärrys, jollaista tämä siirtymäriitti edellyttää. Kuoleman matkalle lähtenyt henkilö tarvitsee perusteellisempaa huolenpitoa kuin kuvitellaan.
(Suomentanut Anuirmeli Sallamo)
27.1.06
TERRORITEOT JA LUONNON KATASTROFIT
"Mutta tämä kaikki on synnytystuskien alkua." (Matt.24:8)
"Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman." (Joh.16:33)
Meidän aikamme tehtävä on tiedostaa kuolema ja kuoleman kautta oppia aavistamaan korkeampaa maailmaa. Tietoisuus kuolemasta tuo meille uutena kysymyksen Kristuksesta, Jumalan Pojasta. Se, millä tavalla kohtaamme kuoleman, osoittaa, onko meidän kristittynä olemisellamme tarpeeksi voimaa, voimmeko kaiken uhan keskellä kokea Kristuksen kuoleman voittavaa valtaa. Kun pintapuolinen arviointimme, ovatko järkytykset "oikeutettuja" vai eivät, on usein päällimmäisenä, meidän on sanottava: Kristuksen kuolema sinänsä tapahtui epäoikeudenmukaisesti, väkivallan ja terrorin merkeissä. Hän vastaanotti kaiken sen tietoisesti, ei sen edessä paetakseen, vaan muuntaakseen sen. Ainut meille osoitettu tie, jos tahdomme seurata häntä, on kulkea hänen kanssaan kaiken sen läpi, mitä maailmankohtalo meille järjestää. [...] Kuoleman läsnäolevuus on tullut meille monin tapahtumin lähemmäksi. Kristuksen uudelleentulo ei jätä epäilystäkään siitä: maailmaa vavisuttavat tapahtumat - eikä vain maapalloa, vaan myös taivaan aluetta - ovat välitöntä elämän realiteettia. Siellä, missä syntyy uutta, täytyy vanhan väistyä.
[...] Ne edellytykset, joista evankeliumi puhuu jälleentulevan Kristuksen ilmoittajina, ympäröivät meitä kaikilta suunnilta. Löydämmekö silloin voiman toimia sen huudon mukaisesti, joka sanoo: "Kun kaikki tämä alkaa tapahtua, niin suoristakaa itsenne, nostakaa mielenne hengen luo! Sillä silloin teitä lähestyy vapautus!" - ei vapautus ulkoisesta paineesta vaan vapautus niistä maallisista siteistä, jotka estävät meitä näkemästä Kristuksen läheisyyden kaikessa siinä, mikä meitä ympäröi?
KRISTIYHTEISÖ 4/2005; Taco Bay: Jälleentulevan jäljet.
[...] Kun he (kuolleet) riisuivat pois maailman, jossa aallot aiheuttivat tuhoa, he heräsivät hänen (Jumalan) valoonsa ja turvaansa, suojaansa. Ihminen, joka suree kuollutta, voi löytää lohtua siitä, että yrittää tunnustella itsessään, mitä hänen rakkaansa on kuolemanhetkellä oikeasti kokenut. Kuolleet ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa.
Miten sitten on niiden laita, jotka ovat kodittomia, leskiä, orpoja? He eivät ole tulleet Jumalaa lähemmäksi, vaan ovat antautuneet ennemminkin ihmisten armoille. Mitä he tulevat kokemaan? Kestääkö se myötätunto, joka ensimmäisinä viikkoina liikahti tai huolenpito ja rakkaus? Tulevatko he löytämään vieraista ihmisistä äidit ja isät, siskot ja veljet, uuden suojan? Tulevatko he kokemaan, että ihmiset käyttäytyvät heidän suhteensa ikään kuin heidän olisi astuttava Jumalan tilalle? Näin he kokevat, jos me tiedostamme tässä oman tehtävämme ja tartumme siihen. Kodittomat, jäljelle jääneet, orvot tulevat katastrofin kautta itse lähemmäksi jumalallista vaikuttamista - ja me kaikki heidän kanssaan. Eikö tämän ajankohdan pitäisi lainkaan kertoa Jumalan poissaolosta vaan ennemminkin siitä, että Hänen luottamuksensa meidän inhimillisyyteemme on paljon suurempi kuin se luottamus, mikä meillä on siihen?
KRISTIYHTEISÖ 1/2005; Georg Dreissig: Miten Jumala voi sallia tämän?
Fransiskus Assisilainen, joka kuoli vuonna 1226, jätti jälkeensä rauhanrukouksen, joka voi olla
tienviittanamme vielä tänäänkin. Rukouksessa sanotaan: "että sinne missä on vihaa, kylväisin rakkautta, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, kantaisin toivoa, missä pimeyttä..." Rukouksissa on paljon voimaa. Suurin ja kaikkein kattavin rukous on "Isä meidän", jonka voimme rukoilla alttarilla ja myös henkilökohtaisesti milloin ja missä tahansa. Kun rukoilemme tämän rukouksen omasta vapaasta vakaumuksestamme emmekä vanhasta tottumuksesta ja kun asennoidumme niin, että "Hänen tahtonsa" on tärkeämpi kuin oma tahtoni, saavutamme tason, jolla vaikuttavat jumalallis-henkiset voimat, jotka ovat sopusoinnussa "Hänen tahtonsa" kanssa. Ja kun nämä näin syntyneet rukousvoimat virtaavat monien hädässä olevien kuolleiden ja elävien puolesta, tuovat ne Hänen avullaan valoa kärsivien pimeyteen ja lämpöä heidän jähmettymiseensä.
tienviittanamme vielä tänäänkin. Rukouksessa sanotaan: "että sinne missä on vihaa, kylväisin rakkautta, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, kantaisin toivoa, missä pimeyttä..." Rukouksissa on paljon voimaa. Suurin ja kaikkein kattavin rukous on "Isä meidän", jonka voimme rukoilla alttarilla ja myös henkilökohtaisesti milloin ja missä tahansa. Kun rukoilemme tämän rukouksen omasta vapaasta vakaumuksestamme emmekä vanhasta tottumuksesta ja kun asennoidumme niin, että "Hänen tahtonsa" on tärkeämpi kuin oma tahtoni, saavutamme tason, jolla vaikuttavat jumalallis-henkiset voimat, jotka ovat sopusoinnussa "Hänen tahtonsa" kanssa. Ja kun nämä näin syntyneet rukousvoimat virtaavat monien hädässä olevien kuolleiden ja elävien puolesta, tuovat ne Hänen avullaan valoa kärsivien pimeyteen ja lämpöä heidän jähmettymiseensä.Kristiyhteisön edellinen arkkiyliohjaaja Taco Bay kirjeessä syyskuun 11. jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
