KLAUS RASCHEN: KANSSAKÄYMISESTÄ SYNTYMÄTTÖMIEN JA KUOLLEIDEN HENKIEN KANSSA
Kristiyhteisö-lehti n:o 4/1995
Maan päällä elävien ihmisten suhde kuolleisiin liikuttaa meitä aina uudestaan. Ei pitäisi myöskään lyödä laimin kysymystä: millainen vastuu meillä maailmassa elävillä on kuolleita kohtaan? Onko sitä?
Uusi Testamentti antaa viimeisessä kirjassaan kaunopuheisen todistuksen, että kuolleet sielut elävät. Meidän on nykyisin aina vaikeaa luopua hyväksytystä käsityksestä, että meidän täytyisi välttämättä nähdä toisemme ilmielävinä edessämme, jos haluamme kokea ihmiset todellisina. Ja ennen kaikkea 19. ja 20. vuosisadan teologia on - johtuen kyvyttömyydestä kokea elämyksiä - huolehtinut siitä, että todellisuuskokemus hengen suhteen on kadonnut. Protestanttisen dogmatiikan todistus on: Ihmiset ovat kuolleita kuolemansa jälkeen aina tuomiopäivään asti; silloin Jumala herättää heidät tuomiolle. Tuon käsityksen kumoavat Johanneksen ilmestyksen kuvat yksiselitteisesti. Myös lukemattomien ihmisten elämänkokemukset puhuvat tuota käsitystä vastaan.
Haluamme lähestyä aihetta tässä kokemuksen kannalta. Ehkäpä voimme ymmärtää, mitä tapahtuu maan ihmisen ja kuolleen ihmisen välillä aivan yksinkertaisen kuvan kautta. Kukka ja perhonen kuuluvat tietyllä tapaa yhteen. Koko perhosen organisaatio on kuin luotu kukkaa varten, jolle se laskeutuu. Ne ovat luodut toisilleen, ja kun kukka ottaa vastaan perhosen avoimeen kukintoonsa ja perhonen laskeutuu siihen - joskus vain muutamiksi sekunneiksi -, niin se on täyttymyksen kaltainen silmänräpäys. Hänelle, joka yrittää ymmärtää tämän hetken "aistillis-siveellisesti" (Goethen mukaan), syntyy kokemus, jota voi kuvata vain sanalla "autuas". Perhonen juo kärsällään kukan nektaria ja hedelmöittää samanaikaisesti kukinnon kukasta kukkaan kantamallaan siitepölyllä. Siinä on ottamisen ja antamisen syvä salaisuus.
Käyttäytymisemme kuolleitten suhteen voi olla tietämätön. Mutta sinä hetkenä, kun ajattelemme heitä hartaudella ja kenties lausumme rukouksen - heidät siihen liittäen -, avautuvat heidän sielunsa meitä kohti kuin kukat. Me itse taas laskeudumme kukille kuin perhonen. Alkaa autuas ottaminen ja antaminen. Saamme heiltä hartauteemme taivaallisen varmuuden, joka täyttää sielumme sillä valolla, missä sielut elävät. Ja me lahjoitamme heille jotain, mikä saa aikaan heidän olotilassaan henkisten hedelmien kypsymisen. Rukoilemisemme heidän puolestaan on kuin todellinen hedelmöitys. Mikä siinä hedelmöittää, mikä tyydyttää janomme hengen varmuudesta?
Hartaudellamme kuolleita kohtaan tulemme heille "näkyviksi" hengen valossa. Luovan jumalsanan voima tulee vaikuttavaksi, luoden toimivaksi. Sillä milloin rukous on aitoa, rukoilee Kristus kanssamme. Hän on jumalallinen sana, logos, joka antaa rukouksillemme voiman vaikuttaa hedelmöittävästi toisia sieluja kohtaan.
Sen ansiosta voivat kuolleet saavuttaa aivan uuden suhteen maata ja ihmiskuntaa kohtaan. He tulevat huomaamaan, että Kristus on yhdistänyt itsensä maahan Golgatan kuolemastaan alkaen. Ja että Kristuksen olemus kaiken maallisen keskipisteessä - kuvainnollisesti sanottuna - kerää substanssia. "Substanssi" tulee substare-verbistä ja merkitsee olemassaolon perustana olevaa olemista: voimaa, joka on koko maailman olemuksen perustana.
Entisaikojen ihmiset puhuivat maata hiukan eritellymmin tarkastellessaan neljästä elementistä: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta (lämmöstä). "Maa" oli heille kaikki kiinteä, vesi kaikki nestemäinen ja ilma kaikki kaasumainen. Lämpö läpäisee kaiken itsellään. Neljän elementin perustana olevaa jumalallis-henkistä voimaa nimitettiin substanssiksi. Se on alkuperäinen substanssi.
Golgatan tapahtuman jälkeen on olemassa tulevaisuuden substanssi, substanssi, jota ilmenee aina enemmän, ja joka tulee olemaan kaiken tulevaisuuden tapahtumisen perustana. Mainitut neljä elementtiä joutuvat tulevaisuudessa kulkemaan kaiken katoavaisen tietä. Ne joutuvat valtaisan hajoamisprosessin alaisiksi. Niiden substanssi kuitenkin jää jäljelle. Ja jäljelle jääneen substanssin liittää itseensä Jeesuksen Kristuken maanelämässään luoma uusi maailmansubstanssi. Tämän Kristuksen varjeleman substanssin voimme ajatellen käsittää, jos ymmärrämme seuraavat Luukkaan evankeliumin sanat syvässä merkityksessään: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa" (Luuk.21:33).
Uuden substanssin voima antaa rukouksellemme sen olemuksen. Rukouksemme muuttuu substantiaalisiksi sanoiksi. Ja kun niin on, on rukouksessamme valoa ja voimaa. Rukouksen substantoiduissa sanoissa on hedelmöittävää elämää, ja niissä on henkeä valaisevaa valoa. Tämä substanssi voi kutoilla kuolleiden sielujen ja maan päällä olevien ihmisten välillä.
Tästä substanssista on muodostunut ylösnousemusruumis, jossa Kristus elävänä kohtaa ihmisen.
Tässä substanssissa elämme, kun yhdymme siihen alttarilla leivässä ja viinissä.
Tästä substanssista muodostuu uusi maa, niin kuin se kuvataan meille Johanneksen Ilmestyksen kahdessa viimeisessä luvussa.
Kokiessaan tämän substanssin saavat kuolleet todellisen toivon tulevaisuuden kehityksensä suhteen. He voivat rakentaa sen varaan sanan todellisimmassa merkityksessä.
Tähän substanssiin voivat ruumiillistumista kohti pyrkivät, vielä syntymättömät sielut asettaa luottamuksensa.
Kuinka paljon tänään onkaan ihmisiä, jotka sanovat: "En halua lapsia, mitäpä he tekisivät tässä hirveässä maailmassa." Niin voi puhua vain silloin, jos ei voi kohdistaa katsettaan uuteen substanssiin, joka antaa mielekkyyden koko tulevaisuudelle. Sillä tämä substanssi on kaikkien vastavoimien hyökkäyksien ulkopuolella. Se on häviämätöntä. Oleellista on vain, että rikastutamme sitä hoitamalla sielunelämäämme henkis-uskonnollisesti, ja rakentamalla tätä sielunelämää vastaavaa kulttuuria. Se on yhtaikaa jumalanpalvelusta ja ihmisen vihkitoimitusta.
Kristiyhteisö-lehti n:o 4/1995
Maan päällä elävien ihmisten suhde kuolleisiin liikuttaa meitä aina uudestaan. Ei pitäisi myöskään lyödä laimin kysymystä: millainen vastuu meillä maailmassa elävillä on kuolleita kohtaan? Onko sitä?
Uusi Testamentti antaa viimeisessä kirjassaan kaunopuheisen todistuksen, että kuolleet sielut elävät. Meidän on nykyisin aina vaikeaa luopua hyväksytystä käsityksestä, että meidän täytyisi välttämättä nähdä toisemme ilmielävinä edessämme, jos haluamme kokea ihmiset todellisina. Ja ennen kaikkea 19. ja 20. vuosisadan teologia on - johtuen kyvyttömyydestä kokea elämyksiä - huolehtinut siitä, että todellisuuskokemus hengen suhteen on kadonnut. Protestanttisen dogmatiikan todistus on: Ihmiset ovat kuolleita kuolemansa jälkeen aina tuomiopäivään asti; silloin Jumala herättää heidät tuomiolle. Tuon käsityksen kumoavat Johanneksen ilmestyksen kuvat yksiselitteisesti. Myös lukemattomien ihmisten elämänkokemukset puhuvat tuota käsitystä vastaan.
Haluamme lähestyä aihetta tässä kokemuksen kannalta. Ehkäpä voimme ymmärtää, mitä tapahtuu maan ihmisen ja kuolleen ihmisen välillä aivan yksinkertaisen kuvan kautta. Kukka ja perhonen kuuluvat tietyllä tapaa yhteen. Koko perhosen organisaatio on kuin luotu kukkaa varten, jolle se laskeutuu. Ne ovat luodut toisilleen, ja kun kukka ottaa vastaan perhosen avoimeen kukintoonsa ja perhonen laskeutuu siihen - joskus vain muutamiksi sekunneiksi -, niin se on täyttymyksen kaltainen silmänräpäys. Hänelle, joka yrittää ymmärtää tämän hetken "aistillis-siveellisesti" (Goethen mukaan), syntyy kokemus, jota voi kuvata vain sanalla "autuas". Perhonen juo kärsällään kukan nektaria ja hedelmöittää samanaikaisesti kukinnon kukasta kukkaan kantamallaan siitepölyllä. Siinä on ottamisen ja antamisen syvä salaisuus.
Käyttäytymisemme kuolleitten suhteen voi olla tietämätön. Mutta sinä hetkenä, kun ajattelemme heitä hartaudella ja kenties lausumme rukouksen - heidät siihen liittäen -, avautuvat heidän sielunsa meitä kohti kuin kukat. Me itse taas laskeudumme kukille kuin perhonen. Alkaa autuas ottaminen ja antaminen. Saamme heiltä hartauteemme taivaallisen varmuuden, joka täyttää sielumme sillä valolla, missä sielut elävät. Ja me lahjoitamme heille jotain, mikä saa aikaan heidän olotilassaan henkisten hedelmien kypsymisen. Rukoilemisemme heidän puolestaan on kuin todellinen hedelmöitys. Mikä siinä hedelmöittää, mikä tyydyttää janomme hengen varmuudesta?
Hartaudellamme kuolleita kohtaan tulemme heille "näkyviksi" hengen valossa. Luovan jumalsanan voima tulee vaikuttavaksi, luoden toimivaksi. Sillä milloin rukous on aitoa, rukoilee Kristus kanssamme. Hän on jumalallinen sana, logos, joka antaa rukouksillemme voiman vaikuttaa hedelmöittävästi toisia sieluja kohtaan.
Sen ansiosta voivat kuolleet saavuttaa aivan uuden suhteen maata ja ihmiskuntaa kohtaan. He tulevat huomaamaan, että Kristus on yhdistänyt itsensä maahan Golgatan kuolemastaan alkaen. Ja että Kristuksen olemus kaiken maallisen keskipisteessä - kuvainnollisesti sanottuna - kerää substanssia. "Substanssi" tulee substare-verbistä ja merkitsee olemassaolon perustana olevaa olemista: voimaa, joka on koko maailman olemuksen perustana.
Entisaikojen ihmiset puhuivat maata hiukan eritellymmin tarkastellessaan neljästä elementistä: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta (lämmöstä). "Maa" oli heille kaikki kiinteä, vesi kaikki nestemäinen ja ilma kaikki kaasumainen. Lämpö läpäisee kaiken itsellään. Neljän elementin perustana olevaa jumalallis-henkistä voimaa nimitettiin substanssiksi. Se on alkuperäinen substanssi.
Golgatan tapahtuman jälkeen on olemassa tulevaisuuden substanssi, substanssi, jota ilmenee aina enemmän, ja joka tulee olemaan kaiken tulevaisuuden tapahtumisen perustana. Mainitut neljä elementtiä joutuvat tulevaisuudessa kulkemaan kaiken katoavaisen tietä. Ne joutuvat valtaisan hajoamisprosessin alaisiksi. Niiden substanssi kuitenkin jää jäljelle. Ja jäljelle jääneen substanssin liittää itseensä Jeesuksen Kristuken maanelämässään luoma uusi maailmansubstanssi. Tämän Kristuksen varjeleman substanssin voimme ajatellen käsittää, jos ymmärrämme seuraavat Luukkaan evankeliumin sanat syvässä merkityksessään: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa" (Luuk.21:33).
Uuden substanssin voima antaa rukouksellemme sen olemuksen. Rukouksemme muuttuu substantiaalisiksi sanoiksi. Ja kun niin on, on rukouksessamme valoa ja voimaa. Rukouksen substantoiduissa sanoissa on hedelmöittävää elämää, ja niissä on henkeä valaisevaa valoa. Tämä substanssi voi kutoilla kuolleiden sielujen ja maan päällä olevien ihmisten välillä.
Tästä substanssista on muodostunut ylösnousemusruumis, jossa Kristus elävänä kohtaa ihmisen.
Tässä substanssissa elämme, kun yhdymme siihen alttarilla leivässä ja viinissä.
Tästä substanssista muodostuu uusi maa, niin kuin se kuvataan meille Johanneksen Ilmestyksen kahdessa viimeisessä luvussa.
Kokiessaan tämän substanssin saavat kuolleet todellisen toivon tulevaisuuden kehityksensä suhteen. He voivat rakentaa sen varaan sanan todellisimmassa merkityksessä.
Tähän substanssiin voivat ruumiillistumista kohti pyrkivät, vielä syntymättömät sielut asettaa luottamuksensa.
Kuinka paljon tänään onkaan ihmisiä, jotka sanovat: "En halua lapsia, mitäpä he tekisivät tässä hirveässä maailmassa." Niin voi puhua vain silloin, jos ei voi kohdistaa katsettaan uuteen substanssiin, joka antaa mielekkyyden koko tulevaisuudelle. Sillä tämä substanssi on kaikkien vastavoimien hyökkäyksien ulkopuolella. Se on häviämätöntä. Oleellista on vain, että rikastutamme sitä hoitamalla sielunelämäämme henkis-uskonnollisesti, ja rakentamalla tätä sielunelämää vastaavaa kulttuuria. Se on yhtaikaa jumalanpalvelusta ja ihmisen vihkitoimitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti