Opi kuolemaan - ja opit elämään

Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004).

Buddhalaisten tajunnantutkijoiden mukaan meillä on tavallista suuremmat mahdollisuudet kohdata syvempi tajuntamme sellaisissa dramaattisissa tilanteissa, joissa meidät yllättäen kiskaistaan irti tavanomaisesta mielentilastamme ja siihen tyypillisesti liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Kuolema, kaikkein dramaattisin tilanne, on sellainen mahdollisuus.

Buddhalaisuuden harjoittajaa kehotetaan valmistautumaan kuolemaan, kun hän on vielä keskellä elämää. Hänelle kuolema on tietoisuudentila, jota voidaan verrata syvään uneen. Meditaation avulla tuo syvän unen tila voidaan kokea tietoisesti. Tällainen harjoittelu ei tapahdu elämälle kielteisessä hengessä, vaan se koetaan päinvastoin kaikkein syvällisimmäksi myönteisyydeksi elämää kohtaan. Kuolema ja fyysinen elämä nähdään saman kokonaisuuden kahtena eri puolena. Se joka ei tunne kuolemaa, jää elämän koulussa lastentarha-asteelle. Kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. 

Kuoleman ei tarvitse merkitä tappiota. Sille, joka on harjaantunut ja valmistautunut oikealla tavalla, kuolema voi tarjota vihkimyksen elämän mysteeriin ja voitonriemuisen kokemuksen olemassaolon syvimmästä todellisuudesta. 

800-luvulla kirjoitetussa Tiibetiläisessä kuolleidenkirjassa kuvataan kuolemisen prosessi yhtä seikkaperäisesti kuin meidän tiedemiehemme kuvaavat biologisia tapahtumaketjuja. Kenenkään ei oleteta hyväksyvän näitä kuolinprosessin kuvauksia vain lukemalla ja kuulemalla niistä. Ne ovat vain hahmotelma, josta voi saada apua ja tukea, jos tahtoo etukäteen tutkia kuolinprosessia ja hankkia siitä itselleen kokemuksia. 

Jos katsoo tarkkaan ja avoimin mielin jokapäiväistä elämäänsä, voi huomata, että se koostuu jatkuvasta virrasta syntymän ja kuoleman hetkiä, aivan niin kuin buddhalaisuus opettaa. Se miten näihin kriiseihin suhtautuu, antaa viitteen siitä, miten tulee reagoimaan kuoleman edessä. 

Jos esimerkiksi menettää työpaikkansa, ja se herättää ahdistusta ja epävarmuutta, voi käyttää tilaisuuden hyväkseen tarkastellakseen vielä suurempaa ahdistusta ja pelkoa, jota alitajuisesti tuntee kuolemaa kohtaan.

Irrottautumalla tuskallisesta ja tuhoisasta suhteesta toiseen ihmiseen voi harjoitella hellittämään tunnesidoksista, mikä on myös valmistautumista kuolemassa tapahtuvaan, kokonaisvaltaisempaan vapautumiseen. Sulattamalla menetyksensä, kun joutuu luopumaan rakkaasta ystävästä tai tärkeinä pitämistään tavaroista, sulattaa samalla jotain tunneperäisestä vastustuksestaan kuolemassa tapahtuvia menetyksiä kohtaan. Kuolemassa joudumme kohtaamaan paljon riipaisevamman menetyksen joutuessamme auttamattomasti luopumaan kaikesta omaisuudestamme. 

Muita keinoja valmistautumiseen ovat riitojen sopiminen, vääryyksien hyvittäminen, jos se suinkin on mahdollista, ja keskeneräisten ongelmien selvittäminen. Sellainen psykologinen työ on äärettömän vaikeaa. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt. 

Ja miksi sitten pitäisi nähdä niin paljon vaivaa oppiakseen kuolemaan? No siksi, että jos oppii kuolemaan, oppii samalla elämään. Kuolema on yksi elämän vaihe, sen syvällisempi vaihe, se ei ole erillään elämästä. 

Buddhalaisille tajunnantutkijoille kuolemaan oppiminen on tärkeä edellytys sille, että oppii elämään täyttä ja rikasta elämää. Keskeisiä elementtejä heidän koulutuksessaan ovat harjoitukset kuolemisen taidossa ja kuolevien ihmisten auttaminen.

Syvä meditaatio, jossa harjoittaja tunkeutuu omaan psyykeensä kerros kerrokselta kunnes kohtaa tajuntansa syvimmän tason, on yksi tärkeä valmistautumismuoto kuolemassa tapahtuvalle tajunnan vetäytymiselle pois fyysisestä kehosta.

Ihmisen pitää olla eläessään kokenut ainakin välähdys omasta todellisesta, vailla muotoa olevasta tajunnastaan. Ilman sitä hän ei pysty käyttämään hyväkseen kuolemassa tarjoutuvaa mahdollisuutta kokea alkuperäinen valo ja vapautua syntymän ja kuoleman kiertokulusta.

Toinen tärkeä tapa, jolla harjoittaja valmistautuu kuolemaan, on opetella vapautumaan egonsa sidonnaisuuksista ja sen kielteisistä tunteista, kuten vihasta, katkeruudesta ja pahantahtoisuudesta. Kaikki tuollaiset ominaisuudet täytyy hajottaa ja neutralisoida siellä, missä ne kerran syntyivät eli tajunnassa.

Myötätunto on mahtava liittolainen tässä vapautustaistelussa. Myötätuntoa voi kehittää meditaatiomenetelmillä, jotka pitkä kokemus on osoittanut toimiviksi. Harjoittaja voi esimerkiksi syvän keskittyneisyyden tilassa antaa muististaan nousta esiin jonkun läheisen ihmisen, joka on osoittanut hänelle aitoa ja epäitsekästä rakkautta. Vaikka hän olisi kokenut rakkautta vain tämän ainoan kerran elämässään ja yleensä tuntisi vain riuduttavaa rakkauden nälkää, tämä on jo hyvä alku. Harjoittaja kokee uudelleen, miltä tuntuu olla rakkauden arvoinen, ja kiitollisuus täyttää hänen sydämensä. Rakkaus alkaa virrata, ja harjoittaja lähettää sitä ensin tuolle henkilölle joka sen oli herättänyt ja sen jälkeen muille ihmisille, ensin omille lähimmille omaisilleen, ystävilleen ja tuttavilleen ja sitten myös niille, joista hän ei pidä, peräti niin kutsutuille vihollisilleen.

Toinen buddhalainen harjoitus myötätunnon kehittämiseen perustuu siihen, ettei harjoittaja yritä tavanomaiseen tapaan ottaa etäisyyttä kärsiviin ihmisiin, joilla on suuria ongelmia, vaan syvässä sisäänpäin suuntautuneessa tilassa eläytyy heidän tilanteeseensa. Harjoittaja voi kuvitella, että nämä ihmiset ovat olleet jossain edellisessä elämässä hänen läheisiä sukulaisiaan, esimerkiksi hänen äitinsä tai oma lapsensa, ja muistuttaa itseään siitä, että kaikilla heillä on yhtä suuri oikeus onnellisuuteen kuin hänellä itsellään.

Kun myötätunto herää, harjoittaja suuntaa siihen huomionsa, ottaa sen mukaan sisäänpäin suuntautuvaan meditaatioonsa ja yrittää syventää sitä. 

Myötätunto tekee ihmisen kypsäksi harjoittamaan tonglenia, "antamista ja vastaanottamista", vanhaa perinteistä tiibetiläistä harjoitusta, jota Sogyal-rinpoche suosittelee Tiibetiläisessä kirjassa elämästä ja kuolemasta. Periaate on helppo, mutta toteutus vaikeaa. Useimmat voivat kuvitella toimivansa harjoitusohjeen mukaisesti vain mielikuvituksessaan: rakkaudesta muihin harjoittaja antaa oman onnensa ja hyvinvointinsa heille ja ottaa itselleen heidän kärsimyksensä ja niiden syyt.

Dalai-lama viittaa usein Gadampa Geshay Langritigban 1000-luvulla kirjoittamaan tekstiin Kahdeksan säettä mielen harjoittamisesta. Siinä kehotetaan itseään kehittävää ihmistä, joka tulee huonosti kohdelluksi, kuvittelemaan että hän ottaa itse kantaakseen sen kielteisen karman tai kohtalon, jonka hänen vihollisensa hankkii itselleen tällä kielteisellä toiminnallaan. Harjoittaja saa oppia, että vihollinen on hänen henkinen opettajansa, joka opettaa hänelle kärsivällisyyttä.

Tonglenharjoituksella on opetusten mukaan vahva lääkitsevä voima. Harjoittaja istuu hiljaa paikoillaan ja suuntaa huomionsa sisäänpäin niin syvään meditaatioon kuin mahdollista. Hän antaa mielensä rauhoittua, kehittää yhteyden myötätuntoon ja keskittyy siihen. Sen jälkeen hän kuvittelee mielessään itselleen läheisen ja tärkeän, kärsivän ihmisen. Hän yrittää kuvitella tämän ihmisen tuskaa ja ahdistusta. Kun hän tuntee sydämensä avautuvan tuolle ihmiselle, hän hengittää sisään tämän kärsimystä. Sisäänhengityksen aikana hän näkee mielessään, miten tuon ihmisen kärsimys imeytyy häneen itseensä ja tunkeutuu minän alkujuureen. Siellä tuo kärsimys hävittää kaikki jäljet harjoittajan itsekkyydestä ja kielteisistä tunteista. Kun itsekkyys on sulanut pois, harjoittajan oma syvin tajunta paljastuu. Uloshengityksen aikana hän kuvittelee, miten tuon syvän tajunnan kirkkaus, rauha, ilo ja harmonia välittyvät kärsivään ihmiseen ja tämä kielteinen karma häviää.

Tonglen voi olla suureksi avuksi, jos on tehnyt vääryyttä jollekin toiselle. Silloin harjoittaja kuvittelee mielessään tuon ihmisen, jota vastaan hän on rikkonut. Hengittäessään sisään hän ottaa täyden vastuun teostaan yrittämättä puolustella sitä millään tavoin. Hän tunnustaa tekonsa vääryyden ja pyytää koko sydämellään anteeksi. Hengittäessään ulos hän itse lähettää sovintoa ja anteeksiantoa, parantavaa voimaa ja ymmärrystä. Hän hengittää sisään syytökset ja ulos toivomukset vahingon korjaantumisesta, sisään vastuuta ja ulos anteeksiantoa ja sovintoa.

Harjoittaja voi myös istua hiljaisuudessa ja tarkkailla omaa mieltään. Jos se on levoton ja synkkä, hän kuvittelee hengittävänsä sisään kaiken huolen ja kaiken synkkyyden, kaiken mikä ei ole tervettä ja hyvää. Hengittäessään ulos hän antaa mielensä täyttyä rauhalla, kirkkaudella ja ilolla ja voi tällä tavalla hoitaa ja puhdistaa mieltään. 

Toinen harjoitus, jota suositellaan kuoleman yhteydessä, on phowa, tajunnan siirto. Sitä voi tehdä myös ihmisille, jotka ovat jo kuolleet. Phowaa tehdessään harjoittaja istuu meditaatioasennossa tai muussa mahdollisimman hyvässä ja mukavassa asennossa. Jos hän on itse sairas, hän voi tehdä harjoituksen makuulla. Harjoittaja antaa mielensä rauhoittua, suuntaa huomionsa sisäänpäin ja kuvittelee kultaisena virtaavan valon, joka täyttää koko taivaan. Jos harjoittaja on kristitty, hän voi kuvitella Kristuksen tai Neitsyt Marian kuvan näkyvän valossa. Jos hän on buddhalainen, hän kuvittelee valoon Buddhan kuvan. On tärkeää, että tuo kuva symboloi harjoittajalle koko olemassaolon kattavan totuuden, rakkauden ja myötätunnon ruumiillistumaa. Sen jälkeen hän kuvittelee oman tietoisuutensa olevan kuin sydänalassa hehkuva valokehä, jonka valo alkaa virrata tuohon suureen valoon taivaalla. Hän näkee sisäisellä katseellaan, miten pienempi valo yhtyy suureen valoon. 

Jos harjoittaja tekee phowaa kuolevalle ihmiselle, hän kuvittelee tuon suuren valon kuolevan pään yläpuolelle ja näkee sen virtaavan tämän ylle puhdistaen hänet. Harjoittaja kuvittelee, miten kuoleva sulautuu ja yhdistyy tuohon henkiseen valoon. Phowaa voi tehdä koko sairausajan, mutta erityisen tehokas se on juuri sillä hetkellä, kun kuoleva ihminen vetää viimeisen hengenvetonsa tai kun hengitys on kokonaan lakannut, mutta se pitäisi tehdä ennen kuin ruumista on siirretty.

Harjoittajan ei tarvitse olla vaikeasti sairaan ystävä tai läheinen voidakseen tehdä phowaharjoitusta hänen hyväkseen. Lääkärit, sairaanhoitajat ja muu henkilökunta voivat hyvällä menestyksellä tehdä harjoitusta. Ei ole myöskään välttämätöntä istua sairaan sängynlaidalla tai olla lainkaan hänen fyysisessä läheisyydessään. Harjoitus on yhtä tehokas, jos sen tekee yksin, omassa kodissaan.

Kuoleva ihminen on riisunut yltään kaikki naamionsa ja luopunut kaikista pikkumaisista arkipäiväisistä ajatuksistaan. Hän näkee kaiken teennäisyyden läpi. Hän on erittäin herkässä ja ratkaisevassa vaiheessa omassa kehitysprosessissaan. Sillä, miten häntä nyt kohdellaan, on buddhalaisen perinteen mukaan mitä suurin merkitys. Hänen läheisyydessään kaikkien pitää olla hyvin tarkkaavaisia sen suhteen, mitä he sanovat ja tekevät, mutta ennen kaikkea myös siitä, millaisia ajatuksia he vaalivat mielessään ja millaisia tunteita he ruokkivat sisällään. Häntä ei voi esimerkiksi lohduttaa kukaan, joka ei itse tunne oloaan lohdulliseksi. Mitkään rauhoittavat sanat eivät auta, jos niiden lausuja ei itse tunne sisäistä rauhaa. Jos tahtoo olla avuksi kuolevalle, ensimmäinen askel onkin hankkia itselleen lohdullinen ja rauhallinen mielentila. Jos kuolevaa auttavalla on kokemusta meditaatiosta, hänen pitäisi aina meditoida pitkään ja rauhassa oman tajuntansa pyhässä ilmapiirissä, ennen kuin lähestyy kuolevaa. Sellaisen meditaation jälkeen myötätunto ja aito välittäminen nousevat spontaanisti ja mitään yrittämättä esiin. Niitä ei tarvitse enää kuvitella.

Eniten kuoleva tarvitsee ympärillään olevilta toiveikasta ja sovinnollista asennetta. Siksi heidän pitää tuoda esiin asioita, jotka hän on tehnyt taitavasti ja keskittyä hänen hyveisiinsä, ei hänen heikkouksiinsa. Monet kuolemaansa lähestyvät ihmiset kokevat raskasta syyllisyyttä ja katumusta, eikä heidän rohkeutensa tahdo riittää. He voivat ehkä käyttää kuoleman tarjoamat mahdollisuudet paremmin hyväkseen, jos he saavat purkaa huolensa. Tällaisia tunnustuksia kuuntelevalle on tärkeää keskittyä tuon kuolevan ihmisen aina puhtaana ja ehyenä säilyvään sisäiseen luontoon, ja muistuttaa häntä sen olemassaolosta. 

Jos kuoleva on syyllistynyt rikkomukseen jotain toista ihmistä kohtaan tai häntä itseään on loukattu, on tärkeää tehdä sovinto. Selvittämättömät tunteet voivat tehokkaasti estää kuolevaa kokemasta alkuperäistä valoa. Ne voivat myös vaikuttaa kielteisesti hänen tulevaan inkarnaatioonsa. Ajatuksilla ja tunteilla, joita kuolevalla on siirtymävaiheessaan, on ratkaisevan tärkeä merkitys. Kun tajunta vapautuu kehon ja aistien rajoituksista, ajatukset ja tunteet saavat käyttöönsä suunnattoman voiman ja muuttuvat hyvin kiihkeiksi. 

Jos kuolevalla on vahvoja tunnesiteitä muihin ihmisiin tai omistamiinsa tavaroihin, hänen pitää yrittää luopua niistä lähestyessään kuolemaa. Ystävien ja sukulaistenkin pitää sisimmässään päästää kuoleva läheisensä lähtemään rauhassa. Se onnistuu tietenkin helpommin, jos itse on kokenut välähdyksiä kehon ja psyyken tuolla puolen olevasta tajunnasta.

Tässä blogissa myös:
Surun jakaminen ja muuntaminen - tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

Kuoleva ihminen (Tiibetiläisestä kuolleidenkirjasta)

Pysymättömyys ja kuolema

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen

Syntymä ja kuolema

Sekä kirjoituksia antroposofian pohjalta, jotka vastaavat tässä kuvattua buddhalaista asennoitumista kristillisessä hengessä:

Kuolevaa saattamassa

Rakkauden silta

MUUTOSTEN AIKA

 "Kiitos ja hyvästi!"

Päivitetty 3.3.2018

Blogissani Resurget Sol Fugiens kerron omasta henkisestä tiestäni, ja siihen suuresti liittyy myös
tämä kirjoitus, joka kuitenkin paremmin sopii tänne.

Marraskuussa 2015 avopuolisoni, jonka kanssa elin lähes 19 vuotta, menehtyi äkillisesti
sairaskohtaukseen. Varhain perjantai-aamuna olin lähdössä silloiseen työssäoppimispaikkaani.
Nukuimme eri huoneissa, koska hänellä oli univaikeuksia ja minun piti nousta aikaisin. Juuri kun
olin jo lähdössä ovesta, tulin yhtäkkiä tietoiseksi aavemaisesta hiljaisuudesta. Puolisollani oli
keinoläppä sydämessä ja se tikitti hyvin kuuluvasti. Jälkeenpäin ymmärsin että juuri sen äänen
puuttuminen oli asia johon kiinnitin huomioni. Löysin hänet makaamasta mahallaan lattialla sängyn
vieressä; olin juuri suorittanut ensiapukurssin ja yritin kääntää hänet, mutta hän oli liian painava.
Soitin 112:een. Ambulanssi tuli, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Poliisit tulivat, kuten aina kun joku
kuolee kotona, ja sitten ruumisauto. Soitin esimiehelleni ja opettajalleni, ja hain sairaslomaa.
Seuraavana päivänä oloni oli niin ahdistunut että menin ensiapuun, ja sainkin hyvin apua. Sain
lääkkeitä ahdistukseen ja nukahtamiseen (sinänsä tragikoomista, että olisin voinut päättää päiväni
pillereillä jos olisin halunnut), ja ennen kaikkea sain seuraavalle viikolle ajan debriefingiin
akuuttipsykiatrian polille. Jo välittömästi siellä käymäni keskustelun jälkeen ensimmäistä kertaa ajattelin että ehkä oli hyvä että puolisoni pääsi pois, koska hänen elämänsä oli niin vaikeaa, ja ehkä
minulla vielä on elämää edessäni. Sairaanhoitaja jonka tapasin, sanoi että minullahan on asiat hyvin
koska minulla oli ihmisiä joille puhua. Koin tarpeelliseksi puhua eri ihmisten kanssa vaikka samatkin asiat.

Heräsin äkillisesti todellisuuteen että se mihin suuntaan elämänkatsomukseni oli kehittynyt, ei
kantanut minua lainkaan tässä uudessa tilanteessa. Uskoni oli saattanut horjua, mutta ilman toivoa
en voisi elää! Oli kuin kuoreni olisi murtunut: minusta oli tullut hyvin sisäänpäinkääntynyt ja
katkera ihminen, ja pettymys ihmisiin oli muuttunut pettymykseksi itse Jumalaan. Nyt aloin avautua
ja uskoni ihmisiin palasi – olen kiitollinen niille muutamille, jotka antoivat minulle aikaansa! Jopa
yksinkertainen lause ”otan osaa”, jota ennen pidin tyhjänä hokemana, tuntui nyt merkitykselliseltä;
mitä muutakaan voisi sanoa – mitkään taikasanat eivät muuttaisi mitään! Isäni kuollessa vuosia
aikaisemmin – siitä kerron tämän blogin vanhimmassa kirjoituksessa – havainnoin ylimielisesti
sukulaisia jotka kyynelehtivät hautajaisissa ja sanoivat että ”nyt hän on paremmassa paikassa”;
minusta näytti etteivät he itsekään olleet sisäistäneet sanojaan, ja olin ylpeä siitä että säilytin
tyyneyteni. Mutta me emme olleetkaan läheisiä isäni kanssa. Kuinka naivi sitä voikaan olla kunnes
elämä opettaa! Luulin olevani täysin sinut kuoleman kanssa, mutta nyt löysin itseni
käsittämättömän mysteerin edestä. Käsittämätöntä, että ihminen joka on ollut vierelläsi lähes 19 vuotta, eräänä päivänä vain yhtä-äkkiä katoaa maan päältä. Mutta yhä vähemmän kuolemaa on syytä pelätä kun niin moni läheinen on mennyt rajan taakse, mukaan lukien rakkaat kissat. Jokaisen on hyvä muistaa miten hauras ihmiselämä on: jos haluat sanoa läheisellesi miten paljon häntä arvostat, älä jätä sitä huomiseen. Älä pidä mitään itsestään selvyytenä.

Kahteen viikkoon en syönyt juuri mitään, ja senkin jälkeen hyvin vähän ennen kuin ruokahaluni
palasi; parissa kuukaudessa menetin noin kymmenen kiloa. Kahteen kuukauteen en kyennyt
nukkumaan ilman lääkkeitä. Saatoin purskahtaa itkuun kesken hampaiden harjauksen. En katsellut
tallentamiani tv-ohjelmia, vaan ainoastaan sillä hetkellä lähetettäviä ja pelkästään suomenkielisiä;
se antoi jonkinlaisen tunteen etten ollut yksin. Yksinäisyys ja hiljaisuus jotka olin kokenut aina voimavarana, tuntuivat nyt painostavilta. Elin muistoissani; minne tahansa meninkin, kaikki
muistutti hänestä. Halusin muistaa hänet parhaimmillaan, ja ne hyvät muistot tuntuivat kovin
kaukaisilta; aivan kuin olisin menettänyt hänet jo kauan sitten ja jokin olisi kuollut jo aiemmin.
Samalla aika tuntui suhteelliselta: kun kaksi viikkoa oli kulunut, se oli kuin ikuisuus – ja hautajaisiin oli vielä kaksi viikkoa. Kun iltaisin join teetä ja katsoin televisiota, ihmettelin koska elämä alkaa tuntua ”normaalilta”; tein niin kuin yleensä aina minä tahansa iltana, mutta silti kaikki oli toisin... ja toisaalta melkein liian normaalia...
Kävin katsomassa taloja joissa olimme vuosien varrella asuneet. Tein lähes kaiken mitä tein ajatellen, että ”tuosta hän olisi pitänyt”. Tein kävelylenkkejä lähimetsään ja läheiselle hautausmaalle; hautausmaista olen aina pitänyt – niillä on rauhoittava vaikutus minuun. Nukuin puolisoni lapsuuden nallensa kanssa, jolle puin hänen puseronsa. Aloin iltaisin puhua puolisolleni, ja luin hänelle (ja samalla toki kertauksena itselleni) Pekka Ervastin teosofisia kirjoja elämästä kuoleman jälkeen. Aloin myös jälleen rukoilla, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Löysin itsestäni jälleen sen mitä tunsin häntä kohtaan parhaina päivinämme; Rakkaus on suurempi kuolemaa – se on se mikä jää: se vain muuttaa muotoaan puhtaasti henkiseksi.
Ensimmäisten parin viikon aikana kotonamme muutaman kerran joitain esineitä putosi/kaatui, mitä
pidin merkkinä puolisoni läsnäolosta henkisessä olomuodossa; en kerro yksityiskohtia, mutta se
tuntui todellakin enemmän kuin sattumalta. Odotin häntä myös uniini, mutta muut kuin minä
näkivät ne merkityksellisimmät unet.
Katsoin vanhan videon, jolle puolisoni oli tallentunut, ja nauroin hänen huumorilleen siinä; se toi ilon mieleen.
Toki myös nykyaikaisesti eräs hänen kaverinsa perusti muistoryhmän Facebookiin, johon sitten
postasin paljon kuvia hänen elämänsä varrelta, ja koska olimme nimenneet toisemme
perintöyhteyshenkilöiksi Facebookissa, ilmoitin hänen kuolemastaan ja myöhemmin lähettämällä
skannatun kuolinilmoituksen sain muutettua hänen profiilinsa muistosivuksi.

Ennen puolisoni kuolemaa elämänkatsomukseni oli tullut huomattavan synkäksi ja pessimistiseksi,
minkä vasta jälkeenpäin selvästi pystyin näkemään. Vaikka olin kokenut melkoisia pettymyksiä
etenkin uskonnollisten ihmisten taholta, pääsyy lieni kuitenkin parisuhde. Olimme jo pitemmän
aikaa olleet lähinnä kuin kämppäkavereita. Puolisoni oli alkoholisti; se oli nähtävissä jo silloin kun
tutustuimme – tapasimmekin baarissa – mutta pitkään aikaan en vain halunnut nähdä sitä. Ja se
paheni vuosien vieriessä, varsinkin sen jälkeen kun hänelle tehtiin kaksi isoa leikkausta. Hän
masentui ja alkoi myös lihoa. Muistan viimeisinä aikoina olleeni usein hänelle vihainen, enemmän
kuin mitään muuta. En itsekään ollut varmasti osaton, vaan otin ehkä etäisyyttä ja käperryin liiaksi itseeni. Tilanne ei voinut jatkua loputtomiin sellaisena, mutta ei sen olisi suonut päättyvän näin. Viimeisinä kuukausina hän huomautti etten ollut aikoihin sanonut rakastavani häntä; jäin sanattomaksi, enkä enää sanonut sitä koskaan hänen eläessään. On helppo sanoa että joskus olisi parasta vain erota. Kyllähän se mielessä kävi usein, mutta pelkäsin että hän romahtaisi täysin, joten uhrasin oman onneni hänen tähtensä. Loppuun asti hän halusi pitää kiinni illuusiosta että meillä menee hyvin: minä olin se ainut asia johon hän saattoi luottaa. Itsekin yritin valehdella itselleni ja rationalisoida ”rakkauden”. Hän itse eli paljon vanhojen hyvien aikojen muistoissa; aina kun hänellä oli kavereita kylässä, kuulin ne samat vanhat jutut yhä uudelleen. Kuten tuttu ev.lut. pappi, jonka kanssa myös puhuin, totesi: minun pitää hyväksyä ristiriitaisuus, valo ja varjo, että puolisossani oli myö puolia joista en pitänyt, eikä se vähennä hyvän arvoa; hän oli kokonainen ihminen.

 Nyt tuntui kuin puolisoni olisi vetänyt minua takaisin VALOON. Yhtäkkiä vuosia jatkunut musta kauteni, jolloin käytin ainoastaan mustia vaatteita, lakkasi, ja aloin käyttää värejä: se oli minun tapani kunnioittaa puolisoani – ei pukeutua surun väriin, vaan nousta pois synkkyydestä myös ulkoisesti. Myös kuolemassa on sekä valoa että varjoa, aivan kuten elämässä. Suru on pohjimmiltaan itsekästä, omaa menetystämmehän me suremme. Ei kuolema ole paha asia kuolleelle itselleen – kaikki kuolevat, ja monet paljon nuorempina ja traagisemmin.
Oli luontevaa kääntyä taas Kristiyhteisön puoleen, jonka löysimme yhdessä sinä vuonna kun tapasimme. Vain minusta tuli sittemmin jäsen, mutta puolisoni oli se joka loppuun asti koki sen omakseen vaikka itse olin ottanut etäisyyttä. Hän ei koskaan välittänyt uskonnollisista opeista eikä edes lukenut mitään henkistä kirjallisuutta; hänellä oli oma syvä henkisyytensä ja hän oli luonnostaan korkeasti moraalinen ihminen ja sydämen kristitty, mitä minä vain yritin olla, melko huonolla menestyksellä.
Onneksi puolisoni isä oli ymmärtäväinen ja itse asiassa tämän myötä meistä tuli läheisempiä kuin
ennen; emme olleet rekisteröineet parisuhdettamme puolisoni kanssa, joten lain edessä olimme
vieraita toisillemme. Toisaalta olin helpottunut että vältyin kaikelta byrokratialta. Hänet siunattiin
hautaan Kristiyhteisön menoin, vakaumuksensa mukaisesti. Ensimmäinen osa hautausrituaalista
suoritettiin kolme päivää kuoleman jälkeen sairaalan kappelissa, ruumiin ollessa esillä kasvot paljaina. Vain minä ja hänen isänsä olimme läsnä papin ja avustajan lisäksi. Totta kai itkin
nähdessäni hänet, mutta rituaalin sanojen myötä rauhoituin. Uskonnollisilla menoilla on todellakin
arvonsa elämän kriiseissä, voin vakuuttaa! 

Suutelin puolisoni kylmää otsaa, ja jäätyäni hetkeksi yksin leikkasin suortuvan hänen hiuksistaan, jonkinlaiseksi ”pyhäinjäännökseksi” kai.
Sain päättää värssyn kuolinilmoitukseen – jossa minut mainittiin ensimmäisenä ja ainoana nimeltä –
ja päätin hautajaisten musiikin. Saatoin häntä yksin kun hautaustoimisto siirsti hänen ruumiinsa
sairaalasta hautausmaan kappeliin. Hautajaispäivänä sovin myös kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa suruliputuksesta. Jokainen askel tällä matkalla oli tärkeä; se antoi tunteen että elän mukana ja saatan puolisoani hänen siirtymisessään toiselle tasolle. Hautajaiset olivat joulukuussa, ja moni kehui niitä kauniiksi – ylösnostaviksi pikemmin kuin maahan jättäviksi, toisin kuin luterilaiset hautajaiset. Saattoväkeä ei ollut paljon. Puolisoni oli sosiaalinen seuramies, mutta niin moni kaverisuhde oli hyvin pinnallinen; tässä nähtiin miten harvoja tosi ystäviä hänellä oli. Toisaalta monesta ihmisestä jotka olin tuntenut ainoastaan puolisoni kautta, tuli esiin uusia sydämellisiä puolia.
Hautajaisten jälkeen seurasi vielä uurnan lasku: kannoin uurnan painaen sitä itkien lujasti rintaani
vasten kun kävelimme hänen isänsä ja äitinsä kanssa sukuhaudalle, johon laskin sen ja lapioin
ensimmäiset mullat, hänen isänsä loput. Sittemmin tapanani oli viikottain käydä haudalla, sytyttää
Havin lasilyhty, jollaista puolisoni olisi arvostanut, ja pari suitsuketikkua. Tietenkään hän ei ollut
haudassa, vain hänen maalliset jäännöksensä, mutta jälleen täytyy sanoa että tällaisia traditioita ei
ole syytä väheksyä – ne voivat olla tärkeitä kiinnekohtia jälkeen jääville. 

Sairaslomaa pidin vain viikon ja yhden päivän – kieltäydyin kun minulle tarjottiin lisää; oli terveellistä päästä pois kotoa ja tehdä jotain mielekästä mikä vei ajatukset muualle. Esimieskin tuli halaamaan minua, mikä oli hieno ele! Palatessani työhön en toki viitsinyt jokaiselle vastaantulijalle kertoa mitä on tapahtunut, ellei siihen tullut luontevaa tilaisuutta, vaikka minusta tuntui että koko maailman pitäisi tietää. Ihmiset pälättivät niitä näitä eikä kukaan tajunnut että maailma oli romahtanut. Minua alkoi ahdistaa ja teki mieli huutaa. Ikään kuin olisi pitänyt teeskennellä normaalia kun kaikki oli hullusti.
Pelkäsin etukäteen kahden viikon joululomaa, mutta päätin siitä huolimatta viettää pyhät yksin enkä äitini kanssa, joka asui samassa kaupungissa. Halusin jatkaa rauhassa joka iltaisia keskustelujani puolisoni kanssa ilman että joku kummastelee sitä; lisäksi joulun viettäminen äidin kanssa olisi tuntunut kuin taantumiselta varhaisempiin vuosiin kun asuin hänen luonaan. Se oli ensimmäinen yksin viettämäni joulu ikinä. Ja yllättävää kyllä, kaikesta huolimatta tunsin jouluna vahvasti minua ympäröivän hyvyyden, valon ja rakkauden ilmapiirin. Se sai minutkin haluamaan olla sen arvoinen.  Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni ystävän mukana kauneimmissa joululauluissa. Jouluyönä sain kyydin Kristiyhteisön jumalanpalvelukseen, joka niin monia vuosia oli ollut meille merkityksellinen osa yhteistä joulun viettoa, paitsi aivan viimeisinä vuosina kun puolisoni ei enää jaksanut lähteä kirkkoon, enkä minäkään sitten mennyt yksin.

Heti ensimmäisenä ovella tapasin ihmisen, joka muutama vuosi aiemmin oli aiheuttanut minulle

suurta mielipahaa mikä sai minut vähitellen erkaantumaan kirkosta. Nyt sain tuntea ettei sillä
todellakaan ole väliä, se on kaikki mennyttä. Siksi en mene yksityiskohtiin; julkaisin asiasta pitkän
ja perusteellisen blogikirjoituksen silloin, mutta nyt poistin sen. Kun on kysymys elämää
suuremmista asioista, pienten ihmisten pikkumainen eripura paljastaa mitättömyytensä. Kuolema
kirkastaa olennaisen. Myöhemmin olin läsnä saman ihmisen pitäessä esitelmän, jossa sivusi omaa henkistä tietään, ja oivalsin että meillä on ehkä enemmän yhteistä kuin olin aavistanutkaan.
Aloin taas käydä kirkossa säännöllisesti. Kristiyhteisön jumalanpalveluksessa – Ihmisen vihkitoimituksessa - rukoillaan aina myös vainajien puolesta, ”rukouksemme yhtyköön kaikkiin niihin, jotka Kristusta itsessään elvyttäen menivät edellämme. Heidän suojaava voimansa
säteilköön meille”, ja heidän uskotaan myös osallistuvan. Tuttujen seurakuntalaisten osanotto
lämmitti mieltä, samoin kuin se miten sydämellisesti minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin. 

Kristiyhteisön uusi kirkkotila Tampereella vihittiin käyttöön alkuvuodesta 2016, ja mm. minä pidin
puheen joka kuulemma sai ihmiset itkemään, ja lahjoitin seurakunnalle hopeisen soittokellon jonka
puolisoni pappa oli aikoinaan tuonut Amerikasta. Tästä lähtien sen soitto avaisi jokaisen jumalanpalveluksen. Hopeakellolla oli historia, kuten minulla ja puolisollani, samoin seurakunnalla ja uusilla tiloilla, mutta nyt myös uusia alkuja.
Hautausrituaalin kolmantena ja viimeisenä vaiheena oleva muistojumalanpalvelus eli Vainajan
vihkitoimitus suoritettiin helmikuussa. Paikalla oli vain muutama, mutta muutama joka välitti.
Koskaan en ole ollut niin tietoinen ja läsnä. Se ei ollut enää surullista, mutta loppurukous vainajan puolesta oli niin kaunis, että toi kyyneleet silmiin. Pappi sanoi jälkeenpäin hyvin osuvasti että puolisoni ei enää kyennyt kehittymään tällä tasolla, joten hänen oli siirryttävä toiselle puolelle jatkamaan matkaansa; samalla hän vapautti minut kulkemaan omaa polkuani maan päällä. Jo vuoden 2014 alusta olin alkanut ottaa askeleita eteenpäin omalla tielläni; työllistyin vuodeksi, pian sen jälkeen sain kesäsijaisuuden, ja heti sen perään hain ja pääsin ammatilliseen koulutukseen. Puolisoni sen sijaan oli jämähtänyt paikoilleen elämässään ja tavallaan oli myös painolastina minulle.
Vuoden vaihdetta olin viettänyt tyypilliseen tapaani rituaalilla, jossa pohdin kaikkia tehtyjä tai
tekemättä jätettyjä asioita vuoden aikana joita kaduin ja päästin niistä irti. Koko kolmentoista
kohdan lista koski puolisoani. Äkillisessä kuolemassa on se keskeneräisyyden tuntu; jäät miettimään mitä olisit vielä voinut sanoa, mitä tehdä toisin tai paremmin...
Pidin itseni kiireisenä käytännön asioiden parissa, mm. kävin läpi ja möin tai annoin pois ylimääräisiä tavaroita. Karsin ronskilla kädellä huonekaluja ja tavaroita, joita puolisoni oli hamstrannut. Minua se tavarapaljous oli ajoittain ahdistanut.
Tammikuun puolivälissä muutin yhteisestä kolmiostamme uuteen pienempään asuntoon.
Nyt tunsin olevani vapaa – se on pakko todeta – oman itsenäisen elämäni
alussa, joka oli nuorempana jäänyt vähiin. Rakensin kuitenkin muistoalttarin lipaston päälle. Oli outoa että ei enää ollut ”meitä”; sain/voin/minun piti ajatella vain itseäni. Sallin itselleni myös
pienen hemmottelun. Stockmannilta tuolloin ostamani kuohuviinipullon suljin symboloi hyvin tätä asennetta.
Tammikuussa kävin ensimmäisen ja ainoan kerran nuorten leskien vertaistukiryhmässä koska olin
sen aiemmin luvannut itselleni, mutta en kokenut tarvitsevani sitä enempää. Sen sijaan aloin kyllä
käydä vuosien tauoan jälkeen Setan hengellisessä ryhmässä, josta tuli minulle tärkeä. Paradoksaalisesti puolisoni pelkäsi kuolemaa, mutta ei pitänyt huolta itsestään. Itsekin olin
laiminlyönyt esim. hammaslääkärissä käyntiä vuosikaudet, nyt sain kipinän pistää hampaani
kuntoon.

Tunsin olevani valmis tapailemaan miehiä, minkä myös kerroin Facebookissa, ja tarjontaa kyllä
riitti netissä. Jonkun mielestä se voi olla liian aikaista, ja itsekin välillä mietin olenko ”normaali”,
mutta suru on aina yksilöllistä. Juttelimme joskus kuolemasta, ja puolisoni arveli aina että minä
selviän paremmin jos hän menee ensin. Uskon, että minulla on hänen siunauksensa; hän haluaisi minun vain olevan onnellinen. 

Uutta suhdetta en ollut hakemassa, mutta ennen kuinmikään ehti johtaa mihinkään, sain enemmän kuin tilasin. Facebook-kaveri muutaman vuoden ajalta lähetti minulle viestin. Vaihdoimme puhelinnumeroita, ja pian aloimme soitella joka ilta – tunti, puolitoista, joskus enemmänkin. Välillämme oli sata kilometriä. Näin meni helmi-maaliskuu.
Ihastus iski nopeasti, enkä enää edes halunnut tavata muita miehiä. Oli hyvä että tutustuimme
vähitellen toistemme persoonaan ennen kuin näimme kasvotusten. Jo noiden kahden kuukauden
aikana aloimme käyttää sanaa ”Rakkaus”, enkä totisesti käytä sitä kovin kevyesti. Puolisoni kanssa
kesti kuukausia ennen kuin sanoin sen, mutta meidän suhteemme olikin jo alussa hyvin myrskyinen
johtuen omista ristiriidoistani siihen aikaan. Nyt olen kypsynyt ja nähnyt elämää. Myös uusi
rakkaani on hyvin kypsä esim. sen suhteen mitä hän parisuhteelta odottaa; edes ikäiseni
homomiehet eivät aina näytä sitä olevan. Niin... meillä on ikäeroa 21 vuotta. En ole koskaan ollut
niitä miehiä, jotka etsivät nuorempia; se vain tapahtui odottamatta. 

Tapasimme ensi kertaa huhtikuun alussa kun matkustin hänen luokseen, ja siitä lähtien vietimme
kaikki viikonloput yhdessä, yleensä hänen luonaan, joskus minun – välillä pitempäänkin,
enimmillään kaksi viikkoa. Siitä syystä en enää ehtinyt kirkkoon sunnuntaisin, en enää käynyt
viikottain haudalla, ja jo varhaisessa vaiheessa lopetin joka iltaisen jutteluni puolisolleni; oli aika
päästää irti ja sanoa hyvästi - puhuinhan nyt elävän ihmisen kanssa – ja samalla jäi taas myös
rukoilu, ainakin sillä erää. Muistoalttarin purin ennen kuin rakkaani ensimmäisen kerran tuli kotiini;
kaikki on nyt yhdessä pahvilaatikossa. Kesäkuussa menimme kihloihin; edesmenneen puolisoni
kanssa siihenkin päästiin vasta kahden vuoden kuluttua. Olen vähitellen huomannut miten monia samoja persoonallisuuden piirteitä edesmenneellä puolisollani ja uudella rakkaallani on: kiinnostuksen kohteita, musiikkimaku, huumorintaju, arvoja... jopa samankaltaisia kohtalon yhteyksiä; molemmat jopa opiskelivat samassa oppilaitoksessa samaa alaa. Ehkä minulla on tietty ”tyyppi”, johon tunnen vetoa, mutta se ei ole mitään ulkoista – ulkoisesti he ovat vastakohtia.

Toukokuun lopussa valmistuin ammattiin, kesäkuussa aloitin autokoulun – mitä en ikinä ennen ollut
ajatellutkaan! Puhuimme siitä että muuttaisin rakkaani kotikaupunkiin, jota aloin valmistella
samalla kun kävin kesätöissä. Syksyn tullen se toteutui. Pian sen jälkeen sain ajokorttini ja hankin
auton. Ennen muuttoa hautasin neljän rakkaan edesmenneen kissan tuhkat - viimeisen uurnan saimme kotiin vasta edellisenä päivänä ennen puolisoni kuolemaa - metsään järven rannalle, jossa kihlauduimme edesmenneen puolisoni kanssa – ja samalla hautasin hiuskiuhkuran, jonka olin leikannut häneltä muistoksi.
Tämä on ollut suurten muutosten vuosi: itse asiassa koskaan elämäni ei ole lyhyessä ajassa
muuttunut näin suuresti! Vuoden 2015 lopussa luin että ensimmäisen vuoden jälkeen suru helpottaa,
ja silloin se tuntui vaikealta uskoa, ja vuosi vaikutti niin toivottoman pitkältä ajalta. Aivan alussa ajattelin että miten monta vuotta vielä pitää elää ja miksi, kun ei ole enää ketään. Kukaan ei ole kotona odottamassa. Uuden vuoden aaton yönä 2015/2016 makasin valveilla miettien että entä jos joudun elämään loppuelämäni yksin...
Mutta millainen vuosi siitä tulikaan – kuka olisi arvannut!
Joskus ihmisen on hyvä hypätä tuntemattomaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä, ja voiko olla
parempaa syytä kuin rakkaus.

En ehkä ole enää niin lähellä Henkistä maailmaa kuin vuoden 2015 lopussa, kun verho tämän ja tuonpuoleisen välillä oli ohentunut, mutta nyt olen jalat maassa kuten tämän maan päällä vaeltaessaan ihmisen kuuluu olla. Ihmiselämä on niin lyhyt ja epävarma, että miksi tuhlata sitä sellaisten asioiden pohtimiseen joista et voi mitään tietää. Jos Jumala on Rakkaus ja Rakkaus on Jumalasta, eikö se riitä? Suuren osan elämääni olen suunnitellut omia hautajaisiani, hyvin yksityiskohtaisesti: siitä oli tulossa melkoinen show. Nyt kaikki turha on karissut pois, riittää että minutkin haudataan Kristiyhteisön menoin. Nyt minä haluan elää – nyt vasta olen alkanut elää! Kun nyt vuoden lopussa taas katson kulunutta vuotta, ei ole mitään kaduttavaa. Uuden vuoden yönä olen myös muutaman vuoden kirjannut ylös mm. tavoitteeni tulevalle vuodelle ja sulkenut sen sinetöityyn kuoreen, jonka avaan sitten vasta vuoden kuluttua. Pieniä ihmeitä on tapahtunut niin kauan kuin olen näin menetellyt – kutsukaamme sitä vaikka magiaksi: mitä ajattelet, toteutuu. Niin nytkin. Joku selitti, että Henkinen maailma jättää ihmisen vuoden vaihtuessa yksin: hän voi vapaasti muovata tulevaa kohtaloaan. En lainkaan muistanut mitä olen kirjoittanut 2015 vuoden lopussa, mutta eräs kohta nousi yli muiden: ”Olen avoin rakkaudelle...”

Muutaman kerran syksyn ja talven aikana näin samantyyppistä unta, jossa puolisoni yhtäkkiä palasi kotiin, ja iloisen jälleennäkemisen riemun sijasta mietin koko ajan että minun pitää kertoa hänelle uudesta suhteestani ja ettemme siksi enää voi olla yhdessä.

Kesäkuussa 2017 muutimme kihlattuni kanssa takaisin vanhaan kotikaupunkiini; minusta ei vain enää ollut pikku-kaupunkilaiseksi, vaikka maalta olen kotoisin, joten kihlattuni uhrautui tällä kertaa minun puolestani. 

LITURGIA LEMMIKIN SIUNAUKSEEN

[Tämä kaava on yhdistelmä kahdesta englanninkielisestä kaavasta, jotka olen netistä löytänyt tätä tarkoitusta varten: vaihtoehto 1; vaihtoehto 2. Olen itse käyttänyt tätä kahdesti.]

Liturgi: Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia. (2 Kor.1:3-4)

Kaikki: Jumala on kanssamme; Jumalan rakkaus yhdistää meidät, Jumalan tarkoitus vakaannuttaa meidät, Jumalan Henki lohduttaa meitä.

Liturgi: Siunattu olkoon yksi, pyhä ja elävä Jumala.

Vastaus: Kunnia Jumalalle aina ja iankaikkisesti.

Liturgi: Rukoilkaamme.

(Hiljaisuus.)

Kollehta: Oi armollinen ja myötätuntoinen Jumala, Sinä loit kaiken joka on, ja Sinä rakastat kaikkea jonka olet tehnyt. Me tulemme luoksesi tänä päivänä surun ja kiitoksen kera.
Me suremme rakastetun __:mme kuolemaa, joka on ollut seuralaisemme matkalla, pyytäen voimaa kantaa tämä menetys; ja me kiitämme Sinua hänen läsnäolonsa lahjasta joukossamme, vaikuttavana merkkinä luomakuntasi rikkaudesta ja rakkautesi anteliaisuudesta.
Tuomme Sinulle kiitoksemme kaikesta mitä annat meille lemmikkiemme kautta; ja me tuomme Sinulle rukouksemme sydämen rauhan puolesta, Sinun armosi ja rakkautesi tunnossa, Kristuksessa Jeesuksessa. Aamen.

Kaikkein armollisin Jumala, lohduta meitä surussamme. Ympäröi meidät rakkaudellasi niin, ettei menetyksemme valtaisi meitä, vaan meillä olisi luottamus Sinun hyvyyteesi; Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.

Lukukappaleet: 1 Moos.1:19-25; 1 Moos.9:8-17; Psalmi 104.

Lukemista muista lähteistä ja/tai vapaamuotoisia muistopuheita.

Liturgi: Rauhassa rukoilkaamme Jumalaa.

Oi Jumala, Tekijämme, alusta olet sallinut meidän, Aadamin ja Eevan poikien ja tyttärien, nimetä maan, meren ja taivaan veli- ja sisarluotumme. Me jätämme __:n ikuisen rakkautesi käsivarsille. Aamen.

Oi Kristus, Vapahtajamme, rakkaudessasi annoit itsesi kuolemaan, että koko maailmalla olisi elämä: lohduta meitä jotka suremme, ja sateenkaaren merkin avulla auta meitä luottamaan ikuiseen rakkauteesi. Aamen.

Oi Henki ja Elämän Antaja, Sinä et hylkää yhtään olentoa, jota läsnäolosi liekki on elävöittänyt: pysy kanssamme tässä maailmassa, ja pidä meissä yllä toivo, että me voimme jälleen iloita __:n seurasta tulevassa maailmassa. Aamen.

(Kuten Vapahtajamme Kristus on opettanut meitä, me rukoilemme nyt: Isä meidän...) - JA/TAI Brian Narallen versio:

Meidän Herramme, joka olet kaikissa luoduissasi,
Pyhitetty olkoon Sinun nimesi.
Kukoistakoon Sinun valtakuntasi sulan, evän ja kavion kautta.
Ympäröi meitä joka päivä linnun laululla ja suden ulvonnalla.
Ja anna meille anteeksi syntimme kaikkia sukulaisiamme vastaan,
niin kuin me suomme heille paikkansa keskuudessamme.
Äläkä saata meitä eroon
vaan päästä meidät ylimielisyydestä.
Sillä heidän on kauneus, voima ja viisaus
joka nousee maasta kohtaamaan meidät.
Aamen.

Tunnustakaamme syntimme Jumalaa, kanssaluotujamme ja toisiamme kohtaan.

(Hiljaisuus.)

Kaikki: Oi myötätunnon Jumala, armahda meitä; anna meille anteeksi väärinkäytöksemme ja laiminlyöntimme luotuja kohtaan, joiden kanssa jaamme tämän maan puutarhan, sen, mitä olemme tehneet vahingoittaaksemme heitä, ja mitä olemme jättäneet tekemättä auttaaksemme heitä; me olemme todella pahoillamme ja todella kadumme, ja pyydämme Sinua täyttämään meidät Hengelläsi, että välittäisimme toisistamme ja kaikista luoduistasi, Sinun tahtosi mukaan ja rakkautesi täyteydellä; Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.

Liturgi: Kaikkivaltias Jumala armahtakoon meitä, antakoon meille anteeksi kaikki syntimme Jeesuksen Kristuksen armon kautta, vahvistakoon meitä kaikessa hyvyydessä, ja Pyhän Hengen voimalla säilyttäköön meidät ikuiseen elämään. Aamen.

Kaikkivaltias Jumala, Sinun Poikasi opetti meille, että vaikka viisi varpusta voitaisiin ostaa kahdella pennillä, ne eivät ole unohdettuja Sinun edessäsi. Kiitämme Sinua __:sta ja kumppanuunesta jota __ tarjosi meille.
Ja me kiitämme Sinua kaikista lemmikeistä, jotka jakavat kotimme ja elämämme. Pyydämme lohtua tälle perheelle menetyksessään, tietäen, että Sinä suret meidän kanssamme, sillä Sinä välität koko luomakunnastasi kuten välität meistä.
Kaikkein armollisin Jumala, me palautamme Sinulle __:n, Sinun luotusi ja Sinun lahjasi meidän elämässämme. Me ylistämme Sinua hänen uskollisesta seurastaan iloissamme ja suruissamme, ja me siunaamme Sinua ajasta, joksi Sinä uskoit hänet meidän hoivaamme.
Vastaanota nyt __ takaisin ikuisen rakkautesi käsivarsille, Oi Elämän Antaja, jonka Pojan, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta kaikki, joka on menetetty kuolemalle, palautetaan elämään, ja jonka nimessä me rukoilemme. Aamen.

Siunattu olkoon Jumala.

Vastaus: Kiitos Jumalalle.

Liturgi: Ympäröiköön Kristus, Hyvä Paimen, meidät rakkaudellaan, täyttäköön meidät rauhallaan, ja johdattakoot meitä toivossa, tänä päivänä ja kaikkina päivinämme.
Tulkoon meidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus, ja Pyhän Hengen yhteys!

Vastaus: Aamen.

Sadhu Sundar Singh Taivaasta...

Yksi luku kirjasta B.H.Streeter - J.A.Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923.

On kolme taivasta - se ilmaistiin sadhulle kerran hurmostilassa. Ensimmäinen taivas on "mainen taivas" - tuo ihmeellinen sisäinen rauha ja Kristuksen läsnäolon tunto, jonka hän sai kääntymyksessään ja jota on kuvattu eräässä tämän kirjan aikaisemmista luvuista.
Toinen taivas on välitila, se paratiisi, josta Kristus puhui ristillä katuvalle rosvolle. Siellä asustavat jonkun aikaa sielut, joiden hengellinen elämä ei ole kyllin kehittynyttä, jotta voisivat kuollessaan siirtyä kolmanteen taivaaseen. He ovat siellä, niin kuin Jeesus sanoi rosvolle, Kristuksen kanssa, mutta he eivät silmillään näe Kristusta, vaikka tuntevatkin Hänen vaikutuksensa ikään kuin Hänestä lähtevinä valoaaltoina ja kuulevat ikään kuin taivaallista soitantoa.
Kolmatta taivasta voisi nimittää varsinaiseksi taivaaksi. Sinne saapuvat lopulta kaikki vanhurskaat; mutta muutamain harvojen valittujen, joihin sadhukin kuuluu, sallitaan käväistä siellä pikimmältä maisenkin elämänsä aikana. "Ymmärsin noiden Paavalin sanojen tarkoituksen: 'Oliko hän ruumiissaan, en tiedä, vai poissa ruumiista, en tiedä'", sanoi sadhu, "sillä kun olin siellä, niin minusta tuntui kuin ruumiillani olisi tosin ollut muotonsa ja hahmonsa, joskin se oli ikään kuin kokonaan valosta kudottu. Mutta kun kosketin sitä (sadhu tarttui kädellään vasempaan käsivarteensa), en tuntenut mitään. Se oli se "hengellinen ruumis", josta Paavali puhuu." "Taivaassa en näe ruumiillisin, vaan hengellisin silmin, ja minulle sanottiin, että noilla samoilla silmin kaikki ihmiset katselevat erottuaan pysyvästi ruumiistaan."
Kaikilla näyillä on sama pohja. Se kuvastaa sadhun mystiikan koko Kristus-keskeistä luonnetta ja on siitä vakuuttavana todisteena - mikäli sen enempiä todisteita kaivattanee.
"Valtaistuimella istuva Kristus on aina kaiken keskuksena, unohtumattomana, sanoin kuvaamattomana olentona. Kasvot, jotka näen hegen silmin hurmostilassani, ovat aivan samat, jotka näin kääntymyksessäni ruumiillisin silmin. Hänessä on arpia, joista vuotaa verta. Nuo arvet eivät ole rumia, vaan säteileviä ja kauniita. Hänellä on parta. Hänen päänsä hiukset ovat kuin kultaa, kuin hehkuvaa valoa. Hänen kasvonsa ovat kuin aurinko, mutta sen valo ei huikaise silmiäni. Kasvot ovat suloiset ja hymyilevät alati rakastavaa, kirkasta hymyä. Kristus ei ole ollenkaan peloittava."

"Kristuksen valtaistuinta ympäröivät ylt'yleensä aina äärettömiin etäisyyksiin saakka suuret säteileväin henkiolentojen parvet. Toiset niistä ovat pyhiä, toiset enkeleitä. Heitä ei voi erottaa toisistaan. "Ero", sanottiin minulle, "on vähäinen: me olemme täällä kaikki yhtä." He ovat kaikki ulkonäöltään kuin Kristuksen nuorempia veljiä. He ovat kaikki kirkastettuja, mutta Kristuksen kirkkaus on paljon säteilevämpää kuin heidän, ja he eroavat toisistaankin kirkkausmäärältään; se on kuin värieroa, vaikkei aivan sitäkään. Heidän pukunsa on kuin valosta kudottu, ei häikäisevä, mutta monikirjava. Siellä on värejä useampia kuin täällä. Ei mikään mainen ole niin kaunista, eivät edes timantit ja jalokivet. Heidän puhutellessaan minua siirtyvät heidän ajatuksensa silmänräpäyksessä sydämeeni; aivan niin kuin maan päällä joskus tiedämme, mitä joku aikoo sanoa, jo ennen kuin hän sen lausuukaan ilmi. Minun ei tarvinnut oppia henkimaailman kieltä. Erottuamme ruumiista ja tultuamme tähän uuteen maailmaan me puhumme sitä helposti ja luonnollisesti, niin kuin vastasyntynyt lapsi hengittää jo samana hetkenä, kun se joutuu tänne, vaikkei se olekaan sellaiseen tottunut ennestään."
"Näissä näyissä on meillä mitä ihmeellisimpiä keskusteluja. Tämä on sitä oikeata pyhien yhteyttä, josta apostolisessa uskontunnustuksessa puhutaan. Me puhumme hengellisistä asioista ja sellaisista probleemeista, joita kukaan täällä maan päällä ei pysty ratkaisemaan. Tässä hyvässä seudussa ne ratkaistaan helposti. Näen ja kuulen siellä paljon asioita, joista minulla on mielessäni selvä kuva, mutta joita en pysty kuvaamaan hindostanin- ja vielä vähemmän englanninkielellä, ja muutamia niistä ei hyödyttäisi yrittääkään kuvata, koska niiden kauneus katoaisi, jos ne siirrettäisiin noista maailmoista tänne maan päälle. Mutta niistäkin jää minulle tuore, elävä muisto. Toinen tälle maailmalle ominainen piirre on, että kukaan ei kyllästy siihen eikä ikävöi jotain muuta, erilaista. Eräässä kokouksessa, jossa olin läsnä, rukoili muuan yksinkertainen kyläkristitty. Hän oli Hengellä täytetty, tulvillaan rauhaa ja onnea ja ylenpalttisesta ilosta väristen hän rukoili: 'Herra, minä kiitän sinua, minä kiitän sinua, mutta älä anna enempää, muutoin kuolen. Jo riittää! Jo riittää!' Minua kovin hämmästytti, että hän halusi päästä tuosta tilasta. Sitten muistin kertomusta Mooseksesta, kuinka Jumala sanoi hänelle: 'Ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon', ja niin Mooses sai nähdä Herran vain selkäpuolelta. Henki voi kestää tällaisia ylenpalttisia kokemuksia, mutta ei tämä ruumiimme."

"Siellä on musiikkia, vaan ei soittokoneita. Katseeni etsi soittokonetta, mutta sellaista ei ollut näkyvissä. Mutta hämmästyttävintä näissä taivaallisissa maailmoissa on, että aina tunnen olevani siellä kuin kotonani. Minkään en soisi olevan toisin, mikään ei häiritse. Minulle sanottiin, että jos kaksi ihmistä, jotka ovat jos kuinka kaukana toisistaan, haluavat siellä tulla yhteen, niin se voi tapahtua ajatuksen nopeudella. Minä tunnen aina istuvani muitten parissa, aivan tuttavallisesti ja luonnollisesti."
"Ken on hetkisenkin ollut siellä, miettii mielessään: 'Tänne on sydämeni kiintynyt, täällä olen täysin tyydytetty. Ei ole surua, ei kipua, pelkkää rakkautta, rakkauden aaltoja, täydellistä onnea.' (Tätä näkyä muistellessaan sadhun kasvot säteilivät.) Ja sitä kestää iäti, ei vain jonkusen tuhat vuotta. Kukaan ei vaadi siellä mitään omalle osalleen. Kaikki sanovat 'meidän kotimme.' Sanat eivät pysty sitä kuvaamaan. Siksi ajattelen Paavalin sanoneen kuulleensa sanomattomia sanoja. Noissa maailmoissa on paljon tämän maailman kauneutta vastaavaa, vuoria, puita, kukkia, mutta kaikki puutteellisuudet ovat poissa. Maiset vuoret, puut ja kukat ovat pelkkää varjoa siellä näkemäini rinnalla. Kaikki, elottomatkin esineet, ovat niin luodut, että niistä soi lakkaamaton ylistys aivan itsestään. Minä näen miljoonain peninkulmain päähän, minä näen taloja ja aitoja, mutta ne eivät estä näköalaa, ja samoin on ihmisjoukon keskellä. Kaikki on jollain tavoin läpinäkyvää. Näkee suoraan ihmisten läpi; kukaan ei voi salata rakkauttaan tai muita sydämensä tunteita."

"Siellä eivät toteudu vain ne toiveet, joita meillä oli tässä elämässä, vaan sellaisetkin, joita emme tietäneet itsellämme olleen, tulevat ilmi ja toteutuvat, koska siellä on kaikki, mikä ne tyydyttää. Siellä olen tyydytetty, siellä en kaipaa sen enempää. Se on ihmeellistä! Siellä on kotimme."
"Kysyin eräältä hengeltä, mitä tarkoittaa tuo Johanneksen evankeliumin kohta: 'Minä sanoin: te olette jumalia.' Minulle vastattiin, että ihmisellä on lukemattomia toiveita, ja että nämä osoittavat, että hänessä on taivaaseen tultuaan tapahtuva loppumaton kehitys. Siellä on meillä enemmän kykyjä kuin täällä päässämme hiuksia."
"Toisen kerran kysyin, mitä Kristus tarkoitti sanoessaan: 'Olkaa siis te täydelliset, niin kuin taivaallinen Isänne on täydellinen.' Hän ei sanonut: 'Olkaa täydelliset niin kuin enkelit tai profeetat.' Se oli saattanut minut ymmälle. Merkitseekö se, että meistä tulee Jumala, ja jos niin on, kapinoimmeko me Jumalaa vastaan? Minulle sanottiin, että Jumala tahtoo meidät vertaisikseen, koska rakkaus aina tahtoo tehdä rakkautensa esineen vertaisekseen. Niin kuin ihminen ei tyydy vain rakastaviin eläimiin, niin tahtoo Jumalakin meidät vertaisikseen. Mutta jos niin käy, emme me voisi kapinoida, sillä silloin olisi tietomme Jumalan rakkaudesta ääretön ja siitä johtuisi myös ääretön kiitollisuus. Taivaassa ei kadehdita. Taivaallinen Isämme tahtoo meidät vertaisikseen. Taivaassa ei kadehdita. Siellä on aste-eroja, mutta ei epäsopua. Jokainen pitää aina toisen puolta, ja alempiarvoiset ylpeilevät vanhempain veljiensä suuruudesta."
"Oletteko koskaan nähnyt hurmostilassa Johanneksen Ilmestyksen kaltaisia näkyjä?" kysyimme. "Olen kyllä, olen nähnyt useita Ilmestyskirjan loppuosaa muistuttavia; ja minä ajattelin niitä nähdessäni: 'Vanhempi veljemme on kaksituhatta vuotta sitten käynyt näissä samoissa paikoissa'"

"Ettekö ole koskaan nähnyt Ilmestyksen keskiosan kaltaisia näkyjä?"
"En, en koskaan. Vain loppuosan, varsinkin tuon kohdan kaltaisia, missä kuvataan elämänveden kristallinkirkasta virtaa, joka juokseen Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Näitä nähdessäni tunsin halua langeta polvilleni palvomaan niitä, jotka minulle tätä kaikkea näyttivät, mutta he sanoivat osoittaen Kristukseen: 'Älä meitä, palvo Häntä.'
"Minä sanoin: 'Missä on taivaan pyhistä pyhin? Missä on Hänen valtaistuimensa?' Minulle sanottiin: 'Jokaisessa sydämessä vain, joka rakastaa Häntä, sillä siellä Hän hallitsee, ei miekalla eikä väkivallalla, vaan sydämessä asustavan rakkauden kautta. Jollei olisi eläviä ihmissieluja, ei Hänellä olisi hallintavaltaa missään. Kuninkaallisena sinettinä on sydämeen painettu Kristuksen kuva, ja kun se on sydämessä, leviää se samalla koko ruumiiseen. Johannes sanoo, että Karitsan nimi on kirjoitettu pyhien otsiin. Tarkastaessani en nähnyt niissä minkäänlaista kirjoitusta, mutta näin heidän olevan kokonaan Kristuksen kaltaisia, ja niin ymmärsin Johanneksen tarkoittaneen sitä."
"Näittekö koskaan kerubeja tai muita siivillä varustettuja olentoja, joita on kuvattu Hesekielin kirjassa ja Ilmestyskirjassa?"
"En. Ajattelen, että heidän puheensa siivillä varustetuista olennoista johtuvat siitä, että heidän oli vaikeata ihmiskielin selittää mitä olivat nähneet. Minä näin valoaaltojen loistavan taivaan henkiolennoista ja ensin ne näyttivät melkein kuin siiviltä, vaikkeivät olleet oikeita siipiä."

"Taivaassa näkemieni henkien kasvot muistuttavat kaikki Kristuksen kasvoja, vaikkeivät olekaan täysin niiden tasalla, aivan niin kuin auringon kuva heijastuu monissa eri vesilammikoissa. Kristus on Jumalan kuva - se kuva, jonka kaltaisuuteen Jumala loi ihmisen - Hän on tosi kuva, muihin se on painettu vain epätäydellisenä. Siitä selviää, kuinka kaikista taivaallisiin paikkoihin joutuessaan heti tuntuu, ikään kuin olisivat tunteneet Kristuksen jo kauan sitten. Se osoittaa Kristuksen ja ihmisen välillä olleen alkujaan yhdyssiteen, vaikkemme ennen tietäneet siitä. Kaikissa syntisissä asustaa heidän jumalallisen Luojansa himmennyt kuva, jonka he tuntevat käännyttyään ja lankeavat maahan Häntä palvomaan. Minun ei ole onnistunut tavata ketään, jolla olisi ollut samanlaisia hurmostiloja kuin minulla, muutoin olisin mielelläni kysellyt heiltä tästä jälleentuntemisen kokemuksesta."
"Kysyin kerran, kuinka kaukana tämä taivainen maailma on maasta. He sanoivat, etteivät tiedä, mutta että sinne pääsee silmänräpäyksessä. Minua kummastutti, etteivät he tietäneet sitä."
"Ennen kuin tulin kristityksi, oli minulla tapana, milloin tahansa näin jonkun kuolevan, ikävöidä paikkaa, missä ei olisi enää kuolemaa. Hindujen sielunvaellusopin kuoleman ja jälleensyntymisen lakkaamaton kiertokulku oli minulle vastenmielinen. Kun ensi kerran jouduin hurmostilassa taivaaseen, olin aivan varma, että olin tullut paikkaan, missä ei ollut enää kuolemaa."

Arkkimandriitta Cleopa Ilie

Ortodoksisesta uskosta: ohjaajavanhuksen vastauksia kirkon perinnettä koskeviin kysymyksiin. Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestö 2005.

TUOMIO

Ensimmäinen ihmiselle heti kuoleman jälkeen tapahtuva asia on tosiaan tuomio. Tämä tuomio, joka tapahtuu jokaiselle sielulle erikseen, on nimeltään yksityinen tuomio, ja se on eri asia kuin yleinen, universaalinen tuomio, joka toteutuu maailman lopussa ruumiiden ylösnousemisen yhteydessä.

Autuutta, jonne arvollisiksi katsotut henget tuodaan, kutsutaan "Abrahamin syliksi" (Luuk.16:22) ja "paratiisiksi" (Luuk.23:43), kun taas niitä vaivoja, joihin syntiset joutuvat, kutsutaan tuonelaksi (Luuk.16:23) ja helvetiksi (Matt.23:15). Sen, että tämä tuomio ja sielujen lähettäminen paratiisiin tai tuonelaan tapahtuu välittömästi kuoleman jälkeen, tiedämme Vapahtajan sanoista, jotka hän lausui ryövärille ristillä: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa" (Luuk.23:43), mutta myös apostoli Paavalin sanoista: "Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle" (Hepr.9:27). Saman asian suuri Paavali osoittaa todeksi sanoessaan: "Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta" (Fil.1:23) ja todetessaan: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto" (Fil.1:21).

RUKOUS KUOLLEIDEN PUOLESTA

Mutta jos meidän rukouksistamme on hyötyä eläville, miksi niistä ei olisi hyötyä myös kuolleille, kun he kerran sielujensa välityksellä elävät ja kun lisäksi Jumala kuulee niin eläviä kuin kuolleita? Esittämiini todistuksiin voi lisätä myös suoria todistuksia Vanhasta testamentista. Niinpä 2. Makkabealaiskirjasta (12:38-45) näemme, että Juudas Makkabealainen kantoi uhrin kaatuneiden sotilaidensa puolesta, minkä päätteeksi vielä todetaan: "Myöskin hän otti huomioon, että hurskaasti kuolleita odottaa mitä ihanin armopalkka - mikä pyhä ja hurskas ajatus! Siitä syystä hän toimitti sovitusuhrin kuolleitten puolesta, että he vapautuisivat synnistänsä" (12:45). Pyhä profeetta Baaruk taas lausuu: "Herra Kaikkivaltias, sinä Israelin Jumala, kuule Israelin rukous, niiden, jotka ovat kuolleet, ja heidän lapsiensa, jotka ovat syntiä tehneet sinua vastaan, eivätkä ole kuulleet sinun, heidän Jumalansa, ääntä jonka tähden myös onnettomuus nyt on meidän päällämme. Älä muista isiemme pahoja tekoja, vaan muista nyt tähän aikaan käsivarttasi ja nimeäsi" (Baar.3:4-5).
Jumalalla on valta vapauttaa sielut tuonelasta ja helvetistä, kuten on kirjoitettu: "Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä" (1 Sam.2:6). Vain hän voi päästää sielut sieltä pois (Ps.49:14-16; Matt.12:32; Room.14:9; 1 Tim.2:5-6; Hepr.9:11-12; 1 Joh.2:1-2; Ilm.1:17-18).
Jumalan voima ja anteeksiantamus ovat rajattomat ja hän täyttää mitä ikinä rukouksessa pyydämme (Mark.11:24). Myös hänen hyvyytensä on niin suuri, että hän voi muuttaa jonkun ikuisen kadotustuomion. Jos siis Kristus on Jumala, hänellä on voima vetää tuomitut pois tuonelasta. Me tiedämme, että Jumala odottaa meidän rakastavan jälkeläisiämme ja iloitsee tästä. Rakkautta suurempaa hyvettä ei ole olemassa. Juuri rakkaudesta me rukoilemme toisten puolesta.
Me olemme taivasten valtakunnan kansalaisia yhdessä pyhien kanssa, Jumalan huoneen asukkaita, kuten apostoli kirjoittaa: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat, ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus" (Ef.2:19-20). Tämän kansalaisuuden perusteella me rukoilemme Jumalaa antamaan anteeksi niiden veljiemme ja sisartemme synnit, jotka ovat siirtyneet tuonpuoleiseen maailmaan.

HYVÄT TEOT

Pyhässä Raamatussa on hyvin paljon tekstejä, jotka todistavat vakuuttavasti hyvien tekojen tarpeellisuudesta ihmisen pelastukseen (Matt.16:27, 25:31-36; Joh.5:28-29; Room.2:6-13; 2 Kor.5:10; 1 Tim.6:18-19; Jaak.2:14-26; Ilm.20:11-13). Raamattu sanoo myös: "Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa" (Fil.2:13) ja "Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, ettei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut" (Ef.2:8-10).
Ihmiseltä edellytetään pelastavaa ja toimivaa uskoa, siis "rakkautena vaikuttavaa uskoa" (Gal.5:6). Raamatun mukaan pahoilla hengilläkin on usko Jumalan olemassaoloon - "pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat" (Jaak.2:19) - mutta niiltä puuttuu hyvät teot.
Ihmisen tahdon vapaus - ja hänen pelastuksensa riippuvuus hänen vapaaehtoisesta, itse valitsemastaan toiminnasta - näkyy selvästi myös Vapahtajan sanoista: "Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla" (Matt.23:37). Toisessa paikassa Vapahtaja lausuu: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua" (Matt.16:24, Mark.8:34, Luuk.9:23). Rikkaalle nuorukaiselle Kristus puolestaan sanoi: "Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä" (Matt.19:17) ja hetkeä myöhemmin: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta" (Matt.19:21-22). Kuten huomaat, nuorukainen oli vapaa hylkäämään taivaan aarteet. (Ks. myös Matt.11:20-23; Hepr.4:11; Room.2:4).
Jotkut tahtoisivat rikkoa Raamatun luut ymmärryksensä maitohampailla, mutta se ei ole mahdollista. Monet ovat hukkuneet kirjoitusten syvyyksiin, kun eivät ole osanneet uida Jumalan viisauden pohjattomassa valtameressä.

SPIRITISMI

Meillä ei ole tarvetta olla yhteydessä vainajiin, koska Jumala on ilmoittanut meille kaiken, mikä on meille hyväksi ja tarpeellista pelastuksemme kannalta. Keskustelu kuolleiden kanssa voi kyllä antaa meille todisteen siitä, että kuolleiden sielut elävät, muttei tämä ole meille mikään uusi tieto, sillä sen me olemme lukeneet Raamatun pyhistä kirjoituksista. Kyseessä on uskon asia, jota ei ole tarpeen todistaa näköhavainnoilla. Jumalan sana on meille takeena kaikkien uskonvaraisten asioiden totuudesta, kun taas kokemuksen kautta hankittavat todisteet merkitsisivät, että me asetamme Jumalan paljastamat totuudet epäilyksen alaisiksi. Kukaan ei voi koskaan olla täysin varma siitä, että spiritistisissä istunnoissa hän kohtaisi juuri sen hengen, jonka haluaa. Suuri apostoli Paavali muistuttaa meitä tästä sanoessaan, että "tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi" (2 Kor.11:14). Eikä ainoastaan pyhä Paavali varoita meitä uskomasta liian helposti mitä henkiä tahansa, vaan niin tekee myös pyhä evankelista Johannes, kun sanoo: "Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta" (1 Joh.4:1).

Raphael Cushnir: Kuoleman kautta elämään

Kirjasta Sytytä sydämesi; seitsemän kutsua rakkauteen. Basam Books 2004.

Kun täysin tiedostamme kuoleman, elämä
täyttää meidät rajattomalla kiitollisuudella.

Tehdäksesi kuolemasta todentuntuisen kuvittele sen tapahtuvan pian. Kuvittele, että sinulla ei ole aikaa hyvästellä läheisiä tai järjestää asioitasi kuntoon. Voit ainoastaan tuntea olevasi elossa vielä hetken.
Ota harjoitus tosissasi, älä pelkästään lue sitä. Uskottele itsellesi, että sinulla ei enää koskaan ole mahdollisuutta syödä persikoita, uida valtameressä tai kuunnella lasten iloista leikkiä puistossa. Kuoleman lähestyessä arkipäiväiset tapahtumat nousevat suureen arvoon. Myös tavallisesti epämiellyttävät asiat kuten liikenneruuhkat, itikanpuremat ja sähkökatkokset tuntuvat yllättävän arvokkailta.
Kuvittele, että jäät kaipaamaan luonnonihmeitä - vesiputouksia, ukkosta, lumihuippuisia vuoria ja autioita hiekkadyynejä - ja myös aivan tavanomaisia maisemia ränsistyneine asumuksineen, saastuneine jokineen ja kauppakujineen.
Miten käy muistojesi? Kun ajattelet kaikkea kokemaasi, ajattelet arvostavasi niin hyviä kuin huonojakin kokemuksiasi. Entä muut ihmiset? On oleva vaikeaa jättää rakkaimmat. Miten luulet nyt suhtautuvasi niihin, jotka ovat loukanneet sinua tai joita kohtaan olet ollut välinpitämätön? Etkö olisikin iloinen nähdessäsi heidät jälleen, mikäli sinulla olisi jäljellä armonaikaa?
Tiedät harjoituksen tehneen tehtävänsä, kun huomaat olevasi kiitollinen elämäsi ikävimmistäkin asioista. Mikäli niin ei tapahdu, tiedät sinussa olevan vielä vastustusta.
Toinen tapa palauttaa mieleen kuoleman väistämättömyys on viettää aikaa kuolevien seurassa. Sinulla saattaa olla kuolemaisillaan oleva tuttava. Voit myös käydä tapaamassa saattokodin asukkaita. Ei ole tärkeää, tunnetko ihmiset ennestään - kuoleman läheisyys lähentää. Sinusta on iloa pian kuolevalle ihmiselle, ja sinulle tapaaminen antaa mahdollisuuden kokea suoraan kuoleman valtavan, pyhän voiman.
Tutumpi lähestymistapa on pitää kuolemaa loitolla niin pitkään kuin mahdollista. Meitä kehotetaan runoilija Dylan Thomasin sanoin "taistelemaan valon sammumista vastaan". Onki sillä merkitystä, kumman tavan valitsemme? Ainoa syy kamppailla kuolemaa vastaan katkeraan loppuun saakka on, että elämä on niin kallisarvoinen. Sillä ei ole merkitystä, torjummeko kuoleman vai toivotammeko sen tervetulleeksi. Tärkeintä on pysyä tietoisena kuolemasta, jotta voimme tuon tietoisuutemme avulla elää rikkaampaa elämää.
Neljäs kutsu ei kehota sinua luopumaan elämästäsi ennen aikojaan. Torjut ajatuksen kuolemasta ehkä vain siksi, että haluat ylläpitää rakkautta niin pitkään kuin mahdollista - tällöin ei ole kysymys kuoleman vastustamisesta. Se voi tosin muuttua torjunnaksi, kuoleman vastustamisen ihannoinniksi, ja tuolloinhan osa meistä on jo kuollut.

KALLISTOS WARE: OTTEITA....

Kirjasta Sisäinen valtakunta (Valamon luostari 2006); Kallistos Ware on englantilaissyntyinen ortodoksipiispa.

... Ortodoksinen perinne korostaa äärimmäisen tärkeää asiaa: kuolema erottaa erottamatta. Elävät ja poisnukkuneet ovat yhtä perhettä. Kuoleman kuilun ylitys on mahdollista, kun kohtaamme kaikki toisemme Jumalan alttarin äärellä. Venäläisen kirjailijan Iulia de Beausobren mukaan "Kirkko on kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien kohtaamispaikka, kaikkien niiden, jotka keskinäisessä rakkaudessa tulevat yhteen alttarin ääreen julistamaan rakkauttaan Jumalaan."

Ortodoksit eivät pidä esirukouksia vainajien puolesta vapaaehtoisina tai ylimääräisinä, vaan ne kuuluvat hyväksyttynä ja muuttumattomana osana kaikkiin päivittäisiin rukouksiimme.

Onko jatkuvalle esirukoukselle vainajien puolesta sitten opillisia perusteita, onko se teologisesti oikeutettavissa? Vastaus on aivan yksinkertainen. Solidaarisuutemme pohjana on keskinäinen rakkaus. Me rukoilemme, koska rakastamme heitä. Canterburyn anglikaaninen arkkipiispa William Temple kutsuu tätä rakkauden palvelukseksi ja kuvailee sitä sanoilla, jotka monet ortodoksikristityt varmasti tuntevat omikseen: "Me emme rukoile sen takia, että muuten Jumala hylkäisi heidät. Me rukoilemme heidän puolestaan sen vuoksi, että tiedämme Jumalan rakastavan heitä ja välittävän heistä, ja samalla liitämme oman rakkautemme Jumalan rakkauteen."
Tohtori E.B. Pusey, toinen anglikaani, kokee esirukouksesta kieltäytymisen "niin kylmänä ajatuksena... niin vastakkaisena rakkaudelle", että sen täytyy yksin tämän vuoksi olla väärin.
Enempää ei liene tarpeellista, saati mahdollista, sanoa esirukouksen puolesta. Tällainen rukous on vain spontaani ilmaus rakkaudesta toisiamme kohtaan. Jos rukoilemme maailmassa toistemme puolesta, eikö meidän tule jatkaa samoin kuoleman jälkeenkin? Ovatko he muka lakanneet olemasta, ja siksikö meidän pitäisi lopettaa rukoileminen? Niin elävinä kuin kuolleina kuulumme samaan perheeseen, ja niin elävinä kuin kuolleina rukoilemme toistemme puolesta. Ylösnoussessa Kristuksessa ei ole eroa elävän ja kuolleen välillä; kuten isä Makari totesi: "Me kaikki elämme Hänessä, sillä Hänessä ei ole kuolemaa." Fyysinen kuolema ei pysty romahduttamaan rakkauden ja rukouksen siltaa, joka yhdistää meidät yhdeksi ruumiiksi.
Emme tietenkään voi tarkalleen tietää, millä tavoin rukous auttaa vainajia. Mutta esirukouksemme avun laatua emme voi tietää myöskään elävien kohdalla. Tiedämme vain omasta kokemuksestamme, että esirukous vaikuttaa, ja siksi jatkamme sitä. Rukouksen toimintapa on kuitenkin mysteeri. On mahdotonta päästä perille rukouksen, toisten vapaan tahdon sekä Jumalan armon ja tiedon yhteisvaikutuksesta. Rukoillessamme kuolleiden puolesta meille riittää varmuus, että he edelleen kasvavat rakkaudessa Jumalaan ja tässä tarvitsevat apuamme. Loput jääkööt Jumalalle.

Simeon uusteologi rukoili kertomansa mukaan Jumalaa "polttavin kyynelin ja koko sielustaan", että hänen toverinsa voisivat tulla taivaaseen hänen kanssaan tai sitten hänet itsensä tuomittaisiin helvettiin heidän kanssaan: "Pyhän Hengen rakkauden hengellisin sitein heihin sidottuna hän ei tahtonut astua Jumalan valtakuntaan, jos se merkitsisi eroa heistä."

Origeneen mukaan Jumala toimii aina lääkärinämme. Lääkärin täytyy joskus turvautua äärimmäisiin keinoihin, jotka aiheuttavat kipua potilaille (etenkin aikana ennen kipulääkkeitä). Hän voi polttaa haavan umpeen tai amputoida raajan. Potilaan kannalta päämäärä on aina kuitenkin myönteinen, ja se tähtää hänen lopulliseen toipumiseensa ja terveytensä palauttamiseen. Samoin toimii myös Jumala, sielujemme lääkäri. Hän voi antaa meille kärsimystä niin tässä elämässä kuin kuolemankin jälkeen, mutta vaivat johtuvat aina Jumalan hellästä rakkaudesta ja hyvästä tarkoituksesta. Hän tahtoo pestä meidät synneistämme, puhdistaa ja parantaa meidät. Origenes kirjoittaa: "Puhdistuessaan sielut hyötyvät Jumalan rankaisevasta vihasta."

Iisak Syyrialainen: Ja minä sanon, että helvetissä vaivattavia piinataan rakkauden ruoskin. Rakkauden piina on kovempi ja kitkerämpi kuin kidutus pelon tähden. Tämä tarkoittaa niitä, jotka tiedostavat tehneensä vääryyttä rakkaudelle. Sydämessä riipivä tuska, joka johtuu vääryydestä rakkautta kohtaan, on terävämpi kuin mikään muu kärsimys.
On järjenvastaista ajatella, että syntiset olisi helvetissä erotettu rakkaudesta Luojaan [...] Rakkauden voima toimii kaksisuuntaisesti. Niitä, jotka ovat tehneet vääryyttä, se kiduttaa; näinhän tapahtuu myös tässä maailmassa rakkaiden ystävien välillä. Niille, jotka ovat noudattaneet sen vaatimuksia, rakkaus antaa ilon. Näin on helvetissäkin. Rakkauden viilto on kovin kidutus...

Näin se, minkä pyhät kokevat loppumattomana ilona, tunnetaan helvetissä piinaavana kipuna. Jumala ei kiduta helvetissä olevia, vaan he itse kiduttavat itseään vapaaehtoisesti kieltäytymällä vastaamasta Jumalan rakkauteen. Georges Bernados toteaa helvetin olevan sitä, ettei rakasta enää. "Jumalan rakkaus", kirjoittaa Vladimir Lossky, "on sietämätön ahdistus niille, jotka eivät ole omaksuneet sitä itselleen." Helvetissä olo on itsemme orjina olemista, itseemme teljettyinä. C.S. Lewisin mukaan on olemassa lopultakin vain kahdenlaisia ihmisiä:
niitä, jotka viimeisenä päivänä sanovat Jumalalle: "Tapahtukoon sinun tahtosi", ja niitä, joille Jumala sanoo: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Kaikki mikä helvetissä on, valitsee olemisen siellä. Ilman tätä omaa valintaa ei helvettiä olisi... Helvetin portit on lukittu sisäpuolelta.

"Jumala ei ole pahojen tekojen kostaja vaan korjaaja", vakuuttaa Iisak homilioidensa toisessa osassa. "Valtakunta ja helvetti ovat armon aikaansaannoksia." Gehenna tai helvetti on puhdistumisen paikka, jonka tarkoituksena on edistää Jumalan suuren suunnitelman toteutumista - "että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (1 Tim. 2:4)

Helvetti on olemassa mahdollisuutena, koska vapaa tahto on olemassa. Mutta koska luotamme Jumalan ehtymättömän rakkauden vetovoimaan, uskallamme toivoa, ei sen enempää - että lopussa huomaamme, ettei helvetissä ole ketään. Viimeisen sanan saakoon Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen: "Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta."

RAKKAUDEN SILTA

Friedrich Rittelmeyer, kirjoittaa teoksessaan "Gemeinschaft mit den Verstorbenen", Yhteys vainajiin, sanoinkuvaamattoman kauniisti ja pyhästi sekä kuolemasta että suhteestamme vainajiimme. Kristiyhteisössä luetaan kuolemaan valmistautuvalle Johanneksen evankeliumin 17. luku, Kristuksen ylimmäispapillinen rukous. Rittelmeyer sanoo tästä:

"Täytämme ihmisen suurimmilla kuolinsanoilla, mitä koskaan on puhuttu maan päällä. Näistä sanoista tulee kuolevan viimeinen asunto. Ne muodostuvat hänelle Eliaan vaunuiksi, jotka vievät hänet suoraan taivaaseen. Ne muuttuvat hänelle valoisaksi enkelisaatoksi. Kristuksen jäähyväisrukous johtaa juhlaan, sanomattomaan ja jumalsuureen kuin ikuisuus itse."
Vainajien muistamisesta Rittelmeyer sanoo:
"Lähetämme parhaimpamme näkymätöntä siltaa myöten vainajillemme. Siitä tulee meille pyhä velvollisuus. Se on sielunravintoa heille ja meille, korkeimpien valtakuntien elämänaarre. Emme tahdo heitä takaisin luoksemme vaan valoon. Alhaalta tulee vain kantava rakkautemme. Me puhumme heidän kanssaan, mutta vain niin kuin ikuisen majesteetin läheisyydessä puhutaan. Kristuspyhyys on ilma, jossa hengitämme yhdessä. Opimme heidän kanssaan rakkautta, laajempaa, syvempää, jumalallisempaa kuin mikään inhimillinen rakkaus."
"Ei mikään temppeli voi olla pyhempi kuin se sielun valtakunta, jossa me elämme vainajiemme kanssa."
"He tulevat myös itse sanomaan meille, että he ovat myös päivisin kanssamme. Vaikka emme ajattelisikaan heitä, huomaamme, että meitä autetaan työssämme, että hyvät, valoisat ajatukset ympäröivät meitä, että siunaavat, suojaavat maailmat katsovat meihin. Alkaa hiljainen yhteistyö, loputtoman rikas, lämmittävä, jumalallisiin korkeuksiin johtava. Mutta vain Kristuksessa tahdomme mennä vainajiemme luo. Vain Kristuksessa tahdomme ottaa heidät vastaan."
"Rauhallinen, juhlallinen kiitollisuus kaikesta, mitä he ovat olleet, on se elämänelementti, jossa meidän tulee lähestyä vainajia."
"Monet ovatkin kokeneet, että heidän suhteensa vainajaansa on kauniimpi kuin suhde häneen oli hänen eläessään. Kun ajattelemme heitä, yksityiskohdat väistyvät ja kokonaiskuva astuu esiin. Pieni väistyy ja varsinainen sielu tulee näkyviin. Arkipäiväinen vetäytyy syrjään ja tähtiolemus astuu esiin."
"On usein sanottu: 'Sano se, mitä sanoisit ihmiselle, kun hän on kuollut, niin kauan kuin hän vielä elää'. Eikö yhtä hyvin voi sanoa: 'Näe ihminen kun hän vielä elää, sellaisena kuin näkisit hänet hänen kuoltuaan.'"
(Kaarina Lindbladin artikkelista Takojassa n:o 1/1991)
Kirjassaan "Meditaatio", Friedrich Rittelmeyer käsittelee samaa aihetta näin:
"Vainajia tulisi aina lähestyä rauhallisella juhlamielellä, ei kiihkein odotuksin ja itsekkäin tunnelmin, vaan kiitollisin mielin siitä, että he ovat olleet ja ovat olemassa. Parhaiten siinä onnistuu muistelemalla hetkiä, joita vietti heidän kanssaan rauhallisessa, ystävällisessä ja inhimillisessä hengessä. Perusvireenä tulisi olla: Elä sinä rauhassa yläsuuntaan! Minä kyllä selviän maan päällä! Eläessäsi ylös valoa kohti älköön minulta sinulle virratko täältä alhaalta mitään muuta kuin sinua kantava rakkaus. Ympäröiköön tämä rakkaus auttavana voimana sinut! Omista vaikeuksistani en halua kertoa sinulle, vaan ilahduttavista kokemuksistani, kaikesta osakseni tulleesta henkisesti arvokkaasta!
Tällainen rakkaus on kuin vainajien luokse rakentamamme valoisa silta, jota myöten me voimme päästä heidän ja he meidän luoksemme. Ensimmäiseksi syntyy tunne, että olemme yhdessä heidän kanssaan. Tunnemme olevamme heidän kanssaan korkeissa saleissa. Silloin me myös päivän aikana saamme usein kokea heidän olevan lähellämme. He ovat ehkä jo taas poistuneet, kun heidän läsnäolonsa selviää meille. Mutta tunne siitä, että he auttavat meitä, on niin ihmeellinen lahja elämässä, että jo ensimmäiset aavistukset sen todellisuudesta muuttavat koko elämämme. Opimme tuntemaan niin syvää, läheistä ja kaunista keskinäistä yhteyttä, että emme ole ennen sellaisesta mitään tienneet. Katseellemme avautuu ennen tuntematon ihmiskunnan tulevaisuuden näkymä, jossa elävien elämä muodostuu yhteistyöstä vainajien kanssa ja vainajien elämä yhteistyöstä elävien kanssa." [...]
"Jos onnistumme siinä, ettemme yksinkertaisesti salli kuoleman valtaa edesmenneidemme suhteen, että edelleen elämme heidän kanssaan samalla tavalla kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hävinneet pois, vaan menneet edellämme, että kannamme sielussamme heitä puhtaan elämän maailmassa, jos tässä onnistumme, meissä syntyy tunne, että käyttäytymisemme auttaa juuri heitä.
Silloinkin, kun emme saa heihin yksittäisissä seikoissa mitään erityisempää yhteyttä, jo sen kautta, että annamme heidän hahmonsa, heidän katseensa, heidän äänensä, heidän parhaimman puolensa elää ja vaikuttaa muistoissamme, meille syntyy kokemus korkeammasta keskinäisen yhteyden muodosta. Emme tee eroa elävien ja kuolleiden välillä. Tunnemme kuolleita eläviä ja eläviä kuolleita. Kokiessamme vainajien olemassaolon puhtaammin ja voimallisemmin kuin elävien olemassaolon, tarjoamme heille todellisen mahdollisuuden meidän kanssamme elämiseen. Me herätämme kuolleita."