Opi kuolemaan - ja opit elämään

Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004).

Buddhalaisten tajunnantutkijoiden mukaan meillä on tavallista suuremmat mahdollisuudet kohdata syvempi tajuntamme sellaisissa dramaattisissa tilanteissa, joissa meidät yllättäen kiskaistaan irti tavanomaisesta mielentilastamme ja siihen tyypillisesti liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Kuolema, kaikkein dramaattisin tilanne, on sellainen mahdollisuus.

Buddhalaisuuden harjoittajaa kehotetaan valmistautumaan kuolemaan, kun hän on vielä keskellä elämää. Hänelle kuolema on tietoisuudentila, jota voidaan verrata syvään uneen. Meditaation avulla tuo syvän unen tila voidaan kokea tietoisesti. Tällainen harjoittelu ei tapahdu elämälle kielteisessä hengessä, vaan se koetaan päinvastoin kaikkein syvällisimmäksi myönteisyydeksi elämää kohtaan. Kuolema ja fyysinen elämä nähdään saman kokonaisuuden kahtena eri puolena. Se joka ei tunne kuolemaa, jää elämän koulussa lastentarha-asteelle. Kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. 

Kuoleman ei tarvitse merkitä tappiota. Sille, joka on harjaantunut ja valmistautunut oikealla tavalla, kuolema voi tarjota vihkimyksen elämän mysteeriin ja voitonriemuisen kokemuksen olemassaolon syvimmästä todellisuudesta. 

800-luvulla kirjoitetussa Tiibetiläisessä kuolleidenkirjassa kuvataan kuolemisen prosessi yhtä seikkaperäisesti kuin meidän tiedemiehemme kuvaavat biologisia tapahtumaketjuja. Kenenkään ei oleteta hyväksyvän näitä kuolinprosessin kuvauksia vain lukemalla ja kuulemalla niistä. Ne ovat vain hahmotelma, josta voi saada apua ja tukea, jos tahtoo etukäteen tutkia kuolinprosessia ja hankkia siitä itselleen kokemuksia. 

Jos katsoo tarkkaan ja avoimin mielin jokapäiväistä elämäänsä, voi huomata, että se koostuu jatkuvasta virrasta syntymän ja kuoleman hetkiä, aivan niin kuin buddhalaisuus opettaa. Se miten näihin kriiseihin suhtautuu, antaa viitteen siitä, miten tulee reagoimaan kuoleman edessä. 

Jos esimerkiksi menettää työpaikkansa, ja se herättää ahdistusta ja epävarmuutta, voi käyttää tilaisuuden hyväkseen tarkastellakseen vielä suurempaa ahdistusta ja pelkoa, jota alitajuisesti tuntee kuolemaa kohtaan.

Irrottautumalla tuskallisesta ja tuhoisasta suhteesta toiseen ihmiseen voi harjoitella hellittämään tunnesidoksista, mikä on myös valmistautumista kuolemassa tapahtuvaan, kokonaisvaltaisempaan vapautumiseen. Sulattamalla menetyksensä, kun joutuu luopumaan rakkaasta ystävästä tai tärkeinä pitämistään tavaroista, sulattaa samalla jotain tunneperäisestä vastustuksestaan kuolemassa tapahtuvia menetyksiä kohtaan. Kuolemassa joudumme kohtaamaan paljon riipaisevamman menetyksen joutuessamme auttamattomasti luopumaan kaikesta omaisuudestamme. 

Muita keinoja valmistautumiseen ovat riitojen sopiminen, vääryyksien hyvittäminen, jos se suinkin on mahdollista, ja keskeneräisten ongelmien selvittäminen. Sellainen psykologinen työ on äärettömän vaikeaa. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt. 

Ja miksi sitten pitäisi nähdä niin paljon vaivaa oppiakseen kuolemaan? No siksi, että jos oppii kuolemaan, oppii samalla elämään. Kuolema on yksi elämän vaihe, sen syvällisempi vaihe, se ei ole erillään elämästä. 

Buddhalaisille tajunnantutkijoille kuolemaan oppiminen on tärkeä edellytys sille, että oppii elämään täyttä ja rikasta elämää. Keskeisiä elementtejä heidän koulutuksessaan ovat harjoitukset kuolemisen taidossa ja kuolevien ihmisten auttaminen.

Syvä meditaatio, jossa harjoittaja tunkeutuu omaan psyykeensä kerros kerrokselta kunnes kohtaa tajuntansa syvimmän tason, on yksi tärkeä valmistautumismuoto kuolemassa tapahtuvalle tajunnan vetäytymiselle pois fyysisestä kehosta.

Ihmisen pitää olla eläessään kokenut ainakin välähdys omasta todellisesta, vailla muotoa olevasta tajunnastaan. Ilman sitä hän ei pysty käyttämään hyväkseen kuolemassa tarjoutuvaa mahdollisuutta kokea alkuperäinen valo ja vapautua syntymän ja kuoleman kiertokulusta.

Toinen tärkeä tapa, jolla harjoittaja valmistautuu kuolemaan, on opetella vapautumaan egonsa sidonnaisuuksista ja sen kielteisistä tunteista, kuten vihasta, katkeruudesta ja pahantahtoisuudesta. Kaikki tuollaiset ominaisuudet täytyy hajottaa ja neutralisoida siellä, missä ne kerran syntyivät eli tajunnassa.

Myötätunto on mahtava liittolainen tässä vapautustaistelussa. Myötätuntoa voi kehittää meditaatiomenetelmillä, jotka pitkä kokemus on osoittanut toimiviksi. Harjoittaja voi esimerkiksi syvän keskittyneisyyden tilassa antaa muististaan nousta esiin jonkun läheisen ihmisen, joka on osoittanut hänelle aitoa ja epäitsekästä rakkautta. Vaikka hän olisi kokenut rakkautta vain tämän ainoan kerran elämässään ja yleensä tuntisi vain riuduttavaa rakkauden nälkää, tämä on jo hyvä alku. Harjoittaja kokee uudelleen, miltä tuntuu olla rakkauden arvoinen, ja kiitollisuus täyttää hänen sydämensä. Rakkaus alkaa virrata, ja harjoittaja lähettää sitä ensin tuolle henkilölle joka sen oli herättänyt ja sen jälkeen muille ihmisille, ensin omille lähimmille omaisilleen, ystävilleen ja tuttavilleen ja sitten myös niille, joista hän ei pidä, peräti niin kutsutuille vihollisilleen.

Toinen buddhalainen harjoitus myötätunnon kehittämiseen perustuu siihen, ettei harjoittaja yritä tavanomaiseen tapaan ottaa etäisyyttä kärsiviin ihmisiin, joilla on suuria ongelmia, vaan syvässä sisäänpäin suuntautuneessa tilassa eläytyy heidän tilanteeseensa. Harjoittaja voi kuvitella, että nämä ihmiset ovat olleet jossain edellisessä elämässä hänen läheisiä sukulaisiaan, esimerkiksi hänen äitinsä tai oma lapsensa, ja muistuttaa itseään siitä, että kaikilla heillä on yhtä suuri oikeus onnellisuuteen kuin hänellä itsellään.

Kun myötätunto herää, harjoittaja suuntaa siihen huomionsa, ottaa sen mukaan sisäänpäin suuntautuvaan meditaatioonsa ja yrittää syventää sitä. 

Myötätunto tekee ihmisen kypsäksi harjoittamaan tonglenia, "antamista ja vastaanottamista", vanhaa perinteistä tiibetiläistä harjoitusta, jota Sogyal-rinpoche suosittelee Tiibetiläisessä kirjassa elämästä ja kuolemasta. Periaate on helppo, mutta toteutus vaikeaa. Useimmat voivat kuvitella toimivansa harjoitusohjeen mukaisesti vain mielikuvituksessaan: rakkaudesta muihin harjoittaja antaa oman onnensa ja hyvinvointinsa heille ja ottaa itselleen heidän kärsimyksensä ja niiden syyt.

Dalai-lama viittaa usein Gadampa Geshay Langritigban 1000-luvulla kirjoittamaan tekstiin Kahdeksan säettä mielen harjoittamisesta. Siinä kehotetaan itseään kehittävää ihmistä, joka tulee huonosti kohdelluksi, kuvittelemaan että hän ottaa itse kantaakseen sen kielteisen karman tai kohtalon, jonka hänen vihollisensa hankkii itselleen tällä kielteisellä toiminnallaan. Harjoittaja saa oppia, että vihollinen on hänen henkinen opettajansa, joka opettaa hänelle kärsivällisyyttä.

Tonglenharjoituksella on opetusten mukaan vahva lääkitsevä voima. Harjoittaja istuu hiljaa paikoillaan ja suuntaa huomionsa sisäänpäin niin syvään meditaatioon kuin mahdollista. Hän antaa mielensä rauhoittua, kehittää yhteyden myötätuntoon ja keskittyy siihen. Sen jälkeen hän kuvittelee mielessään itselleen läheisen ja tärkeän, kärsivän ihmisen. Hän yrittää kuvitella tämän ihmisen tuskaa ja ahdistusta. Kun hän tuntee sydämensä avautuvan tuolle ihmiselle, hän hengittää sisään tämän kärsimystä. Sisäänhengityksen aikana hän näkee mielessään, miten tuon ihmisen kärsimys imeytyy häneen itseensä ja tunkeutuu minän alkujuureen. Siellä tuo kärsimys hävittää kaikki jäljet harjoittajan itsekkyydestä ja kielteisistä tunteista. Kun itsekkyys on sulanut pois, harjoittajan oma syvin tajunta paljastuu. Uloshengityksen aikana hän kuvittelee, miten tuon syvän tajunnan kirkkaus, rauha, ilo ja harmonia välittyvät kärsivään ihmiseen ja tämä kielteinen karma häviää.

Tonglen voi olla suureksi avuksi, jos on tehnyt vääryyttä jollekin toiselle. Silloin harjoittaja kuvittelee mielessään tuon ihmisen, jota vastaan hän on rikkonut. Hengittäessään sisään hän ottaa täyden vastuun teostaan yrittämättä puolustella sitä millään tavoin. Hän tunnustaa tekonsa vääryyden ja pyytää koko sydämellään anteeksi. Hengittäessään ulos hän itse lähettää sovintoa ja anteeksiantoa, parantavaa voimaa ja ymmärrystä. Hän hengittää sisään syytökset ja ulos toivomukset vahingon korjaantumisesta, sisään vastuuta ja ulos anteeksiantoa ja sovintoa.

Harjoittaja voi myös istua hiljaisuudessa ja tarkkailla omaa mieltään. Jos se on levoton ja synkkä, hän kuvittelee hengittävänsä sisään kaiken huolen ja kaiken synkkyyden, kaiken mikä ei ole tervettä ja hyvää. Hengittäessään ulos hän antaa mielensä täyttyä rauhalla, kirkkaudella ja ilolla ja voi tällä tavalla hoitaa ja puhdistaa mieltään. 

Toinen harjoitus, jota suositellaan kuoleman yhteydessä, on phowa, tajunnan siirto. Sitä voi tehdä myös ihmisille, jotka ovat jo kuolleet. Phowaa tehdessään harjoittaja istuu meditaatioasennossa tai muussa mahdollisimman hyvässä ja mukavassa asennossa. Jos hän on itse sairas, hän voi tehdä harjoituksen makuulla. Harjoittaja antaa mielensä rauhoittua, suuntaa huomionsa sisäänpäin ja kuvittelee kultaisena virtaavan valon, joka täyttää koko taivaan. Jos harjoittaja on kristitty, hän voi kuvitella Kristuksen tai Neitsyt Marian kuvan näkyvän valossa. Jos hän on buddhalainen, hän kuvittelee valoon Buddhan kuvan. On tärkeää, että tuo kuva symboloi harjoittajalle koko olemassaolon kattavan totuuden, rakkauden ja myötätunnon ruumiillistumaa. Sen jälkeen hän kuvittelee oman tietoisuutensa olevan kuin sydänalassa hehkuva valokehä, jonka valo alkaa virrata tuohon suureen valoon taivaalla. Hän näkee sisäisellä katseellaan, miten pienempi valo yhtyy suureen valoon. 

Jos harjoittaja tekee phowaa kuolevalle ihmiselle, hän kuvittelee tuon suuren valon kuolevan pään yläpuolelle ja näkee sen virtaavan tämän ylle puhdistaen hänet. Harjoittaja kuvittelee, miten kuoleva sulautuu ja yhdistyy tuohon henkiseen valoon. Phowaa voi tehdä koko sairausajan, mutta erityisen tehokas se on juuri sillä hetkellä, kun kuoleva ihminen vetää viimeisen hengenvetonsa tai kun hengitys on kokonaan lakannut, mutta se pitäisi tehdä ennen kuin ruumista on siirretty.

Harjoittajan ei tarvitse olla vaikeasti sairaan ystävä tai läheinen voidakseen tehdä phowaharjoitusta hänen hyväkseen. Lääkärit, sairaanhoitajat ja muu henkilökunta voivat hyvällä menestyksellä tehdä harjoitusta. Ei ole myöskään välttämätöntä istua sairaan sängynlaidalla tai olla lainkaan hänen fyysisessä läheisyydessään. Harjoitus on yhtä tehokas, jos sen tekee yksin, omassa kodissaan.

Kuoleva ihminen on riisunut yltään kaikki naamionsa ja luopunut kaikista pikkumaisista arkipäiväisistä ajatuksistaan. Hän näkee kaiken teennäisyyden läpi. Hän on erittäin herkässä ja ratkaisevassa vaiheessa omassa kehitysprosessissaan. Sillä, miten häntä nyt kohdellaan, on buddhalaisen perinteen mukaan mitä suurin merkitys. Hänen läheisyydessään kaikkien pitää olla hyvin tarkkaavaisia sen suhteen, mitä he sanovat ja tekevät, mutta ennen kaikkea myös siitä, millaisia ajatuksia he vaalivat mielessään ja millaisia tunteita he ruokkivat sisällään. Häntä ei voi esimerkiksi lohduttaa kukaan, joka ei itse tunne oloaan lohdulliseksi. Mitkään rauhoittavat sanat eivät auta, jos niiden lausuja ei itse tunne sisäistä rauhaa. Jos tahtoo olla avuksi kuolevalle, ensimmäinen askel onkin hankkia itselleen lohdullinen ja rauhallinen mielentila. Jos kuolevaa auttavalla on kokemusta meditaatiosta, hänen pitäisi aina meditoida pitkään ja rauhassa oman tajuntansa pyhässä ilmapiirissä, ennen kuin lähestyy kuolevaa. Sellaisen meditaation jälkeen myötätunto ja aito välittäminen nousevat spontaanisti ja mitään yrittämättä esiin. Niitä ei tarvitse enää kuvitella.

Eniten kuoleva tarvitsee ympärillään olevilta toiveikasta ja sovinnollista asennetta. Siksi heidän pitää tuoda esiin asioita, jotka hän on tehnyt taitavasti ja keskittyä hänen hyveisiinsä, ei hänen heikkouksiinsa. Monet kuolemaansa lähestyvät ihmiset kokevat raskasta syyllisyyttä ja katumusta, eikä heidän rohkeutensa tahdo riittää. He voivat ehkä käyttää kuoleman tarjoamat mahdollisuudet paremmin hyväkseen, jos he saavat purkaa huolensa. Tällaisia tunnustuksia kuuntelevalle on tärkeää keskittyä tuon kuolevan ihmisen aina puhtaana ja ehyenä säilyvään sisäiseen luontoon, ja muistuttaa häntä sen olemassaolosta. 

Jos kuoleva on syyllistynyt rikkomukseen jotain toista ihmistä kohtaan tai häntä itseään on loukattu, on tärkeää tehdä sovinto. Selvittämättömät tunteet voivat tehokkaasti estää kuolevaa kokemasta alkuperäistä valoa. Ne voivat myös vaikuttaa kielteisesti hänen tulevaan inkarnaatioonsa. Ajatuksilla ja tunteilla, joita kuolevalla on siirtymävaiheessaan, on ratkaisevan tärkeä merkitys. Kun tajunta vapautuu kehon ja aistien rajoituksista, ajatukset ja tunteet saavat käyttöönsä suunnattoman voiman ja muuttuvat hyvin kiihkeiksi. 

Jos kuolevalla on vahvoja tunnesiteitä muihin ihmisiin tai omistamiinsa tavaroihin, hänen pitää yrittää luopua niistä lähestyessään kuolemaa. Ystävien ja sukulaistenkin pitää sisimmässään päästää kuoleva läheisensä lähtemään rauhassa. Se onnistuu tietenkin helpommin, jos itse on kokenut välähdyksiä kehon ja psyyken tuolla puolen olevasta tajunnasta.

Tässä blogissa myös:
Surun jakaminen ja muuntaminen - tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

Kuoleva ihminen (Tiibetiläisestä kuolleidenkirjasta)

Pysymättömyys ja kuolema

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen

Syntymä ja kuolema

Sekä kirjoituksia antroposofian pohjalta, jotka vastaavat tässä kuvattua buddhalaista asennoitumista kristillisessä hengessä:

Kuolevaa saattamassa

Rakkauden silta

Kuoleva ihminen

Tiibetiläinen Kuolleidenkirja - Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa. Toim. Francesca Fremantle ja Chögyam Trungpa. WSOY 1979. 

 Näyttää siltä, että tiibetiläisessä kulttuurissa elävät ihmiset eivät koe kuolemaa erityisen kiusalliseksi tai vaikeaksi tilanteeksi, mutta täällä lännessä meistä on tavattoman vaikea suhtautua siihen luonnollisesti. Kukaan ei kerro meille lopullista totuutta. Se, ettei kukaan todella halua auttaa, tehdä mitään kuolevan mielentilan helpottamiseksi, merkitsee hirvittävää ihmisen hylkäämistä, perustavanlaatuista rakkauden kieltämistä.

On ilmeisen välttämätöntä kertoa kuolevalle, että hän kuolee - ellei hän ole koomassa tai kykenemätön kommunikoimaan. Saattaa tuntua vaikealta todella käytännössä ottaa sellaista askelta, mutta jos satumme olemaan kuolevan ystävä tai aviomies tai vaimo, silloin meille tarjoutuu paras mahdollinen tilaisuus todella kommunikoida ja luoda luottamusta. On ilahduttava tilanne, kun joku vihdoinkin todella välittää meistä, ei pelaa teeskentelypeliä, ei yritä miellyttää meitä kertomalla meille valheita, niin kuin koko elämämme ajan on tapahtunut. Tässä tapaamme lopullisen, äärimmäisen totuuden, perimmäisen luottamuksen, mikä on äärettömän kaunista. Meidän tulisi todellakin yrittää päästä siihen.

On hyvin tärkeää, että joku on todellisessa, aidossa yhteydessä kuolevaan ja kertoo hänelle, ettei kuolema tässä vaiheessa ole myytti, vaan jotakin todella tapahtuvaa. "Se tapahtuu todella, mutta me olemme sinun ystäviäsi, ja sen tähden me olemme tässä ja seuraamme sinun kuolemaasi. Me tiedämme, että sinä kuolet, ja sinä tiedät, että sinä kuolet, ja me todella kohtaamme toisemme tässä." Se on hienoin ja paras osoitus ystävyydestä ja kommunikaatiosta, se merkitsee kuolevalle valtaisan rikasta inspiraatiota. 

Meidän tulisi kyetä suhtautumaan oikealla tavalla hänen ruumiilliseen tilanteeseensa ja havaitsemaan hänen fyysisten aistitoimintojensa ja ymmärryksensä, kommunikaation tajun, kuulon, kasvojen ilmaisukyvyn ja muun sellaisen vähittäinen heikentyminen. Mutta on myös valtavan voimakastahtoisia ihmisiä, jotka kykenevät säilyttämään hymyn kasvoillaan aina viimeiseen minuuttiin asti ja jotka yrittävät karkottaa vanhuutensa ja vastustaa aistiensa heikentymistä - meidän tulisi tiedostaa myös tuollainen tilanne.

Pelkkä Bardo Thötrölin lukeminen ei vielä merkitse kovin paljon, tuskin enempää kuin että kuoleva tietää meidän suorittavan jonkinlaista seremoniaa hänen puolestaan. Meidän tulisi jollain lailla ymmärtää koko asia, niin ettemme vain lue suoraan kirjasta, vaan teemme tilanteesta keskustelun: "Sinä kuolet, sinä jätät ystäväsi ja perheesi. Sinulle rakas ympäristö ei enää kohta ympäröi sinua, sinä jätät meidät pian. Mutta samalla jokin jatkuu, sinun positiivinen suhteesi ystäviisi ja opetukseen jatkuu, joten ota kaiken perustaksi tuo jatkuvuus, jolla ei ole mitään tekemistä minän kanssa. Kun sinä kuolet, kohtaat kaikenlaisia traumaattisia kokemuksia, jätät ruumiisi ja kohtaat vanhat muistosi hallusinaatioiden hahmossa. Mitä hyvänsä näkyjä tai hallusinaatioita kohtaatkin, ole vain kosketuksissa siihen mitä tapahtuu äläkä yritä paeta. Pysy siinä missä olet ja säilytä vain kontakti siihen mitä on."

Näin toimiessamme ja kuolevan henkilön älyn ja tietoisuuden koko ajan heikentyessä hänessä samalla kehittyy herkempi tietoisuus ympäröivästä tunnelmasta. Sen tähden on todella tärkeää, että kykenemme antamaan lämpöä ja luomaan perusluottamusta siihen, että se, mitä kerromme hänelle, on totuus eikä vain jotakin, mitä meitä on neuvottu kertomaan hänelle.

Meidän tulisi osata selittää yksinkertaisesti heikkenemisprosessin eri vaiheet sen edetessä maasta veteen, vedestä tuleen jne., koko tuo ruumiin asteittainen heikentyminen, joka viimein päättyy kirkkauteen. Kyetäksemme saattamaan kuolevan kirkkauden tilaan meidän tulee olla kosketuksissa tiettyyn pohjaa luovaan perustaan, mikä on tuon henkilön kiinteys. "Ystäväsi tietävät, että sinä kuolet, mutta he eivät pelkää tuota ajatusta, he ovat todella täällä, he kertovat sinulle, että kuolet pian, eikä selkäsi takana tapahdu mitään epäilyttävää." On tärkeää, että olemme kokonaan läsnä, kun toinen ihminen kuolee. Sillä että pysymme kosketuksissa kuluvaan hetkeen, on valtaisa voima, koska juuri tässä vaiheessa ruumiin ja mielen välillä vallitsee eräänlainen epävarmuus. Ruumis ja aivojen toiminta heikkenevät, mutta me pysymme kosketuksissa tilanteeseen ja täten annamme sille jonkinlaisen kiinteän pohjan. Se miten yksilö suhtautuu näkyihin, joissa rauhalliset ja vihaiset jumaluudet näyttäytyvät, riippuu ilmeisesti hyvin paljon hänestä itsestään. Kirjan mukaan meidän tulisi yrittää kutsua kuolleen henkeä ja kertoa hänelle noista kuvista. Tämä on mahdollista, ellei jatkuvuus ole katkennut, mutta kun on kyse tavallisista ihmisistä, tämä jää paljolti arvailun varaan; mikään ei todista, ettemme ole kadottaneet kosketusta.

Kaiken ydin on se, että kun annat ohjeita kuolevalle, puhut itse asiassa itsellesi. Sinun vakaa tyyneytesi on osa kuolevaa ihmistä, joten jos sinä olet vakaa, niin se vetää bardotilassa olevaa henkilöä automaattisesti puoleensa. Toisin sanoen: pysy kosketuksissa kuolevaan, lahjoita hänelle hyvin terve ja kiinteä tilanne. Avautukaa yhtäaikaa toisillenne ja kehittäkää tilanteesta kahden mielen kohtaaminen.

Katso tässä blogissa myös:

 Surun jakaminen ja muuntaminen; Tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

 sekä kristillisestä näkökulmasta:

Rakkauden silta

Kuolevaa saattamassa

Sekä linkkilistan kategoria "uskonnot"; lisää Tiibetin buddhalaista näkökulmaa. 

KUOLEVAA SAATTAMASSA

Yhdistetty lyhennelmä kahdesta artikkelista: Takoja 2/2009 - Auli Laitila: Arvokkaasti kohti kuolemaa ja kynnyksen yli, perustuen saksalaisen Christer Kaulin saattohoidosta pitämään seminaariin; sekä Kristiyhteisö-lehti n:o 4/2009 - Rolf Megow: Taloomme astuu kuolema.

Läsnäolo ja suojaus
Saattajan on tärkeä toimia syvässä rauhassa ja antaumuksella, läsnä ollen, havaiten ja itsessä ollen ja tehdä kaikki tietoisesti. Kun emme ole läsnä, kuoleva vetää elämänvoimiamme.
- Kun säilyttää oman suojan rakentamatta panssaria, voi olla itsessään ja samalla toisen kanssa. Jos uppoaa toisen kärsimykseen, ei pysty säteilemään rakkautta ja lämpöä.
Kuoleva voi takertua meihin fyysisesti pelostaan käsin, jolloin hän varastaa voimiamme, jos emme ole itsessämme ja suojaa itseämme. Harjoittelemalla voi opetella olemaan läsnä kuolevan kanssa ja samalla ylläpitää itseä. Hoitaja voi tehdä sielullisesti parantavan ja suojelevan eleen laittamalla kämmenensä saatettavan käden päälle kuin lämpösuojan.
- Kämmenessä on jotakin, jota voi antaa pois antamatta pois. Hoitaja tuntee, kun saatettava ei enää halua suojaa.

Kylmät jalat, hikoilu
Vakavasti sairaalla ja kuolevalla on usein kylmät jalat, mikä haittaa nukahtamista. Löysät sukat ja peitto kevyesti päällä tuovat hyvän olon. Jos suuta kuivaa, annetaan vähän vettä tai mietoa teetä. Talvella voi käyttää ilmankostutinta, jossa on kevyesti tuoksuöljyä. Jos kuoleva hikoilee, voi laittaa pesuveteen vähän sitruunaa, salviaa tai mietoa minttuteetä. Kostea pyyhe otsalla ja jalkakylpy rentouttavat.

Elämänkaari, anteeksianto
Saattajalle on tärkeä tuntea ihmisen elämänkaari, kun kuolema lähestyy. On suuri apu, jos henkilö itse pystyy kertomaan elämästään. Dementoituneiden osalta omaiset voivat kertoa omalta kannaltaan. On kuunneltava avoimesti ilman arvostelua, koska se auttaa kertojaa.
- Kuoleva voi olla myös hyvin kieltäytyvä ja vihamielinen meitä kohtaan, mutta on tärkeä olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Kyse on usein itseen kohdistuvasta tyytymättömyydestä, joka purkautuu ulospäin. Varovasti voi kysyä, mitä kuoleva tekisi elämässään eri tavalla. Jos hän on kantanut kaunaa jollekulle ja pystyy sisäisesti antamaan anteeksi, se vapauttaa hänet vihasta, mutta vaikuttaa laajemminkin. On tärkeää, että kuuntelee ja havaitsee, mutta ei tuomitse ihmistä, vaan antaa hänelle mahdollisuuden vapautua ja muuttua.

Rentoutuminen; musiikki; hengellisyys
Ruumista rentouttavat toimenpiteet vapauttavat ja rentouttavat myös ihmisen sielullista puolta, ja sielullinen vapautuminen edistää ruumiin rentoutumista. Huoneen järjestys ja puhtaus on tärkeää. Moni pitää kynttilän valosta, mutta jotkut pelkäävät. Musiikki ja laulu rauhallisessa virrassa auttavat rentoutumaan, laukaisemaan jännitystä ja nukahtamaan. Melodia on tekstiä tärkeämpi, ja esimerkiksi kehtolaulut sopivat hyvin. Voi myös itse keksityllä melodialla laulaa laa, laa, laa tai hyräillä mm, mm, mm. Myös kuvilla on parantava vaikutus. Esimerkiksi Isenheimin alttaritauluista, joissa Kristus on ristillä ja sitten ylösnoussut, on haettu voimaa. Vaikka henkilö on aiemmin kieltäytynyt kirkon kohtaamisesta, kuoleman lähestyessä voi tulla valmius kuunnella myös hengellisiä asioita. Jos kuolevalla on vaikeuksia, mutta hän kieltää rukouksen, henkilökunta voi rukoilla keskenään. Rukoushetkeen on järkevää osallistua vain, kun hoitaja suhtautuu siihen myönteisesti.

Kaksoisolento
Elämän loppuvaiheissa voi tapahtua, että ihminen muuttuu niin vaikeaksi ja kauheaksi, ettei häntä tunne entisekseen. Kyse on kaksoisolennon voimakkaasta esiintulosta. Meissä vaikuttaa kaksoisolento, jonka olemme luoneet elämämme aikana ajatuksillamme ja teoillamme, sekä yleisinhimillinen kaksoisolento, joka tulee syntymän kautta. Syntymän kautta tulleen kaksoisolennon täytyy irrota meistä ennen kuoleman rajaa, mutta se yrittää raivokkaasti pitää meistä kiinni.
- Kun menemme huoneeseen, jossa on riehuva kaksoisolento, on tärkeä suojata itsensä, ettei se vaikuta minuun ja voin pysyä itsenäni. Suojaus voi tapahtua Kristuksen avulla, esimerkiksi sanomalla ennen huoneeseen menoa: Kristus minussa, Kristus sinussa, Kristus meissä. Voi myös pyytää omaa suojelusenkeliä, että enkeli auttaisi minua pysymään itsessäni enkä pelkäisi. Jos ei puhe auta, voi kokeilla rauhoittamiseen jalkojen tai käsivarren sivelyä tai lyyran soittoa.

Saattajan sisäinen tila
- Jos hoitaja kiinnittää huomionsa haavaan, jota on hoitamassa, hoidettava tuntee tuskaa ja huutaa. Jos hoitaja on valmistautunut tilanteeseen ja katsoo ihmistä, muistaen kuka hän on ja näkee hänet hoitaen haavan siinä sivussa, hoidettava on ihan rauhallinen. Saattajan oma sisäinen tila kuten pelko ja negatiiviset ajatukset vaikuttavat potilaaseen ja kuolevaan.
- Tulemalla tietoiseksi omista ajatuksista voi myös auttaa itseä kestämään.

Viime hetket
Viime hetket ennen kuolemaa muistuttavat usein unenomaista olotilaa. Tasainen hengitys muuttuu epäsäännölliseksi ja korisevaksi. Silmät ovat kokonaan tai puoleksi kiinni ja kädet hapuilevat levottomina peitettä. Mukana olevana me saamme todeta, että itse kuolevan kokemukset ovat aivan toisenlaiset. Tästä lähtien me emme enää voi seurata hänen sielunsa kulkua oman ruumiimme aistein. Hänelle loistaa nyt jo kaukaa yliaistinen valo. Mutta myös hänen havaintonsa maallisesta ympäristöstä herkistyvät. Emme missään tapauksessa sen tosiasian perusteella, ettei hän enää reagoi mihinkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, ettei hän enää voisi havaita mitään. Eivät vain äänet ja sanat vaan myös tunnelma ja ajatukset saavuttavat hänet ehkä mitä selkeimmin ja rakkaudeton sana tai sopimaton ilmaus tuottavat hänelle mielipahaa.

Kuoleman jälkeen
Kuoleman jälkeen on tarpeen pestä vainaja vielä kerran. On tärkeää, että peseminen tehdään kunnioituksella ja vainaja puetaan haluamallaan tavalla.
- Kun ihmisen jokapäiväinen naamio on poissa ja oleellinen läsnä kuoleman hetken jälkeen, voi ehkä aavistaa, kuka ihminen todella halusi olla.
- Huoneessa voi havaita, että läsnä on vielä elämää, kuin harso, joka leijailee kuolleen ympärillä. Kun ei käsitä, mitä on tapahtumassa, voi pelottaa. Aikaisemmin on tiedetty, että ihmisen sielullis-henkiset olemuspuolet ovat kuoleman jälkeen vielä ruumiin lähellä, ja myös kuoleman rajalla käyneet ovat kertoneet tästä.
Aika heti kuoleman jälkeen on vielä täynnä pyhää rauhaa. Onhan poistuva vielä aivan lähellä, aivan tässä, täysin taakse jääneiden sielujen puoleen kääntyneenä. Kuolema etenee hitaasti, tapahtuu asteittain eikä pääty heti hengityksen lakattua. Tämä kuolleen läsnäolo ilmenee hiljaisina muutoksina vainajan kasvoilla. Niillä näkyy selvästi, miten varoen sielu irtoaa ruumiista ja miten kauan siihen on vielä olemassa hieno suhde. Siksi kuollutta ei pitäisi myöskään liian nopeasti viedä pois vaan, jos se on mahdollista, vasta kolmantena päivänä, mikäli ulkoiset olosuhteet sen sallivat.
Kun kuolema on astunut taloon, meille tulee tarve järjestää kuolinhuone uudelleen vielä kerran ja koristella se vastaamaan sitä uutta elämänpiiriä, johon rakastettu ihminen nyt astuu. Mutta vielä tärkeämpää on se, mikä nyt elää ajatuksissamme ja tunteissamme. Hiljainen rukous kuolinvuoteen äärellä ja Johanneksen evankeliumin lukeminen jatkuessaan tunteja tai päiviä eivät merkitse jotain vain rajan ylittävälle vaan ovat myös mitä kaunein lohtu tänne jälkeen jääneille. Mieleen nousevat monet herkät kokemukset elämästä eronneen kanssa. Aivan uudella tavalla hänen olemuksensa tulee vielä kerran lähelle meitä.
Melkein kaikissa kappeleissa ja krematorioissa on mahdollisuus nähdä vainaja vielä kerran ennen siunaustilaisuutta. Usein tätä mahdollisuutta ei huomioida, luultavasti, koska poismennyt haluttaisiin muistaa sellaisena kuin hän oli eläessään. Mutta eikö tämä todellisuudessa johdu pelostamme joutua katsomaan kuollutta ruumista? Arkun ääreen astuminen vaatii varmasti aluksi itsensä voittamista. Mutta tahdomme kuitenkin voittaa pelkomme ja luopua tästä mahdollisuudesta vain jos tosiasiat ovat sitä vastaan. Myöhemmin muistamme juuri tämän hetken aivan erityisenä ja se auttaa lujittamaan herkän suhteen häneen, joka näissä verhoissa kerran eli.
Aina ei käytetä hyväksi kaunista mahdollisuutta "esilukea" edesmenneelle jotain vielä kauan aikaa. - Kuvittelemme hänet sisäisin silmin hyvin elävänä ja luonteenomaisena, ehkä valokuva tai häneltä saamamme kirje tukenamme. Sitten kaikuvat sanat, joilla yhä vielä voi olla hänelle merkitystä. Teksteiksi sopivat evankeliumit.

Henkisessä maailmassa
Rudolf Steiner on henkisen tutkimuksen perusteella kuvannut kuoleman jälkeistä elämää lukuisissa esitelmissään, joita on suomeksi julkaistu mm. kirjassa Elämä kuoleman jälkeen (2006, tarkistettu painos 2009). Steinerin mukaan ihmiselle avautuu heti kuoleman jälkeen oman elämänsä panoraama toisiaan seuraavina kuvina. Seuraavissa vaiheissa ihmisen ns. elämänruumis sulaa kosmokseen ja hän päästää irti maallisesta käymällä läpi puhdistusvaiheessa kaikki pyyteet ja vietit, joita ei enää voi tyydyttää. Seuraavaksi ihminen tarkastelee elämäänsä muiden ihmisten näkökulmasta kokemalla itsessään kaikki ne tunteet ja kärsimykset, joita on aiheuttanut muille.
- Tästä perspektiivistä se tuntuu kamalalta, mutta henkisen maailman ihminen haluaa kokea sen.
Kun ihmisen sielullinen osa on työstetty läpi, se jää sielun maailmoihin ja puhdas minuus lähtee henkiselle tielle.
- Vasta siellä ihminen kohtaa korkeimmat totuudet ja voi sanoa, että astumme taivaisiin.
Jos ihminen ei ole kiinnostunut henkisistä asioista maan elämässä, hän kulkee sokeana henkisessä maailmassa. Jotkut löytävät henkisestä maailmasta maan päällä tuntemiaan ihmisiä, joilta he voivat saada henkiset totuudet lahjana.

Oma valmistautuminen
Ei kestä kauan, kun me itse astumme läpi suuren portin. Olemmeko tehneet tämän askeleen helpoksi edeltä menneille? Silloin he mielellään vastaanottavat meidät ja ovat loistaen edellä valaisevia oppaita. Olemmeko me ennalta omasta puolestamme oikein valmistautuneet kuolemaan, myös tunteissamme ja ajatuksissamme. Silloin juuri kuolema, joka meistä aluksi tuntuu niin synkältä, osoittautuu loistavimmaksi rakennuskiveksi tulevaisuudenkuvassamme.

OSCAR BUSCH: KUOLEMASTA

Luku X kirjasta "Suuret ihmeet", Blavatsky-looshi ry./Teosofinen seura ry. 1957

Ystäväni rakkain!
Olemme tähän asti miltei yksinomaan puhuneet näkyväisestä luomistosta ja elämästä, tämän luomiston monenlaatuisista muodoista. Seuraavissa kirjeissäni koetan esittää sinulle katsauksen ympärillämme olevaan näkymättömään maailmaan ja opettaa sinua ymmärtämään sen elinehtoja ja onnenmahdollisuuksia. Mutta tähän näkymättömään maailmaan vie portti, jonka läpi meidän kaikkien ennemmin tai myöhemmin on kuljettava ja jota sanomme kuolemaksi. Voi siis olla paikallaan ensin puhua vähän tästä ihmeellisestä muutoksesta, jota ihmiset yleensä niin vähän ymmärtävät ja josta he eivät mielellään tahdo puhua.
Sinä ehkä itse tunnet tätä ainetta kohtaan hieman vastenmielisyyttä. Sinä, joka olet nuori, joka olet täynnä elämää ja tunnet sen ihanana virtaavan ruumiisi jokaisessa säikeessä, sinä et tahtoisi ajatella kuolemaa. Mielestäsi isoisä on paha, kun hän on tähän kirjeeseensä valinnut sellaisen aiheen.
Niin et saa ajatella, ystävä pieni. Tahdon tänään puhua siitä juuri sitä varten, että oppisit ymmärtämään tämän muutoksen todellisen merkityksen. Sen avulla toivottavasti kuoleman pelottava vaikutus paremmin kuin millään muulla keinoin haihtuu.
Oletko nähnyt jonkun kuolevan? - jonkun, joka elämässä on ollut sinua lähellä. Ei ole ihmettä, jos sinusta silloin on tuntunut hieman kaamealta. Rakkaat silmät, jotka niin ystävällisesti sinua katselivat, ovat sammuneet, huulet, joita niin usein suutelit, ovat kovettuneet ja sulkeutuneet, kädet, jotka sinua hyväilivät, ovat käyneet kankeiksi ja kylmiksi. Ei voi kieltää, että kuva, jonka kuollut tarjoo, on ruma ja vastenmielinen, eikä ole ihmettä, että ihmiset yleensä kauhistuvat tätä kolkkoa kuvaa, joka on maallisen elämän näkyväinen loppu. Sen tähden ihmiset tuskin koskaan puhuvat kuolemasta, sen tähden he eivät mielellään sitä ajattele, ja jos heidän joskus täytyy ajatella, niin he samalla hiljaisesti vakuuttavat itselleen, että se on jokin, joka heitä tuskin koskee. Ja kuitenkin heidän kaikkien täytyy kokea kuolema.
Ei mikään ole varmempaa kuin että me kuolemme, eikä mikään ole epävarmempaa kuin se milloin kuolema tulee.
Vanhus saa kärsiä tautia ja puutetta, kunnes kuolema vihdoin tulee kaivattuna vapauttajana, toisen äkillinen sairaus melkein yht'äkkiä kaataa keski-iässä, toinen taas sammuu pienenä lapsena niin kuin heikko kynttilän liekki. Toisen kuolema tempaa toimeliaan työn keskeltä, kun hänellä vielä on niin paljon tekemättä, toinen on toimeton ja elää raahustaa, niin kuin tuntuu, aivan hyödyttömänä!
kuolema on kummallinen herra, joka ei näytä panevan mitään huomiota ikään, elämäntehtävään eikä maailmalliseen etevyyteen. Hän varmaan menettelee aivan erikoisten lakien mukaan, joita emme tunne. Usein hän tulee odottamattomana, useimmiten epämieluisana vieraana. Ihmiset ovatkin kuolemaa kuvatessaan esittäneet hänet kauhistuttavan muotoisena luurankona, jolla on viikate kädessään merkkinä siitä, että hän kulkee niittämässä ihmisiä niin kuin ruohoa niitetään.
Siltä näyttää kuolema katsottuna maalliselta näkökannalta.

Mutta katsokaamme sitä nyt kuoleman verhon toiselta puolelta - kaikkea on katsottava eri puolilta. Ajattele, että vanha mummo makaa kuolinvuoteellaan. Pitkän ja uutteran elämän aikana hänessä on ollut elävä usko Jumalaan, iloinen luottamus hänen johdatukseensa, ja sen vuoksi hän aina on tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, järkyttivätpä elämän myrskyt häntä miten pahasti. Tämä hänen hurskas uskonsa on elämässä ilmennyt hyvyytenä kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tulleet hänen lähelleen. Vaikka hänellä itsellään on ollut hyvin vähän maallista omaisuutta, on hän hyväsydämisenä jakanut sitä niille, joilla on ollut vielä vähemmän, ja aina ovat ne, jotka häneltä ovat etsineet lohtua huoliinsa, saaneet häneltä rohkaisevan sanan, viisaan neuvon tai ystävällisen osanoton.
Nyt hän makaa niin hiljaa ja tuntee, että hänellä ei enää ole kauan elonaikaa. Hän ajattelee, niin kuin hän aina on ajatellut: Tapahtukoon Jumalan tahto!
Hänen vuoteensa ääressä istuu tytär, joka rakastaa äitiänsä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Hän on syvän liikutuksen vallassa, sillä nyt hän ymmärtää, että eron hetki on tullut, mutta suru painaa kokoon hänen rintansa, hän ei voi puhua eikä itkeä. Hänen katseensa on hätäisenä, epätoivoisena kiinni äidissä.
Mutta hän ei ole yksin tämän kuolinvuoteen ääressä; sen vieressä seisoo myös valoisa henkiolento. Se on kuolevan suojelusenkeli, joka koko elämän aikana on seurannut hänen askeleitaan ja iloinnut hänen lapsellisesta, hurskaasta puhtaudestaan. Nyt hän on tullut häntä noutamaan ja seisoessaan siinä iloitsee siitä, että hän saa toivottaa kuolevan tervetulleeksi valoisampaan maailmaan. Mutta hän ei ole yksinään. Tuossa tulee useita valoisia olentoja: hän, joka kerran oli hänen äitinsä, toinen, joka on ollut hänen poikansa, ystävä, joka on ollut häntä lähellä, muuan toinen, jonka hän sydämellisten kehoitustensa ja rukoustensa avulla varjeli joutumasta eksyksiin elämässä, he tulevat toinen toisensa perästä. On niin kuin taivaassa olisi kiertänyt kapula, joka on koonnut kaikki vanhuksen ystävät.
Nyt he kaikki tahtovat olla mukana, sillä valon maailmassa on aina iloinen juhla, kun siellä otetaan vastaan pyhiinvaeltaja, joka saapuu kotiin hyvin suoritetun maallisen vaelluksen jälkeen. He tervehtivät kaikki suojelusenkeliä, joka seisoo niin säteilevän ihanana puettuna hohtavan valkoisiin vaatteisiin. Hän hymyilee heille ja antaa heille vaikenemisen merkin, sillä nyt kuoleminen on alkanut, ja silloin kuolevaa ei millään tavalla saa häiritä. Ja he hiipivät hänen luokseen ja katselevat hänen silmiinsä.
Hymynhäive nousee vanhuksen huulille hänen maatessaan harmaantunut pää patjalle painuneena. Hänen henkiset aistinsa alkavat herätä sikäli kuin maalliset heikkenevät. Ehkä hän näkee tutut kasvot tai tuntee sen ihanan lämmön, joka huokuu päänalusen viereen polvistuneiden rukouksista. Eräs hänen henki-ystävistään on tuonut mukanaan viulun ja soittaa hiljaa hivelevän sävelen. Sairas avaa vielä kerran silmänsä, hän kuulee soiton ja ihmettelee, mistä se tulee, mutta sulkee ne taas ja vaipuu tiedottomana horrokseen.
Katsokaamme mitä nyt tapahtuu.

Muistat ensimmäisistä kirjeistäni, että ihmishenki vaeltaessaan maan päällä on puettu kahteen ruumiiseen, fyysilliseen ja astraaliseen eli niin kuin sitä myös sanotaan sieluun. Ne ovat olleet niin kiinteästi yhdessä kuin ajatella voi, mutta nyt niiden täytyy erota, sillä fyysillinen ruumis on kulunut loppuun, se ei enää jaksa suorittaa monia tärkeitä toimiaan, ja sen vuoksi sielu ei enää voi jäädä sen luo. On niin kuin ne nyt viimeisen kerran syleilisivät toisiaan ja sitten vähitellen alkaisivat irrottautua toinen toisestaan. Ensin vapautuvat sääret ja käsivarret, sitten vartalo ja viimein pää, ja vapautunut sielu, joka on äärettömän joustava, liukuu ulos kuolevan päästä ja pysähtyy leijailemaan pystyssä päänalusen yläpuolella. Valoisat henkiolennot, jotka ovat tulleet noutamaan ystäväänsä, laskevat hänen päänsä hellävaroen pielukselle, joka on punottu palmunlehdistä ja ruusuilla koristettu.
Nyt hän avaa silmänsä ja katselee hämmästyneenä ympärilleen, mutta hän sulkee ne taas pian, hän on niin väsynyt eikä käsitä kulkeneensa rajan yli. Hän luulee uneksivansa eikä tahdo häiritä untansa, sillä se on niin suloinen. Hän tuntee itsensä niin kevyeksi ja iloiseksi, hän ei tiedä miksi, mutta hän hämärästi tuntee nukkuvansa, eikä hän tahdo herätä.
Silloin hän kuulee nyyhkytyksiä ja itkua. Hänen tyttärensä pitää kylmää kättä omassaan ja päästää nyt tuskansa ilmi. Taas hän avaa silmänsä, hän näkee niin kuin sumun keskellä tutun huoneen ja tyttärensä, joka on polvillaan sängyn vieressä. Hän koettaa sanoa lohduttavia sanoja, mutta ei saa tytärtään ymmärtämään, ja tämä valitus, jota hän ei voi tyynnyttää, häiritsee sitä mielihyvää, jota hän oli tuntenut.

Mutta nyt hän näkee ne valoisat olennot, jotka seisovat hänen vuoteensa ympärillä. Hänen poikansa kumartuu hänen puoleensa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Äiti, rakas äiti, tervetuloa!" Onnellinen hymy säteilee hänen kasvoistaan, hän on tuntenut poikansa, kietoo kätensä hänen kaulaansa ja sanoo: "Kiitos!" Sitten hän katselee muita, tuntee heidät ja hymyilee heille, mutta on liian heikko voidakseen puhua. Silmät sulkeutuvat uudestaan, ja hän vaipuu suloiseen raukeaan horrokseen. Ystävät nostavat hänet käsivarsilleen, he liitävät huoneesta ylös avaruuteen. Pieni voittokulkue häviää etäisyyteen.
Arvaan että mielellään tahtoisit seurata vapautunutta henkeä hänen lentomatkallaan ja nähdä, minne hän pysähtyy ja millaisiin oloihin hän joutuu, mutta toistaiseksi saat malttaa mielesi. Ehkä meillä on joskus toiste tilaisuus puhua sellaisista asioista. Minulla on vielä sanoattavana sinulle muutamia sanoja kuolemasta, ja siitähän tässä kirjeessä piti puhua. Tästä pienestä taulusta, jonka nyt olet nähnyt, voit ymmärtää, että kuolema ei ole sellainen vaarallinen mörkö, joksi ihmiset ovat tahtoneet sen tehdä, vaan vapauttaava enkeli, joka hellävaroen ja kevyesti irrottaa maalliset kahleet ja vie hengen takaisin hänen oikeaan kotiinsa. Tiedät itse, kuinka ihanaa on, kun kevätlukukausi päättyy ja saat jättää koulun ja läksyt ja muuttaa maalle, jossa mielinmäärin saat temmeltää metsässä ja kedolla kukkasten ja mehiläisten keskellä. Mutta varmaan tuntuu vapautuneesta hengestä vielä paljon ihanammalta, kun hän hyvin eletyn maallisen elämän jälkeen saa muuttaa ylhäisee "kesämaahan", jossa rakkaus säteilee ja loistaa tavalla, jota emme voi käsittääkään, ja jossa henkinen valo taittuu niin väririkkaaseen spektriin, että jokainen voi vastaanottaa ne säteet, jotka hänelle parhaiten sopivat.

Mutta voit myös ymmärtää, että kuolema ei kaikille ole yhtä ihana, eivätkä kaikki pääse valoisiin maailmoihin. Tässä niin kuin kaikessa on eri asteita. Se, joka on ollut kova ja kylmä eikä ole tuntenut mitään myötätuntoa muiden kärsimystä kohtaan, joka ei koskaan ole kaivannut muiden rakkautta eikä koskaan omassa rinnassaan sitä tuntenut, häntä eivät kohtaa valoisat henkiolennot, sillä hänellä ei ole niitä koskaan ollut. Yksinään hän saa etsiä tien kehnoon asumukseen, jonka hän on valmistanut itselleen toisessa maailmassa, ja siellä hän varmaan tulee tuntemaan kuinka kylmää ja kolkkoa on yksin elää.
Vielä huonommin käy luonnollisesti sen, joka tässä elämässä on ollut törkeä rikoksen tekijä. En nyt tarkoita vain sellaisia, jotka ovat rikkoneet inhimillistä lakia, vaan niitäkin, jotka vastoin parempaa tietoaan ovat polkeneet jalkoihinsa jumalallisen lain, joka vaatii meitä olemaan totuudenmukaisia, hyviä ja puhtaita - niitä jotka ovelasti ovat petkuttaneet lähimmäisiään tai armottomasti imeneet heidän työvoimaansa tullakseen itse rikkaiksi, - niitä, jotka ovat ryvettäneet itsensä himoissa ja vetäneet sielunsa lokaan. Heille kuolema on kauhistuksen kuningas aivan täydellä syyllä, sillä heidän heräämisensä toisella puolella on kuvaamattoman kauhea.
Mutta ymmärrät myöskin, että näiden äärimmäisyyteen menneiden ihmisten välillä, joita tässä olen kuvannut, on olemassa ääretön määrä erilaisia asteita, koko se suuri ihmisjoukko, joka on elänyt moitteettomasti, mutta samalla tekemättä mitään todellista hyvää, kaikki ne, jotka eivät vielä ole heränneet tietoisuuteen siitä, että he ovat ikuisuusolentoja, että he ovat itselleen vastuunalaiset siitä, kuinka he käyttävät niitä kehittymisen tilaisuuksia, jotka maaelämä heille tarjoaa. Mutta kaikille heille kuolemanjälkeinen herääminen on aivan sen mukainen, kuin heidän elämänsä on ollut. Mitä lämpimämmin heidän sydämensä on sykkinyt kaiken hyvän ja totuuden puolesta, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään varsinaista uskonnollista vakaumusta, sitä valoisampi on uusi maailma, johon he siirtyvät, mutta mitä enemmän he ovat vajonneet pikkumaisiin maallisiin olosuhteisiin ja aineellisiin harrastuksiin, sitä vieraampina he seisovat uuden elämänsä edessä, sitä epämiellyttävämmältä henkimaailma heistä tuntuu.

Eikö ole luonnollista, että niin täytyy olla? Sisällinen ihminen meissä ei muutu silti vaikka jätämme maallisen ruumiin. Samat harrastukset, jotka meillä oli täällä maan päällä, samat viat ja samat hyveet me viemme mukanamme kuoleman taakse, ja siitä, sopivatko nämä harrastukset ja nämä ominaisuudet uuteen olemistilaan, riippuu, sopiiko se meille ja tulemmeko uudessa elämässä hyvin vai huonosti viihtymään. Ajattele, kuinka tärkeätä sen vuoksi on oikein käsittää maallisen elämämme merkitys ja elää se niin, että se tuottaa siunausta tulevassa elämässä.
Tiedäthän, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät edes usko, että on olemassa tuonpuoleinen elämä, tai jotka koettavat luulotella, että he eivät usko. He saavat kuoltuaan usein sen käsityksen, että he yhä elävät maan päällä. He eivät jaksa kohottautua sen tason yläpuolelle, jota he pitivät korkeimpana, he liikkuvat vanhoissa oloissaan ja kuvittelevat, että he yhä tekevät samaa työtään, valvovat samoja etujaan. He eivät vain voi käsittää, miksi ihmiset eivät enää kuuntele heitä ja tottele heidän käskyjänsä. He tuntevat itsensä hyvin onnettomiksi, kun tulevat syrjäytetyiksi ja jäävät huomiotta. Voi kulua monta, monta vuotta, ennen kuin sellainen henki käsittää olevansa niin kuin sanotaan kuollut ja ymmärtää, että siis todella on olemassa kuoleman jälkeinen elämä. Kun he sitten viimein heräävät, tuntevat he itsensä kovin vieraiksi eivätkä tahdo tulla toimeen uudessa olemistilassaan.
On myös ihmisiä, jotka oikein ylvästelevät siitä, että heillä muka on "niin valistunut usko", niin "yhtäpitävä tieteen katsantokannan kanssa", että he kieltävät kaiken henkisyyden ja siis myös kuoleman jälkeisen elämän. He saavat monasti kokea kuvittelunsa seuraukset siten, että he kuoleman jälkeen tuntevat itsensä kuin lamautuneiksi, lepäävät vain puoleksi tietoisessa horroksessa, josta he eivät voi nousta, ja kuitenkaan he eivät voi olla tuntematta, että he yhä ovat olemassa. He ovat itse nurinkurisen uskonsa kautta luoneet tämän surullisen henkisen lamaannustilan, joka pitkiä aikoja voi pitää heidät vallassaan.
Näet siis, että kuoleman jälkeinen herääminen voi olla hyvin erilainen eri mielenlaadun mukaan. Tämä herääminen onkin itse asiassa henkisen katsantokantamme, sydämemme, mielemme, ajatustemme johdonmukainen tulos. Mitä me kylvämme, sitä saamme niittää.

Yksi kuoleman jälkeinen kokemus lienee kuitenkin useimmilla yhteinen, ja se on sanomattoman mieluisa vapauden tunne, joka sielun täyttää heti kun se on jättänyt raskaan ja raihnaisen tomumajan. Tuntuu niin helpolta hengittää, taudin tuskat ovat hävinneet, uusi elämä sykkii jo suonissa, ihminen tuntee samanlaista mielihyvää kuin silloin, kun kuumetauti helpottaa ja parantuminen alkaa.
Sellainen on kuolema, ei tyhjiinhäviäminen, vaan syntyminen uuteen elämään, ja sellainen on ensimmäinen herääminen. Jos voimiemme mukaan olemme eläneet hyvää, totuudenmukaista ja puhdasta elämää, niin ei meidän tarvitse mitään pelätä, vaan voimme kaikkea toivoa, kun kuolema tulee. Silloin hän on vapauttaja, joka hellävaroen johtaa meidät kynnyksen yli valoisampaan maailmaan, ihanampaan elämään. Sen vuoksi meillä on täysi syy toivottaa hänet tervetulleeksi, kun hän tulee meitä noutamaan. Ja vaikka hän tulisi viemään meiltä jonkun rakkaistamme, emme saa unohtaa, että rakastettumme pääsee toisella puolella niin paljon parempaan elämään, ja meidän on ilomielin suotava se hänelle.
Ja sitten sinun on muistettava, että et koskaan saa häiritä kuolleen rauhaa itkulla ja valituksilla. Rukoile vain ystäväsi puolesta, se vahvistaa teidän välillänne olevaa sidettä, niin että te helposti taas löydätte toisenne, kun itse pääset lähtemään maan päältä. Jälleennäkemisen ilo silloin korvaa eron aikaansaaman ikävän; sillä tiedä, että kuolema ei koskaan voi katkaista henkisiä siteitä, jotka epäitsekäs rakkaus tai todellinen ystävyys täällä on solminut. Maailmankaikkeus on rajaton, mutta olipa kaksi ystävystä toisistaan paikkaan nähden kuinka kaukana tahansa, niin he kuitenkin kohtaavat toisensa, jos he vaan itse niin tahtovat. Se on yhtä yleisesti, yhtä kaikkiallisesti vaikuttava luonnonlaki kuin painovoimalaki.
Ajattele, minkä varmuuden se tieto meille antaa; ei ole enää mitään hätää olla ihmisenä.
Nyt on varmaan monta arkaa kysymystä hiipinyt esiin kätköistään ja odottaa vastaustaan? Sinä ihmettelet, miltä tuo toinen maailma näyttää, missä se sijaitsee ja millaiseksi elämä silloin muodostuu.
Nämä kysymykset ovat aivan luonnolliset. Mutta voit ymmärtää, että me emme paljoa tiedä "lopun asioista", eikä ole helppoa oikein kuvata sitä vähäistäkään, mitä me niistä tiedämme. Yritän kuitenkin ensi kirjeessäni, mutta - älä odota, että sinulle liian paljon voi antaa
vanha isoisä.

KAUNIS KUOLEMA; John O'Donahuen kirjasta "Anam Cara, kelttiläistä viisautta" (Otava 1999)

Olin kerran erään ystäväni kuolinvuoteen äärellä. Hän oli ihastuttava nuori nainen ja kahden lapsen äiti. Hänen apunaan oli pappi, joka myös oli hänen ystävänsä. Pappi tunsi hänen sielunsa ja henkensä. Kun nainen eräänä iltana ymmärsi kuolevansa aivan pian, häntä alkoi pelottaa. Pappi tarttui häntä kädestä ja rukoili hartaasti, että saisi sydämeensä ne sanat, joilla voisi rakentaa pienen sillan hänen matkalleen. Pappi tunsi hänet vuosien takaa, joten hän alkoi kertailla erilaisia muistoja. Hän kertoi naisen hyvyydestä, kauneudesta ja ystävällisyydestä. Tämä nainen ei ollut koskaan tehnyt kenellekään pahaa. Hän oli aina auttanut kaikkia. Pappi muisteli hänen elämänsä aikana tapahtunutta sanoen, ettei pelkoon ollut mitään syytä. Hän oli matkalla kotiin, jossa hänet toivotettaisiin lämpimästi tervetulleeksi. Jumala, joka oli lähettänyt hänet maan päälle, ottaisi hänet avosylin vastaan ja veisi hänet rakastavasti kotiinsa. Tästä kuoleva voisi olla aivan varma.

Vähitellen naisen valtasi uskomaton mielenrauha ja tyyneys. Hänen kauhunsa muuntui rauhaksi, jonka veroista tuskin koskaan olen tässä maailmassa nähnyt. Hänen levottomuutensa, huolensa ja pelkonsa olivat kuin poispyyhityt. Hän oli täysin samassa rytmissä oman itsensä kanssa, tilanteeseen sopeutunut ja kuin rauhallisuuden perikuva. Pappi sanoi, että nyt hänen pitäisi tehdä elämänsä vaikein asia. Hänen olisi hyvästeltävä perheenjäsenensä. Tämä oli äärimmäisen yksinäinen ja vaikea tehtävä.

Pappi lähti huoneesta ja meni hakemaan perheen. Hän sanoi heille, että kukin voisi olla huoneessa viisi tai korkeintaan kymmenen minuuttia. Jokaisen oli määrä mennä puhumaan kuolevalle, kertoa hänelle rakkaudestaan ja siitä, kuinka paljon hän heille merkitsi. Itkeä ei saisi, eikä lähtevää saisi kuormittaa millään lailla. Itkun aika olisi myöhemmin, mutta nyt kaikkien pitäisi keskittyä helpottamaan kuolevan matkaa. Kukin meni vuorollaan huoneeseen puhumaan hänen kanssaan, lohduttamaan häntä ja antamaan hänelle siunauksensa. Jokainen tuli sieltä murtuneena, mutta he olivat antaneet hänelle voimaa, joka auttaisi häntä matkalla ikuisuuteen. Kuoleva itse suhtautui tilanteeseen ihailtavasti. Viimein pappi meni huoneeseen ja antoi hänelle viimeisen voitelun, ja sitten me kaikki rukoilimme yhdessä. Ystävämme lähti hymyillen ja rauhallisin mielin matkalle, joka hänen piti tehdä yksin.

Oli suuri etuoikeus saada olla läsnä. Ensimmäisen kerran minun oma kuolemanpelkoni muuntui toiseksi. Ymmärsin, että jos ihminen elää elämänsä oikein, kenenkään taakkaa lisäämättä, ja koettaa tehdä rakkauden töitä, hän saa matkalle lähtiessään kokea mielenrauhaa ja tyyneyttä, joiden turvin hän voi siirtyä toiseen maailmaan tyylikkäästi ja tilanteen hyväksyen.

On uskomaton etuoikeus saada olla läsnä, kun joku on siirtymässä ikuisuuteen. Kun on paikalla pyhällä kuoleman hetkellä, pitäisi olla hyvin tietoinen tilanteesta. Toisin sanoen ei saisi ajatella omaa suruaan. Olisi pyrittävä keskittymään täydelleen tuohon toiseen ihmiseen, joka matkalle on lähdössä. Olisi kaikin keinoin koetettava helpottaa kuolevan lähtöä, niin että siirtyminen tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti.

Irlantilainen ruumiinvalvojaisten perinne on mielestäni ihastuttava. Sen rituaalisuuden ansiosta sielulla on runsaasti aikaa lähteä. Sielu ei jätä ruumista yhtäkkiä, vaan lähtö tapahtuu hitaasti. Kuoleman ensi vaiheissa on helppo havaita, miten ruumis muuttuu. Henkilö ei jätä elämäänsä aivan heti. On tärkeää, ettei vainajaa jätetä yksin. Ruumishuoneet ovat kalseita, kliinisiä paikkoja. Kun hekilö kuolee, hänen pitäisi mahdollisuuksien mukaan antaa olla tutussa ympäristössä niin, että siirtymisvaihe toteutuisi mukavasti, mutkattomasti ja turvallisesti. Ensimmäisten viikkojen aikana henkilön kuoleman jälkeen hänen sieluaan ja muistoaan tulisi varjella. Vainajan puolesta tulisi lausua rukouksia, niin että hänen kotimatkansa helpottuisi. Kuolema on askel tuntemattomaan, ja jokainen tarvitsee mahdollisimman paljon turvaa sille matkalle lähtiessään.

Nykymaailmassa kuolemalle ei anneta sen ansaitsemaa arvostusta. Hautajaisiin liittyy kyllä dramatiikkaa, mutta tapahtuma jää usein tunnelmaltaan pinnalliseksi. Kulutuskeskeisestä yhteiskunnastamme on kadonnut rituaalien ja viisauden ymmärrys, jollaista tämä siirtymäriitti edellyttää. Kuoleman matkalle lähtenyt henkilö tarvitsee perusteellisempaa huolenpitoa kuin kuvitellaan.

(Suomentanut Anuirmeli Sallamo)