OSCAR BUSCH: KUOLEMASTA

Luku X kirjasta "Suuret ihmeet", Blavatsky-looshi ry./Teosofinen seura ry. 1957

Ystäväni rakkain!
Olemme tähän asti miltei yksinomaan puhuneet näkyväisestä luomistosta ja elämästä, tämän luomiston monenlaatuisista muodoista. Seuraavissa kirjeissäni koetan esittää sinulle katsauksen ympärillämme olevaan näkymättömään maailmaan ja opettaa sinua ymmärtämään sen elinehtoja ja onnenmahdollisuuksia. Mutta tähän näkymättömään maailmaan vie portti, jonka läpi meidän kaikkien ennemmin tai myöhemmin on kuljettava ja jota sanomme kuolemaksi. Voi siis olla paikallaan ensin puhua vähän tästä ihmeellisestä muutoksesta, jota ihmiset yleensä niin vähän ymmärtävät ja josta he eivät mielellään tahdo puhua.
Sinä ehkä itse tunnet tätä ainetta kohtaan hieman vastenmielisyyttä. Sinä, joka olet nuori, joka olet täynnä elämää ja tunnet sen ihanana virtaavan ruumiisi jokaisessa säikeessä, sinä et tahtoisi ajatella kuolemaa. Mielestäsi isoisä on paha, kun hän on tähän kirjeeseensä valinnut sellaisen aiheen.
Niin et saa ajatella, ystävä pieni. Tahdon tänään puhua siitä juuri sitä varten, että oppisit ymmärtämään tämän muutoksen todellisen merkityksen. Sen avulla toivottavasti kuoleman pelottava vaikutus paremmin kuin millään muulla keinoin haihtuu.
Oletko nähnyt jonkun kuolevan? - jonkun, joka elämässä on ollut sinua lähellä. Ei ole ihmettä, jos sinusta silloin on tuntunut hieman kaamealta. Rakkaat silmät, jotka niin ystävällisesti sinua katselivat, ovat sammuneet, huulet, joita niin usein suutelit, ovat kovettuneet ja sulkeutuneet, kädet, jotka sinua hyväilivät, ovat käyneet kankeiksi ja kylmiksi. Ei voi kieltää, että kuva, jonka kuollut tarjoo, on ruma ja vastenmielinen, eikä ole ihmettä, että ihmiset yleensä kauhistuvat tätä kolkkoa kuvaa, joka on maallisen elämän näkyväinen loppu. Sen tähden ihmiset tuskin koskaan puhuvat kuolemasta, sen tähden he eivät mielellään sitä ajattele, ja jos heidän joskus täytyy ajatella, niin he samalla hiljaisesti vakuuttavat itselleen, että se on jokin, joka heitä tuskin koskee. Ja kuitenkin heidän kaikkien täytyy kokea kuolema.
Ei mikään ole varmempaa kuin että me kuolemme, eikä mikään ole epävarmempaa kuin se milloin kuolema tulee.
Vanhus saa kärsiä tautia ja puutetta, kunnes kuolema vihdoin tulee kaivattuna vapauttajana, toisen äkillinen sairaus melkein yht'äkkiä kaataa keski-iässä, toinen taas sammuu pienenä lapsena niin kuin heikko kynttilän liekki. Toisen kuolema tempaa toimeliaan työn keskeltä, kun hänellä vielä on niin paljon tekemättä, toinen on toimeton ja elää raahustaa, niin kuin tuntuu, aivan hyödyttömänä!
kuolema on kummallinen herra, joka ei näytä panevan mitään huomiota ikään, elämäntehtävään eikä maailmalliseen etevyyteen. Hän varmaan menettelee aivan erikoisten lakien mukaan, joita emme tunne. Usein hän tulee odottamattomana, useimmiten epämieluisana vieraana. Ihmiset ovatkin kuolemaa kuvatessaan esittäneet hänet kauhistuttavan muotoisena luurankona, jolla on viikate kädessään merkkinä siitä, että hän kulkee niittämässä ihmisiä niin kuin ruohoa niitetään.
Siltä näyttää kuolema katsottuna maalliselta näkökannalta.

Mutta katsokaamme sitä nyt kuoleman verhon toiselta puolelta - kaikkea on katsottava eri puolilta. Ajattele, että vanha mummo makaa kuolinvuoteellaan. Pitkän ja uutteran elämän aikana hänessä on ollut elävä usko Jumalaan, iloinen luottamus hänen johdatukseensa, ja sen vuoksi hän aina on tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, järkyttivätpä elämän myrskyt häntä miten pahasti. Tämä hänen hurskas uskonsa on elämässä ilmennyt hyvyytenä kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tulleet hänen lähelleen. Vaikka hänellä itsellään on ollut hyvin vähän maallista omaisuutta, on hän hyväsydämisenä jakanut sitä niille, joilla on ollut vielä vähemmän, ja aina ovat ne, jotka häneltä ovat etsineet lohtua huoliinsa, saaneet häneltä rohkaisevan sanan, viisaan neuvon tai ystävällisen osanoton.
Nyt hän makaa niin hiljaa ja tuntee, että hänellä ei enää ole kauan elonaikaa. Hän ajattelee, niin kuin hän aina on ajatellut: Tapahtukoon Jumalan tahto!
Hänen vuoteensa ääressä istuu tytär, joka rakastaa äitiänsä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Hän on syvän liikutuksen vallassa, sillä nyt hän ymmärtää, että eron hetki on tullut, mutta suru painaa kokoon hänen rintansa, hän ei voi puhua eikä itkeä. Hänen katseensa on hätäisenä, epätoivoisena kiinni äidissä.
Mutta hän ei ole yksin tämän kuolinvuoteen ääressä; sen vieressä seisoo myös valoisa henkiolento. Se on kuolevan suojelusenkeli, joka koko elämän aikana on seurannut hänen askeleitaan ja iloinnut hänen lapsellisesta, hurskaasta puhtaudestaan. Nyt hän on tullut häntä noutamaan ja seisoessaan siinä iloitsee siitä, että hän saa toivottaa kuolevan tervetulleeksi valoisampaan maailmaan. Mutta hän ei ole yksinään. Tuossa tulee useita valoisia olentoja: hän, joka kerran oli hänen äitinsä, toinen, joka on ollut hänen poikansa, ystävä, joka on ollut häntä lähellä, muuan toinen, jonka hän sydämellisten kehoitustensa ja rukoustensa avulla varjeli joutumasta eksyksiin elämässä, he tulevat toinen toisensa perästä. On niin kuin taivaassa olisi kiertänyt kapula, joka on koonnut kaikki vanhuksen ystävät.
Nyt he kaikki tahtovat olla mukana, sillä valon maailmassa on aina iloinen juhla, kun siellä otetaan vastaan pyhiinvaeltaja, joka saapuu kotiin hyvin suoritetun maallisen vaelluksen jälkeen. He tervehtivät kaikki suojelusenkeliä, joka seisoo niin säteilevän ihanana puettuna hohtavan valkoisiin vaatteisiin. Hän hymyilee heille ja antaa heille vaikenemisen merkin, sillä nyt kuoleminen on alkanut, ja silloin kuolevaa ei millään tavalla saa häiritä. Ja he hiipivät hänen luokseen ja katselevat hänen silmiinsä.
Hymynhäive nousee vanhuksen huulille hänen maatessaan harmaantunut pää patjalle painuneena. Hänen henkiset aistinsa alkavat herätä sikäli kuin maalliset heikkenevät. Ehkä hän näkee tutut kasvot tai tuntee sen ihanan lämmön, joka huokuu päänalusen viereen polvistuneiden rukouksista. Eräs hänen henki-ystävistään on tuonut mukanaan viulun ja soittaa hiljaa hivelevän sävelen. Sairas avaa vielä kerran silmänsä, hän kuulee soiton ja ihmettelee, mistä se tulee, mutta sulkee ne taas ja vaipuu tiedottomana horrokseen.
Katsokaamme mitä nyt tapahtuu.

Muistat ensimmäisistä kirjeistäni, että ihmishenki vaeltaessaan maan päällä on puettu kahteen ruumiiseen, fyysilliseen ja astraaliseen eli niin kuin sitä myös sanotaan sieluun. Ne ovat olleet niin kiinteästi yhdessä kuin ajatella voi, mutta nyt niiden täytyy erota, sillä fyysillinen ruumis on kulunut loppuun, se ei enää jaksa suorittaa monia tärkeitä toimiaan, ja sen vuoksi sielu ei enää voi jäädä sen luo. On niin kuin ne nyt viimeisen kerran syleilisivät toisiaan ja sitten vähitellen alkaisivat irrottautua toinen toisestaan. Ensin vapautuvat sääret ja käsivarret, sitten vartalo ja viimein pää, ja vapautunut sielu, joka on äärettömän joustava, liukuu ulos kuolevan päästä ja pysähtyy leijailemaan pystyssä päänalusen yläpuolella. Valoisat henkiolennot, jotka ovat tulleet noutamaan ystäväänsä, laskevat hänen päänsä hellävaroen pielukselle, joka on punottu palmunlehdistä ja ruusuilla koristettu.
Nyt hän avaa silmänsä ja katselee hämmästyneenä ympärilleen, mutta hän sulkee ne taas pian, hän on niin väsynyt eikä käsitä kulkeneensa rajan yli. Hän luulee uneksivansa eikä tahdo häiritä untansa, sillä se on niin suloinen. Hän tuntee itsensä niin kevyeksi ja iloiseksi, hän ei tiedä miksi, mutta hän hämärästi tuntee nukkuvansa, eikä hän tahdo herätä.
Silloin hän kuulee nyyhkytyksiä ja itkua. Hänen tyttärensä pitää kylmää kättä omassaan ja päästää nyt tuskansa ilmi. Taas hän avaa silmänsä, hän näkee niin kuin sumun keskellä tutun huoneen ja tyttärensä, joka on polvillaan sängyn vieressä. Hän koettaa sanoa lohduttavia sanoja, mutta ei saa tytärtään ymmärtämään, ja tämä valitus, jota hän ei voi tyynnyttää, häiritsee sitä mielihyvää, jota hän oli tuntenut.

Mutta nyt hän näkee ne valoisat olennot, jotka seisovat hänen vuoteensa ympärillä. Hänen poikansa kumartuu hänen puoleensa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Äiti, rakas äiti, tervetuloa!" Onnellinen hymy säteilee hänen kasvoistaan, hän on tuntenut poikansa, kietoo kätensä hänen kaulaansa ja sanoo: "Kiitos!" Sitten hän katselee muita, tuntee heidät ja hymyilee heille, mutta on liian heikko voidakseen puhua. Silmät sulkeutuvat uudestaan, ja hän vaipuu suloiseen raukeaan horrokseen. Ystävät nostavat hänet käsivarsilleen, he liitävät huoneesta ylös avaruuteen. Pieni voittokulkue häviää etäisyyteen.
Arvaan että mielellään tahtoisit seurata vapautunutta henkeä hänen lentomatkallaan ja nähdä, minne hän pysähtyy ja millaisiin oloihin hän joutuu, mutta toistaiseksi saat malttaa mielesi. Ehkä meillä on joskus toiste tilaisuus puhua sellaisista asioista. Minulla on vielä sanoattavana sinulle muutamia sanoja kuolemasta, ja siitähän tässä kirjeessä piti puhua. Tästä pienestä taulusta, jonka nyt olet nähnyt, voit ymmärtää, että kuolema ei ole sellainen vaarallinen mörkö, joksi ihmiset ovat tahtoneet sen tehdä, vaan vapauttaava enkeli, joka hellävaroen ja kevyesti irrottaa maalliset kahleet ja vie hengen takaisin hänen oikeaan kotiinsa. Tiedät itse, kuinka ihanaa on, kun kevätlukukausi päättyy ja saat jättää koulun ja läksyt ja muuttaa maalle, jossa mielinmäärin saat temmeltää metsässä ja kedolla kukkasten ja mehiläisten keskellä. Mutta varmaan tuntuu vapautuneesta hengestä vielä paljon ihanammalta, kun hän hyvin eletyn maallisen elämän jälkeen saa muuttaa ylhäisee "kesämaahan", jossa rakkaus säteilee ja loistaa tavalla, jota emme voi käsittääkään, ja jossa henkinen valo taittuu niin väririkkaaseen spektriin, että jokainen voi vastaanottaa ne säteet, jotka hänelle parhaiten sopivat.

Mutta voit myös ymmärtää, että kuolema ei kaikille ole yhtä ihana, eivätkä kaikki pääse valoisiin maailmoihin. Tässä niin kuin kaikessa on eri asteita. Se, joka on ollut kova ja kylmä eikä ole tuntenut mitään myötätuntoa muiden kärsimystä kohtaan, joka ei koskaan ole kaivannut muiden rakkautta eikä koskaan omassa rinnassaan sitä tuntenut, häntä eivät kohtaa valoisat henkiolennot, sillä hänellä ei ole niitä koskaan ollut. Yksinään hän saa etsiä tien kehnoon asumukseen, jonka hän on valmistanut itselleen toisessa maailmassa, ja siellä hän varmaan tulee tuntemaan kuinka kylmää ja kolkkoa on yksin elää.
Vielä huonommin käy luonnollisesti sen, joka tässä elämässä on ollut törkeä rikoksen tekijä. En nyt tarkoita vain sellaisia, jotka ovat rikkoneet inhimillistä lakia, vaan niitäkin, jotka vastoin parempaa tietoaan ovat polkeneet jalkoihinsa jumalallisen lain, joka vaatii meitä olemaan totuudenmukaisia, hyviä ja puhtaita - niitä jotka ovelasti ovat petkuttaneet lähimmäisiään tai armottomasti imeneet heidän työvoimaansa tullakseen itse rikkaiksi, - niitä, jotka ovat ryvettäneet itsensä himoissa ja vetäneet sielunsa lokaan. Heille kuolema on kauhistuksen kuningas aivan täydellä syyllä, sillä heidän heräämisensä toisella puolella on kuvaamattoman kauhea.
Mutta ymmärrät myöskin, että näiden äärimmäisyyteen menneiden ihmisten välillä, joita tässä olen kuvannut, on olemassa ääretön määrä erilaisia asteita, koko se suuri ihmisjoukko, joka on elänyt moitteettomasti, mutta samalla tekemättä mitään todellista hyvää, kaikki ne, jotka eivät vielä ole heränneet tietoisuuteen siitä, että he ovat ikuisuusolentoja, että he ovat itselleen vastuunalaiset siitä, kuinka he käyttävät niitä kehittymisen tilaisuuksia, jotka maaelämä heille tarjoaa. Mutta kaikille heille kuolemanjälkeinen herääminen on aivan sen mukainen, kuin heidän elämänsä on ollut. Mitä lämpimämmin heidän sydämensä on sykkinyt kaiken hyvän ja totuuden puolesta, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään varsinaista uskonnollista vakaumusta, sitä valoisampi on uusi maailma, johon he siirtyvät, mutta mitä enemmän he ovat vajonneet pikkumaisiin maallisiin olosuhteisiin ja aineellisiin harrastuksiin, sitä vieraampina he seisovat uuden elämänsä edessä, sitä epämiellyttävämmältä henkimaailma heistä tuntuu.

Eikö ole luonnollista, että niin täytyy olla? Sisällinen ihminen meissä ei muutu silti vaikka jätämme maallisen ruumiin. Samat harrastukset, jotka meillä oli täällä maan päällä, samat viat ja samat hyveet me viemme mukanamme kuoleman taakse, ja siitä, sopivatko nämä harrastukset ja nämä ominaisuudet uuteen olemistilaan, riippuu, sopiiko se meille ja tulemmeko uudessa elämässä hyvin vai huonosti viihtymään. Ajattele, kuinka tärkeätä sen vuoksi on oikein käsittää maallisen elämämme merkitys ja elää se niin, että se tuottaa siunausta tulevassa elämässä.
Tiedäthän, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät edes usko, että on olemassa tuonpuoleinen elämä, tai jotka koettavat luulotella, että he eivät usko. He saavat kuoltuaan usein sen käsityksen, että he yhä elävät maan päällä. He eivät jaksa kohottautua sen tason yläpuolelle, jota he pitivät korkeimpana, he liikkuvat vanhoissa oloissaan ja kuvittelevat, että he yhä tekevät samaa työtään, valvovat samoja etujaan. He eivät vain voi käsittää, miksi ihmiset eivät enää kuuntele heitä ja tottele heidän käskyjänsä. He tuntevat itsensä hyvin onnettomiksi, kun tulevat syrjäytetyiksi ja jäävät huomiotta. Voi kulua monta, monta vuotta, ennen kuin sellainen henki käsittää olevansa niin kuin sanotaan kuollut ja ymmärtää, että siis todella on olemassa kuoleman jälkeinen elämä. Kun he sitten viimein heräävät, tuntevat he itsensä kovin vieraiksi eivätkä tahdo tulla toimeen uudessa olemistilassaan.
On myös ihmisiä, jotka oikein ylvästelevät siitä, että heillä muka on "niin valistunut usko", niin "yhtäpitävä tieteen katsantokannan kanssa", että he kieltävät kaiken henkisyyden ja siis myös kuoleman jälkeisen elämän. He saavat monasti kokea kuvittelunsa seuraukset siten, että he kuoleman jälkeen tuntevat itsensä kuin lamautuneiksi, lepäävät vain puoleksi tietoisessa horroksessa, josta he eivät voi nousta, ja kuitenkaan he eivät voi olla tuntematta, että he yhä ovat olemassa. He ovat itse nurinkurisen uskonsa kautta luoneet tämän surullisen henkisen lamaannustilan, joka pitkiä aikoja voi pitää heidät vallassaan.
Näet siis, että kuoleman jälkeinen herääminen voi olla hyvin erilainen eri mielenlaadun mukaan. Tämä herääminen onkin itse asiassa henkisen katsantokantamme, sydämemme, mielemme, ajatustemme johdonmukainen tulos. Mitä me kylvämme, sitä saamme niittää.

Yksi kuoleman jälkeinen kokemus lienee kuitenkin useimmilla yhteinen, ja se on sanomattoman mieluisa vapauden tunne, joka sielun täyttää heti kun se on jättänyt raskaan ja raihnaisen tomumajan. Tuntuu niin helpolta hengittää, taudin tuskat ovat hävinneet, uusi elämä sykkii jo suonissa, ihminen tuntee samanlaista mielihyvää kuin silloin, kun kuumetauti helpottaa ja parantuminen alkaa.
Sellainen on kuolema, ei tyhjiinhäviäminen, vaan syntyminen uuteen elämään, ja sellainen on ensimmäinen herääminen. Jos voimiemme mukaan olemme eläneet hyvää, totuudenmukaista ja puhdasta elämää, niin ei meidän tarvitse mitään pelätä, vaan voimme kaikkea toivoa, kun kuolema tulee. Silloin hän on vapauttaja, joka hellävaroen johtaa meidät kynnyksen yli valoisampaan maailmaan, ihanampaan elämään. Sen vuoksi meillä on täysi syy toivottaa hänet tervetulleeksi, kun hän tulee meitä noutamaan. Ja vaikka hän tulisi viemään meiltä jonkun rakkaistamme, emme saa unohtaa, että rakastettumme pääsee toisella puolella niin paljon parempaan elämään, ja meidän on ilomielin suotava se hänelle.
Ja sitten sinun on muistettava, että et koskaan saa häiritä kuolleen rauhaa itkulla ja valituksilla. Rukoile vain ystäväsi puolesta, se vahvistaa teidän välillänne olevaa sidettä, niin että te helposti taas löydätte toisenne, kun itse pääset lähtemään maan päältä. Jälleennäkemisen ilo silloin korvaa eron aikaansaaman ikävän; sillä tiedä, että kuolema ei koskaan voi katkaista henkisiä siteitä, jotka epäitsekäs rakkaus tai todellinen ystävyys täällä on solminut. Maailmankaikkeus on rajaton, mutta olipa kaksi ystävystä toisistaan paikkaan nähden kuinka kaukana tahansa, niin he kuitenkin kohtaavat toisensa, jos he vaan itse niin tahtovat. Se on yhtä yleisesti, yhtä kaikkiallisesti vaikuttava luonnonlaki kuin painovoimalaki.
Ajattele, minkä varmuuden se tieto meille antaa; ei ole enää mitään hätää olla ihmisenä.
Nyt on varmaan monta arkaa kysymystä hiipinyt esiin kätköistään ja odottaa vastaustaan? Sinä ihmettelet, miltä tuo toinen maailma näyttää, missä se sijaitsee ja millaiseksi elämä silloin muodostuu.
Nämä kysymykset ovat aivan luonnolliset. Mutta voit ymmärtää, että me emme paljoa tiedä "lopun asioista", eikä ole helppoa oikein kuvata sitä vähäistäkään, mitä me niistä tiedämme. Yritän kuitenkin ensi kirjeessäni, mutta - älä odota, että sinulle liian paljon voi antaa
vanha isoisä.