Kiitos, anteeksi ja hyvästi, Rakas Äiti!

Piirrokseni äidistä v. 1995

Äitini joutui syyskuussa sairaalaan. Olin tottunut siihen että hänellä saattoi olla muutaman päivän reissuja, ja viime aikoina ne tuntuivat lisääntyneen, mutta tämä pitkittyi kolmeen viikkoon; hoito näytti alkaneen purra - niin kertoi minulle soittanut lääkäri - mutta jo seuraavana aamuna 15.10. tuli puhelu hoitajalta: äitini oli kuollut. 4.30 hän oli käynyt avustettuna vessassa, 6.00 hänet löydettiin elottomana. Se oli yllätys myös häntä hoitaneelle lääkärille. Koska kuolinsyy oli epäselvä, annoin tietenkin luvan lääketieteelliseen ruumiinavaukseen; samalla ajattelin sen antavan minulle hiukan lisäaikaa järjestelyihin. Häpeän sanoa, etten käynyt katsomassa häntä hänen ollessaan osastolla; jos olisin yhtään ajatellut nenääni pidemmälle... mutta toisaalta, ei se olisi mitään muuttanut. Silti ei koskaan pitäisi kuvitella että vielä on aikaa. Sitä ei voi tietää. Lääkäri kysyi minulta ennen hänen kuolemaansa, olenko huomannut hänessä muistamattomuutta, ja itse asiassa kiinnitin sellaiseen huomiota ensimmäistä kertaa vasta syyskuussa ennen hänen joutumistaan sairaalaan! Ilmeisesti hän oli alkanut jo disorientoitua tästä maailmasta. Onneksi hän sai kuitenkin pysyä enimmäkseen mieleltään järkevänä loppuun saakka; ruumis oli se joka alkoi antaa periksi jo vuosia aiemmin.  Muistan kuinka kerran käydessäni äitiä tapaamassa melkein järkytyin kun yhtäkkiä tajusin miten vanhalta ja raihnaiselta hän näytti! 

Samana päivänä töiden jälkeen menin suoraan sairaalaan, jonka kappeliin äitini ruumis oli minua varten tuotu ja laitettu esille. Lausuin aluksi ja lopuksi kolme Daimokua gashon* ja kumarruksen kera. Sanoin hänelle, "kiitos, anteeksi ja hyvästi, rakas äiti", sekä "Kristus olkoon sinussa, Hengen maan Valo loistakoon sinulle", joka on peräisin Kristiyhteisön hautauskaavasta (kuulun yhä Kristiyhteisöön, vaikka se ei tarkalleen ottaen vastaa henkilökohtaista vakaumustani enää). Meditoin puoli tuntia hänen ruumiinsa äärellä, elottomia kasvoja tuijottaen. Painoin suukon hänen kylmälle otsalleen. Suosittelen ehdottomasti kaikille, että he menisivät vähintäänkin katsomaan kuolleen läheisensä ruumista: se on yhtä luonnollinen kokemus kuin vastasyntyneen näkeminen ja mielestäni myös hyvin terveellinen muistutus! Muoto oli tyhjä, sen elävöittänyt liekki oli poissa - ei sammunut, vain poissa. Äitiä oli melkein vaikea tunnistaa, koska se ei enää ollut hän - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Myöhemminkin jotkut viralliset tahot puhuivat "vainajasta" tarkoittaessaan ruumista, kuten minä sitä suoraan nimitin; ikään kuin kyseessä olisi vielä joku, vaikka se oli vain jokin joka aiemmin kuului jollekulle - tai oikeastaan ei edes kuulunut, vaan oli vain lainassa. "Ei vanhoissa kuorissa ole mitään murheellista", sanoi Pikku Prinssi.

Vaivihkaa hän on astunut Suureen Hiljaisuuteen... mikä voisikaan olla luonnollisempaa meille maan hiljaisille. Ehkä sitten seuraa tosiaan Rauha ja Lepo tämän elämän vastapainoksi. Ei yhtään huono ajatus.   

[* Daimoku: Nichiren-buddhalaisuuden mantra: Nam Myoho Renge Kyo, "ylistys Lootus-sutran Mystiselle Laille"; Gasho: käsien ele, jossa kämmenet laitetaan yhteen rinnan eteen - rukous, tervehdys, kiitollisuus, kunnioitus...]

Juuri tällaiset kokemukset johtivat Siddharta Gautaman etsimään valaistumista ja tulemaan Buddhaksi:

Yhtäkkiä 29 vuoden iässä hän kohtasi pysymättömyyden ja kärsimyksen. Tehdessään harvinaisen käynnin ylellisen palatsinsa ulkopuolelle hän näki ensin jonkun toivottoman sairaan. Seuraavana päivänä hän näki raihnaisen vanhuksen ja sitä seuraavana päivänä kuolleen henkilön. Hän oli hyvin poissa tolaltaan oivallettuaan, että vanhuus, sairaus ja kuolema odottivat lopulta jokaista, jota hän rakasti, eikä hänellä ollut tarjota heille suojaa tältä.

(Buddhalaisuus.fi: Kuka Buddha oli?)

Pelko ei ole se mitä perimmäisten asioiden äärellä tuntee, vaan syvä kunnioitus Elämän (ja Kuoleman) Majesteetin edessä. Miksi pelätä sellaista, mikä tulee meidän kaikkien osaksi yhtä luonnollisesti kuin olemme syntyneet tähän maailmaan? Me olemme kaikki samanarvoisia kuolemassa, ja kaikki yhtä yksin astumme kynnyksen yli. Kuolema ei erottele, ja blogin esipuheessa teen selväksi etten usko meitä jaettavan eri paikkoihin ja kohdeltavan eri tavalla. Karma ja uudelleen syntyminen pitävät huolen "oikeudenmukaisuudesta". Ja kun niin moni läheinen ja rakas on jo mennyt verhon taa, kuinka siellä voisi odottaa mitään pahaa? Niin kuin Platon sanoi: "Kukaan ei tiedä kuolemasta edes sitä, onko se paras kaikista hyvistä asioista. Mutta me pelkäämme kuolemaa ikään kuin tietäisimme varmasti, että se on pahin kaikista pahoista asioista." Ja vaikka monilla meistä - minä mukaan lukien - voi olla hyvinkin varmoja ajatuksia siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen (vai tapahtuuko mitään), niin tosiasia on ja pysyy, että kukaan meistä ei oikeasti tiedä! On typerää ylimielisyyttä jos ei tätä kykene tunnustamaan. Toisaalla olen kertonut että vaikka pidänkin kuolemanrajakokemuksia sinänsä todellisina, niin sen lisäksi mikä niissä on universaalia, mielestäni on myös paljon sellaista ainesta joka on kunkin ihmisen oman mielen tuottamaa ja tämä pitäisi pystyä erottamaan, joten niitäkään ei aina voi ottaa ihan sellaisenaan yksityiskohtaisena todisteena, vaikka kokijalle itselleen ovatkin varmasti merkityksellisiä.

Itkin ainoastaan ensimmäisenä päivänä. Koin myönteisenä sen että se sattui enemmän kuin osasin odottaa. Sen jälkeen tiedostaminen siirtyi tunteen tasolta ajatuksen tasolle, ja kaikkiin niihin huoliin mitä tästä aiheutuu. Olen etukäteen ollut huolissani siitä että joudun kantamaan kaikki velvollisuudet harteillani, mutta toisaalta minähän olen usein huolissani asioista ja aina kaikki kuitenkin menee parhain päin! Nyt koin vain hetkellisesti sen tunteen, että Verho kahden maailman välissä on ohentunut, mikä oli vahva edellisen puolisoni kuoltua; ero on ehkä siinä, että silloin minä itse aktiivisesti kurotin hänen puoleensa. Lisäksi tämä oli odotettavissa, vaikka pääsikin hieman yllättämään; on vain luonnollista että lapset hautaavat vanhempansa. Jos lasketaan vain ihmiset, olen kohdannut kuoleman näin läheltä nyt kolme kertaa. Isästäni olen kertonut aiemmin tässä blogissa, samoin edellisestä puolisostani. Joka kerta on ollut erilainen. Isääni minulla ei koskaan ollut minkäänlaista suhdetta, mutta hänen sukulaisensa auttoivat paljon järjestelyissä, ja hänellä oli reilusti säästöjä kattamaan kulut, ja enemmänkin. Puolisoni kanssa emme olleet virallistaneet suhdettamme; hänen isänsä pääasiassa hoiti viralliset asiat ja vanhemmat myös maksoivat kaiken. Minä sain kuitenkin päättää kaiken olennaisen. Yhteistä molemmissa kuolemantapauksissa oli se, että niistä koitui (lopulta) minulle siunausta monin tavoin. Nyt ensimmäistä kertaa joudun todellakin yksin vastaamaan kaikesta, ja äitini oli varaton. On surullista, että juuri eläkkeellä äitini joutui ottamaan kulutusluottoa kulutusluoton päälle tullakseen toimeen, ja ajautui myös ulosottoon. Hän oli samassa tehtaassa vuosikymmeniä, ja silti eläke ei riittänyt mihinkään; minun työhistoriallani ei näytä hyvältä...

Äidin jäämistöstä sain 
sentään uuden kauniin
kristallisen uhriastia-setin
alttarilleni

Laitoin alttarilleni valokuvan äidistä ja sytytin sen eteen tuikun, jota poltan päivittäin. Buddhalainen suruaika kestää 49 päivää, ja omituista kyllä, se päättyy täsmälleen äitini syntymäpäivään 4. joulukuuta. Tänä aikana omistan päivittäiset Gongyoni** hänelle, lukemalla alkuun tietyn meditaation, ja lopuksi yritän edes vähän aikaa harjoittaa tiibetiläiseen tapaan Phowaa - eri traditio, mutta buddhalaisuutta kaikki tyynni - mikä on kyllä vaikeaa, mutta tuntuu myös vaikuttavalta. Se on toki paljon enemmän kuin minä edes kykenen ymmärtämään, mutta yksinkertaisimmillaan pyrin visualisoimaan äitini, kultaisen valon hänen ylleen, valossa Buddhan hahmon, ja kuinka valo virtaa häneen ja lopuksi hän sulautuu valoon. Totta kai tiedostan: liian vähän liian myöhään. Vaikka uskonkin henkisten harjoitusten merkitykseen, kun ajattelee miten paljon enemmän olisin voinut tehdä hänen hyväkseen kun hän oli elossa, se on vähän sama kuin rukoilisi jonkun hädänalaisen puolesta sen sijaan että konkreettisesti auttaisi häntä jollain tapaa. Toki vilpitön hyvä tahto on puolet prosessista, mutta jos se ei ruumiillistu hyvinä tekoina, prosessi myös jää puolitiehen, kauniiksi ajatukseksi.  Arvokkain uhri loppujen lopuksi olisi ollut omistaa aikaani äidille kun se oli mahdollista.

[**Gongyo, "ahkera harjoitus", Nichiren-buddhalaisuudessa kahdesti päivässä alttarin edessä suoritettava liturgia, jossa resitoidaan Lootus-sutraa ja lausutaan Daimokua.]

Olen esim. kotihoidon joskus soittaessa kokenut sanattoman paineen siitä että olen itsekäs ja välinpitämätön - mutta ehkä se on pikemminkin ollut syyllisyys omassa mielessäni, joka on tuon ajatuksen saanut aikaan. Tänä vuonna pitkästä aikaa lienee taas tarvetta vuoden vaihteen irtipäästämis-rituaalilleni, josta jo olin luopunut, koska nykyään en enää yleensä kadu mitään. Viimeksi se oli erityisesti tarpeen puolisoni kuoltua. Tästä voikin päätellä, että läheisen kuolema yleensäkin aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Eihän mikään rituaali saa tehtyä tekemättömäksi - tai tässä tapauksessa pikemminkin muuta sitä että ei tehnyt tarpeeksi - mutta koska sitä nimenomaan ei voi enää muuttaa, on turha kantaa taakkaa sydämellään. Se mikä on mennyt, on mennyt: vain itseään voi muuttaa ja luoda sitä kautta parempaa tulevaisuutta; sehän on myös "karman" - joka tarkoittaa yksinkertaisesti tekoja - syvin olemus: sen metafyysisempiä tulkintoja ei tarvita. 

Nirvana-sutra lausuu: "Ihmiset ovat kärsineet alkaen lukemattomia kalpoja sitten. Luut jotka jättää taakseen kalpana, kasautuvat yhtä korkeiksi kuin Vipula-vuori lähellä Rajagrihaa, ja maito jota imee, vastaa neljän meren vettä. Veri jota vuodattaa, ylittää veden määrän neljässä meressä, ja niin myös kyyneleet joita vuodattaa surussa vanhempien, veljien ja sisarten, vaimojen, lapsien ja sukulaisten kuoleman vuoksi. Ja vaikka käyttäisi kaikki kasvit ja puut mitä maassa kasvaa neljän tuuman paloina  pitääkseen tukkimiehen kirjanpitoa niillä, ei voisi laskea kaikkia vanhempia joita on ollut menneissä elämän olemassaoloissa." Nämä ovat sanoja jotka Buddha lausui maatessaan salpuulehdossa elämänsä viimeisenä päivänä. Sinun pitäisi kiinnittää mitä tarkinta huomiota niihin. Ne merkitsevät että vanhempien määrää, jotka synnyttivät sinut alkaen lukemattomia kalpoja sitten, ei voida laskea edes tukkimiehen kirjanpidolla katkomalla kaikki kymmenen suunnan maailmoissa kasvavat kasvit ja puut neljän tuuman paloiksi.

- Nichiren

 Olin muutenkin jo ennen tätä pohdiskellut omaa epätäydellisyyttäni ja keskeneräisyyttäni Buddhalaisella polulla, ja nyt se vain korostuu. On helppo sanoa että "olenhan vain ihminen", mitä olen käyttänyt paljon selittelynä sille että ei edes yritä... Koskaan en ole tuntenut itseäni näin alhaiseksi. Tuntuu kuin olisin hylännyt äitini, jättänyt yksin. Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun esimerkiksi julkaisin blogikirjoituksen, "Omahyväisyys - narsismi - itsetunto". Jos on vain tasaisen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei ole kipinää, liikettä, haastetta... ELÄMÄÄ. Taannoin ajattelin että olen ikään kuin pysähtynyt paikoilleni, mutta nämä ajatukset ja tunteet todistavat että niin ei ole. KIITOS siitä! Edistystä omassa kehityksessä tapahtuu, mutta se on niin hienovaraista ettei sitä yleensä huomaa. Ylpeilen yleensä pään tiedolla, joten on terveellistä tulla nöyryytetyksi huomaamaan vajavaisuutensa sydämen sivistyksessä. Ehkä tämä on se siunaus mikä minun pitää saada tästä kuolemasta.

Minä ja äiti 1970-luvulla tätini
luona Haapamäellä

Äidin sairaalassa olon pitkittyessä pohdin omaa äiti-suhdettani. Lapsena minä olin arka mammanpoika, ja toisaalta vaikka tavallaan kehuskelen sillä että sain alle kouluikäisenä koluta vapaasti lähimetsiä ja kiipeillä puissa, muistan yhdenkin kerran kun olin johdattanut kaverini kauas pihapiiristä ja yhtäkkiä heidän vihaiset äitinsä ilmestyivät paikalle. Paitsi ei minun äitini. En silti syytä häntä mistään. Ei hänkään sille mitään mahtanut että perheessämme vallitsi puhumattomuuden kulttuuri, jossa ei liiemmin osoitettu tunteita. Eiköhän se ollut siirtynyt sukupolvelta toiselle. Eikä introversiossa sinänsä ole mitään pahaa. Olen minäkin introvertti, mutta en ehkä ihan niin paljon: koin tapaamiset ja puhelut kiusallisena, koska hänestä ei saanut paljoa irti ja senkin vähän joutui kiskomaan ulos. Kuitenkin edesmennyt puolisoni onnistui saamaan häneen yhteyden, ja ihmettelin aina heidän keskinäistä suhdettaan - minä kuulin aina kaikki äitini asiat puolisoltani. Uutinen hänen kuolemastaan saikin äitini kyyneliin. Toisaalta tullessani ulos kaapista yhden nolostuttavan salailuyrityksen jälkeen ja ollessani jo puolisoni kanssa, tein sen kirjeellä, jonka mukaan liitin Setan esitteen. Kului vähän aikaa, äitini soitti ja kysyi onko kaikki hyvin kun ei ole mitään kuulunut, lopuksi sanoi terveisiä puolisolleni. Yksinkertaista, vähin sanoin! Sen enempää en olisi kaivannutkaan.

Nykyinen puolisoni ei myöskään ole sellainen super-ekstrovertti kuin edesmennyt puolisoni, vaikka hänellä juttua riittääkin tuttujen kesken, joten hän ja äitini eivät oikein koskaan osanneet kommunikoida - enhän minäkään meinannut osata äitini kanssa! Äiti oli silti ainoa ulkopuolinen todistaja häissämme maistraatissa. 

Minulla ei ole epäilystäkään että me lapset olimme hänelle tärkeitä. Mutta minä en osannut arvostaa häntä tarpeeksi. Kaipaan jopa niitä lyhyitä puheluita ja käyntejä hänen luonaan, jotka koin usein muka kiusallisina. Olen menettänyt viimeisen ankkurin varhaislapsuuteeni; juureni, jotka ovat perusta sille että minusta tuli minä, on revitty irti. Ei se ollut huono lapsuus, vaikka muistankin pelänneeni monia asioita, ja kieltämättä mieleeni ei nouse mitään lämmön ja rakkauden täyteisiä muistoja, vaan monenlaisia tilanteita jotka lapselle tuottivat turvattomuuden tunnetta, ja jotka suoranaisesti aiheutuivat vanhemmistani, heidän käyttäytymisestään. 

Äitini elämästä ennen minua en tiedä mitään, paitsi hajanaisia katkelmia; en tiedä hänen ajatuksistaan, toiveistaan, haaveistaan. Ei ole kauaa siitä kun hän kertoi minulle että mies, jonka kanssa hän oli ennen isääni, on kuollut; siinä kaikki. En kysellyt enempää, koska olin niin tottunut hänen tapoihinsa etten edes odottanut vastausta mihinkään. 

Joudun nyt omin päin selvittämään kaikki käytännön asiat, koska juuri mistään ei ole mitään tietoa. Ajatelkaa ihmiset läheisiänne, ja pistäkää edes paperille kaikki tärkeät asiat! Niin minä teen. (Ja myös: älkää säilökö vuosia vanhoja laskuja ja kuitteja nurkissanne, vaan arkistoikaa mappiin ajankohtaiset paperit ja hävittäkää tarpeettomat!) Joskus kauan sitten kysyin äidiltäni miten hän toivoo asiat järjestettävän kuoltuaan, ja hän vastasi hyvin perinnäiseen tapaan että "eihän sellaista viitsi ajatella"! Kyllä pitäisi, juuri silloin kun siihen on vielä aikaa - jos ei itsen niin ainakin läheisten vuoksi! 

Ensimmäinen iso asia oli palvelutalo-yksiön irtisanominen. Avaimet takaisin kotihoidolta ja turvapalvelulta ja lääkeautomaatin ja turvapuhelimen palautus heille, rollaattori kaupungin apuvälineyksikköön. Sähkösopimuksen, puhelimen ja netin (äitini maksoi itse laskunsa nettipankissa!) irtisanominen, sekä lehtitilauksen lakkauttaminen. Osoitteen muutos postin nettilomakkeella äitini puolesta vain postille (ei digi- ja väestötietovirastoon), minun osoitteeseeni ja minun nimeni c/o-nimenä. Asunnon tyhjennys, josta jouduin maksamaan omalla kustannuksellani 300€ - muuta vaihtoehtoa en nähnyt, mutta se onkin ainoa kustannus jonka aion maksaa. Pidin vain muutaman tavaran, jotka toin tilataksilla kotiin. Tyhjentäjä oli sama firma, jolle kuusi vuotta sitten myin puolisoni antiikkimööpeleitä pilkkahintaan. Äidilläni vain ei ollut mitään arvokasta. Onneksi asunto oli pieni ja siisti kolmen vuoden asumisen jälkeen, vaikka siivooja kävi vain kerran kuussa, joten siivous oli helppoa: uuniakaan ei oltu koskaan käytetty. 

Digi-ja väestötietovirastosta sanottiin ettei kuolintieto vielä näy järjestelmässä, ja minun pitäisi odottaa kuolintodistusta; lukemani perusteella sen kirjoittaa ruumiinavauksen tekevä lääkäri. Vasta sitten voin saada virkatodistuksen äidistäni hänen pankkiasioitaan varten. Ilman sitä en voi vielä hakea sosiaalitoimesta hautausavustusta, enkä niin ollen myöskään asioida hautaustoimistossa. Omaisilla ei ole lain mukaan velvollisuutta maksaa varattoman ihmisen hautausta, se on syytä pitää mielessä! Laskujeni mukaan on mahdollista selvitä tonnilla. Tietenkin se tarkoittaa että kuolinilmoitusta ei julkaista, ja tuhkat haudataan muistolehtoon, jolloin uurnaa ei tarvita, eikä mitään virallista muistotilaisuutta pidetä, ainoastaan pieni kahvihetki kotona lähimpien kesken. Alunperin ajattelin, ettei edes nimilaattaa hautausmaan muuriin, mutta se ei paljoa maksa, joten maksan sen omalla kustannuksellani (se ei ilmeisesti ole sellainen kulu, jonka voi maksaa suoraan kuolinpesän tililtä ennen perunkirjoitusta); varaan täysin anonyymin lähdön itselleni. Äitini oli joka tapauksessa hyvin vaatimaton ihminen, ei hän paremmasta välittäisikään, ja kerran varmistinkin että hän tyytyy halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Ja sama koskee minua itseäni; haluan pyrkiä helpottamaan ennen kaikkea nykyisen puolisoni taakkaa sitten aikanaan niin henkisesti kuin taloudellisestikin - tämä oli taas tarpeellinen muistutus siitä; valmistautumista ei kannata lykätä, koska ei voi tietää milloin on liian myöhäistä. Tämä onkin taas yksi elämän virstanpylväs, konkreettinen merkki siitä että minulla itselläni on jo enemmän vuosia takana kuin edessä. Voit yrittää vältellä asiaa, mutta kuolemaa ei kukaan voi paeta; aina se seuraa kintereillä, ja kerran vääjäämättä tavoittaa sinut. 

Reilun parin viikon kuluttua minulle soitettiin sairaalasta, että hautauslupa ja kuolintodistuksen kopio voidaan lähettää minulle; ruumiinavaus oli tehty jo edellisellä viikolla - nopeaa toimintaa, loppujen lopuksi. Peruskuolemansyy oli sydämen kasvain; välitön kuolemansyy keuhkoveritulppa. Silti edelleen kesti että kuolintieto päivittyi väestötietorekisteriin; se näkyi noin viikon kuluttua tästä, eli reilut kolme viikkoa kuolemasta. En pystynyt tilaamaan virkatodistusta äidistäni nettilomakkeella - se ei toiminut oikein - joten oli pakko tehdä se puhelimitse; se toimitettiin pyynnöstäni joka tapauksessa sähköisesti, ja sekin oli  huono ratkaisu minulta: vaikeutena oli sen tulostaminen, johon minulla ei ole kotona mahdollisuutta, joten kesti pari ylimääräistä päivää ennen kuin onnistuin siinä. Kun vihdoin viimein pääsin pankkiin, se oli positiivinen yllätys: tilanne ei ollut niin huono kuin kuvittelin. Ei niin, että sieltä mitään perintöä riittäisi, mutta varat kattavat halvimman löytämäni vaihtoehdon mukaiset hautauskulut. Tunsin kiitollisuutta; jälleen kerran minun ei olisi pitänyt yhtään epäillä että Maailmankaikkeus toimii parhaakseni. Tosin tililtä oli mennyt marraskuun vuokra, joten jouduin sitä pyytämään takaisin; kuukausittain toistuva maksu piti poistaa maksupalvelusta, ja se piti tehdä lähettämällä nettipankissa viesti. Sitä ei voitu tehdä konttorissa, koska äitini tili oli eri Osuuspankissa.  Oli hyvä tietää, että marraskuun eläkkeet ja asumistuki maksetaan automaattisesti takaisin maksajille heidän sitä pyytäessään - minun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään. 

Oikeusaputoimisto pyysi tiedot minun ja puolisoni tuloista sekä menoista, kuten vuokra, laskeakseen olenko oikeutettu oikeusapuun perunkirjoituksessa. Kustannukset ovat 70€ kertamaksu + 110€/h, josta maksan omavastuuta 40%. Tilasin seurakunnilta sukuselvityksen, jossa saattaisi mennä aikaa monta viikkoa palvelun ruuhkautumisen takia; tarvittaessa verottajalta haetaan lisäaikaa. Vein ensi töikseni paksun nipun äidin laskuja sekä saldotodistuksen kuolinpäivältä oikeusaputoimistoon ennen sovittua puhelinneuvottelua. Lisäksi tarvitaan tilitapahtumat kuolinpäivästä alkaen (sitä ennen niitä ei anneta). 

Omasta vakaumuksestani riippumatta äitini toki haudataan perinteisin ev.lut. menoin, koska hän oli aina seurakunnan jäsen, vaikka en hänen uskomuksistaan mitään tiedä. Joskus kauan sitten tiedän hänen käyneen jonkun tuttavansa kanssa kirkossa ilmeisesti aika useinkin. Kuolemasta oli kulunut tasan kuukausi, kun soitin ensin ev.lut. seurakunnille ja varasin siunaustilaisuuden hautausmaan kappelissa - se olisi perjantaina klo 14, ja sitä varten saa palkallisen vapaapäivän - tuhkauksen ja tuhkan sijoittamisen muistolehtoon, sekä nimilaatan muuriin. Seuraavaksi kävin hautaustoimistossa, joka myi edullisia paketteja (kyllä, sellaisiakin löytää!): arkku (- uurna), pukeminen, kuljetus. Menin vahingossa ensin väärään liikkeeseen, ja pöyristyin heidän "halvimmista" hinnoistaan; kannattaa siis olla tarkka. 

Vuorossa hautajaispäivänä oli naispappi, mikä olikin minulle tärkein kriteeri; harkitsin kyllä kääntyä tutun papin puoleen - minulla oli kaksi vaihtoehtoa - mutta päätin etten mutkista asioita yhtään enempää. Sovimme tapaamisen kasvotusten hautajaisviikolla. Kanttorille ilmoitin musiikkitoiveeni, jotka ovat samat kuin edesmenneen puolisoni hautajaisissa alku- ja loppumusiikkina, siihen väliin en mitään muuta tahtoisikaan, mutta piti olla vähintään yksi virsi, joten valitsin suosikkivirteni 517 - sekin oli myös edesmenneen puolisoni hautajaisissa, hänenkin suosikkinsa. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Perheniemen opistossa 1992-93, useaan otteeseen: musiikkilinjan nuoret tykkäsivät laulaa sitä aamun avauksissa, joten siihen liittyy rakkaita muistoja. Se on jopa riemullinen, ja viimeinen säkeistö puhuu kuolemasta. Äidilläni tuskin oli lempivirsiä. Samoin valitsin lukukappaleeksi psalmin 23, josta aina olen pitänyt. Alkumusiikki oli Albinonin Adagio g-mollissa, loppumusiikkina Bachin kantaatti 147, "Kristus, Valo Valkeuden." Niiden väliin mahtuu tunteiden koko kirjo: aloitetaan haikeissa, surumielisissä tunnelmissa, ja päätetään toiveikkaisiin, jopa kohottaviin säveliin: tunsin kuinka oloni keveni Bachin alkaessa soida, vaikka ei tilaisuus missään vaiheessa ollut minulle liian raskas. Vein arkulle omasta ja veljeni puolesta molemmilta yhden ainokaisen valkoisen ruusun: ruusu on henkisenä symbolina läntinen vastine lootukselle (Nichiren-buddhalaisuuden pyhän tekstin, Lootus-sutran, alkuperäinen nimi sanskritiksi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen). "Kaunis, koruton tilaisuus", sanoi serkkuni. Varmasti äitini näköinen: hän lähti niin kuin eli. Ja se sopii myös minulle itselleni - ja itse asiassa itselleni haluan vieläkin vaatimattomampaa, uskokaa pois! 

Ymmärrän todella hyvin miksi Kristiyhteisön toimituksissa kuvaaminen yms. ei ole suotavaa, ja pidin siitä omasta puolestani kiinni myös nyt: olennaista on se mitä tapahtuu kunkin läsnäolijan sisimmässä juuri sillä hetkellä - sen voi tallentaa korkeintaan muistoihin, ja silloinkin vaillinaisesti koska hetki meni jo, se ei viivy eikä palaa. Kuten koko ihmiselämä. Takana voi olla jotain Ikuista, mutta se murtautuu aikaan vain välähdyksittäin. Parhaiten tällaiset hetket tallentaa esim. maalaamalla, tai kirjoittamalla runoksi. (Edellisen tein puolisoni kohdalla kolmen vuoden kuluttua - ks. "sydänleikkaus"; jälkimmäisen taas isäni kohdalla.)

Pieni myönnytys: toisen ottama kuva tilaisuudesta,
josta ei voi tunnistaa henkilöitä

Sukulaisia ei valita, he tulevat samassa paketissa kun synnyt tänne, ja minulla on todella löyhät sukusiteet; aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt tyystin, vaikka lapsena minulla toki oli paljon hyviä hetkiä esim. tätini luona Haapamäellä ja enoni luona Ähtärissä. Muutaman kanssa olen yhteydessä Facebookissa. Äiti piti heihin enemmän yhteyttä ja hänen myötään katkeaa sekin säie. Isän puoleiseen sukuun minulla ei koskaan ole mitään yhteyttä ollutkaan. Ei niin että inhoaisin sukuani, ei toki... se ei vain merkitse mitään erityistä. Miksi ihmiset, joihin sinut yhdistää veri, olisivat tärkeämpiä kuin hengenheimolaiset, sukulaissielut? Näin ajattelin jo nuorena ja ajattelen yhä. Esim. työtoverien kanssa täytyy tulla toimeen, koska heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä joka päivä; sukulaisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, ellei heidän kanssaan tule toimeen. Minä en ole ollut senkään vertaa tekemisissä sukuni kanssa, että tietäisin tulemmeko toimeen. Tämän asian kanssa sisäisesti hiukan kamppailin, koska en oikeastaan edes halunnut kutsua ketään. Tietenkään en voinut kieltää osallistumasta, ja he kutsuivat itse itsensä. Totta kai heillä oli oikeus, ja tiedän että äiti kyllä arvostaisi. Eihän tämä minun juhlani ollut. Eikä siitä silti mitään sukukokousta tullut, vain serkku ja kolme pikkuserkkua, jotka eivät edes voineet jäädä kahville (sääli, sillä olin valmistautunut siihen). En minä omiin hautajaisiini halua velvollisuudesta ihmisiä, joita en ole tavannut aikoihin ja jotka eivät tiedä minusta ja elämästäni mitään. En ole itsekään kokenut velvollisuudekseni osallistua sukulaisten hautajaisiin. 

Kaiken tämän keskellä joulu tekee tuloaan: minä olen ehdottomasti jouluihminen, joulumieli valtaa minut helposti. Ja kerran viikonloppuna tavalliseen tapaan puolisoni kanssa kaupungilla, tajusin yhtäkkiä olevani ONNELLINEN - jos siitä oli ikinä epäilystäkään... Hautajaisten jälkeen ja 49 päivän kuluessa umpeen, uusi lehti on kääntynyt ja äidin osalta tarina on tullut päätökseen ilman sen suurempaa draamaa. Se on vain osa elämää, ei sen enempää; toisin kuin kuusi vuotta sitten, tämä kuolema ei pysäyttänyt, järkyttänyt ja muuttanut koko elämääni. Jäljellä on vain perunkirjoitus, viimeinen muodollisuus siihen päälle.

Seuraavaksi saan saattaa rakkaan kissamme - joka tuli jo edesmenneen puolisoni aikana, ja jota äitini muutaman kerran kesäisin hoiti - rajan yli muutaman vuoden sisällä, ja sitten onkin minun vuoroni, jos luonnollinen järjestys säilyy (olenhan puolisoani vanhempi ja minulla on sydänsairaus). Paitsi jos joku ystävistäni ehtii ensin. Sitä en ollut tullut edes ajatelleeksi, ennen kuin muuan heistä mainitsi tästä mahdollisuudesta... 

Tämä antoi tarpeellisen sysäyksen kuolemaan valmistautumiseen. En halua että puolisoni joutuu tilanteeseen, jossa ei ole mitään tietoa mistään. Sovin tapaamisen hyvän ystävän kanssa kolmistaan, puhuaksemme tästä aiheesta, sillä koen että se keskustelu tarvitsee jonkun kolmannen läsnäolon, muuten aihe tulee liian kevyesti sivuutetuksi leikin laskun kera - jolle on toki paikkansa raskasta aihetta keventämään, mutta ei sen pitäisi jäädä vain sille tasolle. Olen myös tehnyt selväksi, että jos minusta tulisi puolisolleni lähinnä taakka ja rasite, on parempi erota ettei käy niin kuin minulle ja edesmenneelle puolisolleni: roikutaan löysässä hirressä kunnes kuolema meidät erottaa. Tärkein asia, mitä voin tehdä, on alkaa pistää rahaa sivuun pikku hiljaa. Laadin viimein valmiiksi tämän blogin sivun "Elämäni päättyessä" (ainahan sitä voi toki muokata), jossa kerron ajatuksiani oman kuolemani varalta, sekä uutuutena toisenkin sivun, "Nichiren-buddhalainen muistopalvelus", joka on mitä nimikin sanoo: olen suunnitellut sen itselleni. 

VNV Nation: From my hands

Suomennetut lyriikat: 

Niin paljon luulin että minun täytyisi sanoa. 

Vaikka yritän puhua, aikomukseni harhautuu. 

Emme voi välttää tosiasioita, jotka toivat meidät tänne. 

Olen tullut sanoakseni hyvästi. 

Valheet joita yritän kertoa omilla silmilläni; 

Ylpeyden teko, tahallinen kompromissi. 

Ole kiltti ja ymmärrä, kuinka revitty olen kun kävelen pois täältä. 

Minä suren hetkiä joita emme jaa. 

Jos olen aivan liian sentimentaalinen, pahoittelen. 

Ole kiltti ja ymmärrä, tällainen minä olen, ja tällainen minä tulen yhä olemaan kun olen kävellyt pois täältä. 

Tiedät etten ole epäystävällinen, kun sanon tulevaisuudessa että mennyt on vain mennyttä. 

Ei paluuta, ei sydämen muutosta. 

Mutta tämä on nyt, aika ei anna periksi. 

Ajatukseni paljastavat, niin helposti ilmiantavat. 

Kuinka kauan odotan täällä, sen jälkeen kun olet poissa. 

Mikään ei pääty, mutta en usko sitä nyt. 

Ole kiltti äläkä kävele pois täältä. 

Ja ollessani yksin, kun muistan nuo päivät, mikään ei muuta yhtä ainoaa tosiasiaa siitä kuka sinä olit minulle. 

Voi, tulkoon mitä tulee, ikuisesti loppuun saakka; huomaan niin vaikeaksi antaa sinun mennä. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Ei ole tarvetta surullisille hyvästeille. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Tiedän että on aika mennä, aika antaa tämän pudota käsistäni. 

SYDÄNLEIKKAUS

Tämä maalaus syntyi kolmen vuoden kypsyttelyn jälkeen. Kahden yrityksen ja erehdyksen
jälkeen päädyin sekatekniikkaan - akvarelli ja akryyli - joka parhaiten toi esiin haluamani
kontrastin. Halusin aina maalata kokemukseni edellisen puolisoni kuolemasta -
kuinka minusta tuntui "kuin kuoreni olisi murtunut" ja "minua vedettiin Valoon";
 sattumoisin maalasin sen pääsiäisenä 2019, ja siinä voi toki nähdä myös pääsiäisen sanoman,
kuolema ja ylösnousemus, laajemmin ymmärrettynä. Jälkeenpäin oivalsin
että se kuvastaa myös sydänleikkaustani, joka oli vain pari päivää maalauksen valmistumisen
jälkeen. Siten se on erinomainen symboli koko nykyiselle elämänvaiheelleni.

Nyt on aika käsitellä sydänleikkaustani, johon olen viitannut aiemmassa julkaisussani. On aika, koska vihdoin viimein olen palaamassa työelämään. Kirjoitan aiheesta sillä tavalla, että joku joka itse on menossa leikkaukseen, voi saada tästä jotain. Kerron sekä ihan konkreettisista asioista, joita kohtasin, että vähän henkisestä puolesta, joka on toki yksilöllistä ja voi olla hepreaa asioihin perehtymättömille. 

Alunperin leikkaukseni piti olla maaliskuussa 2019, mutta sitä ennen minun piti hoidattaa hampaani kuntoon - suun terveys on ensiarvoisen tärkeää - ja kävin hammaslääkärissä muutamankin kerran, ja yllättäen juuri edellisellä viikolla löydettiin hammas, joka piti juurihoitaa, ja se on muutaman viikon pituinen prosessi. Soitin Sydänsairaalaan, ja leikkaus piti sen takia toistaiseksi perua. Niin ikään minulla oli ollut kahden kuukauden sisällä ennen leikkausta kaksi erillistä tulehdusta, joihin sain antibioottikuurin, ja sekin olisi ollut este leikkaukselle, mutta ne kyllä paranivat ajallaan. Kun hampaani oli hoidettu, soitin taas Sydänsairaalaan, ja jonkin ajan kuluttua sain uuden leikkauspäivän: 30.4.2019.

Minulla oli lista asioista, jotka halusin hoitaa ennen leikkausta. En tiedä oliko siinä mitään järkeä, ehkä se oli vain jotain psykologista, elämän hallintaa... esim. uunin ja hellan taustan puhdistus eivät liity yhtään mihinkään. 

Parin kuukauden ajan päivittäin suorittaessani Gongyon ("ahkera harjoitus", Nichiren buddhalaisuudessa Lootus-sutran resitointi sekä mantran lausuminen), omistin toisen päivittäisen harjoitukseni sille että leikkaus onnistuisi erinomaisesti, toipuisin täyteen työkuntoon, ja myös tulisin taloudellisesti toimeen sairausloman aikana (päivän toisen harjoituksen omistan läheisteni hyvinvoinnille, jottei menisi liian itsekeskeiseksi). Lopuksi vielä lähetin kaukoreikiä itselleni leikkaukseen ja toipilasajalle. Myös toipilasaikana olen hoitanut itseäni Reikillä. Kristitty luonnollisesti rukoilisi vastaavasti. Onko sillä todellista vaikutusta, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta aivan varmasti sillä on psykologinen vaikutus, jota ei voi väheksyä!

Kahden viikon ajan ennen leikkausta iltaharjoituksen aikana poltin tuoksulyhdyssä Nardus-öljyä, joka on tunnettu siitä, että Jeesus voideltiin sillä kuolemaan, ja sen sanotaankin auttavan kuolemaan valmistautumisessa. En tietenkään aikonut kuolla, mutta enhän voinut tietää, joten minusta sekin mahdollisuus piti ottaa huomioon, ja kyllähän se myös rauhoittaa ihan muuten vain.
Kirjoitin puolisolleni ohjeet miten toimia jos kuolisin, kirjeen lähetettäväksi hyvälle ystävälleni, ja vielä julkaisin tässä blogissa omana sivunaan katsauksen elämäni ulkopiirteisiin (jonka julkaisin ennen leikkausta, ja kätkin taas päästyäni sairaalasta; jossain vaiheessa saatan tehdä sen taas julkiseksi). 

Tietoisessa mielessäni en etukäteen pelännyt ja jännittänyt mitään, mutta kehoni kyllä reagoi, varsinkin vatsan seudun lihaksilla. 

Olin jo aiemmin käynyt tilaisuudessa, jossa ammattilaiset esitelmöivät leikkauksesta ja siitä toipumisesta. Erikseen kävin tapaamassa fysioterapeuttia, ja lisäksi minulle oli tehty sydänultra ruokatorven kautta, ja sepelvaltimoiden varjoainekuvaus. Kumpikin toimenpide saattaa olla hiukan epämiellyttävä, mutta itse olin koko ajan tyynen rauhallinen, ja se varmasti auttoi asiaa. Rauhallista sykettäni aivan ihmeteltiin niin silloin kuin myöhemminkin, mutta mitä hermoileminen auttaisi. Leikkausta edeltävä päivä oli nk. esikäynti, jossa meni aikaa 4-5 tuntia. Siihen sisältyi paljon odottelua, ja sain myös syödä lounaan. Tapasin mm. anestesialääkärin ja kirurgin. Kotiin sain mukaani antiseptista pesuainetta, jolla minun piti pestä itseni illalla. 

Illalla niin ikään otin autoni väliaikaisesti pois liikenteestä Traficomin nettisivulla; en saisi ajaa kuukauteen, ja senkin jälkeen sairauslomalla ajamiseni olisi niin vähäistä ja lyhyitä matkoja, ettei se kannattaisi. Onnekseni olin lukenut aiheesta lehtijutun, muuten en olisi edes tiennyt tästä mahdollisuudesta. Säästän huomattavasti paitsi bensassa, myös vakuutusmaksuissa: osa vakuutuksesta pitää maksaa joka tapauksessa, mutta se on murto-osa. Totta kai tiedän, että akun varaus todennäköisesti menee, mutta sitä varten maksan kohtuullista vuosimaksua Falckin tiepalvelusta (ja sitä loppujen lopuksi myös tarvittiin, mutta osasin ennakoida sen). Kaiken varalta sain myös korotettua luottorajaani (kannattaa puhua aina elävän ihmisen kanssa, eikä yrittää käyttää nettipankin automaattisia toimintoja, se on minun kokemukseni! En edes olisi saanut alunperin luottokorttia nettipankin kautta, vaan vasta kun minulle soitettiin ja tarjottiin sitä).

Leikkauksen jälkeen sairaalan sosiaalityöntekijä kävi pyynnöstäni katsomassa minua, koska olin huolissani sairaalalaskusta; hän kehotti soittamaan potilaslaskutukseen heti kun se tulee, ja sopimaan maksueristä, minkä sitten myöhemmin teinkin ja asia järjestyi oikein hyvin. Kymmenen päivän lasku (arvioitu sairaalassaoloaika, jos kaikki menee hyvin, oli 10-14 päivää) oli vajaa 500 euroa, mikä voisi olla paljon pahemminkin: olen onnellinen, että elän Suomessa, suomalaisen terveydenhuollon ja sosiaaliturvan piirissä! Samoin olen kiitollinen ammattiyhdistysliikkeelle, ja kuulun liittoon mielihyvin, vaikka joskus sitäkin kyseenalaistin: sen ansiosta saan 28 kalenteripäivältä sairausajan palkkaa, joka määrällisesti tuntui ihan normipalkalta. Aika riippuu työsuhteesi kestosta, ja tieto löytyy työehtosopimuksesta (joka löytyy alasi liiton nettisivulta). 

Ensimmäisen kuukauden jälkeen hain Kelan sairauspäivärahaa; päätös ja ensimmäinen erä (1/3) tulivat noin viikossa, mitä en osannut odottaa - nettisivulla kerrotaan, että käsittelyaika on kolme viikkoa. Positiivinen yllätys oli myös määrä, jolla hyvinkin tulisin toimeen niin kauan kuin tarvitsi. Tuen suuruushan lasketaan tulojen perusteella - joko toissavuoden verotuksen mukaan, tai sairausaikaa edeltäneiden kuuden kuukauden, jos niin itse valitset. Veroprosentti on vähintään 25% (eli jos palkastasi menee normaalisti enemmän, se on sen mukainen), mutta verottajalta voi hakea pienempää prosenttia etuutta varten. Täytyy myös muistaa ilmoittaa liittoon, että et maksa jäsenmaksua tältä ajalta.
Pitää silti lisätä, että kolme kuukautta juuri ja juuri pystyi selviytymään, mutta sairausloman sittemmin pitkittyessä - mistä kerron tuonnempana - se alkoi jo olla liikaa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa selviytyä sekä laskuista että muista elämisen kuluista kuin ottaa lisää velkaa.

Viimeinen asia minkä muistan ennen leikkausta on se, kun anestesialääkäri antoi minun hengitellä jotain kaasua ja sanoi, että "nyt sä Marko nukahdat", ja pimeys nielaisi minut. Teholta en muista paljon muuta kuin ainaisen janon ja suun kuivuuden; vettä annettiin vain vähän pahoinvointiriskin takia. Ensimmäisenä vuorokautena leikkauksesta herättyäni näin aina silmät sulkiessani hyvin värikkäitä mielikuvia, kuin animaatioita, jollaisia en ole koskaan ennen nähnyt, ja joita en kyennyt hallitsemaan.

Pian leikkauksen jälkeen

Leikkaus onnistui erinomaisesti, mutta oli kuulemma ollut haastava. Sydämeni oli pysäytettynä 2,5 tuntia. Rintalastani oli halkaistu ja kiinnitetty teräslangalla; se luutuu parissa kuukaudessa. Ihmiskeholla on vallan ihmeellinen kyky toipua ja uusiutua! Kirurgi otti hyvin tosissaan kun lähinnä pohdin ääneen kuinka äänekäs keinoläppä on, ja millaista on kun se on omassa rinnassa eikä sitä pääse pakoon hetkeksikään. Kävi ilmi, että hän onnistui korjaamaan oman läppäni - en saanut keinoläppää! "Se on lottovoitto, että se onnistui niin hyvin" sanoi joku jälkeenpäin. Kuulemma ilman leikkausta olisin elänyt vielä viitisen vuotta - helppo uskoa, kun ajattelee miten nopeasti vika eteni: 2013 se todettiin lievänä, 2016 se oli keskivaikea, ja joulukuussa 2018 jo vaikea-asteinen.

Ääneni oli ensimmäisinä päivinä todella heikko, hädin tuskin sain sen kuuluville. Sairaalassa minulla oli tilaisuus vain kaksi kertaa edellisen huonetoverin lähdettyä lausua mantraa muutaman kerran.  Eräs toipumisen merkki kotona olikin sittemmin se, että ääneni sai entisen voimansa ja hengitykseni syventyi normaaliksi lausuessani mantraa.

Seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen minut jo nostettiin pystyyn. Kävely sujui aluksi rollaattorin avulla, ja kävelin muutaman kerran päivässä käytävällä. 

Sydänsairaalassa sai juoda Vichyä mielin määrin (tai vaihtoehtoisesti Jaffaa). Joka päivä alussa minusta poistettiin joitain letkuja ja johtoja (kuten väliaikainen tahdistin, joka oli vain kaiken varalta eikä sitä tarvittu). Etukäteen minua peloteltiin että katetrin poistaminen tuntuu ilkeältä, joten yllätyin vain että "joko se lähti". Se ei tuntunut miltään. Painoni nousi alussa, koska nestettä kertyy, ja sain nesteenpoistolääkettä; sairaalasta päästessäni painoin jo vähemmän kuin sinne mennessäni.

Öisin minun piti toisinaan pyytää kipulääkettä, ja minua myös käännettiin sängyssä ja tuettiin tyynyillä. Nukkuma-asento on rajoitettu, joten tietenkin lihaksetkin kipeytyvät - kylmägeelikin teki hyvää. Alussa tietenkin sain opiaatteja, mutta mielenkiintoista kyllä, kipulääkitykseni onnistuttiin purkamaan 10 päivän sairaalassa oloaikana; sen jälkeen minulla ei enää ollut isompia kipuja, mitä nyt vähän lihasjännitystä hartioissa ja selässä.

Minut siirrettiin ambulanssilla (kyyti on tässä tapauksessa maksuton) jatkohoitoon Tays Sydänsairaalasta Tays Hatanpäälle; kuin olisi tullut maalaissairaalaan uuden ja hienon Sydänsairaalan jälkeen. Mutta se täytyy sanoa, että Hatanpäällä oli paljon maistuvampi ruoka! Silti minusta oli todella tökeröä kun huonetoverini Sydänsairaalassa valitti ettei voi syödä ruokaansa, koska siinä ei ole suolaa. 

Fysioterapeutin kanssa harjoiteltiin kävelyä käytävällä, portaissa, ja katsottiin jumppaohjeita, joita noudatan muutaman kerran päivässä toipilasaikana. Lisäksi teen pulloon puhalluksia. 

Suoleni alkoi toimia vasta viimeisinä päivinä sairaalassa normaalisti. Minulla on suolistosairaus, Colitis ulcerosa, ja käyttämäni Azamun-lääke oli tauolla sairaalassa tulehdusriskin takia, mikä oli hyvä asia jo oman mielenrauhan vuoksi.
Jatkohoidossa ei yleensä käytetä enää telemetrialaitetta, mutta minulle se pistettiin kun valitin rytmihäiriötuntemusta: se osoittautui eteisvärinäksi, joka on vaaratonta ja sitä on kaikilla joskus, eikä sille löytynyt selitystä. Tunsin sitä vielä kotiuduttuanikin etenkin levossa.

Sain lääkärintodistuksen työnantajalle, sekä B-lausunnon Kelalle sairauspäivärahaa varten, joka toimitettiin sinne suoraan. Kotiuduin taksilla (omavastuu on 25 €).
Tuo pari viikkoa sairaalassa oli kuin vähän rankempi retriitti; en katsonut juurikaan televisiota, eikä vanha puhelimeni päästä minua sosiaaliseen mediaan. Otin päivän kerrallaan, mitä muutakaan voisit. 

Sairauslomaa määrättiin alkuun kolme kuukautta, fyysisestä työstä johtuen. 

Minulla on Marevan-lääkitys - puhe oli alussa että vain tuo kolme kuukautta (jos olisin saanut keinoläpän, lääkitys olisi elinikäinen) - jota varten joudun käymään verikokeissa, aluksi viikottain , sitten harvemmin.
Kuukausi leikkauksen jälkeen oli kontrollikäynti lääkärillä, joka piti itse varata terveysasemalta, ja sitä ennen verikokeita ja EKG, joihin piti pyytää lähete. EKG:tä mittaava hoitaja ei uskaltanut päästää minua lähtemään, vaan kutsui paikalle toisenkin hoitajan katsomaan tuloksia, ja yhdessä he kutsuivat vielä kolmannen henkilön; sitten minut lähetettiin välittömästi päivystävälle lääkärille mittaustulosten kanssa; eteisvärinä tai - lepatus (kumpaakin nimitystä käytettiin), taas: sykkeeni oli kuin olisin jatkuvalla juoksulenkillä (124), eikä kukaan kestä sellaista loputtomasti, se voi johtaa sydämen vajaatoimintaan. Lääkäri määräsi minulle heti annettavaksi beetasalpaajaa, ja sain siitä myös reseptin. Olin kyllä huomannut, että sydämeni lyö voimakkaammin kuin ennen, mutta en osannut huolestua siitä kun ei minulla mitään oireita ollut. Hyvä muistutus, että ei tämä vielä ohi ole.
Myöhemmin sain kaipaamiani vastauksia: 40%:lle tulee leikkauksen jälkeen eteisvärinä, johon määrätään yleensä beetasalpaajaa; yli 90%:lla rytmi normalisoituu kahden kuukauden kuluttua. Lopuille se jää. Googlasin, että ilman Marevania se olisi aivoinfarktiriski; siihen nähden käytän Marevania mielelläni niin pitkään kuin tarvitsee, ei se ole vaiva eikä mikään (kun hoitotaso oli saavutettu ja pysyi hyvin, verikokeet (INR) otettiin neljän viikon välein).
Alussa Marevan sai hiukan verta tihkumaan ulostaessa, mistä minua etukäteen varoitettiinkin, ja soitin kaiken varalta IBD-hoitajalle; sovittiin että tarkkailen tilannetta, mutta muuten suolen toiminta on ollut aivan normaalia ja verentulo lakkasi pian.

Beetasalpaaja saattaa aiheuttaa hiukan "utua päähän" eli et ole aivan terävimmilläsi - toisin sanoen, ei ihan huimaa, mutta tuntuu että huimaus vaanii ihan nurkan takana jatkuvasti, joka päivä, ja voi iskeä koska tahansa. Kun et vielä ole ihan kunnossa, kiinnität ylenmääräisesti huomiota itseesi ja uppoudut ruumiillisuuteesi, tietoisuutesi ei pääse vapaasti lentämään.
Lääkärin ohje oli lisäksi hiukan liian tulkinnanvarainen: 1 tabletti (5 mg) 1-2 kertaa päivässä. Yritän aina tulla toimeen vähemmällä, vaikka joskus saattaisi enemmän olla tarpeen. Jossain vaiheessa oli pakko alkaa ottaa kaksi pilleriä päivässä, kun syke tuntui nousevan levossa. Vähensin takaisin yhteen, kun kolmannen kuukauden alussa minulla oli ensimmäinen ja ainoa todella paha pahoinvointikohtaus: aamulla vuoteessa huone alkoi pyöriä silmissä, sitä kesti hetken ja seuraavaksi tuli kylmä hiki; sen jälkeen piti kahdesti käydä oksentamassa, vaikka vatsa oli tyhjä. Huono oloni loppui lääkkeen vähentämisen jälkeen viikossa, ja voin yhtä-äkkiä paremmin kuin pitkään aikaan!
Vielä noin viikko tuon kohtauksen jälkeen sattui seuraavaa: kävin ostoksilla kolmessa eri kaupassa ja raahasin kilojen painoista reppua lähimmälle bussipysäkille, kun sydämeni alkoi hakata ja silmissä sumeta. Oli pakko pysähtyä. Sama toistui kun jäin bussista: pysäkiltä on hyvin lyhyt matka kotipihaan, mutta oli pakko istua vähän aikaa mattotelineellä, ja sisälle päästyäni rojahdin sängylle. Noin parin viikon kuluttua tuo tunne uusiutui, kun kävelin mäkeä ylös. Pelottava tunne, kun et voi luottaa omaan kehoosi! Ymmärrän nyt paremmin vanhaa äitiäni, jonka jalat eivät aina kanna.

Kävin tiedotus- ja keskustelutilaisuudessa "toipuminen sydänleikkauksesta"; tullessani taas kuukauden tauon jälkeen Sydänsairaalan pihaan, voimakas puistatus kulki lävitseni ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Tuntuu, että johonkin alitajunnan syövereihin kai ne negatiiviset tuntemukset täytyy työntää; minä inhoan kaikkea vähänkin itsesääliltä haiskahtavaa - seurasinhan vuosia sitten sivusta sydänleikkauksesta toipumista, joka meni päin helvettiä ensinnäkin psykologisesti, ja varmaan sen takia sitten myös fyysisesti. Huomasin osallistujista taas kerran, että minä olen NUORI sydänpotilas!
Erään osallistujan kysymykseen, toipuuko läppäleikkauksen jälkeen joskus täysin terveeksi, "entiselleen", vastasi kirurgi, että niin ei oikeastaan voi sanoa, koska sinussa on keinotekoisia osia pysyvästi.

 Kolmen kuukauden kontrolli sydänlääkärillä oli viimeisenä sairauslomapäivänäni. Mahdollista on myös hakea kuntoutukseen eri reittejä, kuten Kelan kautta. Kolmannen kuukauden alussa minulle myös soitettiin työterveydestä, ja haluttiin käymään sinnekin; samoin esimieheni soitti minulle ja kyseli kuulumisia, vielä myöhemminkin. 

Olen ulkoillut joka päivä, eli enemmän kuin ennen leikkausta, ja tunsinkin voivani paljon paremmin, jaksavani yhä enemmän jo ensimmäisen kuukauden lopussa leikkauksen jälkeen; enää ei tarvinnut  mennä lepäämään joka välissä. Sairausloma on itse asiassa aika tylsää ja pitkäveteistä. Osaanpa taas arvostaa sitä kuinka työ todella tuo sisältöä elämään!
Saunaan saa mennä ja olisi saanut jo aikaisemmin kuin aloin itse käydä, mutta halusin olla varma. Muutoin suihkuttelin iltaisin rintaani suihkussa käydessäni, ja koska halusin pelata varman päälle hygienian kanssa, minulla oli pitkään erillinen puhdas pikku pyyhe, jolla painelin rintani kuivaksi.
Kohtuullista alkoholinkäyttöä ei ole kielletty, mutta korostan sanaa kohtuullinen: se on aivan eri asia kuin juoda kännit kerran viikossa! Minulle kohtuullinen tätä nykyä tarkoitti korkeintaan puoli litraa punaviiniä kerran tai pari kuukaudessa. Jos totutat itsesi vähään, vähäkin vaikuttaa vahvemmin. Ja miksi pitäisi olla änkyräkännissä?

Koko kolmen kuukauden sairausloman aikana kotiuduttuani kävin ainoastaan kolmesti keskustassa. Se on hassua, koska asumme vain noin kuuden kilometrin päässä! Aivan kuin asuisimme maalaiskylässä.

Aikaisemmassa kirjoituksessa vertasin ensimmäisen puolisoni kuolemaa ja sydänleikkaustani, mutta nyt tuntuu että vertaus vähän ontuu, sillä leikkauksen jälkeen kaikki tuntui erittäin normaalilta. Läheisen kuolema voi kuitenkin olla paljon suurempi kriisi, joka horjuttaa siihen astisen elämäsi perustuksia. Ei niitä voi verrata. Ehkä on hyväkin huomata, että se mikä henkilökohtaisesti koskettaa omaa persoonaasi, ei olekaan niin iso juttu kuin se mitä tapahtuu läheiselle.
Mutta sen verran henkistä puolta voi analysoida, että ainakin olen pysynyt positiivisella mielellä. Sillä on suuri merkitys. Tavallaan on kuitenkin totta mitä etukäteen pohdin, että sydänleikkaus ruumiillistaa sen kokemuksen, mikä minulla oli henkisesti puolisoni kuolemasta - henkinen vain on suurempaa ja voimakkaampaa kuin ruumiillinen.

Toisinaan on tuntunut, kuin jokin hämärä aavistus olisi yrittänyt murtautua alitajunnan pimennosta tietoisuuteen. Olen joka kerta nopeasti torjunut ja tukahduttanut sen, koska pelkkä aavistus, pelkkä tunne, on niin ahdistava ja pelottava, etten halua tietää siitä mitään. Mutta se tuskin onkaan mitään rationaalista, vaan pikemminkin primitiivistä. Jos jotain olen oppinut tästä kokemuksesta, niin ainakin sen, että myös minä kuolen. Itsestäänselvä tosiasia, ja kuitenkin niin etäinen ja vieras useimmille ihmisille, myös niille meistä, jotka luulevat olevansa sinut asian kanssa teoreettisesti. Ainakin minä nyt tiedän, mikä todennäköisimmin tulee tappamaan minut jonain päivänä.

Kun kolmen kuukauden sairauslomani oli viimein päättymässä keskiviikkona, maanantaina otin auton takaisin liikenteeseen, ja olin menossa kokeilemaan vieläkö se käynnistyy. Kuljin portaat alas toisesta kerroksesta ja ovesta ulos, enkä ollut mitenkään rasittunut, kun yhtäkkiä sydämeni alkoi taas hakata. Minun oli pakko istua jonkin aikaa hiekoitus-hiekkalaatikon päällä, ennen kuin palasin sisälle, missä tuntemus vielä jatkui. Se pelotti minua niin, että soitin 112:een. Puolisoni oli tuolloin kaupungilla, joten olin yksin. Minut vietiin ambulanssilla ensiapuun, ja illalla tunteja myöhemmin minulle tehtiin sähköinen rytminsiirto kevyessä nukutuksessa. Ennen sitä piti olla syömättä 7 tuntia. Nukutus tapahtui kaasulla maskin kautta, ja kesti ehkä kymmenisen minuuttia. Minut herätettiin heti sen jälkeen. Rytminsiirto tapahtuu juuri sillä laitteella, minkä kaikki tuntevat tv-sarjoista ("Irti!"). Oloni oli sen jälkeen aivan ihana, kun sydän oli vihdoin viimein normaalissa sinus-rytmissä, mistä täytyi olla siinä vaiheessa jo pitkä aika. Kahden tunnin jälkeen sain lähteä kotiin.

Seuraavana aamuna minulle oli jo aikaa sitten varattu käynti kardiologille sydänpolille kolmen kuukauden kontrollia varten. Kardiologi totesi, että vaikka läppä näytti hyvältä, kohonnut syke oli väsyttänyt sydämeni ja se oli mennyt vajaatoimintaan. Myös hän sanoi, että eteisvärinän sijasta minulla olikin ilmeisesti eteislepatus. Luulin aiemmin, että se on vain eri nimi samalle asialle, mutta ei aivan täsmälleen, vaikka ne kai ovat sukua toisilleen. Kardiologi passitti minut välittömästi saman tien taksilla Sydänsairaalaan. Vuorokausi minua lääkittiin vajaatoiminnan vuoksi suonensisäisesti. Tablettiannostusta nostettiin valvotusti. Beetasalpaaja vähennettiin 2,5 mg:aan/pv. Lääkitys alkoi korjata sydämen toimintaa nopeasti, ja tultuani siis tiistaina sairaalaan, pääsin kotiin perjantaina. Olin puhelinyhteydessä sairaalan sosiaalityöntekijään, joka neuvoi miten menetellä kun vuoden maksukattoni (2019 se on 683€) onneksi alkoi olla täynnä, mikä merkitsi sitä että sairaalaskuni pieneni merkittävästi (ja poliklinikka- tai terveyskeskusmaksuja ei enää tänä vuonna tarvitse maksaa).  Tapasin myös fysioterapeuttia, joka varasi minulle ajan fysioterapian poliklinikalle, jolloin katsotaan mm. vielä vaivaavaa leikkauksen jälkeistä rinnan arkuutta; hermo voi olla puristuksissa, epäili lääkäri, tai arvessa on kiinnikkeitä. Luulen, että sairaalan kova sänky epämukavuudellaan provosoi sitä, koska se ei ole kotona ollut niin kipeä kuin nyt oli parina yönä: se tuntui aina nimenomaan kääntäessä kylkeä vuoteessa.

Kahteen viikkoon ei yli 4 km lenkkejä, eli taas pitää vähän varoa, ja vajaatoiminnassa on tiukat rajoitteet - mm. ei liikaa nesteitä (aina on sanottu että pitää juoda paljon vettä, mutta nyt täytyy oppia toisin), suolaa vähän jos lainkaan, ja alkoholia mieluiten ei ollenkaan, tai korkeintaan yksi annos (ei se minulle ole vaikeaa). Minun piti ostaa heti henkilövaaka, koska nesteen kertyminen voi aiheuttaa painon nousua, ja sitä varten on varalta nesteenpoistolääkkeitä. Myös oma verenpainemittari voi tulevaisuudessa olla hyvä sijoitus.
Jos tulee rytmihäiriö, minun pitää ottaa yhteyttä ja käydä EKG:ssä, tai jos se on paha, mennä päivystykseen. Minulle voitaisiin tarvittaessa tehdä eteislepatuksen katetriablaatio.
Sairauslomaa tuli lisää kuukausi. Totta kai mieleni oli aluksi maassa, kun tuli yllättäen takapakkia toipumisessa. On helppo olla positiivinen, jos kaikki menee hyvin. Mutta olen jälleen toiveikas; tämä voi vielä kuulemma parantua täysin. Ja jos viimeksi halusin kovasti uskoa, että pystyisin palaamaan töihin huolimatta joistain huolestuttavista merkeistä, joita mielessäni vähättelin (rytmihäiriöiden lisäksi hengenahdistus ulkona kävellessä), tällä kertaa todella voin hyvin! Kahden viikon kuluttua sairaalasta pääsystäni aloitin lihaskuntoharjoittelun 5 kg käsipainoilla, jota tein vuosia ennen leikkausta, 2-3 kertaa viikossa.
Sairausloman viimeisellä viikolla oli käynti sydänpolilla. Sydämeni ei vielä ole ihan priima, mutta paljon parempi kuin kuukausi takaperin; töihin paluulle ei ole estettä, se tekee vain hyvää sydämelle. Vajaatoiminta-lääkitykseni päivittäistä annostusta myös nostetaan hieman. Marevan-lääkitykseni jatkuu edelleen siltä varalta että eteislepatus palaisi. Samana päivänä kävin fysioterapeutilla, joka käsitteli kipukohtiani ja se helpotti välittömästi.
Päivää myöhemmin myös työterveyslääkäri, josta minulle soitettiin; tarvitsen työterveyden lausunnon myös Kelalle, koskien sitä voinko palata töihin: viimeinen sairauspäivärahan maksuerä riippuu siitä. Viimeisellä viikolla soitettiin myös töistä, ja olin jo aivan innoissani! Hullua kyllä, minun täytyy vielä pitää tämän vuoden puolella viiden viikon kesälomani; se ei enää ole niin houkutteleva neljän kuukauden poissaolon jälkeen, ja kesän jo mentyä, mutta ehkä on ihan hyvä, että saan vielä levätä kun jonkin aikaa aloittelen työn tekoa. Ensi kesäksi en sitten saakaan täyttä kesälomaa.

Harvey Kraft kirjoittaa kirjassaan Secrets of the Lotus Sutra: Legacy of Perfect Enlightenment:
"Vertauksessa lääkäri-isästä, joka paransi lapsensa mielenvikaisuudesta, Lootus-sutra oli paljastanut että sen Dharmalle oli uskottu parantava voima. Sen mukaisesti perustavanlaatuinen alttius sairaudelle aiheutui kohtalokkaasta pelosta - akuuteimmin kuoleman pelosta. Sellaisten pelkojen kasaantuminen elinaikojen aikajaksolla tuotti karmisen myrkyn, joka ilmeni fyysisinä ja mentaalisina kärsimyksinä. Seurausten kummutessa huonona terveytenä ilmenevästä kuoleman illuusiosta, ne jotka kääntyivät ikuisen elämän kulkuneuvon puoleen, löysivät vastalääkkeen. Sen tähden, Nichiren kirjoitti, kuin leijona joka hyökkää saaliinsa kimppuun, se joka rohkeasti lausui Nam-Myoho-Renge-Kyo, hyökkäsi vakavan sairauden juurisyyn kimppuun".

Nichiren niin ikään kirjoitti eräälle sairaalle seuraajalleen:

Jos olet haluton pyrkimään parantamaan itsesi, tulee olemaan hyvin vaikeaa parantaa sairautesi. Yksi päivä elämää on paljon arvokkaampi kuin kaikki suuren maailman järjestelmän aarteet, joten ensin sinun pitää kerätä vilpitöntä uskoa. Tätä tarkoittaa kohta Lootus-sutran seitsemännessä osassa, joka lausuu että sormen polttaminen uhrina Buddhalle ja Lootus-sutralle on parempi kuin kaikkien suuren maailman järjestyksen aarteiden lahjoittaminen. Sinulla on vielä monta vuotta edessäsi, ja lisäksi sinä olet kohdannut Lootus-sutran. Jos elät edes yhden päivän pidempään, voit koota niin paljon enemmän hyötyä. Kuinka todella kallisarvoinen elämäsi on!

Jos karma yhdisti minut ja entisen puolisoni, tässä kohtaa näkisin karman purkautumisen; luonnollisesti tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta niin tai näin, kohtaloni kulkee eri suuntaan kuin hänen, huolimatta samasta sairaudesta ja leikkauksesta. Muokkaat itse oman kohtalosi, ja se riippuu omasta asennoitumisestasi.
On onnellista kun voi iloita siitä että sydän lyö normaalirytmissä! Vihdoinkin ylipäänsä tunnen taas oloni aivan normaaliksi. Terveiden ihmisten kannattaisi muistaa olla kiitollisia terveydestään.