C.G. Jungin kuolemanrajakokemus

En ollut tietoinen Jungin kokemuksesta, ennen kuin aivan hiljattain törmäsin siihen netissä etsiessäni Jungin ajatuksia kuolemasta. Arvostan Jungia suuresti, joten myös hänen NDE-kokemuksensa on minusta kiinnostava kaikkien muiden vastaavien kokemusten joukossa. Siinäkin korostuu minun silmissäni piirre, jota itse pidän arvossa, eli se ei millään tavoin ole sidottu kristilliseen mytologiaan vaan paljastaa kuinka paljon kokemuksella on tekemistä yksilön oman mielen kanssa - ja sittenkään en tarkoita etteikö se olisi enemmän kuin unta tai hallusinaatiota, jotain universaalia ja objektiivista. 

1944 maailmankuulu psykiatri Carl Gustav Jung liukastui jäällä ja mursi jalkansa. Ollessaan sairaalassa hän sai sydänkohtauksen. Jung roikkui kuoleman reunalla lääkärien kamppaillessa hänen pelastamisekseen. 

Hoitaja kuvasi Jungin tiedottoman ruumiin olleen ikään kuin oudon hehkun ympäröimä. Se oli ilmiö, jonka hän oli joskus havainnut kuolevissa. Kun hän tuli tajuihinsa, Jung puhui eloisasta sarjasta näkyjä. Hän uskoi kokeneensä kuolemanrajakokemuksen, joka tunnetaan myös lyhenteellä NDE. 

Jung sanoi että aluksi hän leijui 1000 mailia maan yläpuolella; hän sai myöhemmin selville kuinka korkealla avaruudessa täytyisi olla saadakseen niin kauas ulottuvan näkymän. Hänen uskomattoman tarkka näkymänsä maasta ulkoavaruudesta käsin kuvailtiin noin kaksi vuosikymmentä ennen kuin astronautit ensimmäisenä kuvasivat sitä. Hän tunsi olevansa vapaa kuin lintu ja lähtemäisillään kiertoradalta. Ja sitten salamannopeasti suuri temppeli vangitsi hänen huomionsa. Hän kuvasi sitä "valtavana tummana kivijärkäleenä, kuin meteorina", hänen talonsa kokoisena tai isompana, leijumassa avaruudessa. Vastaavia kiviä hän oli nähnyt Bengalin lahden rannikolla. Ne olivat kellanruskeaa graniittia. 

Temppelin sisäänkäynnillä Jung näki mustan hindumiehen lootusasennossa kivipenkillä, yllään valkoinen kaapu, ja hän tiesi että mies odotti häntä.  Lähestyessään sisäänkäyntiä hän tunsi että kaikki keinotekoinen hänen persoonallisuudessaan riisuttiin pois. Kaikki mikä jäi oli jotain mitä hän kuvasi "olennaisena Jungina".

Minulla oli tunne että kaikki ikään kuin luotiin nahkana pois; kaikki mihin tähtäsin, tai mitä toivoin, tai mitä ajattelin, maisen olemassaolon koko fantasmagoria putosi pois tai riisuttiin minulta - äärimmäisen tuskallinen prosessi. Kuitenkin jotain jäi; minä ikään kuin kannoin mukanani kaiken mitä olin ikinä kokenut tai tehnyt, kaiken joka oli tapahtunut ympärilläni. Saattaisin sanoa: se oli mukanani, ja minä olin se. Minä muodostuin kaikesta siitä, niin sanoakseni. Minä muodostuin omasta historiastani, ja tunsin suurella varmuudella: tätä minä olen. Minä olen tämä kimppu kaikesta mitä on ollut ja mitä on saatu aikaan.
Tämä kokemus antoi minulle äärimmäisen köyhyyden tunteen, mutta samalla kertaa suuren täyteyden. Ei ollut enää mitään mitä halusin. Olin olemassa objektiivisessa muodossa; minä olin mitä olin ollut ja elänyt. Aluksi vallitsi tuhoutumisen tunne, riisuttuna tai ryöstettynä olemisen tunne; mutta yhtä-äkkiä sillä ei ollut merkitystä.
Kaikki näytti olevan mennyttä; mikä säilyi oli "fait accompli" (ransk. "tapahtunut tosiasia"), ilman mitään viittausta takaisin siihen mitä oli ollut. Ei ollut enää mitään katumusta että jotain oli pudonnut pois tai otettu pois. Päinvastoin: Minulla oli kaikki mitä olin, ja se oli kaikki.

Jung tiesi että temppelin sisällä hänen olemassaolonsa ja elämän tarkoituksensa perimmäinen mysteeri paljastettaisiin.

Lähestyessäni temppeliä minulla oli varmuus että olin astumaisillani valaistuun huoneeseen, ja tapaisin siellä kaikki ne ihmiset joiden luo kuulun todellisuudessa. Siellä ymmärtäisin viimein - tämä oli myös varmuus - mihin historialliseen yhteyteen minä tai elämäni sopii. Tietäisin mitä oli ollut ennen minua, miksi synnyin, ja mihin elämäni virtasi. Elämäni sellaisena kuin elin sitä, oli usein näyttänyt minusta kuin kertomukselta, jolla ei ole alkua eikä loppua. Minulla oli tunne että olin historiallinen katkelma, ote josta edeltävä ja jatkava teksti puuttui. Elämäni näytti olevan leikattu pitkästä tapahtumien ketjusta, ja monet kysymykset olivat jääneet vastaamatta. Miksi se oli ottanut tämän suunnan? Miksi olin tuonut nämä tietyt oletukset mukanani? Mitä olin tehnyt niistä? Mitä seuraavaksi? Tunsin varmaksi että saisin vastauksen kaikkiin kysymyksiin niin pian kuin astuisin kivitemppeliin. Siellä tapaisin ihmisiä jotka tiesivät vastauksen kysymykseeni siitä mitä oli ollut ennen ja mitä tulisi jälkeen. 

Hän oli ylittämäisillään kynnyksen, kun hänet pysäytettiin niille sijoilleen. Alhaalta, Euroopan suunnasta, kuva leijui ylös. Se oli hänen lääkärinsä, tai pikemminkin yhdennäköinen hänen kanssaan, kultaisen ketjun tai kultaisen laakeriseppeleen kehystämänä.
Hän tuli alkukantaisessa muodossaan, "Kosin basileuksena", pienen Egeanmeren kreikkalaisen saaren kuninkaana, saaren, joka muinaisaikana oli kuuluisa Asklepioksen - kreikkalaisen lääketieteen jumalan - temppelin sijaintipaikka ja Hippokrateen syntymäpaikka.
Kuningas nousi vetämään hänet takaisin maiseen olemassaoloonsa. Hän selitti Jungille, että hänellä ei ollut oikeutta jättää maata ja hänen pitää palata. Kuullessaan tämän, Jung heräsi kokemuksestaan.

Jung muisti aina pettymyksen piston takaisin maahan tuomisestaan. Hän kirjoitti, "elämä ja koko maailma vaikuttivat minusta vankilalta. Olin ollut niin iloinen karistaessani sen kaiken." Pettyneenä hän ajatteli: "Nyt minun täytyy palata taas 'laatikkojärjestelmään'". Kolmeen viikkoon Jung ei voinut nauttia elämästä.
Hän tunsi rajua vastustusta lääkäriään kohtaan, koska hän oli tuonut hänet takaisin elämään. Samalla kertaa hän oli huolissaan hänestä:

"Hänen elämänsä on vaarassa, taivaan tähden! Hän on ilmestynyt minulle alkukantaisessa muodossaan! Kun kuka tahansa saavuttaa tämän muodon, se merkitsee että hän on kuolemassa, sillä hän kuuluu jo 'suurempaan seurueeseen'!"
Yhtäkkiä minulle tuli kammottava ajatus että Tri H:n pitäisi kuolla minun sijastani. Yritin parhaani puhua hänelle siitä, mutta hän ei ymmärtänyt minua. Silloin tulin vihaiseksi hänelle:
"Miksi hän aina teeskentelee ettei tiedä olevansa Kosin basileus? Ja että hän on jo omaksunut alkukantaisen muotonsa? Hän haluaa saada minut uskomaan että hän ei tiedä!"

Tosiasiassa Jung oli lääkärin viimeinen potilas. 4.4.1944 Jungin sallittiin ensimmäistä kertaa sairautensa alkamisen jälkeen istua sängyn laidalla, ja samana päivänä Tri H joutui vuoteeseen eikä enää noussut. Hänellä oli jaksottaisia kuumekohtauksia. Pian sen jälkeen hän kuoli verenmyrkytykseen.

Hitaasti Jung alkoi saada lohtua näystään. Sillä sisään lukittuna oli arvokas opetus.

Noiden viikkojen aikana elin oudossa rytmissä. Päivällä olin yleensä masentunut. Tunsin oloni heikoksi ja surkeaksi, ja hädin tuskin uskalsin hievahtaa. Iltaa kohti vaivuin uneen, ja uneni kesti noin keskiyöhön asti. Silloin palasin itsekseni ja makasin hereillä noin tunnin, mutta kertakaikkisen muuttuneessa tilassa. Oli ikään kuin olisin ekstaasissa. Tunsin leijuvani avaruudessa, kuin olisin turvassa maailmankaikkeuden kohdussa suunnattomassa tyhjyydessä, mutta täynnä korkeinta mahdollista onnen tunnetta.
"Tämä ikuinen autuus", ajattelin, "tätä ei voi kuvata; se on aivan liian ihmeellistä!"
Kaikki ympärilläni näytti lumotulta. Tänä yön hetkenä hoitaja toi minulle hiukan ruokaa jonka hän oli lämmittänyt, sillä vain silloin kykenin syömään, ja söin ruokahalulla. Ajoittain minusta näytti että hän oli vanha juutalaisnainen, paljon vanhempi kuin hän itse asiassa oli, ja että hän valmisti rituaalisia kosher-ruokalajeja minua varten. Kun katsoin häntä, hänellä näytti olevan sininen valokehä päänsä ympärillä. Minä itse olin, siltä vaikutti, Pardes Rimonimissa, granaattiomenien puutarhassa, ja Tiferetin ja Malkuthin häät olivat meneillään. Tai muuten olin Rabbi Shimon bar Yochai, jonka häitä tuonpuoleisessa juhlittiin. Se oli mystinen avioliitto kuten se esiintyy kabbalistisessa traditiossa. En voi kertoa teille kuinka ihmeellistä se oli. 

Pardes Rimonim on Moses Cordoveron vanhan kabbalistisen traktaatin otsikko 1500-luvulta. Kabbalistisessa opissa Malkuth ja Tiferet ovat kaksi kymmenestä jumalallisen ilmentymisen sfääristä joissa Jumala tulee näkyviin kätketystä tilastaan. Ne edustavat naisellista ja miehistä periaatetta Jumaluuden sisällä. Shimon bar Yochai oli perinteen mukaan Zoharin kirjoittaja.

En tiedä tarkalleen mitä osaa esitin siinä. Pohjimmiltaan se oli minä itse: minä olin avioliitto. Ja minun autuuteni oli autuaan avioliiton autuus. Vähitellen granaattiomenien puutarha haihtui pois ja muuttui. Seurasi Karitsan Häät, juhlallisesti koristetussa Jerusalemissa. En voi kuvata yksityiskohtaisesti millaista se oli. Nämä olivat sanoinkuvaamattomia ilon tiloja. Enkeleitä oli läsnä, ja valo. Minä itse olin "Karitsan Häät."
Se myös hävisi ja tuli uusi kuva, viimeinen näky. Kuljin ylös laajan laakson loppuun, missä loiva kukkuloiden ketju alkoi. Laakso päättyi klassiseen amfiteatteriin. Se oli suurenmoisesti sijoitettu vihreään maisemaan. Ja siellä, tässä teatterissa, hieros gamosta juhlittiin. Mies- ja naistanssijat tulivat näyttämölle, ja kukin koristellulla sohvalla Kaikkien-isä Zeus ja Hera suorittivat loppuun mystisen avioliiton, kuten sitä kuvataan Iliassa.
Kaikki nämä kokemukset olivat loistokkaita. Yö yön jälkeen leijuin puhtaimman autuuden tilassa. Vähitellen teemat sekoittuivat ja haalenivat. Yleensä näyt kestivät noin tunnin; sitten vaivuin jälleen uneen. Siihen mennessä kun aamu läheni, tunsin: "Nyt harmaa aamu tulee jälleen; nyt tulee harmaa maailma laatikkoineen! Mitä tylsämielisyyttä, mitä kauheaa hölynpölyä! Nuo sisäiset tilat olivat niin fantastisen kauniita, että vertailussa tämä maailma näyttää suorastaan naurettavalta."
Lähestyessäni elämää jälleen, ne muuttuivat hämärämmiksi, ja hädin tuskin kolme viikkoa ensimmäisen näyn jälkeen ne lakkasivat kokonaan.
On mahdoton ilmaista tunteen kauneutta ja intensiteettiä noiden näkyjen aikana. Ne olivat hämmästyttävimpiä asioita mitä ikinä olen kokenut. Ja millainen vastakohta päivä oli: Olin piinattu ja hermostunut; kaikki ärsytti minua; kaikki oli liian aineellista, liian karkeaa ja kömpelöä. kauhean rajoittunutta sekä avaruudellisesti että henkisesti. Se oli kokonaan vankeutta, syistä joita on mahdoton arvata, ja silti sillä oli eräänlainen hypnoottinen voima, vakuuttavuus, ikään kuin se olisi todellisuus itse, siitä huolimatta että olin selvästi havainnut sen tyhjyyden. Vaikka uskoni maailmaan palasi, en ole koskaan sen jälkeen kokonaan vapautunut vaikutelmasta että:
"... tämä elämä on olemassaolon osa joka esitetään kolmiulotteisessa laatikonkaltaisessa maailmankaikkeudessa, joka on erityisesti sitä varten järjestetty."
On jotain muuta jonka aivan erikoisesti muistan. Alussa kun minulla oli näky granaattiomenien puutarhasta, pyysin hoitajaa antamaan minulle anteeksi jos hän vahingoittuisi.
"Huoneessa oli sellaista pyhyyttä", minä sanoin, "että se saattaisi olla haitallista hänelle."
Tietenkään hän ei ymmärtänyt minua. Minulle pyhyyden läsnäololla oli maaginen ilmapiiri; pelkäsin että se saattaisi olla sietämätöntä muille. Ymmärsin silloin miksi puhutaan pyhyyden tuoksusta, "Pyhän Hengen suloisesta tuoksusta". Tämä oli sitä. Huoneessa oli sanomattoman pyhyyden pneuma (m.kreik. hengitys, henki), jonka manifestaatio oli mysterium coniunctionis (lat. yhteen liittymisen salaisuus).
En olisi koskaan kuvitellut että sellainen kokemus oli mahdollinen. Se ei ollut mielikuvituksen tuotetta. Näyt ja kokemukset olivat kertakaikkisen todellisia; niissä ei ollut mitään subjektiivista; niissä kaikissa oli ehdottoman objektiivisuuden laatu.
Me kavahdamme sanaa "ikuinen", mutta voin kuvata kokemusta ainoastaan ei-ajallisen tilan ekstaasina, jossa nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Kaikki joka tapahtuu ajassa oli tuotu yhteen konkreettiseen kokonaisuuteen. Mitään ei jaettu ajan kuluessa, mitään ei voitu määritellä ajallisten käsitteiden mukaan. Kokemusta voitaisiin parhaiten määritellä tunnetilana, mutta sellaisena jota mielikuvitus ei voi tuottaa. Kuinka voin kuvitella että olen olemassa samanaikaisesti toissapäivänä, tänään ja ylihuomenna? Olisi asioita jotka eivät ole vielä alkaneet, toisia asioita jotka olisivat kiistattomasti nykyisiä, ja taas toisia jotka olisivat jo loppuneet, ja kuitenkin kaikki tämä olisi yhtä. Ainoa asia jonka tunne voi tajuta, olisi summa, kirjava kokonaisuus, sisältäen kaiken kerralla, alun odotuksen, yllätyksen siitä mitä nyt tapahtuu, ja tyydytyksen tai pettymyksen sen lopputuloksesta mitä on tapahtunut. Sisäänkudottuna kuvaamattomaan kokonaisuuteen ja kuitenkin havainnoiden sitä täydellisellä objektiivisuudella. 

Koin tämän objektiivisuuden uudelleen myöhemmin. Se oli vaimoni kuoleman jälkeen. Näin hänet unessa joka oli kuin näky. Hän seisoi jonkin matkan päässä minusta, katsoen minua suoraan. Hän oli kukoistuksessaan, kenties kolmissakymmenissä, ja piti mekkoa jonka meedio-serkkuni oli tehnyt hänelle monta vuotta aikaisemmin. Se oli kenties kauneinta mitä hän oli ikinä pitänyt yllään. Hänen ilmeensä ei ollut sen paremmin iloinen kuin surullinenkaan, vaan pikemminkin objektiivisen viisas ja ymmärtäväinen, vailla vähäisintäkään emotionaalista reaktiota, ikään kuin hän olisi ollut tunnekuohujen usvan tuolla puolen. Tiesin että se ei ollut hän, vaan muotokuva jonka hän oli tehnyt tai antanut tehtäväksi minua varten. Siihen sisältyi suhteemme alku, 35 vuoden avioliiton tapahtumat, ja myös hänen elämänsä loppu. Kasvoista kasvoihin sellaisen kokonaisuuden kanssa tulee sanattomaksi, sillä sitä voi hädin tuskin ymmärtää. 

Objektiivisuus jonka koin tässä unessa ja näyissä on osa loppuun saatettua individuaatiota. Se merkitsee irtiottoa arvostuksista, ja siitä mitä me kutsumme emotionaalisiksi siteiksi. Yleisesti emotionaaliset siteet ovat hyvin tärkeitä ihmisille. Mutta ne pitävät silti sisällään projektioita, ja on välttämätöntä vetää pois nämä projektiot jotta päästäisiin itseen ja objektiivisuuteen. Emotionaaliset suhteet ovat pakon ja rajoituksen tahraamia halun suhteita; jotain odotetaan toiselta henkilöltä, ja se tekee hänestä ja meistä epävapaita. Objektiivinen havainto on kätkettynä emotionaalisen suhteen viehätyksen takana; se näyttää olevan keskeinen salaisuus. Ainoastaan objektiivisen havainnon kautta on todellinen coniunctio mahdollinen. 

Sairauden jälken minulle alkoi hedelmällinen työjakso. Monet pääteoksistani kirjoitettiin vasta silloin. Oivallus joka minulla oli ollut, eli näky kaikkien asioiden lopusta, antoi minulle rohkeutta yrittää uusia muotoiluja. En yrittänyt enää selittää omaa mielipidettäni, vaan antauduin ajatusteni virralle. Siten yksi ongelma toisensa jälkeen paljasti itsensä minulle ja otti muodon. Myös jotain muuta tuli minulle sairaudestani. Saattaisin muotoilla sen asioiden vahvistuksena sellaisena kuin ne ovat: ehdoton "kyllä" sille joka on, ilman subjektiivisia protesteja olemassaolon olosuhteiden hyväksyntä kuten näen ne ja ymmärrän ne, oman luontoni hyväksyntä sellaisena kuin satun olemaan. Sairauden alussa minulla oli tunne että asenteessani oli jotain vikaa, ja että olin jossain määrin vastuussa onnettomuudesta. Mutta kun seuraa individuaation polkua, kun elää omaa elämäänsä, virheet kuuluvat kauppaan; elämä ei olisi täydellistä ilman niitä. Ei ole hetken vertaa takeita ettemme lankea erehdykseen tai kompuroi kuolettavaan vaaraan. Saatamme luulla että on olemassa varma tie. Mutta se olisi kuoleman tie. Silloin mitään ei enää tapahdu, oli miten oli, ei oikeita asioita. Jokainen joka valitsee varman tien, voisi yhtä hyvin olla kuollut. 

Vasta sairauden jälkeen ymmärsin kuinka tärkeää on vahvistaa oma kohtalonsa. Tällä tavalla me muodostamme egon, joka ei murru kun käsittämättömiä asioita tapahtuu; egon joka kestää, joka kestää totuuden, ja joka kykenee selviytymään maailman ja kohtalon kanssa. Silloin häviön kokemus on myös voiton kokemus. Mikään ei häiritse sen paremmin sisäisesti kuin ulkoisestikaan, sillä oma jatkuvuus on vastustanut elämän ja ajan virtaa. Mutta se voi tapahtua ainoastaan kun ei kajoa liian uteliaasti kohtalon työskentelyyn. Olen myös ymmärtänyt että täytyy hyväksyä ajatukset jotka jatkuvat itsessä omassa sopusoinnussaan, osana todellisuuttasi. Toden ja valheen kategoriat ovat tietenkin aina läsnä; mutta koska ne eivät ole sitovia, ne ottavat toisen sijan. Ajatusten läsnäolo on tärkeämpää kuin subjektiivinen käsityksemme niistä. Mutta myöskään näitä käsityksiä ei pidä tukahduttaa, sillä myös ne ovat olemassaolevia ajatuksia, jotka ovat osa kokonaisuuttamme.

Ammatillisessa elämässään psykiatrina Jung väitti että tiedostamaton mielemme koostuu sekä henkilökohtaisista kokemuksista että niistä, jotka olemme perineet esi-isiltämme, jota hän kutsui kollektiiviseksi tiedostamattomaksi. Jung uskoi että kollektiivinen tiedostamaton sisälsi universaaleja kuvia jotka ovat ikuisia, ja jotka me kaikki vaistomaisesti tunnemme. Hän kutsui näitä kuvia arkkityypeiksi, ja hän väitti nähneensä joitain niistä kuolemanraja-kokemuksensa aikana. Esimerkiksi hän uskoi että Kosin kuningas edusti hänen todellista lääkäriään, yhä maan päällä elävän ihmisen "alkukantaista muotoa" (eli korkeampaa itseä) kun taas hindumies ei ollut ainoastaan hänen oman korkeamman itsensä arkkityyppi, vaan niin ikään jumala-kuva meissä kaikissa. 

Lopun aikaansa Jung painotti että hänen NDE:nsä tuli jostain todellisesta ja ikuisesta.


Aiemmin tässä blogissa on kerrottu toisesta kuolemanrajakokemuksesta.

Niin ikään on julkaistu Jungin ajatuksia ikääntymisestä ja kuolemasta. (Kirjoituksen lopussa lisää linkkejä Jungia koskeviin julkaisuihin toisessa blogissani.)

Kuolemanrajakokemuksista katso myös viereinen linkkilista. 

C.G. Jung - Ikääntymisestä ja kuolemasta; Sitaatteja

Wikipedia: C.G. Jung


Lääkärinä olen vakuuttunut että on hygieenistä - jos saan käyttää sanaa - löytää kuolemassa päämäärä jota kohti voi pyrkiä, ja että luistaminen pois siitä on jotain epäterveellistä ja epänormaalia, joka ryövää elämän toiselta puoliskolta sen tarkoituksen. 

Olemme niin vakuuttuneita siitä että kuolema on yksinkertaisesti prosessin loppu, että meille ei tavallisesti juolahda mieleen ymmärtää kuolemaa päämääränä ja täyttymyksenä, kuten epäröimättä teemme nousevan nuorekkaan elämän tavoitteille ja tarkoituksille. 

Elämän keskeltä eteenpäin, ainoastaan hän säilyy elinvoimaisesti elävänä, joka on valmis kuolemaan elämän myötä.

Ikääntyvien ihmisten pitäisi tietää, että heidän elämänsä eivät nouse ja laajene, vaan että vääjäämätön sisäinen prosessi pakottaa elämän supistumiseen. Nuorelle henkilölle on melkein synti, tai ainakin vaara, ajatella liikaa itseään; mutta ikääntyvälle henkilölle on velvollisuus ja välttämättömyys omistaa vakava huomio itselleen. Tuhlattuaan valoaan maailmaan, aurinko vetää takaisin säteensä jotta valaisisi itseään. Sen sijaan että tekisivät samoin, monet vanhat ihmiset ovat mieluummin luulotautisia, saitoja, saivartelijoita, menneisyyden ylistäjiä, tai muuten ikuisia murrosikäisiä - kaikki valitettavia korvikkeita itsen valaistukselle, mutta väistämättömiä seurauksia harhasta, että elämän toista puoliskoa täytyy hallita ensimmäisen periaatteet. 

Mutta me emme voi elää elämän iltapäivää elämän aamun ohjelman mukaan; sillä mikä oli suurta aamulla, on pientä illalla, ja siitä mikä aamulla oli totta, on illalla tullut valhe. 

Vanhana oleminen on hyvin epäsuosittua. Kukaan ei näytä ottavan huomioon, että kykenemättömyys vanheta on aivan yhtä absurdia kuin kykenemättömyys kasvaa ulos lapsen kengistä. Yhä lapsellista kolmikymppistä miestä on toki harmiteltava, mutta nuorekas seitsemänkymmen vuotias, eikö se ole hurmaavaa? Ja kuitenkin molemmat ovat poikkeavia, tyylittömiä, psykologisia luonnottomuuksia. 

Nuori mies joka ei taistele ja valloita, on menettänyt parhaan osan nuoruuttaan, ja vanhassa miehessä, joka ei tiedä kuinka kuunnella jokien salaisuuksia niiden virratessa huipuilta laaksoihin, ei ole järkeä; hän on henkinen muumio, joka ei ole muuta kuin jäykkä menneisyyden reliikki. Hän seisoo erillään elämästä, mekaanisesti toistaen itseään viimeistä tyhjänpäiväisyyttä myöten.

Nuoruuden viini ei aina kirkastu etenevien vuosien myötä; joskus siitä tulee sameaa.

Elämän aamusta ja keväästä, illasta ja syksystä puhuminen ei ole pelkkää sentimentaalista jargonia. Annamme siten ilmaisun psykologisille totuuksille, ja vielä enemmän psykologisille tosiasioille. 

Kuin ammus joka lentää päämääräänsä, elämä päättyy kuolemaan. Jopa sen nousu ja sen lakipiste ovat vain askelia ja keinoja tähän päämäärään. 

Ihmisen syntymä on sisällökäs merkityksestä, miksi ei kuolema?

Kun henkilö kuolee, tunteet ja emootiot jotka sitovat hänen sukulaisensa häneen, menettävät sovelluksensa todellisuuteen ja vajoavat alitajuntaan, missä ne aktivoivat kollektiivisen sisällön, jolla on haitallinen vaikutus tietoisuuteen.

Batakit ja monet muut alkukantaiset ihmiset sanovat sen tähden että kun ihminen kuolee, hänen luonteensa huonontuu niin että hän aina yrittää vahingoittaa eläviä jollain tavalla.

Tämä näkemys selvästi perustuu kokemukseen, että pysyvä riippuvuus kuolleisiin saa elämän näyttämään vähemmän elämisen arvoiselta, ja saattaa jopa olla psyykkisten sairauksien syy. Vahingollinen vaikutus näyttäytyy menetetyn libidon, masennuksen ja fyysisen heikkouden muodossa. On myös universaaleja selostuksia näistä kuoleman jälkeisistä ilmiöistä aaveen ja kummittelun muodossa. 

Niin kutsuttujen henkien psykoterapeuttiset pyrkimykset on tähdätty eläviin joko suoraan tai epäsuorasti, edesmenneen henkilön kautta, jotta heistä tehtäisiin tietoisempia. 

Spiritualismi kollektiivisena ilmiönä siten ajaa takaa samoja päämääriä kuin lääketieteellinen psykologia, ja niin tehdessään tuottaa samoja perusideoita ja mielikuvia jotka muotoilevat itsensä "henkien opetuksiksi", jotka ovat luonteenomaisia kollektiivisen tiedostamattoman luonnolle.

Ruumista ei voi ymmärtää pelkästään inertin aineen yhteen kasautumisena, vaan sitä täytyy pitää aineellisena järjestelmänä valmiina elämälle ja elämän mahdollistajana, sillä varauksella että kaikessa valmiudessaan se ei voisi elää ilman "elävän olemuksen" lisäystä. Sillä kumotessamme "elävän olemuksen" mahdollisen merkityksen, ruumiista itsestään puuttuu jotain joka on välttämätöntä sen elämään, nimittäin psyykkinen tekijä.

Me tiedämme tämän suoraan omasta kokemuksesta itsestämme, ja epäsuorasti kanssaihmistemme kokemisesta. Me tiedämme sen myös korkeampien selkärankaisten tieteellisestä tutkimuksestamme, ja täydellisestä todisteiden puutteesta päinvastaiselle, meidän täytyy olettaa että jokin sellainen tekijä on läsnä alemmissa organismeissa ja jopa kasveissa. 

Mieli ja ruumis ovat ilmauksia yhdestä entiteetistä, jonka olennainen luonto ei ole tunnettavissa sen paremmin ulkoisesta materiaalisesta manifestaatiostaan, kuin sisäisestä, suorasta havainnosta.

Muinaisen uskomuksen mukaan ihminen syntyi sielun ja ruumiin yhteen tulemisesta. Olisi luultavasti oikeampaa puhua tiedon ulottumattomissa olevasta elävästä olemuksesta, koskien perimmäistä luontoa, josta mitään ei voi sanoa paitsi että se hämärästi ilmaisee "elämän" perikuvaa. 

Elävä olemus ilmenee ulospäin aineellisena ruumiina, mutta sisäisesti sarjana kuvia elinvoimaisista toiminnoista jotka tapahtuvat sen sisällä. Ne ovat kolikon kaksi puolta, emmekä voi vapauttaa itseämme epäilyksestä että kenties tämä koko mielen ja ruumiin erotus saattaa lopulta osoittautua pelkästään järjen juoneksi tietoisen erotuskyvyn tarkoituksessa. 

Primitiivinen ilmapiiri jossa sana "henki" syntyi, on yhä meissä, vaikka tietenkin psyykkisellä tasolla jossain tietoisuuden alapuolella. Mutta kuten nykyaikainen spiritualismi osoittaa, tarvitaan hyvin vähän tuomaan tuo osa primitiivistä mentaliteettia pinnalle.

Kaukana materiaalisesta maailmasta, tämä on psyykkinen maailma, joka sallii meidän tehdä vain epäsuoria ja hypoteettisia päätelmiä aineen todellisesta luonnosta.

Psykoterapian näkökulmasta olisi sen tähden suotavaa ajatella kuolemaa ainoastaan siirtymänä, osana elämän prosessia, jonka laajuus ja kesto ovat tietomme ulottumattomissa.

Enemmistö uskonnoista on monimutkaisia kuolemaan valmistautumisen järjestelmiä, niin paljon että elämällä ei itse asiassa ole merkitystä paitsi valmistautumisena kuoleman lopulliseen päämäärään. Molemmissa suurimmissa elävissä uskonnoissa, kristinuskossa ja buddhalaisuudessa, olemassaolon tarkoitus pannaan täytäntöön sen lopussa.

Näyttäisi olevan enemmän yhtäpitävää ihmiskunnan kollektiivisen psyyken kanssa pitää kuolemaa elämän tarkoituksen täyttymyksenä ja sen päämääränä todellisimmassa merkityksessä, eikä pelkästään merkityksettömänä lakkaamisena.

Säännönmukaisesti lähestyvään loppuun viittaavat nuo symbolit jotka niin ikään normaalissa elämässä julistavat psykologisen olotilan muutoksia, uudestisyntymis-symbolit kuten ympäristön muutokset, matkat ja vastaavat.

Olen toistuvasti kyennyt jäljittämään taaksepäin yli vuoden sarjassa unia viittauksia lähestyvästä kuolemasta. Lisäksi tämä usein näyttäytyy merkillisinä persoonallisuuden muutoksina, jotka voivat edeltää kuolemaa hyvin pitkän ajan.

Kaiken kaikkiaan olin hämmästynyt nähdessäni kuinka vähän vaivaa tiedostamaton psyyke näkee kuolemasta. Näyttäisi siltä kuin kuolema olisi jotain suhteellisen merkityksetöntä, tai kenties psyykeämme ei vaivaa mitä yksilölle tapahtuu.

Mutta näyttää siltä että tiedostamaton on sitäkin kiinnostuneempi siitä kuinka henkilö kuolee; eli onko tietoisuuden asenne sopeutunut kuolemiseen vai ei.

Tämän päivän ihmiselle elämän laajentuminen ja sen kulminaatio ovat järkeenkäypiä päämääriä, mutta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä näyttää hänestä kyseenalaiselta tai uskon ulottumattomissa olevalta. Elämän lakkaaminen eli kuolema voidaan hyväksyä järkevänä päämääränä ainoastaan kun joko olemassaolo on niin viheliäistä että olemme suorastaan iloisia sen loppumisesta, tai kun olemme vakuuttuneita siitä että aurinko pyrkii laskuunsa "valaistakseen kaukaisia rotuja", samalla loogisella johdonmukaisuudella jota se osoitti noustessaan zeniittiinsä. Mutta uskomisesta on tullut niin vaikea taito tänä päivänä, että se ylittää useimpien ihmisten kapasiteetin, etenkin ihmiskunnan koulutetun osan. He ovat tottuneet liiaksi ajatukseen että suhteessa kuolemattomuuteen ja sellaisiin kysymyksiin, on lukemattomia ristiriitaisia mielipiteitä eikä vakuuttavia todisteita. Ja koska "tiede" on iskusana, joka näyttää kantavan ehdottoman vakuuttuneisuuden painoa tilapäisessä maailmassa, me pyydämme "tieteellisiä" todisteita. Mutta koulutetut ihmiset jotka osaavat ajatella, tietävät erittäin hyvin että tämän kaltainen todistus on filosofinen mahdottomuus. Me yksinkertaisesti emme voi tietää yhtään mitään sellaisista asioista.

Elämän keskipäivän salaisena hetkenä paraabeli käännetään, kuolema syntyy. Elämän toinen puolisko ei merkitse nousua, avautumista, lisääntymistä, elämäniloa, vaan kuolemaa, koska loppu on sen päämäärä. Elämän täyttymyksen negaatio on samanmerkityksinen kuin kieltäytyminen hyväksymästä sen loppua. Molemmat merkitsevät että ei haluta elää, ja olla haluamatta elää on yhtäläinen kuin olla haluamatta kuolla. Kasvu ja väheneminen tekevät yhden kaaren.

Mutta kenen tahansa joka kieltäytyy kokemasta elämää, täytyy tukahduttaa halunsa elää - toisin sanoen, hänen täytyy tehdä osittainen itsemurha.

Se että elämän korkein huippu voidaan ilmaista kuoleman symboliikalla, on hyvin tunnettu tosiasia, sillä kaikki kasvu itsensä yli merkitsee kuolemaa.

Kuolema on tärkeä kiinnostuksen kohde, etenkin ikääntyvälle henkilölle. Kategorinen kysymys asetetaan hänelle, ja hän on velvollinen vastaamaan siihen. Tässä tarkoituksessa hänellä kuuluu olla myytti kuolemasta, sillä järki ei näytä hänelle muuta kuin pimeän montun johon hän on laskeutumassa. Myytti voi kuitenkin loihtia esiin muita mielikuvia häntä varten, auttavia ja rikastuttavia kuvia elämästä kuolleiden maassa. Jos hän uskoo niihin, tai vahvistaa niitä jollain määrällä luottamusta, hän on aivan yhtä oikeassa tai aivan yhtä väärässä kuin joku joka ei usko niihin. Mutta kun mies, joka menettää toivonsa, marssii kohti tyhjyyttä, se joka on pannut uskonsa arkkityyppiin, seuraa elämän polkuja ja elää suoraan kuolemaansa. Molemmat epäilemättä pysyvät epävarmuudessa, mutta yksi elää vastoin vaistojaan, toinen niiden myötä.

Lääkärinä teen kaikkeni vahvistaakseni uskoa kuolemattomuuteen, etenkin vanhemmilla potilailla, kun sellaiset kysymykset tulevat uhkaavan lähelle. Sillä oikeassa psykologisessa perspektiivissä nähtynä kuolema ei ole loppu vaan päämäärä, ja elämän kallistus kuolemaa kohti alkaa niin pian kuin korkein aste on ohitettu.

Elämä on energia-prosessi. Kuten jokainen energia-prosessi, se on periaatteessa peruuttamaton, ja sen tähden suuntautuu kohti päämäärää. Tuo päämäärä on lepotila. [...] Jokaisen prosessin loppu on sen päämäärä.

Carl Jung speaks about Death:

Toisessa blogissani on aiemmin julkaistu:

Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta

Jung ja "Jumalan tietäminen"

Myöhemmin tässä blogissa mahdollisesti tulossa lisää Jungin ajatuksia, kuoleman jälkeisestä elämästä, sekä hänen omasta kuolemanraja-kokemuksestaan. Myös hänen salaperäisen gnostilaissävytteisen tekstinsä, Seitsemän Saarnaa Kuolleille (josta kerrotaan ensimmäisessä linkissä yllä), kääntäminen kiinnostaa minua.

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, on jotain mistä kaikki buddhalaiset eivät ole yhtä mieltä. Monilla länsimaisilla buddhalaisilla on kuoleman jälkeisestä elämästä näkemyksiä, jotka eroavat vain vähän ateismista, eli olennaisesti he eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään paitsi jollain hyvin abstraktilla tavalla (kuten että se mitä me teemme elämässämme, kaikuu eteenpäin läpi aikojen, tai että aineellisista jäännöksistämme tulee aikanaan jonkin uuden elämän muodon perusta). Kuitenkin oikeaoppiset opetukset tekevät selväksi että perinteinen buddhalaisuus omaksuu käsityksen toistuvista uudelleen syntymistä moniin olemisen piireihin. Kuolema on osa jatkuvaa elämän-kuoleman-uudelleen syntymisen kiertokulkua, joka sävyttää tavallista olemassaoloa.

Theravada-buddhalaisuuden oikeaoppinen kanta uudelleen syntymiseen on esitetty kertomuksessa kuningas Milindasta, joka on kirjoitettu 100-luvulla eaa.; siihen on tallennettu dialogi kreikkalaisen kuninkaan ja pyhimys Nagasenan välillä. Nagasena sanoo että tavalliset ihmiset uudelleen syntyvät, mutta olemassaolosta toiseen nämä ihmiset ovat:

Eivät sama eivätkä toinen... [aivan kuten] kannu maitoa joka muuttuu ensin rahkaksi, sitten voiksi, sitten gheeksi (kirkastetuksi voiksi); ei olisi oikein sanoa että ghee, voi ja rahka ovat samaa kuin maito, mutta ne ovat peräisin siitä, joten ei myöskään olisi oikein sanoa että ne ovat jotain muuta.

Milanda kysyy mikä se on joka uudelleen syntyy, johon vastaus on "mieli ja aine". Nagasena selittää että:

Tämän mielen ja aineen kautta teot tehdään, ja noista teoista johtuen toinen mieli ja aine uudelleen syntyy; mutta tuo mieli ja aine ei siten vapaudu aiempien tekojensa tuloksista.

Kunnianarvoisan Vasubandhun (buddhalainen munkki 400-luvulta) siteerataan sanoneen:

Kuolemassa ruumis jakaantuu kahdeksi, "nähtäväksi" ruumiiksi ja "näkymättömäksi" ruumiiksi. Tämä näkymätön ruumis on nimeltään sai-shin, joka tarkoittaa "hyvin pientä ruumista" jota ei voi nähdä fyysisin silmin. Se on niin pieni että se voi liikkua minkä tahansa fyysisen aineen läpi. Silmät, korvat, nenä ja kieli säilyttävät täydellisen tarkoituksen, ei ruumiina vaan kykynä. Tämä pieni ruumis kykenee leijumaan ja lentämään minkä tahansa välimatkan välittömästi. Jokaisella elämällä tässä olotilassa on potentiaali syntyä uudelleen, mutta se ei voi syntyä milloin ja missä haluaa, sen päättää se mitä henkilö teki eläessään. Hän syntyy tilanteeseen tai paikkaan joka on sopivin hänen luomiinsa syihin. Sillä hetkellä kun mies hedelmöittää naisen munasolun, jos se on sovelias jonkun uudelle elämälle, tämä hyvin pieni ruumis saapuu sinne hetkessä, ja uusi fyysinen muoto alkaa. Kun fyysinen ruumis kuolee, on mahdoton muuttaa joko hyviä tai huonoja vaikutuksia jotka sisältyvät sen elämään. Joillekin se tulee olemaan hyvin pitkä aika. Sen päättää kokonaan se mitä tuo henkilö teki elämänsä aikana.

Hedelmöityksessä on kolme tekijää työssä: isä, äiti ja lapsi. Osa siitä mikä määrittää elämän tilanteemme uudelleen syntymässä liittyy isän ja äidin DNA:han, ja toinen osa liittyy lapsen alitajuntaan varastoituun karmaan. Lapsi ei ole menneisyyden kopio tai reinkarnaatio, vaan täysin uusi ainutlaatuinen elämä. Henkilö joka eli ja kuoli menneisyydessä, on hävinnyt ikuisesti. Tämä näkemys on yksilön egolle hyvin vaikea hyväksyä, ja tästä syystä ego kuvittelee että sillä ei ole viimeistä käyttöpäivää, vaan se kopioituu uudelleen reinkarnaation (uuden ruumiin) avulla - mutta tämä on turhaa. Uudella ruumiilla ei ole mitään yhteyttä aikaisempaan "henkilöön": uudelleen syntynyt voi olla eri sukupuolta, eri etnistä taustaa, eri rotua, eri paikassa tai ympäristössä. Ainoastaan sisäiset alitajuiset taipumukset - eli karma tai motivaatiot - ovat sen kaltaiset mitä luotiin menneisyydessä. Mutta koska taipumuksia voidaan muuttaa, silloin uudelleen syntymä tekee kykeneväksi täydelliseen vapauteen menneisyydestä yksilön elämän sekä fyysisissä että mentaalisissa aspekteissa. 

Buddhalaisuuden mukaan henkilön elämä on ruumiin ja mielen yhdentyminen tai ykseys.
Hindulaisuuden mukaan henkilön elämä on ruumiin ja sielun yhdentyminen tai ykseys.
Sen hyväksyminen että ruumis ja mieli ilmaisevat henkilön elämää, johtaa buddhalaiseen uudelleen syntymisen käsitteeseen,
kun taas sen hyväksyminen että ruumis ja sielu ilmaisevat henkilön elämää, johtaa hindu-tiibetiläiseen reinkarnaation käsitteeseen.

Siinä missä hindut uskovat että heidän sielunsa on "muuttumaton", buddhalaiset uskovat että kaikki muuttuu kaiken aikaa, paitsi Laki josta tämä muutos johtuu. Toisin sanoen, hindulaisuus uskoo että on olemassa "itse", "ego" tai "identiteetti", joka siirtyy yhdestä ruumiista toiseen, kun taas buddhalaisuus uskoo että ruumiin komponentit, mukaan lukien henkilön persoonallisuus, ovat hajaannuksen alaisia hetkestä hetkeen. Buddhalaisuus pitää kiinni siitä että se mikä ymmärretään identiteettinä tai itsenä, muuttuu hetkestä hetkeen, ja jollain joka aina muuttuu, ei voi olla "pysyvää persoonallisuutta" joka siirtyy ruumiista toiseen. Se mikä siirtyy, on hetki joka synnyttää seuraavan hetken, aivan kuten yhden sammuvan kynttilän liekki sytyttää seuraavan kynttilän, siten jättäen vanhan kynttilän taakseen. Näin ollen buddhalaisuus uskoo että me olemme jatkuvasti kehittyvä tietoisuus, joka kehittyy henkilön nykyisen elämän aikana, ja jatkaa kehittymistään uudelleen syntyessään. Kuolema vain keskeyttää tämän tietoisuuden virran tarkoituksena uudelleen ladata "energiamme" jälleen uutta elämää varten.

Mistä tuli käsitys pysyvän sielun reinkarnaatiosta? Useimmat buddhalaiset koulukunnat pitävät reinkarnaation käsitettä ilmauksena toivottomasta halusta ego-itsen kuolemattomuuden toiveelle.
Reinkarnaatio on hindu-tiibetiläinen uskomus henkilön sielun siirtymiseen kuoleman jälkeen toiseen ruumiiseen.
Uudelleen syntyminen on buddhalainen uskomus henkilön alitajuisen mielen (karman halujen ja elämän taipumusten varasto) jatkuvuuteen - uuteen tuoreeseen elämään uudelleen syntymässä.

Daisaku Ikeda selittää: Me emme säilytä samaa ainetta jonka kanssa synnyimme, alusta loppuun. Suurin osa ruumiimme soluista kuolee jatkuvasti, tullakseen korvatuiksi uusilla. Niiden syntymä ja kuolema - aineenvaihdunta - pitää ruumiin jatkuvasti varustettuna tuoreella elämän voimalla ja tekee sen kykeneväksi jatkamaan elämistä.
Elämä ja kuolema ovat yhtä aikaa olemassa ruumiissamme. Kynnet ja hiukset ovat "elottomia", tiedottomia asioita, mutta ne syntyvät elävästä aineksesta. Ne siirtyvät elävästä kuolleeseen tilaan sujuvassa muutoksessa, jota seuraavat uudet kynnet ja tukka. Näiden ja muiden ruumiin osien syntymä ja kuolema yhdistyvät muodostamaan suuremman elämän. Siten elämä ei ole sen paremmin yhden ainoan yksikön kokonaisuus kuin pelkkä toisistaan riippumatta toimivien osien kokoonpano. Se on jotain joka muodostuu täydellisessä ykseydessä toimivista moninaisista osatekijöistä, pienemmistä elämistä jotka yhdistyvät muodostamaan suuremman elämän. Pienet syntymän ja kuoleman purot virtaavat laajempiin syntymän ja kuoleman jokiin, jotka vuorostaan virtaavat laajaan kosmisen elämän valtamereen. Elämän mystinen luonne on totisesti uskomaton työskentelyssään. 

Buddhalaisuus uskoo että energiamme on ikuista ja tuhoutumatonta, mutta egomme ja identiteettimme on jatkuvassa muutostilassa, kuitenkin meidän on vaikea nähdä tätä. Tieteellisestä näkökulmasta tässä näyttää olevan eniten järkeä. Energiaa ei voi tuhota, se voidaan vain muuttaa. Teknisesti puhuen, kun todella ajattelemme sitä, olemme aina muuttaneet energiaamme läpi olemassaolomme. Meidän täytyy myöntää että näytämme nyt hyvin erilaiselta kuin sylivauvana, ja kun katsomme tulevaisuuteen, mahdollisuutemme pysäyttää "muutos"-prosessi ovat melko ankeat. Koko ikääntymisprosessin ajan ajatuksemme ja tunteemme ovat muuttuneet, kuitenkin säilytimme identiteettimme läpi kaikkien näiden vuosien. Se osoittaa että elämä on todella dynaamista.
Itse asiassa monet meistä jotka ovat tehneet joitain merkittäviä muutoksia, huomaavat vaikeaksi uskoa että teimme joitain hyvin typeriä asioita menneisyydessä. Siinä tapauksessa saatamme jopa huomata vaikeaksi tunnistaa sellaisen persoonallisuuden joka meillä oli silloin. Kuitenkin me olimme tuo sama entiteetti ja tulemme olemaan tuo sama entiteetti kun olemme tavoittaneet jonkin toisen pisteen tulevaisuudessa. Sen tähden voisimme sanoa että olemme todellakin jotain jota voi ainoastaan kuvailla hetkellisenä ja dynaamisena; kuitenkin juuri tällä hetkellä meillä on illuusio sisäisestä identiteetistä, joka näyttää pysyvältä.

Muisti on selvästi ratkaisevan tärkeä itse-ymmärryksellemme. Se edustaa kokemuksen ja tiedon kerääntymistä, jotka määrittävät meidät. Se kuvaa meille tien jota olemme seuranneet ja selittää miksi olemme tässä pisteessä elämän matkallamme... Yksinkertaisesti ilmaistuna, muisti varmistaa että riippumatta siitä kuinka radikaaleja fyysisiä ja mentaalisia muutoksia tapahtuu elämässämme siirtyessämme yhdeksän ikäisestä yhdeksäänkymmeneen, me edelleen tiedämme olevamme sama henkilö...
Meidän täytyy yrittää ymmärtää ero yhtäältä elämän itsenäisen kokonaisuuden (entiteetin) - jonka buddhalaisuus opettaa olevan ikuinen - ja toisaalta yksilöllisen identiteetin välillä, jonka buddhalaisuus opettaa olevan lyhytikäinen... Tämä tarkoittaa että minun ainutlaatuinen ja olennainen identiteettini, ulkomuotoni ja luonteeni, ovat väliaikaisia. Henkilö joka tiedän olevani - välittämättä mitä muutoksia tapahtuu ulkonäössäni ja persoonallisuudessani - on kytketty tähän ainutlaatuiseen yksilöön. Se on rakentunut muistoista ja kokemuksista, syistä ja seurauksista, joita olen kerännyt tässä elämässä. Se on yhtä väliaikainen kuin itse tämä elämä.
Elämän itsenäinen kokonaisuus, ollen itsetuntemuksen alapuolella, kun tämä ainutlaatuinen identiteetti tulee loppuun, siirtyy "ei olemassaolon eikä ei-olemassaolon" vaiheeseen. Sitten kun olosuhteet joskus tulevaisuudessa ovat oikeat, se tulee ilmenneeksi jälleen toisessa ainutlaatuisessa yksilöllisessä identiteetissä. Tuo yksilöllinen identiteetti tulee myös kehittämään oman ainutlaatuisen ja olennaisen itse-ymmärryksensä, joka jälleen on puhtaasti väliaikainen ja kuolee kun tuo yksilöllinen identiteetti tulee elämänsä loppuun.
Tässä mielessä paljas elämän voima kulkee elämästä toiseen. Sitä ei luoda eikä tuhota. Se on olemassa ennen jokaista syntymää, ja jatkaa olemassaoloa jokaisen kuoleman jälkeen. Jokaisessa olemassaolon vaiheessa se kokoaa uuden syiden ja seurausten kasautumisen.

Kuolema on aina järkytys järjestelmälle, ja se on erityisen järkyttävää niille jotka eivät ole kehittäneet selviytymis-strategiaa kun lopulta kohtaavat sen. Ja se tulee tapahtumaan, se on vain ajan kysymys, mutta me kaikki näytämme ajattelevan että jostain ihmeellisestä syystä me olemme jotenkin poikkeus. On kutakuinkin käsittämätöntä että minä saatan olla seuraava. Toiset kuolevat, mutta en minä!

Jos otamme harkintaan sen mitä buddhalaiset kuvaavat "kahdeksannen tietoisuuden" eli karmatietoisuuden toimintana, ja mitä Carl Jung kuvaa "kollektiivisena tiedostamattomana", silloin se tarjoaa jotakuinkin järkevän selityksen. Jung oli vakuuttunut että tietoisuutemme ja kaiken ja jokaisen muun tietoisuus kootaan ja "varastoidaan". Samankaltaisesti buddhalaiset uskovat että karmatietoisuus varastoi kaikki tekomme "reaaliaikaisesti". Tämän näkemyksen omaksuminen merkitsisi että kun kerran olemme kuolleet, "mentaalinen" energiamme, joka edustaa kaikkia ajatuksiamme, sanojamme ja tekojamme, varastoidaan tähän tietoisuuteen, ja täällä se pysyy kunnes astuu uudelleen fyysiseen maailmaan. Toisin sanoen, me olemme "toiminnan mahdollisuus", mutta meillä ei ole keinoja muuttaa elämämme olemusta, jos uskomme Vasubandhua ja Ikedaa, koska meidän tarvitsee olla fyysisessä ruumiissa tehokkaasti vaikuttaaksemme aineen maailmaan.

Buddhalainen näkemys yhdeksästä tietoisuudesta voidaan yksinkertaistaa tässä kuvaamaan mielen mallia seuraavin tasoin:

• Tietoisuus maailmasta (viisi aistia ja ajattelu)
• Tietoisuus itsestä (Mano)
• Alitajunta (Alaya, eli taipumusten varasto)

Tietoisuutemme sisältö on riippuvainen ruumiimme toiminnasta, ja kun ruumis kuolee, nuo kaksi mielen tasoa hajoavat ja häviävät. Alitajuista tasoa ruumis ei kuitenkaan hallitse. Se on informaation tallenne henkilön motivaatioitten ja taipumusten olemuksesta. Henkilön teot ajanjakson aikana kuolemaan saakka luovat hänen motivaationsa ja taipumuksensa, ja tekojen summa varastoidaan alitajuntaan henkilön karmana (eli tekojen historiana). 

Alitajunta on karmisen informaation varasto (jota kutsutaan myös Alaya-mieleksi) ja se ei häviä kuolemassa, vaan jähmettyy kuoleman alueelle (kuoleman alue on mielikuvituksen alue kuten unissa. Sitä kutsutaan myös Sunyatan, ei-substantiaalisuuden tai tyhjyyden alueeksi, fyysisen ajan ja tilan maailman tuolla puolen). 

Kasautunut syiden ja seurausten lasti jota kannetaan kahdeksannessa tietoisuudessa, on valvemielen tason alapuolella. niin että kullakin perättäisellä elämän muodolla, jokaisella identiteetillä, ei ole tietoisuutta eikä muistoa siitä. Siitä huolimatta buddhalaisuus opettaa että noilla kasautuneilla syillä ja seurauksilla alaya-tietoisuudessa on syvällinen vaikutus elämän itsenäisen kokonaisuuden tekoihin, ajatuksiin ja sanoihin seuraavassa olemassaolon vaiheessa.

Tila, joka on kenties hiukan (tai paljon?) kuoleman kaltainen, on uni; aika ja tila ovat täysin merkityksettömiä kun asetumme lepäämään, koska kytkemme "pois päältä" aistimme, jotka normaalisti vaikuttaisivat sen arvioimiseen missä olemme ajassa ja tilassa. Kun menemme vuoteeseen, suljemme silmämme, nukahdamme, avaamme silmämme, huomaamme että kuudesta kahdeksaan tuntia on mennyt silmän räpäyksessä. Voisimme väittää sen tähden että tietoisen "poissaolomme" (unen) kesto on mittaamaton. Tulemme tietoisiksi kuluneesta ajasta vasta kun katsomme herätyskelloa vieressämme. Kuitenkin jos olisimme olleet hereillä saman ajan, ja suorittaneet loputtoman määrän tehtäviä, tämä aika olisi vaikuttanut pitkältä. Tämä todistaa että aika on kokonaan "käsityksellinen". Näin ollen jos olemme kuolemaisillamme, voisimme väittää että me uudelleen synnymme heti seuraavassa hetkessä, koska aikaa kuoleman aikana ei ole olemassa totunnaisessa merkityksessä. Toisin sanoen, me olemme TÄÄLLÄ tavalla tai toisella kaiken AIKAA!

Kuoleman jälkeinen olotila on kuin näkisimme unta nukkuessamme. Meillä on jonkinlainen käsitys siitä että se olemme me joka näkee unta, ja koemme kaikenlaisia hetkellisiä ajatuksia ja tunteita, mutta olemme kykenemättömiä muuttamaan yhtään mitään fyysisessä maailmassa nukkuessamme. Joten voisimme sanoa että kun olemme kuolleet, tietoisuutemme on unenkaltaisessa tilassa. Australian aboriginaalit ovat itse asiassa myös usein viitanneet "uneksintaan" "henkimaailmana", johon esi-isät menivät poistuttuaan fyysisestä ruumiistaan.

Ottaen Jungin teorian yhtä hyvin kuin buddhalaisen olettamuksen karman "varastosta" varmistettuna, ei olisi yllättävää että muinaisina aikoina kuten nytkin, ihmiset jotka väittävät pääsevänsä käsiksi tähän tietoisuuteen - niin kutsutut meediot - saattavat todellakin yhdistyä tähän energiaan, ja on sen tähden uskottavaa että he kykenevät identifioimaan mitä kuollut entiteetti on antanut panoksena tähän energiavarantoon. "Kummitusten" näkemiset saattavat myös osua samankaltaiselle energian alueelle, missä herkkä henkilö saattaa todellakin "vastaanottaa" energiaa menneisyyden tapahtumasta tai entiteetistä. Buddhalaisuus selvästi varoittaa että osallistuminen tämänkaltaisiin psyykkisiin toimiin ilman tosiasiallista ymmärrystä sen takana olevista todellisista tekijöistä voi olla hämmentävää ja sen tähden ehdottomasti vaarallista vaikutusalttiille henkilölle.

Daisaku Ikeda sanoo: Mikä sallii elämän jatkua, on mystinen energia kerääntyneenä latenttiin muotoonsa. Kun jokin ulkoinen vaikutus herättää latentin muodon, siitä tulee ilmennyt jälleen kerran, antaen täyden ilmaisun yksilöllisyydelleen. Aikanaan se hiljaisesti vetäytyy kuoleman tilaan. Kuitenkin tämän latentin tilan aikana tuo olemus varastoi tuoretta energiaa valmistuksena tulevaa uudelleen syntymäänsä varten.
Elämä on kuin sen lepoaikana varastoidun voiman räjähdys ja palaminen. Kun se on päättänyt elinaikansa, se poistuu, sulautuen maailmankaikkeuteen. Tämän latentin tilan aikana se tankkaa itsensä kosmisella voimalla, odottaen aikaa jolloin se voi jälleen kerran syntyä elämään.
Tämä on makroskooppinen näkemys elämästä, nähtynä yhden elinajan suhteen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ikuisuuden sisällä. Meidän täytyy myös tarkastella elämää mikroskooppisesti, nähden syntymät ja kuolemat jotka tapahtuvat meissä jokaisessa jokaisena kuluvana hetkenä. Elinaika muodostuu tämän prosessin toistumisesta, sillä pienempien elämien syntymät ja kuolemat yhdistyvät varmistamaan suuremman elämän jatkuvuuden. 

Buddhalaisuus lausuu että meidän pitäisi nauttia elämästämme. Kuitenkin se sanoo myös että tämä ilo voidaan kokea kaikessa ihanuudessaan ainoastaan valaistumisen avulla. Ilman valaistumista me näemme itsemme väliaikaisen olemassaolon olentoina. Vasta kun olemme valaistuneet, voimme olla todella rajattomia. Me kaikki tiedämme mitä merkitsee rajoittaa elämäämme. Harjoittava Nichiren buddhalainen sanoo: "Annan parhaani viimeiseen henkäykseen asti, koska minulla on ikuinen tulevaisuus!" Tulevaisuus merkitsee toivoa. Toivo merkitsee rajatonta motivaatiota ja energiaa niin kauan kuin on elämää. Tällä asenteella on jo suuri merkitys.
Käyttäen esimerkkiä nukkumisesta ja hereillä olemisesta, voisimme sanoa että kun olemme hereillä voimme toimia fyysisessä maailmassa. Tämä synnyttää todellisia muutoksia. Kun nukumme, ei ole väliä kuinka paljon saatamme uneksia muutoksesta, se säilyy pelkkänä unena löytämättä ilmaisua todellisessa maailmassa. Herätessämme aamulla meidän täytyy hoitaa asiat jotka jätimme hoitamatta ennen kuin menimme nukkumaan.

Daisaku Ikeda on kirjoittanut:  Mahayana-buddhalaisuuden mukaan... jopa saavutettuaan Buddhatilan henkilö tulee, hyvin pian kuoleman jälkeen, ilmestymään uudelleen fyysisessä maailmassa, ottaen tavallisen kuolevaisen muodon työskennelläkseen toisten pelastumisen puolesta. Aika jonka elämä vaatii kulkeakseen välitilan kautta kuoleman ja uudelleen syntymän välissä, riippuu tuon yksilön elämän olosuhteista... Buddhalaisuus... tekee eron ruumiimme kuoleman ja [alati muuttuvan] henkemme kuoleman välillä... niin kauan kuin ylläpidämme buddhalaisten periaatteiden harjoitusta elämämme aikana, voimme minimoida välitilassa olemisemme keston ja nopeasti syntyä uudelleen tähän maailmaan ja jatkaa buddhalaisen harjoituksen polulla [eli Bodhisattvana, joka on luvannut uudelleen syntyä kärsivissä valtakunnissa niin auttaakseen kaikkia olentoja kulkemaan kohti valaistumista - kaikkein jalointa päämäärää Mahayana-buddhalaisuudessa]... Jokaisen yksilön kuolema on... keino uudelleen syntyä... me emme kuole turhan takia, me kuolemme aloittaaksemme uuden elämän. Kuoleman perustavanlaatuinen tarkoitus on syntymä - sallia meidän aloittaa uudesti ikuisen elämän kiertokulkumme seuraavassa vaiheessa. 

Monet nykyaikaiset buddhalaiset ylenkatsovat opetuksissa sitä mikä on ristiriidassa heidän sekulaarien mieltymystensä kanssa. Mutta itse buddhalaiset kuoleman jälkeistä elämää koskevat opit  ovat selkeitä; suurin osa meistä siirtyy yhdestä elämästä toiseen, kokien eri elämäntiloja, vaihdellen helvetillisistä autuaallisen miellyttäviin, ja tällä tavalla me olemme sekä nykyisen että tulevan elämämme olosuhteitten (eli karmamme) perillisiä ja takojia.

Buddhalaisuus asettaa yksilöllisen ihmiselämämme aivan keskelle loputonta universaalia kiertokulkua, joka sisällyttää kaiken, syntymän, kasvun, rappion ja kuoleman kiertokulkua. Me tiedostamme että kaikki fyysinen olemassaolo on väliaikaista. Me hyväksymme että kaikki energia maailmankaikkeudessa, mukaan lukien elämän energia joka evästää eläviä olentoja, on ikuista. Buddhalaisuus asettaa syntymän ja kuoleman kiertokulkumme lujasti tuohon yhteyteen.

Kaikki buddhalaiset koulukunnat opettavat että henkilön nykyinen tilanne on tulosta hänen menneistä teoistaan eli karmastaan. Nichiren buddhalaisuus vie tämän käsityksen pidemmälle, vapauttaakseen itsen menneisyydestä. Tulevaisuuden näkökulmasta nykyhetki edustaa nyt menneisyyttä. Tämä merkitsee että henkilön teot nykyhetkenä vaikuttavat henkilön tulevaisuuden tilanteeseen. Nichiren buddhalaisuus keskittyy nykyhetken karmisiin taipumuksiin, riippumatta menneestä karmasta. Vastuun ottaminen teoistamme nykyhetkenä on tapa luoda karmaa - ja tällä tavalla elämme elämäämme syventäen hyviä syitä tai tehdäksemme muutoksen taipumuksissamme. Tämä merkitsee että voimme suunnitella elämämme suunnan.

"Jos saavutamme valaistumisen tilan tässä elämässä, tuo tila tulee ikuisesti leviämään elämiimme. Läpi syntymän ja kuoleman kiertokulun jokaisessa uudessa elämässä meitä siunataan hyvällä terveydellä, varallisuudella ja älykkyydellä, yhdessä kannustavan ja mukavan ympäristön kanssa, johtaen elämään joka ylitsevuotaa hyvää onnea. Kukin meistä tulee myös omaamaan ainutlaatuisen tehtävän ja syntymään sopivaan muotoon sen täyttämiseksi." - Ikeda

Lähteet:

Buddhism and Reincarnation

Buddhist Beliefs Regarding the Afterlife

Identity, Death & Rebirth

The Difference Between Reincarnation and Rebirth

Lisää tietoa Nichiren buddhalaisuudesta ja sen harjoittamisesta löydät blogistani Daimonion.