C.G. Jungin kuolemanrajakokemus

En ollut tietoinen Jungin kokemuksesta, ennen kuin aivan hiljattain törmäsin siihen netissä etsiessäni Jungin ajatuksia kuolemasta. Arvostan Jungia suuresti, joten myös hänen NDE-kokemuksensa on minusta kiinnostava kaikkien muiden vastaavien kokemusten joukossa. Siinäkin korostuu minun silmissäni piirre, jota itse pidän arvossa, eli se ei millään tavoin ole sidottu kristilliseen mytologiaan vaan paljastaa kuinka paljon kokemuksella on tekemistä yksilön oman mielen kanssa - ja sittenkään en tarkoita etteikö se olisi enemmän kuin unta tai hallusinaatiota, jotain universaalia ja objektiivista. 

1944 maailmankuulu psykiatri Carl Gustav Jung liukastui jäällä ja mursi jalkansa. Ollessaan sairaalassa hän sai sydänkohtauksen. Jung roikkui kuoleman reunalla lääkärien kamppaillessa hänen pelastamisekseen. 

Hoitaja kuvasi Jungin tiedottoman ruumiin olleen ikään kuin oudon hehkun ympäröimä. Se oli ilmiö, jonka hän oli joskus havainnut kuolevissa. Kun hän tuli tajuihinsa, Jung puhui eloisasta sarjasta näkyjä. Hän uskoi kokeneensä kuolemanrajakokemuksen, joka tunnetaan myös lyhenteellä NDE. 

Jung sanoi että aluksi hän leijui 1000 mailia maan yläpuolella; hän sai myöhemmin selville kuinka korkealla avaruudessa täytyisi olla saadakseen niin kauas ulottuvan näkymän. Hänen uskomattoman tarkka näkymänsä maasta ulkoavaruudesta käsin kuvailtiin noin kaksi vuosikymmentä ennen kuin astronautit ensimmäisenä kuvasivat sitä. Hän tunsi olevansa vapaa kuin lintu ja lähtemäisillään kiertoradalta. Ja sitten salamannopeasti suuri temppeli vangitsi hänen huomionsa. Hän kuvasi sitä "valtavana tummana kivijärkäleenä, kuin meteorina", hänen talonsa kokoisena tai isompana, leijumassa avaruudessa. Vastaavia kiviä hän oli nähnyt Bengalin lahden rannikolla. Ne olivat kellanruskeaa graniittia. 

Temppelin sisäänkäynnillä Jung näki mustan hindumiehen lootusasennossa kivipenkillä, yllään valkoinen kaapu, ja hän tiesi että mies odotti häntä.  Lähestyessään sisäänkäyntiä hän tunsi että kaikki keinotekoinen hänen persoonallisuudessaan riisuttiin pois. Kaikki mikä jäi oli jotain mitä hän kuvasi "olennaisena Jungina".

Minulla oli tunne että kaikki ikään kuin luotiin nahkana pois; kaikki mihin tähtäsin, tai mitä toivoin, tai mitä ajattelin, maisen olemassaolon koko fantasmagoria putosi pois tai riisuttiin minulta - äärimmäisen tuskallinen prosessi. Kuitenkin jotain jäi; minä ikään kuin kannoin mukanani kaiken mitä olin ikinä kokenut tai tehnyt, kaiken joka oli tapahtunut ympärilläni. Saattaisin sanoa: se oli mukanani, ja minä olin se. Minä muodostuin kaikesta siitä, niin sanoakseni. Minä muodostuin omasta historiastani, ja tunsin suurella varmuudella: tätä minä olen. Minä olen tämä kimppu kaikesta mitä on ollut ja mitä on saatu aikaan.
Tämä kokemus antoi minulle äärimmäisen köyhyyden tunteen, mutta samalla kertaa suuren täyteyden. Ei ollut enää mitään mitä halusin. Olin olemassa objektiivisessa muodossa; minä olin mitä olin ollut ja elänyt. Aluksi vallitsi tuhoutumisen tunne, riisuttuna tai ryöstettynä olemisen tunne; mutta yhtä-äkkiä sillä ei ollut merkitystä.
Kaikki näytti olevan mennyttä; mikä säilyi oli "fait accompli" (ransk. "tapahtunut tosiasia"), ilman mitään viittausta takaisin siihen mitä oli ollut. Ei ollut enää mitään katumusta että jotain oli pudonnut pois tai otettu pois. Päinvastoin: Minulla oli kaikki mitä olin, ja se oli kaikki.

Jung tiesi että temppelin sisällä hänen olemassaolonsa ja elämän tarkoituksensa perimmäinen mysteeri paljastettaisiin.

Lähestyessäni temppeliä minulla oli varmuus että olin astumaisillani valaistuun huoneeseen, ja tapaisin siellä kaikki ne ihmiset joiden luo kuulun todellisuudessa. Siellä ymmärtäisin viimein - tämä oli myös varmuus - mihin historialliseen yhteyteen minä tai elämäni sopii. Tietäisin mitä oli ollut ennen minua, miksi synnyin, ja mihin elämäni virtasi. Elämäni sellaisena kuin elin sitä, oli usein näyttänyt minusta kuin kertomukselta, jolla ei ole alkua eikä loppua. Minulla oli tunne että olin historiallinen katkelma, ote josta edeltävä ja jatkava teksti puuttui. Elämäni näytti olevan leikattu pitkästä tapahtumien ketjusta, ja monet kysymykset olivat jääneet vastaamatta. Miksi se oli ottanut tämän suunnan? Miksi olin tuonut nämä tietyt oletukset mukanani? Mitä olin tehnyt niistä? Mitä seuraavaksi? Tunsin varmaksi että saisin vastauksen kaikkiin kysymyksiin niin pian kuin astuisin kivitemppeliin. Siellä tapaisin ihmisiä jotka tiesivät vastauksen kysymykseeni siitä mitä oli ollut ennen ja mitä tulisi jälkeen. 

Hän oli ylittämäisillään kynnyksen, kun hänet pysäytettiin niille sijoilleen. Alhaalta, Euroopan suunnasta, kuva leijui ylös. Se oli hänen lääkärinsä, tai pikemminkin yhdennäköinen hänen kanssaan, kultaisen ketjun tai kultaisen laakeriseppeleen kehystämänä.
Hän tuli alkukantaisessa muodossaan, "Kosin basileuksena", pienen Egeanmeren kreikkalaisen saaren kuninkaana, saaren, joka muinaisaikana oli kuuluisa Asklepioksen - kreikkalaisen lääketieteen jumalan - temppelin sijaintipaikka ja Hippokrateen syntymäpaikka.
Kuningas nousi vetämään hänet takaisin maiseen olemassaoloonsa. Hän selitti Jungille, että hänellä ei ollut oikeutta jättää maata ja hänen pitää palata. Kuullessaan tämän, Jung heräsi kokemuksestaan.

Jung muisti aina pettymyksen piston takaisin maahan tuomisestaan. Hän kirjoitti, "elämä ja koko maailma vaikuttivat minusta vankilalta. Olin ollut niin iloinen karistaessani sen kaiken." Pettyneenä hän ajatteli: "Nyt minun täytyy palata taas 'laatikkojärjestelmään'". Kolmeen viikkoon Jung ei voinut nauttia elämästä.
Hän tunsi rajua vastustusta lääkäriään kohtaan, koska hän oli tuonut hänet takaisin elämään. Samalla kertaa hän oli huolissaan hänestä:

"Hänen elämänsä on vaarassa, taivaan tähden! Hän on ilmestynyt minulle alkukantaisessa muodossaan! Kun kuka tahansa saavuttaa tämän muodon, se merkitsee että hän on kuolemassa, sillä hän kuuluu jo 'suurempaan seurueeseen'!"
Yhtäkkiä minulle tuli kammottava ajatus että Tri H:n pitäisi kuolla minun sijastani. Yritin parhaani puhua hänelle siitä, mutta hän ei ymmärtänyt minua. Silloin tulin vihaiseksi hänelle:
"Miksi hän aina teeskentelee ettei tiedä olevansa Kosin basileus? Ja että hän on jo omaksunut alkukantaisen muotonsa? Hän haluaa saada minut uskomaan että hän ei tiedä!"

Tosiasiassa Jung oli lääkärin viimeinen potilas. 4.4.1944 Jungin sallittiin ensimmäistä kertaa sairautensa alkamisen jälkeen istua sängyn laidalla, ja samana päivänä Tri H joutui vuoteeseen eikä enää noussut. Hänellä oli jaksottaisia kuumekohtauksia. Pian sen jälkeen hän kuoli verenmyrkytykseen.

Hitaasti Jung alkoi saada lohtua näystään. Sillä sisään lukittuna oli arvokas opetus.

Noiden viikkojen aikana elin oudossa rytmissä. Päivällä olin yleensä masentunut. Tunsin oloni heikoksi ja surkeaksi, ja hädin tuskin uskalsin hievahtaa. Iltaa kohti vaivuin uneen, ja uneni kesti noin keskiyöhön asti. Silloin palasin itsekseni ja makasin hereillä noin tunnin, mutta kertakaikkisen muuttuneessa tilassa. Oli ikään kuin olisin ekstaasissa. Tunsin leijuvani avaruudessa, kuin olisin turvassa maailmankaikkeuden kohdussa suunnattomassa tyhjyydessä, mutta täynnä korkeinta mahdollista onnen tunnetta.
"Tämä ikuinen autuus", ajattelin, "tätä ei voi kuvata; se on aivan liian ihmeellistä!"
Kaikki ympärilläni näytti lumotulta. Tänä yön hetkenä hoitaja toi minulle hiukan ruokaa jonka hän oli lämmittänyt, sillä vain silloin kykenin syömään, ja söin ruokahalulla. Ajoittain minusta näytti että hän oli vanha juutalaisnainen, paljon vanhempi kuin hän itse asiassa oli, ja että hän valmisti rituaalisia kosher-ruokalajeja minua varten. Kun katsoin häntä, hänellä näytti olevan sininen valokehä päänsä ympärillä. Minä itse olin, siltä vaikutti, Pardes Rimonimissa, granaattiomenien puutarhassa, ja Tiferetin ja Malkuthin häät olivat meneillään. Tai muuten olin Rabbi Shimon bar Yochai, jonka häitä tuonpuoleisessa juhlittiin. Se oli mystinen avioliitto kuten se esiintyy kabbalistisessa traditiossa. En voi kertoa teille kuinka ihmeellistä se oli. 

Pardes Rimonim on Moses Cordoveron vanhan kabbalistisen traktaatin otsikko 1500-luvulta. Kabbalistisessa opissa Malkuth ja Tiferet ovat kaksi kymmenestä jumalallisen ilmentymisen sfääristä joissa Jumala tulee näkyviin kätketystä tilastaan. Ne edustavat naisellista ja miehistä periaatetta Jumaluuden sisällä. Shimon bar Yochai oli perinteen mukaan Zoharin kirjoittaja.

En tiedä tarkalleen mitä osaa esitin siinä. Pohjimmiltaan se oli minä itse: minä olin avioliitto. Ja minun autuuteni oli autuaan avioliiton autuus. Vähitellen granaattiomenien puutarha haihtui pois ja muuttui. Seurasi Karitsan Häät, juhlallisesti koristetussa Jerusalemissa. En voi kuvata yksityiskohtaisesti millaista se oli. Nämä olivat sanoinkuvaamattomia ilon tiloja. Enkeleitä oli läsnä, ja valo. Minä itse olin "Karitsan Häät."
Se myös hävisi ja tuli uusi kuva, viimeinen näky. Kuljin ylös laajan laakson loppuun, missä loiva kukkuloiden ketju alkoi. Laakso päättyi klassiseen amfiteatteriin. Se oli suurenmoisesti sijoitettu vihreään maisemaan. Ja siellä, tässä teatterissa, hieros gamosta juhlittiin. Mies- ja naistanssijat tulivat näyttämölle, ja kukin koristellulla sohvalla Kaikkien-isä Zeus ja Hera suorittivat loppuun mystisen avioliiton, kuten sitä kuvataan Iliassa.
Kaikki nämä kokemukset olivat loistokkaita. Yö yön jälkeen leijuin puhtaimman autuuden tilassa. Vähitellen teemat sekoittuivat ja haalenivat. Yleensä näyt kestivät noin tunnin; sitten vaivuin jälleen uneen. Siihen mennessä kun aamu läheni, tunsin: "Nyt harmaa aamu tulee jälleen; nyt tulee harmaa maailma laatikkoineen! Mitä tylsämielisyyttä, mitä kauheaa hölynpölyä! Nuo sisäiset tilat olivat niin fantastisen kauniita, että vertailussa tämä maailma näyttää suorastaan naurettavalta."
Lähestyessäni elämää jälleen, ne muuttuivat hämärämmiksi, ja hädin tuskin kolme viikkoa ensimmäisen näyn jälkeen ne lakkasivat kokonaan.
On mahdoton ilmaista tunteen kauneutta ja intensiteettiä noiden näkyjen aikana. Ne olivat hämmästyttävimpiä asioita mitä ikinä olen kokenut. Ja millainen vastakohta päivä oli: Olin piinattu ja hermostunut; kaikki ärsytti minua; kaikki oli liian aineellista, liian karkeaa ja kömpelöä. kauhean rajoittunutta sekä avaruudellisesti että henkisesti. Se oli kokonaan vankeutta, syistä joita on mahdoton arvata, ja silti sillä oli eräänlainen hypnoottinen voima, vakuuttavuus, ikään kuin se olisi todellisuus itse, siitä huolimatta että olin selvästi havainnut sen tyhjyyden. Vaikka uskoni maailmaan palasi, en ole koskaan sen jälkeen kokonaan vapautunut vaikutelmasta että:
"... tämä elämä on olemassaolon osa joka esitetään kolmiulotteisessa laatikonkaltaisessa maailmankaikkeudessa, joka on erityisesti sitä varten järjestetty."
On jotain muuta jonka aivan erikoisesti muistan. Alussa kun minulla oli näky granaattiomenien puutarhasta, pyysin hoitajaa antamaan minulle anteeksi jos hän vahingoittuisi.
"Huoneessa oli sellaista pyhyyttä", minä sanoin, "että se saattaisi olla haitallista hänelle."
Tietenkään hän ei ymmärtänyt minua. Minulle pyhyyden läsnäololla oli maaginen ilmapiiri; pelkäsin että se saattaisi olla sietämätöntä muille. Ymmärsin silloin miksi puhutaan pyhyyden tuoksusta, "Pyhän Hengen suloisesta tuoksusta". Tämä oli sitä. Huoneessa oli sanomattoman pyhyyden pneuma (m.kreik. hengitys, henki), jonka manifestaatio oli mysterium coniunctionis (lat. yhteen liittymisen salaisuus).
En olisi koskaan kuvitellut että sellainen kokemus oli mahdollinen. Se ei ollut mielikuvituksen tuotetta. Näyt ja kokemukset olivat kertakaikkisen todellisia; niissä ei ollut mitään subjektiivista; niissä kaikissa oli ehdottoman objektiivisuuden laatu.
Me kavahdamme sanaa "ikuinen", mutta voin kuvata kokemusta ainoastaan ei-ajallisen tilan ekstaasina, jossa nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Kaikki joka tapahtuu ajassa oli tuotu yhteen konkreettiseen kokonaisuuteen. Mitään ei jaettu ajan kuluessa, mitään ei voitu määritellä ajallisten käsitteiden mukaan. Kokemusta voitaisiin parhaiten määritellä tunnetilana, mutta sellaisena jota mielikuvitus ei voi tuottaa. Kuinka voin kuvitella että olen olemassa samanaikaisesti toissapäivänä, tänään ja ylihuomenna? Olisi asioita jotka eivät ole vielä alkaneet, toisia asioita jotka olisivat kiistattomasti nykyisiä, ja taas toisia jotka olisivat jo loppuneet, ja kuitenkin kaikki tämä olisi yhtä. Ainoa asia jonka tunne voi tajuta, olisi summa, kirjava kokonaisuus, sisältäen kaiken kerralla, alun odotuksen, yllätyksen siitä mitä nyt tapahtuu, ja tyydytyksen tai pettymyksen sen lopputuloksesta mitä on tapahtunut. Sisäänkudottuna kuvaamattomaan kokonaisuuteen ja kuitenkin havainnoiden sitä täydellisellä objektiivisuudella. 

Koin tämän objektiivisuuden uudelleen myöhemmin. Se oli vaimoni kuoleman jälkeen. Näin hänet unessa joka oli kuin näky. Hän seisoi jonkin matkan päässä minusta, katsoen minua suoraan. Hän oli kukoistuksessaan, kenties kolmissakymmenissä, ja piti mekkoa jonka meedio-serkkuni oli tehnyt hänelle monta vuotta aikaisemmin. Se oli kenties kauneinta mitä hän oli ikinä pitänyt yllään. Hänen ilmeensä ei ollut sen paremmin iloinen kuin surullinenkaan, vaan pikemminkin objektiivisen viisas ja ymmärtäväinen, vailla vähäisintäkään emotionaalista reaktiota, ikään kuin hän olisi ollut tunnekuohujen usvan tuolla puolen. Tiesin että se ei ollut hän, vaan muotokuva jonka hän oli tehnyt tai antanut tehtäväksi minua varten. Siihen sisältyi suhteemme alku, 35 vuoden avioliiton tapahtumat, ja myös hänen elämänsä loppu. Kasvoista kasvoihin sellaisen kokonaisuuden kanssa tulee sanattomaksi, sillä sitä voi hädin tuskin ymmärtää. 

Objektiivisuus jonka koin tässä unessa ja näyissä on osa loppuun saatettua individuaatiota. Se merkitsee irtiottoa arvostuksista, ja siitä mitä me kutsumme emotionaalisiksi siteiksi. Yleisesti emotionaaliset siteet ovat hyvin tärkeitä ihmisille. Mutta ne pitävät silti sisällään projektioita, ja on välttämätöntä vetää pois nämä projektiot jotta päästäisiin itseen ja objektiivisuuteen. Emotionaaliset suhteet ovat pakon ja rajoituksen tahraamia halun suhteita; jotain odotetaan toiselta henkilöltä, ja se tekee hänestä ja meistä epävapaita. Objektiivinen havainto on kätkettynä emotionaalisen suhteen viehätyksen takana; se näyttää olevan keskeinen salaisuus. Ainoastaan objektiivisen havainnon kautta on todellinen coniunctio mahdollinen. 

Sairauden jälken minulle alkoi hedelmällinen työjakso. Monet pääteoksistani kirjoitettiin vasta silloin. Oivallus joka minulla oli ollut, eli näky kaikkien asioiden lopusta, antoi minulle rohkeutta yrittää uusia muotoiluja. En yrittänyt enää selittää omaa mielipidettäni, vaan antauduin ajatusteni virralle. Siten yksi ongelma toisensa jälkeen paljasti itsensä minulle ja otti muodon. Myös jotain muuta tuli minulle sairaudestani. Saattaisin muotoilla sen asioiden vahvistuksena sellaisena kuin ne ovat: ehdoton "kyllä" sille joka on, ilman subjektiivisia protesteja olemassaolon olosuhteiden hyväksyntä kuten näen ne ja ymmärrän ne, oman luontoni hyväksyntä sellaisena kuin satun olemaan. Sairauden alussa minulla oli tunne että asenteessani oli jotain vikaa, ja että olin jossain määrin vastuussa onnettomuudesta. Mutta kun seuraa individuaation polkua, kun elää omaa elämäänsä, virheet kuuluvat kauppaan; elämä ei olisi täydellistä ilman niitä. Ei ole hetken vertaa takeita ettemme lankea erehdykseen tai kompuroi kuolettavaan vaaraan. Saatamme luulla että on olemassa varma tie. Mutta se olisi kuoleman tie. Silloin mitään ei enää tapahdu, oli miten oli, ei oikeita asioita. Jokainen joka valitsee varman tien, voisi yhtä hyvin olla kuollut. 

Vasta sairauden jälkeen ymmärsin kuinka tärkeää on vahvistaa oma kohtalonsa. Tällä tavalla me muodostamme egon, joka ei murru kun käsittämättömiä asioita tapahtuu; egon joka kestää, joka kestää totuuden, ja joka kykenee selviytymään maailman ja kohtalon kanssa. Silloin häviön kokemus on myös voiton kokemus. Mikään ei häiritse sen paremmin sisäisesti kuin ulkoisestikaan, sillä oma jatkuvuus on vastustanut elämän ja ajan virtaa. Mutta se voi tapahtua ainoastaan kun ei kajoa liian uteliaasti kohtalon työskentelyyn. Olen myös ymmärtänyt että täytyy hyväksyä ajatukset jotka jatkuvat itsessä omassa sopusoinnussaan, osana todellisuuttasi. Toden ja valheen kategoriat ovat tietenkin aina läsnä; mutta koska ne eivät ole sitovia, ne ottavat toisen sijan. Ajatusten läsnäolo on tärkeämpää kuin subjektiivinen käsityksemme niistä. Mutta myöskään näitä käsityksiä ei pidä tukahduttaa, sillä myös ne ovat olemassaolevia ajatuksia, jotka ovat osa kokonaisuuttamme.

Ammatillisessa elämässään psykiatrina Jung väitti että tiedostamaton mielemme koostuu sekä henkilökohtaisista kokemuksista että niistä, jotka olemme perineet esi-isiltämme, jota hän kutsui kollektiiviseksi tiedostamattomaksi. Jung uskoi että kollektiivinen tiedostamaton sisälsi universaaleja kuvia jotka ovat ikuisia, ja jotka me kaikki vaistomaisesti tunnemme. Hän kutsui näitä kuvia arkkityypeiksi, ja hän väitti nähneensä joitain niistä kuolemanraja-kokemuksensa aikana. Esimerkiksi hän uskoi että Kosin kuningas edusti hänen todellista lääkäriään, yhä maan päällä elävän ihmisen "alkukantaista muotoa" (eli korkeampaa itseä) kun taas hindumies ei ollut ainoastaan hänen oman korkeamman itsensä arkkityyppi, vaan niin ikään jumala-kuva meissä kaikissa. 

Lopun aikaansa Jung painotti että hänen NDE:nsä tuli jostain todellisesta ja ikuisesta.


Aiemmin tässä blogissa on kerrottu toisesta kuolemanrajakokemuksesta.

Niin ikään on julkaistu Jungin ajatuksia ikääntymisestä ja kuolemasta. (Kirjoituksen lopussa lisää linkkejä Jungia koskeviin julkaisuihin toisessa blogissani.)

Kuolemanrajakokemuksista katso myös viereinen linkkilista.