KUKKIKOON RUUSUT RISTILLÄNNE

Nuorena totuuden etsijänä Pekka Ervast, Suomen Ruusu-Risti järjestön perustaja, oli ensimmäinen suuri vaikuttajani henkisellä tiellä. Vähän myöhemmin 1990-luvulla kuuluin aikani Alankomaissa perustettuun Lectorium Rosicrucianumiin, Kultaisen Ruusuristin Kansainväliseen Kouluun, mitä en kyllä omasta kokemuksestani voi suositella - näiden kahden liikkeen ero on melkoinen; monet käyttävät nimitystä "ruusuristi", eikä niillä aina välttämättä käytännössä ole paljonkaan yhteistä. Sen ei pitäisi hämmästyttää ketään: aivan samoinhan on "virallisen" kristinuskon laita. Terminologia ja symboliikka ovat ehkä samoja, mutta miten niitä tulkitaan ja sovelletaan onkin sitten ihan jotain muuta. 

Seuraava Pekka Ervastin teksti puhutteli minua niin paljon, että yli 10 vuotta myöhemmin teetin mustia okaita vasempaan olkavarteeni 1997 ottamani ruusu-tatuoinnin jatkoksi:

Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan "maallismielinen", suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa; mutta se on myös yhtä yksipuolinen, jos se pitää maallista elämää surun ja murheen laaksona, vihaa sen viattomia iloja ja vaanii syntiä sen kauneimmissa tunteissa. Edellisessä tapauksessa se pyytää elämän ruusuja, mutta ei elämän okaita, jälkimmäisessä taas se ei tahdo nähdä muuta kuin kuolon ristiä kaikkialla. 

Rosenkreutsilainen maailmankatsomus pyrkii yhdistämään kahta äärimmäisyyttä, liittää yhteen ristin ja ruusun, hakee kultaisen keskitien ilon ja surun rajoilta, nousee ilon ja surun yli siihen rauhaan, joka maailman voittaa. Rosenkreutsilaisyys on hengen renessanssia. Se ei kannata katolisen kirkon munkki-askeesia, mutta ei liioin maailmanihmisten materialismia. Se ei etsi iloa eikä pakene kärsimystä, mutta tervehtii molempia elämän luonnollisina antimina. 

Esoteerisesti se tulkitsee ruusuristin vertauskuvaa näin: kun ihminen ottaa ristinsä (sekä ulkonaisen että sisäisen kohtalonsa) kantaakseen - ja kantaakseen nurkumatta, jopa ilomielin, silloin ristissä puhkeaa ruusu, rakkauden ruusu, joka tuo rauhan ja autuuden hänen elämäänsä. Ruusu on silloin muodostunut hänen sydänverestään. Ja veri on Kristuksen verta, joka on vuotanut hänen sydämestään, kun risti miekkana on pistetty siihen.

- Pekka Ervast 1921 

Ja seuraava lainaus taas on peräisin kolmannen, maailmanlaajuisen ruusuristiläisjärjestön, Amorcin, perustajan H. Spencer Lewisin kirjasta "Muistan ennen eläneeni", jonka on suomentanut Kyllikki Aspelin-Ignatius, ja suomeksi julkaissut Mystica 1925 (monet mielenkiintoisimmista esoteerisista kirjoista, joita divarissa on vastaan tullut, ja joista en ole aiemmin edes kuullut, ovat olleet Mystican julkaisuja 1920-luvulta!): 

"Rauha, rauha kaikille, sillä minä olen noussut ylös. Haudasta olen tullut, olen ylösnoussut. Kauan kärsin ja koetin päästä vapaaksi, jotta saattaisin antaa maailmalle enemmän valoa, mutta tietämättömyydessään ja turhamaisuudessaan ihminen esti minua pidättäen minua ristiin naulittuna väärien todellisuuksien ristillä. Ihmisruumis on risti, jolle kaikki sielut ovat naulitut, ja ihminen tekee sen siksi. Tällä ristillä olen minä ollut kuin ruusu, kiertävien oksien ja okaiden kiinnittämänä. Kyyneleet olivat kastepisaroita, jotka tippuivat terälehdiltä ja jättivät kuolemattomuuden tuoksun säteilemään sielun auraan. Mutta minä olen vapaa, vapaa palaamaan valon valtakuntaan, missä sielut yhtyvät pyhässä seurustelussa ja asustavat Jumalan älyn asunnoissa. "
 

Tämän julkaisun otsikko puolestaan on The Rosicrucian Fellowshipin - joka ei toimi Suomessa - käyttämä tervehdys. Perustajan, Max Heindelin, alkuperäinen 1920-luvulla suomeksi julkaistu pääteos, "Rosenkreuziläinen maailmankatsomus eli mystillinen kristinoppi", on eräs kirja-aarteistani ihan vain harvinaisuutensa vuoksi. Siitä on julkaistu uusi suomennos, jos sisältö kiinnostaa ennen kaikkea.    

PEKKA ERVAST: KUOLEMAN KUNNIAKSI

Katso myös: katkelmia kirjasta "Mitä on kuolema?"
Jos olisin runoilija, tahtoisin laulaa ylistysvirren sinulle, kuolema. Sinua eivät laulajat ole kiittäneet. Sinua on sanottu ihmisen viimeiseksi viholliseksi, synnin palkaksi ja ilon hävittäjäksi. Ihmiset pelkäävät sinua, kammovat sinua ja koettavat sinua välttää. Mutta minä tahtoisin virittää kanteleni sinun kunniaksesi, oi tuoni.
Sillä minä uskon, että sinä olet minun ja kaikkien ihmisveljien paras ja uskollisin ystävä. Sinä olet tosi, suora ja rehellinen. Sinä olet ylevämielinen ja viisas ystävä. Aivankuin isä sinä tiedät, mitä meille ihmislapsille on hyväksi ja hyödyksi, sinä et meitä imartele, vaan tahdot meitä auttaa ja sanot suoraan, missä olemme erehtyneet. Ja voimakkaalla kädellä sinä viittaat meille tien ja sanot: "kas tästä teidän pitää kulkeman".
Minä tahtoisin laulaa sinun ylistystäsi, kuolema, sillä sinä olet meidän ihmislasten hellä ja lempeäsilmä ystävä. Sinä kerrot meille kauniita satuja ja kuljetat meitä ympäri unelmoiden eedenissä. Sinä olet kuin äiti, joka riemulla ja ylpeydellä suljet meidät syliisi, kun olemme isän opetuksia huolella seuranneet. Sinä olet sydämemme ilo ja hymy kaiken surun jälkeen. Sinussa kaikki sävelet sulautuvat yhteen mahtavaksi sopusoinnuksi.
Sinun kunniaksesi tahtoisin kieltäni virittää, tuoni, sillä kun sinä tulet, et sinä tule kuin luurankoinen viikatemies, vaan sinä tulet kuin Jumalan ylevä sanansaattaja, kuin "yksi näistä pienimmistä", jotka pyytävät meitä, ettemme unohtaisi kaikkia armahtavan rakkauden ikuista elämänlakia.
Sillä suurempi sinua, kuolema, on ikuisen elämän salaisuus. Syvempi helvettiä, korkeampi taivasta on Jumalan valtakunta, joka on sydämen puhtaus, anteeksiantamus ja rakkaus. Tämä on Jumalan valtakunta, ja Jumalan valtakunta on ikuinen rauha ja ilo, joka asuu niiden sydämissä, jotka tunnustavat sen armahtavaa sääliä. Ylevämpi ja avarampi se on kuin nerokasten ja maailman viisasten taivaat, ja niiden pienten luokse se tulee, jotka ikävöivät sen lähestymistä.
Sen tähden kiitän ja ylistän minä sinua, tuoni, että tästä kaikesta meitä muistutat ja tulemisellasi kerta kerralta opetat meitä sinua voittamaan. Sillä lopulta saamme mekin periä sen valtakunnan, josta kirjoitettu on: "mitä ei silmä ole nähnyt eikä korva ole kuullut eikä ihmisen sydämeen ole astunut, on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat".

PEKKA ERVAST: KUOLEMA

Elian lähetyskirje n:o 4 (Elia = Pekka Ervast).

Kuolema on kaikista varmin tapaus ihmiselämässä, jokainen ihminen tietää kerran kuolevansa, ja kuitenkin kuolema samalla on kaikista salaperäisin tapahtuma. Paitsi sitä, ettemme tiedä hetkeä milloin se tulee, on kaikki se, mikä sitä mahdollisesti seuraa, verhottuna mitä salaperäisimpään hämäryyteen. Halusta ihminen tahtoisi tietää, mitä kuoleman jälkeen tulee, sillä semmoinen tieto olisi ylen tärkeä hänen nykyiselle elämälleen. Eikä olekaan mahdotonta saavuttaa sitä tietoa. Uskonto, joka tahtoo olla ihmiselle apuna ja ohjauksena elämässä, on julistanut yhtä ja toista kuolemasta ja haudantakaisesta olosta; ja kun muistamme, että uskontojen perustajat ovat olleet ihmisiä, joilla on ollut tietoa näistä tavallisilta kuolevaisilta salatuista asioista, ymmärrämme, ettei ole mahdotonta saavuttaa niistä tietoa; sillä kaikkien saavutettavissa on se, minkä yksi on saavuttanut
On erittäinkin kaksi kohtaa, jotka kuolemasta puhuttaessa kaipaavat selitystä. Toinen koskee sitä luultua tietoa, jonka muutamat uskovat omistavansa, sanoessaan, että kuolema on kaiken loppu. Nämä nk. materialistit väittävät, että ihminen kuolee, niin kuin puu kaatuu - ruumiin hajotessa haihtuu koko sieluelämäkin. Vaikkei enää ole ajanmukaista olla materialisti, koska on alettu ymmärtää, ettei kuoleman arvoitus ole noin helposti ratkaistu, on meidän kumminkin oltava kiitolliset materialismille siitä, että se on selvittänyt meille tärkeän kysymyksen elämän ja aineen suhteesta toisiinsa.
Se on itse asiassa näyttänyt, että elämä ja aine kulkevat rinnakkain - että kaikki elämä on ainehiukkasten värähtelyä. Värähtelyn lakkaaminen on siis kuolemaa ja kuolema elämän häviö!
Mutta materialismi ei tietänyt, että aine eli materia on olemassa toisissakin olomuodoissa kuin fyysillisesti näkyväisessä, materialismi ei aavistanut, että elämä, lakatessaan värähtelemästä näkyväisessä ruumiissa, vain vetäytyi pois fyysilliselle silmällemme näkymättömään henkiruumiiseen ja että ihmisen tajunta kuolemassa siirtyi fyysillisestä ruumiista tähän henkiruumiiseen.
Sillä kuolemaa ei ole. Kaikki on elämää. Kuolema on vain elämän poistuminen kuluneesta muodosta ja sen pukeutuminen uuteen muotoon. Meille ihmisille kuolema vain on tilan muutos. Me emme häviä emmekä muutu. Me olemme sieluja, eläviä, kuolemattomia henkiolentoja. Me olemme sieluja nyt eläessämme ja me olemme sieluja kuolemankin jälkeen. Heitämme ainoastaan päältämme näkyväisen ruumiin, joka välitti meidän yhteytemme näkyväisen maailman kanssa, ja olemme puettuina henkiruumiiseen, joka taas välittää yhteytemme henkimaailman kanssa. Eikä henkimaailma silloin enää ole näkymätön; peite on pudonnut silmiltämme ja me näemme, että olemmekin oikeastaan koko ajan olleet jäseniä toisessa maailmassa eikä suinkaan yksinomaan fyysillisessä. Sillä me olemme sieluja ja me olemme nyt jo jäseniä henkimaailmassa, vaikka se maailma tavallisesti on meille näkymätön.

Toinen kohta koskee erästä henkistä sairautta, joka on laajalle levinnyt ja jota kutsutaan kuolemanpeloksi. "Luurankoinen viikatemies, ihmiskunnan vitsaus" - tämänkaltaisia nimiä ón kuolemanpelko antanut sille totuuden sanansaattajalle, jonka pitäisi olla meille kaikille pyhä ja rakas.
Sillä kuolemanpelko johtuu tiedottomuudesta, ja tämä tiedottomuus pukeutuu useimmin siihen luuloon, että kuolemasta saattaisi seurata ikuinen kadotus, ikuinen tuska ja kärsimys ja helvetti. Luullaan, että Kristus on sitä opettanut, että uusi testamentti sitä opettaa. Tämä on erehdys, sillä kreikan ja latinan samoin kuin nykyisissä kielissä käytetään usein sanoja semmoisia kuin "ikuinen, ääretön, mahdoton, loppumaton", vaikka vain tahdotaan ilmaista, että jokin on pitkä ja suuri, ihmeellinen jne. Sanotaanhan puhekielessäkin esim. "tästä minulla on ikuista harmia". Se on luonnollista liioittelua. Sitä paitsi ei kreikan kielessä oli sanaa, joka täysin vastaisi käsitettä "ikuinen". Uudessa testamentissa käytetty sana "aionios" merkitsee "yhtä pitkä kuin aioni" ja "aioni" on "aikakausi". Korkeintaan tarkoitetaan siis uudessa testamentissa "pimeyttä", joka kestää yhden aikakauden eli maailman iän. Pois siis kaikki semmoinen väärä usko, että Jeesuksen taivaallinen Isä, joka antaa lempensä auringon paistaa sekä hyville että pahoille, olisi julmuri, joka antaisi yhdenkään ihmissielun kärsiä loppumattomia tuskia! Päinvastoin hän, meidän Jumalamme, tahtoo että me kaikki "tulisimme autuaiksi", so. että kaikki kehittyisimme täydellisiksi, täydellisiksi rakkaudessa ja täydellisiksi tiedossa, jotta meillä olisi voimaa ja kykyä häntä palvella ja auttaa ja hänen suureen luomistyöhönsä ottaa osaa.

Yhtäkaikki on suuri totuus kätkettynä tuohon uskoon kärsimyksiin kuoleman perästä - ja yhtä suuri totuus on usko äärettömään onneen ja autuuteen haudan tuolla puolen. Sillä kun ruumiista erotessamme joudumme henkimaailmaan, astumme samalla elämään, jossa surut ja ilot ovat erillään ajassa, ei niin kuin maan päällä alituisesti vaihdellen, vaan siten, että kaikki suru tulee ensin ja kaikki ilo sen jälkeen. Kuolema on suuri ja ankara kasvattaja. Se johtaa meitä paratiisin onnelaan, mutta se johtaa meitä omien syntiemme ja vikojemme luomaa tietä pitkin, ja se tie on jyrkkä ja ohdakkeinen, sillä meidän täytyy luopua synnistä, ennen kuin taivaan portit meille avautuvat. Kuoleman jälkeinen olo on täten jaettuna välitilaan ja taivaiseen elämään.

Välitila on useimmiten kiirastulta, jossa itsekkyytemme, pahat halumme ja himomme poltetaan pois, ja saattaa välistä olla vaivan ja tuskan helvettiä. Kadottaessamme fyysillisen ruumiin joudumme pois maallisen elämän piiristä emmekä saata tyydyttää maallisia haluja ja mielitekoja, ja jos sielumme on semmoista täynnä, on kärsimys kova, kun himojen täytyy kuolla omaan kykenemättömyyteensä. Samalla kuitenkin ymmärrys ja omatunto heräävät ja katkerasti kadumme, että olemme päästäneet käsistämme monta tilaisuutta parannukseen, kääntymykseen ja kehitykseen.
Vaan kukaan ihminen ei ole yksinomaan paha. Olkoot harvassa puhtaat ja hyvät ihmiset, kaikissa on kuitenkin hyvän siemen, kaikissa on jumalallisen elämän alku. Kaikki ovat johonkin määrin osanneet rakastaa ja kieltää itseään, kaikki ovat joskus kammoksuneet pahaa ja tunteneet ikävöimistä hyveeseen ja puhtauteen - ja tämä se on valmistanut heille sijan taivaissa. Kun kiirastulessa ovat puhdistuneet, astuvat sielut, "loistaviin häävaatteisiin puettuina", taivaiseen kotiinsa ja viettävät siellä sanomattoman autuaallista elämää. Mitä hyvää he ovat oppineet ja kokeneet maan päällä, sen he nyt täällä ikään kuin sulattavat omaan olemukseensa, sitä he ajattelevat ja nauttivat opetusta niiltä jumalallisilta opettajilta, joita he maan päällä ovat rakastaneet.

Ikuisesti ei kuitenkaan taivas kestä. Jonkun ajan - sanotaan: tavallisesti 1500 vuoden - kuluttua ihminen taas ikävöi takaisin maan päälle uutta kokeakseen ja uutta oppiakseen, sillä vielä hän on koonnut hyvin vähäsen niitä "taivaallisia aarteita, joita ei ruoste raiskaa eikä koi syö". Niin hän on tehnyt tuhannesti ennen ja niin hän on tekevä vielä pitkinä aikajaksoina. Hänen elämänsä on alituiseen tämmöistä vaihtelua tilasta toiseen - ainoastaan tilasta toiseen eikä paikallisesti, sillä ei kiirastuli eikä taivas ole paikallisesti erillään näkyväisestä maailmasta, vaan kaikki on samassa paikassa, kiirastuli on vain ikään kuin taivaan kuori ja näkyväinen maailma niin kuin sekä taivaan että kiirastulen kuori. Aivan samalla tavalla on nykyinen fyysillinen ruumiimme vain ulkonaisin kuoremme eli verhomme, joka peittää meiltä henkiset ruumiimme ja tekee sielumme aivan näkymättömäksi.
Itsessämme olemme sieluja ja sieluina ei kuolema meitä kohtaa. Kuolemassa heitämme verhon eli ruumiin toisensa perästä, mutta aikoinamme pukeudumme taas uusiin verhoihin eli ruumiisiin. Tämä on elämän ihmissieluja kehittävä kiertokulku ja siitä puhutaan suurissa uskonnoissa, niiden joukossa alkuperäisessä kristinuskossakin.
Kuolema on mahtava nimi ja se tuopi mieleemme majesteetillisen tunteen. Ylevä ja opettava onkin se hetki, jona eroamme maallisesta elämästä, opettava sekä meille että jälkeenjääville. Sinä hetkenä totuus vilahtaa mieleemme. Sinä hetkenä ymmärrämme paljon, näemme äkkiä, missä olemme erehtyneet, missä kulkeneet oikeata tietä. Jospa kuoleman ajatus opettaisi meitä kuolemaan kaikesta pahasta ja itsekkyydestä nyt jo eläessämme!

RAAMATUN KOHTIA

"Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Matt.5:4

Psalmit 23, 27, 84, 139:1-18. Mark. 16:1-18. Luuk. 24. Joh. 6:37-40, 11:25-26, 14:1-6, 14:18-20, 15, 16, 17. Room. 8:34-39, 14:7-9. 1 Kor. 15:40-55. 2 Kor.5:1-2. Fil. 1:21.

(Lisää kohtia kuolemasta Raamatussa)

Puolisoni toipuessa keuhkokuumeesta ja sen takia tehdystä leikkauksesta, minua lohdutti suuresti Jes.53:4, "Meidän sairautemme Hän kantoi, meidän kipumme Hän sälytti päällensä", sekä siihen liittyen Matthias Grünewaldin maalaaman Isenheimin alttarin ristiinnaulitun kuva.

Ristin tie: multimedia-ohjelma seuraa Jeesuksen passiota ja kuolemaa.

Eräiden toisiaan seuranneiden koettelemusten aikana löysin lohtua myös Jobin tarinasta, etenkin Pekka Ervastin tulkitsemana ("Tieni totuuden lähteelle"/"Ruusu-Ristin syntysanat Suomessa" - sama kirja eri nimillä). Masentuneena psalmit, jotka normaalisti tuntuvat melkoisilta "valitusvirsiltä", ovat osoittautuneet erinomaisiksi rukousteksteiksi.

KAKSI KUOLEMAA JA IANKAIKKINEN ELÄMÄ

Oi Herra, kullekin suo kuolemansa,

se joka kypsyy hänen ruumiistansa,

kaipuustaan, hellyydestään, hädästään.

Rainer Maria Rilke (suomennos Anna-Maija Raittila)

On elon aika lyhyt kullakin.

Siis palakaamme lieskoin leimuvin,

tulessa kohotkaamme korkealle!

Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

Eino Leino

Ilmestyskirja osoittaa (2:11) ja Cayce toistaa, että on olemassa kaksi kuolemaa. Ensimmäinen kuolema on kuoleman pelko ja uskomus, että kuoleman hetkellä olemme kuolleita. Tämä kuolema on harhaa, ja pelko osoittaa juuri kuinka syvästi olemme hyväksyneet tämän harhan. Sielu ei kuitenkaan kuole. [...]

Tietoisuus selviää fyysisen ruumiin kuolemasta ja kun ihminen saa sisäisen tietoisuuden sielun kuolemattomuudesta, hän menettää kuoleman pelon ja uskon siihen että kuolemme täydellisesti. Tällä tavalla "ensimmäinen kuolema" on voitettu.

Toinen kuolema on fyysisen ruumiin varsinainen kuolema.

Edgar Cayce tiedotus, artikkelikirje toukokuussa 2005.

Kun ihminen kuolee eläessään itsekkyydestään ja tietämättömyydestään, hän kirkastuu henkiolemuksessaan kulkiessaan Mestarin jäljessä, ja tulee psyykkiseen tilaan - näkyvässä maailmassa - jota nimitetään ikuiseksi elämäksi: koko elämä elämän näyttämöllä [...] on hänelle jotakin ulkonaista; itsessään hän elää ikuista elämää. Silloin ihminen on alkanut voittaa kuoleman.

Iankaikkinen elämä on elämä Jumalassa ja alkaa sinä hetkenä, jolloin ihminen hengessään tulee tietoiseksi Isän läsnäolosta. Se on riippumatonta ajasta ja elää ajan sisällä ja samalla sen yläpuolella. Iankaikkinen elämä on eräs ihmisen sielun tila. Se ei ole sellaista, joka joskus tulee, vaan sellaista joka jo on. Ikävöimme sitä sen vuoksi, että se on meissä; olemme syntyneet se sisässämme. Se on kuin helmi pellossa.

Pekka Ervast

ESIRUKOUS

Esirukous on sitä, että ihminen sydämessään, koko sielullaan ja mielellään ajattelee, mietiskelee - sanokaamme jonkun sairaan puolesta - ja silloin kokoaa henkensä voimat ja nousee sielussaan Jumalan tykö rukoillen sairaalle terveyttä ja parantumista. Todellinen esirukous perustuu siihen, että ihminen hengessään on vilpitön, että hänen hyvä tahtonsa on rehellinen ja todellinen. [...] Mutta esirukous saattaa hyvinkin tapahtua useampien ihmisten puolelta. Ihmiset, jotka ovat keskenään sopusoinnussa, voivat muodostaa ryhmän ja lähettää sairaalle terveyttä, uskoa herättäviä suggestioneja. Nämä ovat vaarattomia, sentähden että ovat persoonattomia. Ne eivät sano sairaalle: "minä tahdon", sillä yhdessä rukoilijat eivät muodosta mitään minuutta, eivät osaa sanoa: "minä", eivät ole tavallisina ihmisinä herroja elämän ja kuoleman yli, niin kuin oli Jeesus Kristus vaan ovat ihmisiä, jotka rukoilevat Jumalaa, kääntyvät korkeampien voimien puoleen anoen sairaalle parantumista ja terveyttä. Se on heidän kannaltaan persoonatonta. Jos siihen liittyy persoonallinen suggestioni, tulee se ylhäältä päin.

Pekka Ervast: Ajatuksen ja käden parantava voima; Helsingin esitelmiä syksyllä 1923 (Ruusu-Risti 1980).

RUKOUS SAIRAIDEN PUOLESTA:

Rakas Jeesus, Jumalallinen lääkäri ja sairaiden parantaja,

me käännymme puoleesi tänä sairauden aikana.

Oi rakkain vaivattujen lohduttaja,

lievennä huolemme ja surumme hellällä rakkaudellasi,

ja suo meille armoa ja voimaa hyväksyä tämä taakka.

Rakas Jumala, asetamme huolemme Sinun käsiisi.

Asetamme sairaamme Sinun huolenpitoosi ja nöyrästi

pyydämme, että Sinä palautat palvelijasi jälleen terveeksi.

Ennen kaikkea suo meille armoa tunnistaa Sinun pyhä

tahtosi ja tietää, että mitä ikinä Sinä teet, teet sen

rakkaudesta meihin. Aamen.

ITSEMURHA

Itse kuolemansa aiheuttaneille tulisi lukea kristillisen kirkon uskontunnustuksia; se rakentaa vainajan suhdetta Kristukseen, joka Golgatalla liittyi kaikkien ihmisten maallisiin kohtaloihin. Heidän tilaansa kuoleman jälkeisessä maailmassa voidaan näin lievittää. Elävien ihmisten, läheisten rakkaus, on tärkein auttava voima.

Onnettomuuden kautta kuolleet vainajat eivät myös useinkaan ole tietoisia toisella puolella sinne äkillisesti jouduttuaan, ja he tarvitsevat apua.

Useat itse kuolemansa aiheuttaneet eivät olleet terveessä tietoisuuden tilassa ja toimineet sen perusteella; he eivät siksi ole teostaan täysin vastuullisia, ja saa toivoa, että vaikeat kuoleman jälkeiset kokemukset eivät kestä kauan.

Ihanteellisinta olisi lukea vainajalle joka päivä tiettyyn aikaan, mainiten ensin hänen nimensä selvästi.

("Kuolemisesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä", Kaarina Lindblad, Takoja 1/1991)

Rudolf Steiner: "Ihminen pitää elämänsä aikana fyysistä ruumista itsenään, minänään. Se, mitä nimitetään itsetunnoksi, perustuu tähän tosiasiaan. Ja mitä aistillisempi ihminen on, sitä enemmän itsetunnolla on tätä luonnetta. Kuoleman jälkeen puuttuu ruumis, joka on tämän itsetunnon aikaansaaja. Sielu, johon tämä tunne on jäänyt, tuntee itsensä sen takia ikään kuin ontoksi. Itsensä kadottamisen tapainen tunne valtaa sen. Erikoisesti on mainittava, että itsemurhaajat kokevat tämän alueen aivan poikkeuksellisen voimakkaasti. He jättävät fyysisen ruumiinsa keinotekoisesti ja samalla kaikki sen kanssa yhteenkuuluvat tunteet jäävät muuttumattomiksi. Luonnollisessa kuolemassa tapahtuu myös ruumiin hajoamisen yhteydessä siihen liittyvien tunteiden osittainen kuoleminen. Ja itsemurhan tehneelle jäävät vielä tuskallisen onttouden tunteen lisäksi tyydyttämättömät himot ja toiveet, joiden takia hän teki itsemurhan."

Rudolf Steiner antoi neuvon, ettei itsemurhan tehneelle pidä toimittaa polttohautausta vaan maahautaus. Ruumis säilyy pidempään suuntautumisen apuna vainajalle, ei ulkonainen ruumis, joka tietenkin hajoaa, vaan ruumiin kuvahahmo, joka on näkyvissä erikoisesti luuston järjestelmässä ja joka alkukuvallisuudessaan ilmaisee ihmisen olemusta.

Vainaja saa myös muistamisesta "ruumiillista tukea", kun elvytämme muistot, joita hänestä kannamme. Teemme tämän aivan vaistomaisestikin.

Voimme muistella ihmisen sisintä olemusta, hänen elämän päämääriään, mitä suurta ja kaunista hänessä eli. Vahvistava, myönteinen voima virtaa vainajalle, kun käännymme hänen sisimmän olemuksensa puoleen.

Steinerin antama meditaatiosäe itsemurhan tehneelle häntä ajatellessa:

1. Tahtosi oli heikko

2. Vahvista tahtoasi

3. Minä lähetän sinulle lämpöä kylmyyteesi

4. Minä lähetän sinulle valoa pimeyteesi

5. Rakkauteni sinulle

6. Ajatukseni sinulle

7. Kasva edelleen.

(Albrecht Schwenk: "Kasva edelleen - ajatuksia itsemurhasta"; Kristiyhteisö-lehti n:o 1/1995)

Aistivaikutelmien puute ja mahdottomuus löytää sielullista tyydytystä tulee nyt aivan erityisen tuskalliseksi kokemukseksi. Tyhjyyden tunne ja "jano" puuttuvan fyysisen kehon aiheuttamina tulevat kuoleman jälkeen eteen puhdistautumisvaiheessa voimakkaasti. Jano ei kohdistu pelkästään fyysiseen kehollisuuteen vaan ihmiseen itseensä, omaan minään, joka oli yhdenmukaistunut ruumiillisen olemassaolon muotoon. Persoonallisesta päätöksestä tuotettu kuolema erkaannuttaa ihmisen ei vain ympäristönsä näkemisestä henkiseltä kannalta, vaan kuolema evää häneltä senkin, mikä avaisi hänelle pääsyn henkiseen maailmaan. Hän kadottaa kokemuksen omasta minuudestaan. Silloin ei ole mitään "jäljellä." Hänellä ei ole minkäänlaista ylijäämää, joka voisi tulla vähitellen toisten hyväksi. Elämän ensimmäisellä puoliskolla itsemurhan tehneellä ei ole tasapainottavia voimia, jotka voisivat auttaa muita kuolleita, eikä myöskään luovia elävöittäviä kykyjä auttaa maan päällä olevia ihmisiä. Nämä voimat mitätöityvät itsemurhapäätöksen kautta, mikä johtuu kohtalokkaasta oman olemuksen samastamisesta pelkkään maiseen olemassaoloon.
(Eija Dodds: Äkkinäisestä kuolemasta ja itsemurhasta. Kristiyhteisö-lehti n:o 1/2008.)

Mistä tuleekaan tämä oma kyvyttömyyden tunne, ellei puuttuvasta uskosta siihen ikuisesti pysyvään ja jumalalliseen, joka johtaa tätä lyhytnäköisyydessämme sekasortoiselta tuntuvaa olemassaoloa. Materialismi on tuhonnut tämän uskon ja korjaa nyt itsemurhina onton, ilottoman maailmankatsomuksensa kypsyneet hedelmät. Jos kaikki on minulta lopussa - ikuisesti lopussa - vetäessäni viimeistä hengenvetoa tässä maan piirissä, miksi minulla ei olisi oikeutta lyhentää kärsimyksiäni? Tyhjäksi tulemisenhan täytyy kuitenkin kerran tulla, joten mitäpä siitä, jos se tulee muutamia vuosia aikaisemmin? Tyhjäksi tuleminen on kuitenkin parempi kuin häpeä ja kunniattomuus tai tuskat ja puutteet; siispä rivakka teko ja kaikki on lopussa. Tällaisia ovat materialistin johtopäätökset.
Ellei asianlaita olekaan sellainen, vaan jos me olemmekin ikuisuusolentoja, täällä aistimaailmassa koulua käyviä, jotta kasvaisimme kansalaisiksi korkeampaan maailmaan, jos jokainen täällä meitä kohtaava kärsimys on ainoastaan tässä tai jossakin edellisessä olemassaolossa tekemiemme erehdysten tarpeellinen seuraus, ja jos tämä kärsimys on myös korvaamaton parannuskeino itse lyömiimme haavoihin, silloinhan itsemurhan täytyy olla vaarallisimpia tekoja, joita ihmishenki voi itselleen tehdä. Jos on olemassa jumalallinen maailmanhallitus ja jos löytyy rakastava sunnitelma tässä tapahtumien näennäisessä ihmiselämän muodostavassa sekasorrossa, lienee selvä, etten voi väkivalloin vetäytyä pois jumalallisesta johdosta. Se olisi silloin voimaton ja minä olisin vahvempi, eikä se silloin olisikaan jumalallinen. Jos kärsimykset ovat välttämättömiä henkeni siveelliselle kehitykselle, täytyy rakastavan kaitselmuksen antaa ne taas minulle. Ei auttanut, että koetin itsepäisesti poistaa ne itseltäni, sillä ne tulevat taas seuraavassa olemassaolossa enkä pääse niistä ennen kuin olen oppinut kantamaan niitä sillä tavalla, että ne koituvat minulle siunaukseksi.
(Oscar Busch: Jälleensyntyminen, karma ja kuolemanjälkeinen elämä)

PEKKA ERVAST: ITSEMURHA EI OLE OIKEA RATKAISU

Eripainos Ruusu-Risti lokakuu n:o 8/1977 (Esitelmä Helsingissä 18.10.1925). Lyhennelmä (14 s.)!

Lue teksti kokonaisuudessaan!

Nyt meidän pitää luoda silmäys itsemurhan seurauksiin. Kun tutkimme ilmiöitä, jotka seuraavat itsemurhan tekoa kuolemanjälkeisessä elämässä, silloin vasta kykenemme paremmin arvostelemaan itsemurhaa. Teemme näet sen huomion, että puolueettomasti katsoen itsemurha on hullu teko. Ja miksi? Sen tähden että kaikista silmiinpistävin ilmiö, kun tutkimme itsemurhaajien kohtaloa kuoleman jälkeen, on useimmissa tapauksissa se, että kuolema tuli heille suurena yllätyksenä; he eivät ollenkaan osanneet aavistaa, mitä kuolema on, sillä he luulivat: kuoleman perästä tulee lepoa tai kaikki on lopussa tai joka tapauksessa elämä silloin on helmpompaa. Näin he luulivat ja siinä he pettyivät, sillä

1) kuolema ei lopettanut, he jäivät olemaan,

2) kuolema ei ollut lepoa, vaan se tuli heille suureksi vaivaksi,

3) kuolema ei ollut heille helpompaa, vaan tuskallisempaa kuin elämä maan päällä.

Mikä näet useimmissa itsemurhaajissa on vallitsevana tunteena kuoleman jälkeen? Mikä se on niin perin toisenlaista, kuin mitä he olivat aavistaneet? Se, että he ovat aivan yksin!

Monelle itsemurhaajalle on kuoleman hetkellä tai vähän ennen tullut mieleen pieni kuoleman pelko, joten itsemurha tavallaan on ollut rohkea teko. Surmatessaan itsensä monen on täytynyt rohkaista mieltään. Mutta mitä tuo hetken epäröinti ja pelko on aiheuttanut kuolemantakaisen tilan suhteen? Se on merkillinen psykologinen voima. Se aiheuttaa, että itsemurhaaja kalman tilassa elää yhä uudestaan kaikki syyt ja kaikki hetket, jotka kävivät itsemurhan edellä, ja sitten itsemurhan teon ja heräämisen tunnelmat toisella puolella. Tämä luonnottomasti ärtyneen muistin esiinloihtima kuvasarja toistuu yhä uudestaan. Onneton vainaja on kuin orava pyörivässä häkissään, jota ei saa pysähtymään. Tämä on vaikea ja tuskallinen kokemus monelle itsemurhaajalle.

Jokaisella ihmisellä on karman määräämä elinikä eli elinvoiman määrä. Kun ihminen tappaa itsensä, on hän heittänyt fyysisen ruumiinsa syrjään, mutta ei ole voinut lyhentää omaa ikäänsä. Hän jää sen tähden olemaan tänne maan piiriin, kunnes hänen elinvoimansa muuten olisi kulunut loppuun.

He jäävät yksinäisyydessä oleskelemaan maan ilmapiirissä, ja joko he yhä uudestaan elävät läpi kamalan tekonsa, tai sitten he harhailevat kuin asumattomassa erämaassa ja tuntevat sanomatonta ikävää. Nämä vainajat mielellään tunkeutuvat ns. mediumin luo tai sitten sellaisen ihmisen luo, joka itse hautoo itsemurha-ajatuksia. Joutuessaan kosketukseen maan päällä elävän ihmisen kanssa, he aivan kuin imeytyvät häneen, ja heidän sielussaan soi haikea tunne: "Voi kuinka olen yksin, etkö sinä voisi tulla minulle toveriksi?" Ja heidän sanomaton ikävänsä heijastuu maan päällä elävän sieluun, tukien ja vahvistaen tämän omia ajatuksia ja tunnelmia. Siten itsemurhaajat melkein tahtomattaan joutuvat elävien kiusaajiksi. Ja jos he joutuvat mediumin yhteyteen, niin että voivat ilmaista ajatuksiaan eläville, silloin he niin riemastuvat sellaisesta tilaisuudesta, että useimmiten kertovat omasta katumuksestaan ja miten vaikea heidän on olla. Mutta mediumin yhteyteen joutuminen on sangen epäedullinen itsemurhaajalle, sillä se pitkittää hänen oloaan kalman tilassa ja vaikeuttaa nousua tuonelaan.

Olemme tähän saakka puhuneet itsemurhan seurauksista ainoastaan kuolemanjälkeisessä elämässä, mutta täytyy ottaa huomioon, että itsemurhalla on seurauksensa tulevassa maallisessakin elämässä. Ihminen on jälleensyntyvä olento, sen tähden hänet lähetetään elämän kouluun yhä uudestaan, jotta vähitellen oppisi läksynsä. Jos ihminen siis jostakin syystä murhaa itsensä, joutuu hän seuraavassa elämässä uudestaan samanlaisiin tilanteisiin; uudestaan tulevat hänen eteensä samat vaikeudet. Taas ne kysyvät häneltä: jaksatko nyt voitta itsesi?

Meidän täytyy juuri oppia voittamaan itsemme, voittamaan karmamme, niin kuin sanotaan. Jos olemme "orjia talossa", emme ole vielä saavuttaneet elämän päämäärää. Meidän täytyy tulla "pojiksi taloon", kuten Jeesus sanoo, ja se merkitsee, että emme saa mitään kärsimyksiä paeta, emme koskaan olla raukkamaisia. Meidän täytyy oppia kantamaan ristimme iloisin mielin, voittamaan itsemme ja olosuhteemme. Se on asetettu meidän kaikkien tehtäväksi.

... Yritetään itsemurhaajiakin kuolemanjälkeisessä elämässä ohjata ja opastaa, joskin on vaikea päästä heidän puheilleen siinä ilmapiirissä, etenkin niiden, jotka elävät ennen kuvatussa oravanmyllyssä. Mutta niin pian kuin saa heidän mielensä hereille, ovat hekin vaikutuksille alttiita. Heille selitetään mikä elämä on ja missä he ovat erehtyneet. Kauneimpia näkyjä kuolemanjälkeisessä elämässä tarjoaakin itsemurhaaja, joka auttajansa kautta on päässyt selvyyteen erehdyksestään ja tuntee olevansa täynnä katumusta. Auttajansa taluttamana hän saapuu elämän ja kuoleman Herran luo, Kristuksen luo, ja langeten Hänen jalkojensa juureen polvilleen, hän nostaa kyyneleisen katseensa kohti sitä loistavaa olentoa, joka seisoo hänen edessään, ja tunnustaa:

"Oi, kuinka olen pieni ja huono, kuinka olen erehtynyt elämän suuresta tehtävästä. Mitenkä minun nyt käy? Voinko ollenkaan sovittaa tekoni? Onko minulle, Herra, mitään armahdusta?"

Ja silloin tuon kirkkaan ja loistavan olennon silmistä säteilee iankaikkinen rakkaus, ääretön laupeus ja armo, ja hänen äänensä sävy on kuin taivainen soitto, kun hän lempeästi vastaa:

"Minä ymmärrän sinua, lapseni, ja annan sinulle anteeksi. Nouse ja käy työhön, mutta älä enää syntiä tee."

Ja miksi emme lopuksi sanoisi jotakin itsellemme? Me, jotka elämme tässä näkyvässä maailmassa, me voimme varmasti olla avuksi monelle sairaalle sielulle, voimme varmasti estää itsemurhiakin tapahtumasta, jos sydämellämme ja sielullamme tahdomme olla mukana maailman suruja lievittämässä, jos yksityisessä elämässämme kukin tahollamme ojennamme auttavan käden, lausumme rohkaisevan sanan, luomme ymmärtäväisen katseen ja aina muistamme Mestarin neuvon: "Mitä tahdotte, että toiset teille tekevät, se heille tehkää!"