ITSEMURHA

Itse kuolemansa aiheuttaneille tulisi lukea kristillisen kirkon uskontunnustuksia; se rakentaa vainajan suhdetta Kristukseen, joka Golgatalla liittyi kaikkien ihmisten maallisiin kohtaloihin. Heidän tilaansa kuoleman jälkeisessä maailmassa voidaan näin lievittää. Elävien ihmisten, läheisten rakkaus, on tärkein auttava voima.

Onnettomuuden kautta kuolleet vainajat eivät myös useinkaan ole tietoisia toisella puolella sinne äkillisesti jouduttuaan, ja he tarvitsevat apua.

Useat itse kuolemansa aiheuttaneet eivät olleet terveessä tietoisuuden tilassa ja toimineet sen perusteella; he eivät siksi ole teostaan täysin vastuullisia, ja saa toivoa, että vaikeat kuoleman jälkeiset kokemukset eivät kestä kauan.

Ihanteellisinta olisi lukea vainajalle joka päivä tiettyyn aikaan, mainiten ensin hänen nimensä selvästi.

("Kuolemisesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä", Kaarina Lindblad, Takoja 1/1991)

Rudolf Steiner: "Ihminen pitää elämänsä aikana fyysistä ruumista itsenään, minänään. Se, mitä nimitetään itsetunnoksi, perustuu tähän tosiasiaan. Ja mitä aistillisempi ihminen on, sitä enemmän itsetunnolla on tätä luonnetta. Kuoleman jälkeen puuttuu ruumis, joka on tämän itsetunnon aikaansaaja. Sielu, johon tämä tunne on jäänyt, tuntee itsensä sen takia ikään kuin ontoksi. Itsensä kadottamisen tapainen tunne valtaa sen. Erikoisesti on mainittava, että itsemurhaajat kokevat tämän alueen aivan poikkeuksellisen voimakkaasti. He jättävät fyysisen ruumiinsa keinotekoisesti ja samalla kaikki sen kanssa yhteenkuuluvat tunteet jäävät muuttumattomiksi. Luonnollisessa kuolemassa tapahtuu myös ruumiin hajoamisen yhteydessä siihen liittyvien tunteiden osittainen kuoleminen. Ja itsemurhan tehneelle jäävät vielä tuskallisen onttouden tunteen lisäksi tyydyttämättömät himot ja toiveet, joiden takia hän teki itsemurhan."

Rudolf Steiner antoi neuvon, ettei itsemurhan tehneelle pidä toimittaa polttohautausta vaan maahautaus. Ruumis säilyy pidempään suuntautumisen apuna vainajalle, ei ulkonainen ruumis, joka tietenkin hajoaa, vaan ruumiin kuvahahmo, joka on näkyvissä erikoisesti luuston järjestelmässä ja joka alkukuvallisuudessaan ilmaisee ihmisen olemusta.

Vainaja saa myös muistamisesta "ruumiillista tukea", kun elvytämme muistot, joita hänestä kannamme. Teemme tämän aivan vaistomaisestikin.

Voimme muistella ihmisen sisintä olemusta, hänen elämän päämääriään, mitä suurta ja kaunista hänessä eli. Vahvistava, myönteinen voima virtaa vainajalle, kun käännymme hänen sisimmän olemuksensa puoleen.

Steinerin antama meditaatiosäe itsemurhan tehneelle häntä ajatellessa:

1. Tahtosi oli heikko

2. Vahvista tahtoasi

3. Minä lähetän sinulle lämpöä kylmyyteesi

4. Minä lähetän sinulle valoa pimeyteesi

5. Rakkauteni sinulle

6. Ajatukseni sinulle

7. Kasva edelleen.

(Albrecht Schwenk: "Kasva edelleen - ajatuksia itsemurhasta"; Kristiyhteisö-lehti n:o 1/1995)

Aistivaikutelmien puute ja mahdottomuus löytää sielullista tyydytystä tulee nyt aivan erityisen tuskalliseksi kokemukseksi. Tyhjyyden tunne ja "jano" puuttuvan fyysisen kehon aiheuttamina tulevat kuoleman jälkeen eteen puhdistautumisvaiheessa voimakkaasti. Jano ei kohdistu pelkästään fyysiseen kehollisuuteen vaan ihmiseen itseensä, omaan minään, joka oli yhdenmukaistunut ruumiillisen olemassaolon muotoon. Persoonallisesta päätöksestä tuotettu kuolema erkaannuttaa ihmisen ei vain ympäristönsä näkemisestä henkiseltä kannalta, vaan kuolema evää häneltä senkin, mikä avaisi hänelle pääsyn henkiseen maailmaan. Hän kadottaa kokemuksen omasta minuudestaan. Silloin ei ole mitään "jäljellä." Hänellä ei ole minkäänlaista ylijäämää, joka voisi tulla vähitellen toisten hyväksi. Elämän ensimmäisellä puoliskolla itsemurhan tehneellä ei ole tasapainottavia voimia, jotka voisivat auttaa muita kuolleita, eikä myöskään luovia elävöittäviä kykyjä auttaa maan päällä olevia ihmisiä. Nämä voimat mitätöityvät itsemurhapäätöksen kautta, mikä johtuu kohtalokkaasta oman olemuksen samastamisesta pelkkään maiseen olemassaoloon.
(Eija Dodds: Äkkinäisestä kuolemasta ja itsemurhasta. Kristiyhteisö-lehti n:o 1/2008.)

Mistä tuleekaan tämä oma kyvyttömyyden tunne, ellei puuttuvasta uskosta siihen ikuisesti pysyvään ja jumalalliseen, joka johtaa tätä lyhytnäköisyydessämme sekasortoiselta tuntuvaa olemassaoloa. Materialismi on tuhonnut tämän uskon ja korjaa nyt itsemurhina onton, ilottoman maailmankatsomuksensa kypsyneet hedelmät. Jos kaikki on minulta lopussa - ikuisesti lopussa - vetäessäni viimeistä hengenvetoa tässä maan piirissä, miksi minulla ei olisi oikeutta lyhentää kärsimyksiäni? Tyhjäksi tulemisenhan täytyy kuitenkin kerran tulla, joten mitäpä siitä, jos se tulee muutamia vuosia aikaisemmin? Tyhjäksi tuleminen on kuitenkin parempi kuin häpeä ja kunniattomuus tai tuskat ja puutteet; siispä rivakka teko ja kaikki on lopussa. Tällaisia ovat materialistin johtopäätökset.
Ellei asianlaita olekaan sellainen, vaan jos me olemmekin ikuisuusolentoja, täällä aistimaailmassa koulua käyviä, jotta kasvaisimme kansalaisiksi korkeampaan maailmaan, jos jokainen täällä meitä kohtaava kärsimys on ainoastaan tässä tai jossakin edellisessä olemassaolossa tekemiemme erehdysten tarpeellinen seuraus, ja jos tämä kärsimys on myös korvaamaton parannuskeino itse lyömiimme haavoihin, silloinhan itsemurhan täytyy olla vaarallisimpia tekoja, joita ihmishenki voi itselleen tehdä. Jos on olemassa jumalallinen maailmanhallitus ja jos löytyy rakastava sunnitelma tässä tapahtumien näennäisessä ihmiselämän muodostavassa sekasorrossa, lienee selvä, etten voi väkivalloin vetäytyä pois jumalallisesta johdosta. Se olisi silloin voimaton ja minä olisin vahvempi, eikä se silloin olisikaan jumalallinen. Jos kärsimykset ovat välttämättömiä henkeni siveelliselle kehitykselle, täytyy rakastavan kaitselmuksen antaa ne taas minulle. Ei auttanut, että koetin itsepäisesti poistaa ne itseltäni, sillä ne tulevat taas seuraavassa olemassaolossa enkä pääse niistä ennen kuin olen oppinut kantamaan niitä sillä tavalla, että ne koituvat minulle siunaukseksi.
(Oscar Busch: Jälleensyntyminen, karma ja kuolemanjälkeinen elämä)

PEKKA ERVAST: ITSEMURHA EI OLE OIKEA RATKAISU

Eripainos Ruusu-Risti lokakuu n:o 8/1977 (Esitelmä Helsingissä 18.10.1925). Lyhennelmä (14 s.)!

Lue teksti kokonaisuudessaan!

Nyt meidän pitää luoda silmäys itsemurhan seurauksiin. Kun tutkimme ilmiöitä, jotka seuraavat itsemurhan tekoa kuolemanjälkeisessä elämässä, silloin vasta kykenemme paremmin arvostelemaan itsemurhaa. Teemme näet sen huomion, että puolueettomasti katsoen itsemurha on hullu teko. Ja miksi? Sen tähden että kaikista silmiinpistävin ilmiö, kun tutkimme itsemurhaajien kohtaloa kuoleman jälkeen, on useimmissa tapauksissa se, että kuolema tuli heille suurena yllätyksenä; he eivät ollenkaan osanneet aavistaa, mitä kuolema on, sillä he luulivat: kuoleman perästä tulee lepoa tai kaikki on lopussa tai joka tapauksessa elämä silloin on helmpompaa. Näin he luulivat ja siinä he pettyivät, sillä

1) kuolema ei lopettanut, he jäivät olemaan,

2) kuolema ei ollut lepoa, vaan se tuli heille suureksi vaivaksi,

3) kuolema ei ollut heille helpompaa, vaan tuskallisempaa kuin elämä maan päällä.

Mikä näet useimmissa itsemurhaajissa on vallitsevana tunteena kuoleman jälkeen? Mikä se on niin perin toisenlaista, kuin mitä he olivat aavistaneet? Se, että he ovat aivan yksin!

Monelle itsemurhaajalle on kuoleman hetkellä tai vähän ennen tullut mieleen pieni kuoleman pelko, joten itsemurha tavallaan on ollut rohkea teko. Surmatessaan itsensä monen on täytynyt rohkaista mieltään. Mutta mitä tuo hetken epäröinti ja pelko on aiheuttanut kuolemantakaisen tilan suhteen? Se on merkillinen psykologinen voima. Se aiheuttaa, että itsemurhaaja kalman tilassa elää yhä uudestaan kaikki syyt ja kaikki hetket, jotka kävivät itsemurhan edellä, ja sitten itsemurhan teon ja heräämisen tunnelmat toisella puolella. Tämä luonnottomasti ärtyneen muistin esiinloihtima kuvasarja toistuu yhä uudestaan. Onneton vainaja on kuin orava pyörivässä häkissään, jota ei saa pysähtymään. Tämä on vaikea ja tuskallinen kokemus monelle itsemurhaajalle.

Jokaisella ihmisellä on karman määräämä elinikä eli elinvoiman määrä. Kun ihminen tappaa itsensä, on hän heittänyt fyysisen ruumiinsa syrjään, mutta ei ole voinut lyhentää omaa ikäänsä. Hän jää sen tähden olemaan tänne maan piiriin, kunnes hänen elinvoimansa muuten olisi kulunut loppuun.

He jäävät yksinäisyydessä oleskelemaan maan ilmapiirissä, ja joko he yhä uudestaan elävät läpi kamalan tekonsa, tai sitten he harhailevat kuin asumattomassa erämaassa ja tuntevat sanomatonta ikävää. Nämä vainajat mielellään tunkeutuvat ns. mediumin luo tai sitten sellaisen ihmisen luo, joka itse hautoo itsemurha-ajatuksia. Joutuessaan kosketukseen maan päällä elävän ihmisen kanssa, he aivan kuin imeytyvät häneen, ja heidän sielussaan soi haikea tunne: "Voi kuinka olen yksin, etkö sinä voisi tulla minulle toveriksi?" Ja heidän sanomaton ikävänsä heijastuu maan päällä elävän sieluun, tukien ja vahvistaen tämän omia ajatuksia ja tunnelmia. Siten itsemurhaajat melkein tahtomattaan joutuvat elävien kiusaajiksi. Ja jos he joutuvat mediumin yhteyteen, niin että voivat ilmaista ajatuksiaan eläville, silloin he niin riemastuvat sellaisesta tilaisuudesta, että useimmiten kertovat omasta katumuksestaan ja miten vaikea heidän on olla. Mutta mediumin yhteyteen joutuminen on sangen epäedullinen itsemurhaajalle, sillä se pitkittää hänen oloaan kalman tilassa ja vaikeuttaa nousua tuonelaan.

Olemme tähän saakka puhuneet itsemurhan seurauksista ainoastaan kuolemanjälkeisessä elämässä, mutta täytyy ottaa huomioon, että itsemurhalla on seurauksensa tulevassa maallisessakin elämässä. Ihminen on jälleensyntyvä olento, sen tähden hänet lähetetään elämän kouluun yhä uudestaan, jotta vähitellen oppisi läksynsä. Jos ihminen siis jostakin syystä murhaa itsensä, joutuu hän seuraavassa elämässä uudestaan samanlaisiin tilanteisiin; uudestaan tulevat hänen eteensä samat vaikeudet. Taas ne kysyvät häneltä: jaksatko nyt voitta itsesi?

Meidän täytyy juuri oppia voittamaan itsemme, voittamaan karmamme, niin kuin sanotaan. Jos olemme "orjia talossa", emme ole vielä saavuttaneet elämän päämäärää. Meidän täytyy tulla "pojiksi taloon", kuten Jeesus sanoo, ja se merkitsee, että emme saa mitään kärsimyksiä paeta, emme koskaan olla raukkamaisia. Meidän täytyy oppia kantamaan ristimme iloisin mielin, voittamaan itsemme ja olosuhteemme. Se on asetettu meidän kaikkien tehtäväksi.

... Yritetään itsemurhaajiakin kuolemanjälkeisessä elämässä ohjata ja opastaa, joskin on vaikea päästä heidän puheilleen siinä ilmapiirissä, etenkin niiden, jotka elävät ennen kuvatussa oravanmyllyssä. Mutta niin pian kuin saa heidän mielensä hereille, ovat hekin vaikutuksille alttiita. Heille selitetään mikä elämä on ja missä he ovat erehtyneet. Kauneimpia näkyjä kuolemanjälkeisessä elämässä tarjoaakin itsemurhaaja, joka auttajansa kautta on päässyt selvyyteen erehdyksestään ja tuntee olevansa täynnä katumusta. Auttajansa taluttamana hän saapuu elämän ja kuoleman Herran luo, Kristuksen luo, ja langeten Hänen jalkojensa juureen polvilleen, hän nostaa kyyneleisen katseensa kohti sitä loistavaa olentoa, joka seisoo hänen edessään, ja tunnustaa:

"Oi, kuinka olen pieni ja huono, kuinka olen erehtynyt elämän suuresta tehtävästä. Mitenkä minun nyt käy? Voinko ollenkaan sovittaa tekoni? Onko minulle, Herra, mitään armahdusta?"

Ja silloin tuon kirkkaan ja loistavan olennon silmistä säteilee iankaikkinen rakkaus, ääretön laupeus ja armo, ja hänen äänensä sävy on kuin taivainen soitto, kun hän lempeästi vastaa:

"Minä ymmärrän sinua, lapseni, ja annan sinulle anteeksi. Nouse ja käy työhön, mutta älä enää syntiä tee."

Ja miksi emme lopuksi sanoisi jotakin itsellemme? Me, jotka elämme tässä näkyvässä maailmassa, me voimme varmasti olla avuksi monelle sairaalle sielulle, voimme varmasti estää itsemurhiakin tapahtumasta, jos sydämellämme ja sielullamme tahdomme olla mukana maailman suruja lievittämässä, jos yksityisessä elämässämme kukin tahollamme ojennamme auttavan käden, lausumme rohkaisevan sanan, luomme ymmärtäväisen katseen ja aina muistamme Mestarin neuvon: "Mitä tahdotte, että toiset teille tekevät, se heille tehkää!"