Thich Nhat Hanhin opetuksia elämästä ja kuolemasta

 Otteita Thich Nhat Hanhin kirjasta Ei kuolemaa, ei pelkoa; lohduttavaa elämänviisautta. Basam Books 2003. 

Suurin pelkomme on, että kuollessamme katoamme kokonaan. Monet meistä uskovat, että koko olemassaolomme kestää hetkestä, jolloin synnymme tai saamme alkumme hetkeen, jolloin kuolemme. Uskomme tulevamme tyhjästä ja katoavamme tyhjyyteen. Niinpä meitä pelottaa ajatus tuhoutumisesta. Buddhalla oli täysin toisenlainen ymmärrys olemassaolostamme. Buddhan mukaan syntymä ja kuolema ovat käsitteitä. Ne eivät ole todellisia. Se, että pidämme niitä todellisina, synnyttää voimakkaan harhakuvan, jonka vuoksi kärsimme. Buddha opetti, ettei ole olemassa syntymää eikä kuolemaa; ei tulemista eikä menemistä; ei samaa eikä erilaista; ei pysyvää minuutta eikä tuhoutumista. Me vain kuvittelemme näin. Kun ymmärrämme, että olemme tuhoutumattomia, vapaudumme pelosta. Se on suuri helpotus. Voimme nauttia elämästä ja arvostaa sitä uudella tavalla. 

Buddha sanoi, että kun olosuhteet ovat riittävät, jotain ilmentyy. Sanomme, että se on olemassa. Kun yksi tai kaksi edellytystä puuttuu ja jokin lakkaa ilmentymästä samalla tavalla kuin aiemmin, sanomme, ettei se ole olemassa. Buddhan mukaan asioiden luokittelu olemassa oleviin ja olemattomiin on väärin. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään täysin olemassa olevaa tai täysin olematonta. Tämä on helppo ymmärtää television ja radion avulla. Saatamme olla huoneessa, jossa ei ole televisiota eikä radiota. Luulemme, että televisio- ja radio-ohjelmat eivät ole olemassa siinä huoneessa. Mutta me kaikki tiedämme, että huone on täynnä signaaleja. Ohjelmien signaalit täyttävät ilman kaikkialla. Tarvitaan vain yksi edellytys, radio tai televisio, ja muodot, värit ja äänet ilmestyvät. Olisi ollut virheellistä sanoa, etteivät signaalit ole olemassa vain siksi, ettei meillä ole radiota tai televisiota, joilla ottaa ne vastaan ja päästää ne ilmentymään. Ne vain vaikuttivat olemassa olemattomilta, koska olosuhteet eivät olleet riittävät niiden ilmentymiselle. Tuona hetkenä tuossa huoneessa emme uskoneet niiden olemassaoloon. On virheellistä todeta, ettei jotain ole olemassa vain siksi, ettemme havaitse sitä. Meitä hämmentävät ainoastaan käsityksemme olemisesta ja olemassa olemattomuudesta. Ne saavat meidät luulemaan, että jotain on tai ei ole olemassa. Näitä käsityksiä ei voi soveltaa todellisuuteen. 

Prajnaparamitassa sanotaan: "Kuuntele, Shariputra, kaikki dharmat (ilmiöt) ovat tyhjiä, niitä ei ole luotu eikä tuhottu, ne eivät lisäänny eivätkä vähene."

Tässä on tärkeää huomata, mitä tyhjyydellä tarkoitetaan: se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei meillä ole erillistä minuutta. Millään ei ole erillistä minuutta, eikä mikään ole olemassa itsestään. Jos tutkimme asioita tarkasti, huomaamme, että kaikki ilmiöt, me mukaan lukien, koostumme erilaisista tekijöistä. Me koostumme isästämme ja äidistämme, isoisistämme ja isoäideistämme, ruumiistamme, tunteistamme, havainnoistamme, mielemme muodostelmista, maasta, auringosta ja loputtomasta määrästä tekijöitä, jotka eivät liity minuuteemme. Kaikki nämä osatekijät ovat riippuvaisia syistä ja olosuhteista. Näemme, miten kaikki olemassa ollut, olemassa oleva ja olevaksi tuleva on yhteydessä kaikkeen muuhun ja riippuvaista kaikesta muusta. Kaikki, mitä näemme, on ilmentynyt vain siksi, että se on osa jotain muuta, muita olosuhteita, jotka ovat mahdollistaneet sen ilmentymisen. Ilmiöitä ei luoda eikä tuhota, koska ne ovat jatkuvassa ilmentymisprosessissa. Saatamme olla tarpeeksi älykkäitä ymmärtääksemme tämän, mutta älyllinen ymmärrys ei riitä. Tämän todellinen ymmärtäminen tarkoittaa vapautumista pelosta. Se tarkoittaa valaistumista. Se tarkoittaa olemista yhteenkuuluvuudessa kaiken muun kanssa.

Kun Shakespeare sanoo: "Ollako vai eikö olla - siinäpä kysymys", Buddha vastaa: "Ollako vai eikö olla - siitä ei ole kysymys." Olla ja ei olla ovat ainoastaan kaksi vastakkaista ajatusta. Mutta ne eivät ole todellisia, eivätkä ne kuvaa todellisuutta.

Minulla on valokuva itsestäni kuusitoistavuotiaana poikana. Onko se minun valokuvani? En ole aivan varma. Kuka on kuvan poika? Onko se sama henkilö kuin minä vai joku muu? Mieti tarkkaan, ennen kuin vastaat. Monet ihmiset sanovat, että kuvan poika ja minä olemme sama henkilö. Jos poika on sama henkilö kuin minä, miksi hän näyttää niin erilaiselta? Onko tuo poika vielä elossa vai onko hän kuollut? Hän ei ole sama henkilö kuin minä, muttei myöskään eri henkilö. Jotkut katsovat valokuvaa ja sanovat, ettei kuvan nuorta poikaa enää ole olemassa. Ihminen koostuu ruumiista, tunteista, mielteistä, mielen muodostelmista ja tajunnasta, jotka kaikki ovat minussa muuttuneet tuon valokuvan ottamisen jälkeen. Kuvassa olevan pojan ruumis ei ole sama kuin minun ruumiini nyt yli seitsemänkymmentävuotiaana. Tunteet ovat erilaiset ja havainnot hyvin erilaisia. Tuntuu kuin olisin aivan eri henkilö kuin tuo poika, mutta ilman tuon pojan olemassaoloa minuakaan ei olisi olemassa. Olen jatkumo samalla tavoin kuin sade on pilven jatkumo. Jos katsot valokuvaa tarkemmin, näet minut siinä jo vanhana miehenä. Sinun ei tarvitse odottaa viittäkymmentäviittä vuotta. Kun sitruunapuu kukkii, et ehkä näe vielä hedelmiä, mutta tarkemmin katsoen ymmärrät, että hedelmät ovat jo puussa. Tarvitaan enää yksi tekijä, jotta ne tulevat näkyviin: aikaa. Sitruunat ovat jo sitruunapuussa. Nyt näet vain oksat, lehdet ja kukat. Mutta ajan myötä sitruunapuu kantaa hedelmää.

Sytytämme kaksi kynttilää, ja puhallamme tulitikun sammuksiin. Luuletko, että tulitikun liekki on kuollut? Liekki ei synny eikä kuole. Kysymys kuuluukin, ovatko kahden kynttilän liekit yksi ja sama liekki vai kaksi eri liekkiä? Ne eivät ole samat, mutteivät myöskään eri liekit. Nyt toinen kysymys: onko tulitikun liekki kuollut? Se on sekä kuollut että elossa. Sen luonto ei ole kuolla eikä syntyä. Jos jätämme kynttilän palamaan tunnin ajaksi, pysyykö sen liekki samana vai tuleeko siitä toinen liekki? Kynttilän sydän, tali ja happi muuttuvat koko ajan. Jos ne kerran muuttuvat, liekinkin täytyy muuttua. Niinpä liekki ei ole se sama, muttei myöskään eri liekki. 

Olen saapunut, olen kotona

Tässä ja nyt

Olen vahva, olen vapaa

Asun äärettömyydessä

Voit lausua tätä gathaa, runoa, kävely- tai istumameditaation aikana. Voit harjoitella tätä runoa, kun ajat töihin. Et ole ehkä vielä saapunut työpaikallesi, mutta ajaessasi olet jo saapunut todelliseen kotiisi, nykyhetkeen. Ja kun saavut työpaikallesi, sekin on todellinen kotisi. Olet myös työpaikallasi läsnä nykyhetkessä. 

Jos pystyt hengittämään sisään ja ulos ja kävelemään tässä hengessä: "Olen saapunut, olen kotona, tässä ja nyt", tulet huomaamaan, että sinusta on heti tulossa paljon vahvempi ja vapaampi. Olet läsnä nykyhetkessä, todellisessa osoitteessasi. Mikään ei enää saa sinua juoksemaan tai pelkäämään. Olet vapaa menneisyyden murehtimisesta. Et ole juuttunut ajattelemaan sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut ja mitä et pysty hallitsemaan. Olet vapaa syyllisyydestä, joka koskee menneisyyttäsi ja vapaa tulevaisuutta koskevista huolista. Ainoastaan vapaa ihminen voi olla onnellinen. 

Kun aamulla syöt leipäsi tai voisarvesi, syö se siten, että leipä antaa elämän. Nauti ehtoollinen joka aamu, kun murrat leipäsi tai maistat voisarveasi. Tunne olevasi elossa; tunne olevasi yhteydessä koko maailmankaikkeuteen. Jos leipäpala on Jeesuksen ruumis, se on myös maailmankaikkeuden ruumis. Voimme sanoa: "Tämä leipäpala on maailmankaikkeuden ruumis." Tarkkaavainen syöminen sallii sinuin tunnistaa leipäpalan maailmankaikkeuden ruumiiksi. Kun syöt tällä tavoin, olet uusi ihminen. Anna uuden olemuksesi ilmentyä sinussa. Voit tehdä tätä harjoitusta yksin. Voit myös harjoittaa sitä muiden kanssa auttaaksesi veljiäsi ja sisariasi uudistamaan itseään päivittäisen harjoituksensa jokaisena hetkenä.

Buddha, bodhisattvat ja Buddhan oppilaat ovat henkisiä esivanhempiani. Heihin kuuluvat omat henkiset opettajani, joista osa on vielä elossa ja osa jo poistunut. He ovat läsnä minussa, koska he ovat siirtäneet minuun rauhan, viisauden, rakkauden ja onnellisuuden siemenet. He ovat herättäneet henkiin oman kykyni ymmärtää ja olla myötätuntoinen. 

Olivatpa juuresi missä tahansa henkisessä perinteessä, ota mukaan harjoitukseesi sen perinteen opettajat. Jos juuresi ovat kristinuskossa, henkisiin opettajiisi lukeutuvat Jeesus, hänen opetuslapsensa, pyhimykset ja kristilliset opettajat, jotka ovat koskettaneet elämääsi. Jos juuresi ovat juutalaisuudessa, saatat haluta sisällyttää harjoitukseesi patriarkat, matriarkat ja korkea-arvoiset rabbit. Henkiset esivanhempani, lihalliset esivanhempani, henkiset jälkeläiseni ja lihalliset jälkeläiseni ovat kaikki osa minua. Minä olen he, ja he ovat minä. Minulla ei ole erillistä minuutta. Me kaikki olemme olemassa osana elämän ihmeellistä virtaa.

Bodhisattva Manjushri

On myös olemassa bodhisattvoja, jotka eivät vaikuta kovin aktiivisilta, mutta he ovat hyvin tyyniä ja lempeitä, ja heidän läsnäolonsa innostaa meitä rakkauteen, ymmärrykseen ja suvaitsevaisuuteen. Maailmassa on lukemattomia tällaisia bodhisattvoja. Meidän tulisi elää niin, että meillä on aikaa tunnistaa heidän läsnäolonsa ja tutustua heihin. Bodhisattvat eivät ole jumalia tai menneisyyden hahmoja. Heitä elää ruumiillistuneina ympärilläsi. Heillä on paljon energiaa, ymmärrystä ja myötätuntoa, ja me voimme hyötyä heidän läheisyydestään. 

Kshitigarbha, joka menee synkimpiin paikkoihin auttaakseen kaikkia olentoja, ei ole vain yksi henkilö. Hänellä on monia ilmentymiä kaikissa erilaisissa helveteissä, joita löydämme maailmastamme. Sadaparibhuta, bodhisattva, joka sanoo: "En koskaan uskaltaisi halveksia ketään", on myös kaikkialla. Vaikka jollakulla ei näyttäisi olevan kykyä valaistua, hän tietää, että jokaisessa on tuo kyky. Sadaparibhuta auttaa jokaista saamaan itseluottamusta ja pääsemään eroon alemmuuden tunteista. Tällainen kompleksi halvaannuttaa ihmisen. Sadaparibhutan erikoislahjana on vaalia meissä olevaa valaistunutta rakkauden mieltä. Tämä bodhisattva ei ole vain henkilö Lootussutrasta, vaan hänet voi löytää keskuudestamme monissa eri valepuvuissa. Meidän tulee tunnistaa bodhisattva Sadaparibhuta, joka on ruumiillistuneena keskuudessamme. Manjushri on bodhisattva, jolla on ymmärrystä - henkilö, joka voi ymmärtää meitä ja tehdä meistä loputtoman onnellisia. Manjushri kykenee näkemään kärsimyksemme ja vaikeutemme, eikä hän koskaan syytä tai rankaise meitä. Hän on aina vierellämme rohkaisemassa ja valaisemassa meitä. Manjushri ei ole tarinan hahmo vaan läsnä keskuudessamme monissa valeasuissa, joskus pikkusiskona, veljenä, tai sisaren tai veljen lapsena.

Bodhisattva Avalokiteshvara

Me emme palvo kuvitteellisia tai myyttisiä henkilöhahmoja. Bodhisattvat eivät ole pilvissä eläviä menneisyyden hahmoja. Bodhisattvat ovat todellisia ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta ja päättäväisyyttä. Kun voimme ymmärtää toisen ihmisen kärsimyksiä ja tuntea rakkautta häntä kohtaan, olemme yhteydessä suuren ymmärryksen bodhisattvaan. Syvällisen kuuntelemisen bodhisattva, Avalokiteshvara, on myös keskuudessamme. Psykoterapeuttien täytyy opetella kuuntelemaan yhtä syvällisesti kuin bodhisattva Avalokiteshvaran, joka katsoo syvälle korvillaan. Kun todella kuuntelemme lapsiamme tai vanhempiamme, Avalokiteshvara on jo sydämessämme. Kauniiden äänten bodhisattva, Gadgadashvara, käyttää musiikkia, kirjoituksia ja ääntä herättääkseen ihmiset. Jos olet runoilija, kirjailija tai säveltäjä, saatat olla tämä bodhisattva. Taiteelliset luomuksesi eivät pelkästään auta ihmisiä hetkellisesti unohtamaan tuskansa, vaan myös kastelevat heissä olevia valaistuneen ymmärryksen ja myötätunnon siemeniä. Joukossamme on monia kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä, jotka käyttävät äänten ihanaa valtamerta tehdäkseen ymmärryksen ja rakkauden helpommin lähestyttäviksi Buddhan opettamien dharman ovien kautta. Tätä tarkoittaa yksi Samantabhadran pyrkimyksistä:

Pyrin käyttämään äänten suurta valtamerta, Synnyttäen kauniisti vaikuttavia sanoja, Jotka ylistävät Buddhan valtavia hyveitä, Menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

- Kukkakoristesutran viimeinen kappale

Kuoleman lähestyessä saattaa olla, ettet ole kovin tietoinen ruumiistasi. Koet tunnottomuutta, mutta olet edelleen kiinni ajatuksessa, että ruumiisi on sinä. Luulet, että ruumiisi hajoaminen tarkoittaa sinunkin hajoamistasi. Sen vuoksi sinua pelottaa. Pelkäät katoavasi lopullisesti. Kuolevan henkilön ruumiin hajoaminen ei voi vaikuttaa henkilön todelliseen luontoon. Sinun kuuluu selittää hänelle, että hänen elämällään ei ole rajoja. Hänen ruumiinsa on vain ilmentymä, aivan kuin pilvikin. Kun pilvi ei enää ole pilvi, se ei ole kadonnut. Se ei ole kadonnut tyhjyyteen; se on muuttanut muotoaan; siitä on tullut sadetta. Tämän vuoksi meidän ei tulisi luulla, että oma minuutemme ja ruumiimme ovat yhtä. Tämä ruumis ei ole minä. Minä en ole kiinni tässä ruumiissa. Minun elämäni on rajaton. 

Olen käyttänyt Anguttara Nikayassa olevan, kuoleville annettavan sutraopetuksen sanoja, ja tehnyt niistä laulun. Se on kehtolaulu, joka voidaan laulaa henkilölle, jonka elämä on loppumaisillaan:

Tämä ruumis ei ole minä, minä en ole kiinni tässä ruumiissa, Elämäni on rajatonta, En ole koskaan syntynyt enkä kuollut. Suunnaton valtameri ja taivas eri aurinkokuntineen Kaikki ilmentyvät tietoisuudesta. Aikojen alusta lähtien olen ollut vapaa. Syntymä ja kuolema ovat vain ovia, joiden kautta astumme sisään ja ulos. Syntymä ja kuolema ovat piilosilla keskenään. Joten hymyile minulle, tartu käteeni ja vilkuta hyvästiksi. Tapaamme viimeistään huomenna. Tapaamme aina uudelleen todellisessa alkulähteessämme, Elämän monimuotoisilla poluilla.

Sen sijaan, että sanoisit Tämä ruumis ensimmäisellä rivillä, voit toistaa rivin sijoittaen siihen sanat Nämä silmät... Nämä korvat... Tämä nenä... Tämä kieli... Tämä mieli... Nämä muodot... Nämä äänet... jne. (Esim. Nämä silmät eivät ole minä; minä en ole kiinni näissä silmissä...)

Tämän laulun esittäminen kuolevalle henkilölle vapauttaa hänet ajatuksesta, että hänellä olisi pysyvä identiteetti, joka on yhteydessä johonkin ruumiinosaan tai mieleen. Kaikki koostumukset hajoavat, mutta todellinen minuutemme ei katoa tyhjyyteen. Tällainen ohjattu meditaatio auttaa meitä vapautumaan luulosta, että olisimme yhtä ruumiimme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Me emme todellisuudessa ole mitään näistä. Meidän elämämme on rajatonta. Syntymä, kuolema, oleminen ja olemassa olemattomuus eivät määrittele meitä. Tämä on totuus. 

Tajuttomana olevilla henkilöillä on kyky kuulla meitä, jos istumme heidän vierellään täysin läsnä ja rauhallisina. Kymmenen vuotta sitten Bordeaux'ssa asuvat yliopisto-opiskelija sai kuulla, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan Kaliforniassa. Opiskelija itki valtavasti. Hän ei tiennyt, olisiko hänen äitinsä enää elossa, kun hän saapuisi kotiin Kaliforniaan. Sisar Chan Khong pyysi häntä lentämään Kaliforniaan välittömästi ja neuvoi, että jos äiti olisi vielä elossa pojan saapuessa, hänen tulisi harjoittaa kuten Shariputra oli tehnyt Anathapindikan kanssa. Sisar kehotti häntä puhumaan niistä onnellisista kokemuksista, jotka äiti ja poika olivat jakaneet. Pojan tuli kertoa tarinoita äidin varhaisilta avioliittovuosilta ja tämän nuoruudesta. Hänen tuli kertoa näitä tarinoita, koska ne tuottaisivat äidille iloa, vaikkei tämä olisikaan tajuissaan.

Kun poika saapui sairaalaan, äiti oli jo tajuton. Vaikkei poika täysin uskonutkaan, että tajuttomana makaava ihminen voi kuulla, hän teki silti, mitä sisar Chan Khong oli neuvonut häntä tekemään. Lääkärit kertoivat hänelle, että hänen äitinsä oli ollut tajuttomana viikon ajan eivätkä he olleet toiveikkaita, että tämä enää tulisi tajuihinsa. Kun poika oli puhunut äidilleen puolentoista tunnin ajan, tämä tuli tajuihinsa.

Jos istut kuolevan ihmisen vierellä täysin tyynenä ja ruumiiltasi, mieleltäsi ja sielultasi läsnäolevana, onnistut auttamaan häntä kuolemaan vapaana. 

Muutama vuosi sitten sisar Chan Khong vieraili vanhemman siskonsa luona sairaalassa. Kaksi vuotta maksansiirron jälkeen sisaren ruumis hylki uutta elintä. Hänellä oli hirveät tuskat. Kun sisar Chan Khong saapui sairaalaan, hän huomasi, että jokainen perheenjäsen oli luopunut toivosta olla avuksi. Vaikka sisko oli tajuton, hän silti vääntelehti, valitti ja huusi tuskissaan. Kaikki hänen lapsensa, jopa lääkäritytär, tunsivat itsensä voimattomiksi. 

Sisar Chan Khong saapui sairaalaan mukanaan kasettinauha, jolla Luumukylän munkit ja nunnat laulavat bodhisattva Avalokiteshvaran, suuren myötätunnon bodhisattvan, nimeä. Vaikka hänen siskonsa oli tajuton, sisar Chan Khong soitti kasettia sängyn vieressä ja, asetettuaan korvakuulokkeet siskolleen käänsi äänen lähes täysille. Muutaman minuutin kuluttua tapahtui jotain ällistyttävää. Sisko makasi täysin rauhallisena, kunnes kuoli viisi päivää myöhemmin. Noiden viiden päivän ajan sisar Chan Khongin sisko kuunteli bodhisattvan nimen lausuntaa. Hän oli vieraillut useita kertoja buddhalaistemppeleissä ja kuullut usein myötätunnon bodhisattvan nimen lausuntaa. Sen kuuleminen uudestaan kuolinvuoteella kasteli hänen elämänsä arvokkaimpien ja iloisimpien asioiden siemeniä. Hänen elämällään oli henkinen ulottuvuus, ja hänellä oli usko. Hän oli kuullut sutralausuntaa ja dharmaopetuksia monta kertaa. Kasettinauha, jolla oli munkkien ja nunnien lausuntaa, oli yltänyt hänen onnellisuutensa siemeniin. Ne olivat siemeniä, joita lääkärit eivät osanneet koskettaa. Kuka tahansa olisi voinut tehdä, mitä sisar Chan Khong teki, mutta se ei tullut kenenkään mieleen. 

Tietoisuutemme on kuin televisio monine kanavineen. Kun painamme kauko-ohjaimen nappia, valitsemamme kanava ilmestyy näkyviin. Kun istumme kuolevan henkilön vierellä, meidän täytyy tietää, mikä kanava valita. Kuolevan henkilön läheiset ovat tällöin parhaassa asemassa valitsemaan. Jos olet kuolevan henkilön läheisyydessä, käytä sellaisia ääniä ja kuvia tuon henkilön elämästä, jotka kastelevat hänen suurimman onnensa siemeniä. Jokaisen tietoisuudessa ovat Puhtaan maan ja nirvanan, Jumalan valtakunnan ja paratiisin siemenet. 

Wikipedia: Thich Nhat Hanh

Plum Village (Luumukylä)

Valkoinen Lumme, Thich Nhat Hanhin suomalainen sangha

Thich Nhat Hanhin kuolemasta julkaisin lyhyen postauksen toisessa blogissani 2022. 

C.G. Jung - Ikääntymisestä ja kuolemasta; Sitaatteja

Wikipedia: C.G. Jung


Lääkärinä olen vakuuttunut että on hygieenistä - jos saan käyttää sanaa - löytää kuolemassa päämäärä jota kohti voi pyrkiä, ja että luistaminen pois siitä on jotain epäterveellistä ja epänormaalia, joka ryövää elämän toiselta puoliskolta sen tarkoituksen. 

Olemme niin vakuuttuneita siitä että kuolema on yksinkertaisesti prosessin loppu, että meille ei tavallisesti juolahda mieleen ymmärtää kuolemaa päämääränä ja täyttymyksenä, kuten epäröimättä teemme nousevan nuorekkaan elämän tavoitteille ja tarkoituksille. 

Elämän keskeltä eteenpäin, ainoastaan hän säilyy elinvoimaisesti elävänä, joka on valmis kuolemaan elämän myötä.

Ikääntyvien ihmisten pitäisi tietää, että heidän elämänsä eivät nouse ja laajene, vaan että vääjäämätön sisäinen prosessi pakottaa elämän supistumiseen. Nuorelle henkilölle on melkein synti, tai ainakin vaara, ajatella liikaa itseään; mutta ikääntyvälle henkilölle on velvollisuus ja välttämättömyys omistaa vakava huomio itselleen. Tuhlattuaan valoaan maailmaan, aurinko vetää takaisin säteensä jotta valaisisi itseään. Sen sijaan että tekisivät samoin, monet vanhat ihmiset ovat mieluummin luulotautisia, saitoja, saivartelijoita, menneisyyden ylistäjiä, tai muuten ikuisia murrosikäisiä - kaikki valitettavia korvikkeita itsen valaistukselle, mutta väistämättömiä seurauksia harhasta, että elämän toista puoliskoa täytyy hallita ensimmäisen periaatteet. 

Mutta me emme voi elää elämän iltapäivää elämän aamun ohjelman mukaan; sillä mikä oli suurta aamulla, on pientä illalla, ja siitä mikä aamulla oli totta, on illalla tullut valhe. 

Vanhana oleminen on hyvin epäsuosittua. Kukaan ei näytä ottavan huomioon, että kykenemättömyys vanheta on aivan yhtä absurdia kuin kykenemättömyys kasvaa ulos lapsen kengistä. Yhä lapsellista kolmikymppistä miestä on toki harmiteltava, mutta nuorekas seitsemänkymmen vuotias, eikö se ole hurmaavaa? Ja kuitenkin molemmat ovat poikkeavia, tyylittömiä, psykologisia luonnottomuuksia. 

Nuori mies joka ei taistele ja valloita, on menettänyt parhaan osan nuoruuttaan, ja vanhassa miehessä, joka ei tiedä kuinka kuunnella jokien salaisuuksia niiden virratessa huipuilta laaksoihin, ei ole järkeä; hän on henkinen muumio, joka ei ole muuta kuin jäykkä menneisyyden reliikki. Hän seisoo erillään elämästä, mekaanisesti toistaen itseään viimeistä tyhjänpäiväisyyttä myöten.

Nuoruuden viini ei aina kirkastu etenevien vuosien myötä; joskus siitä tulee sameaa.

Elämän aamusta ja keväästä, illasta ja syksystä puhuminen ei ole pelkkää sentimentaalista jargonia. Annamme siten ilmaisun psykologisille totuuksille, ja vielä enemmän psykologisille tosiasioille. 

Kuin ammus joka lentää päämääräänsä, elämä päättyy kuolemaan. Jopa sen nousu ja sen lakipiste ovat vain askelia ja keinoja tähän päämäärään. 

Ihmisen syntymä on sisällökäs merkityksestä, miksi ei kuolema?

Kun henkilö kuolee, tunteet ja emootiot jotka sitovat hänen sukulaisensa häneen, menettävät sovelluksensa todellisuuteen ja vajoavat alitajuntaan, missä ne aktivoivat kollektiivisen sisällön, jolla on haitallinen vaikutus tietoisuuteen.

Batakit ja monet muut alkukantaiset ihmiset sanovat sen tähden että kun ihminen kuolee, hänen luonteensa huonontuu niin että hän aina yrittää vahingoittaa eläviä jollain tavalla.

Tämä näkemys selvästi perustuu kokemukseen, että pysyvä riippuvuus kuolleisiin saa elämän näyttämään vähemmän elämisen arvoiselta, ja saattaa jopa olla psyykkisten sairauksien syy. Vahingollinen vaikutus näyttäytyy menetetyn libidon, masennuksen ja fyysisen heikkouden muodossa. On myös universaaleja selostuksia näistä kuoleman jälkeisistä ilmiöistä aaveen ja kummittelun muodossa. 

Niin kutsuttujen henkien psykoterapeuttiset pyrkimykset on tähdätty eläviin joko suoraan tai epäsuorasti, edesmenneen henkilön kautta, jotta heistä tehtäisiin tietoisempia. 

Spiritualismi kollektiivisena ilmiönä siten ajaa takaa samoja päämääriä kuin lääketieteellinen psykologia, ja niin tehdessään tuottaa samoja perusideoita ja mielikuvia jotka muotoilevat itsensä "henkien opetuksiksi", jotka ovat luonteenomaisia kollektiivisen tiedostamattoman luonnolle.

Ruumista ei voi ymmärtää pelkästään inertin aineen yhteen kasautumisena, vaan sitä täytyy pitää aineellisena järjestelmänä valmiina elämälle ja elämän mahdollistajana, sillä varauksella että kaikessa valmiudessaan se ei voisi elää ilman "elävän olemuksen" lisäystä. Sillä kumotessamme "elävän olemuksen" mahdollisen merkityksen, ruumiista itsestään puuttuu jotain joka on välttämätöntä sen elämään, nimittäin psyykkinen tekijä.

Me tiedämme tämän suoraan omasta kokemuksesta itsestämme, ja epäsuorasti kanssaihmistemme kokemisesta. Me tiedämme sen myös korkeampien selkärankaisten tieteellisestä tutkimuksestamme, ja täydellisestä todisteiden puutteesta päinvastaiselle, meidän täytyy olettaa että jokin sellainen tekijä on läsnä alemmissa organismeissa ja jopa kasveissa. 

Mieli ja ruumis ovat ilmauksia yhdestä entiteetistä, jonka olennainen luonto ei ole tunnettavissa sen paremmin ulkoisesta materiaalisesta manifestaatiostaan, kuin sisäisestä, suorasta havainnosta.

Muinaisen uskomuksen mukaan ihminen syntyi sielun ja ruumiin yhteen tulemisesta. Olisi luultavasti oikeampaa puhua tiedon ulottumattomissa olevasta elävästä olemuksesta, koskien perimmäistä luontoa, josta mitään ei voi sanoa paitsi että se hämärästi ilmaisee "elämän" perikuvaa. 

Elävä olemus ilmenee ulospäin aineellisena ruumiina, mutta sisäisesti sarjana kuvia elinvoimaisista toiminnoista jotka tapahtuvat sen sisällä. Ne ovat kolikon kaksi puolta, emmekä voi vapauttaa itseämme epäilyksestä että kenties tämä koko mielen ja ruumiin erotus saattaa lopulta osoittautua pelkästään järjen juoneksi tietoisen erotuskyvyn tarkoituksessa. 

Primitiivinen ilmapiiri jossa sana "henki" syntyi, on yhä meissä, vaikka tietenkin psyykkisellä tasolla jossain tietoisuuden alapuolella. Mutta kuten nykyaikainen spiritualismi osoittaa, tarvitaan hyvin vähän tuomaan tuo osa primitiivistä mentaliteettia pinnalle.

Kaukana materiaalisesta maailmasta, tämä on psyykkinen maailma, joka sallii meidän tehdä vain epäsuoria ja hypoteettisia päätelmiä aineen todellisesta luonnosta.

Psykoterapian näkökulmasta olisi sen tähden suotavaa ajatella kuolemaa ainoastaan siirtymänä, osana elämän prosessia, jonka laajuus ja kesto ovat tietomme ulottumattomissa.

Enemmistö uskonnoista on monimutkaisia kuolemaan valmistautumisen järjestelmiä, niin paljon että elämällä ei itse asiassa ole merkitystä paitsi valmistautumisena kuoleman lopulliseen päämäärään. Molemmissa suurimmissa elävissä uskonnoissa, kristinuskossa ja buddhalaisuudessa, olemassaolon tarkoitus pannaan täytäntöön sen lopussa.

Näyttäisi olevan enemmän yhtäpitävää ihmiskunnan kollektiivisen psyyken kanssa pitää kuolemaa elämän tarkoituksen täyttymyksenä ja sen päämääränä todellisimmassa merkityksessä, eikä pelkästään merkityksettömänä lakkaamisena.

Säännönmukaisesti lähestyvään loppuun viittaavat nuo symbolit jotka niin ikään normaalissa elämässä julistavat psykologisen olotilan muutoksia, uudestisyntymis-symbolit kuten ympäristön muutokset, matkat ja vastaavat.

Olen toistuvasti kyennyt jäljittämään taaksepäin yli vuoden sarjassa unia viittauksia lähestyvästä kuolemasta. Lisäksi tämä usein näyttäytyy merkillisinä persoonallisuuden muutoksina, jotka voivat edeltää kuolemaa hyvin pitkän ajan.

Kaiken kaikkiaan olin hämmästynyt nähdessäni kuinka vähän vaivaa tiedostamaton psyyke näkee kuolemasta. Näyttäisi siltä kuin kuolema olisi jotain suhteellisen merkityksetöntä, tai kenties psyykeämme ei vaivaa mitä yksilölle tapahtuu.

Mutta näyttää siltä että tiedostamaton on sitäkin kiinnostuneempi siitä kuinka henkilö kuolee; eli onko tietoisuuden asenne sopeutunut kuolemiseen vai ei.

Tämän päivän ihmiselle elämän laajentuminen ja sen kulminaatio ovat järkeenkäypiä päämääriä, mutta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä näyttää hänestä kyseenalaiselta tai uskon ulottumattomissa olevalta. Elämän lakkaaminen eli kuolema voidaan hyväksyä järkevänä päämääränä ainoastaan kun joko olemassaolo on niin viheliäistä että olemme suorastaan iloisia sen loppumisesta, tai kun olemme vakuuttuneita siitä että aurinko pyrkii laskuunsa "valaistakseen kaukaisia rotuja", samalla loogisella johdonmukaisuudella jota se osoitti noustessaan zeniittiinsä. Mutta uskomisesta on tullut niin vaikea taito tänä päivänä, että se ylittää useimpien ihmisten kapasiteetin, etenkin ihmiskunnan koulutetun osan. He ovat tottuneet liiaksi ajatukseen että suhteessa kuolemattomuuteen ja sellaisiin kysymyksiin, on lukemattomia ristiriitaisia mielipiteitä eikä vakuuttavia todisteita. Ja koska "tiede" on iskusana, joka näyttää kantavan ehdottoman vakuuttuneisuuden painoa tilapäisessä maailmassa, me pyydämme "tieteellisiä" todisteita. Mutta koulutetut ihmiset jotka osaavat ajatella, tietävät erittäin hyvin että tämän kaltainen todistus on filosofinen mahdottomuus. Me yksinkertaisesti emme voi tietää yhtään mitään sellaisista asioista.

Elämän keskipäivän salaisena hetkenä paraabeli käännetään, kuolema syntyy. Elämän toinen puolisko ei merkitse nousua, avautumista, lisääntymistä, elämäniloa, vaan kuolemaa, koska loppu on sen päämäärä. Elämän täyttymyksen negaatio on samanmerkityksinen kuin kieltäytyminen hyväksymästä sen loppua. Molemmat merkitsevät että ei haluta elää, ja olla haluamatta elää on yhtäläinen kuin olla haluamatta kuolla. Kasvu ja väheneminen tekevät yhden kaaren.

Mutta kenen tahansa joka kieltäytyy kokemasta elämää, täytyy tukahduttaa halunsa elää - toisin sanoen, hänen täytyy tehdä osittainen itsemurha.

Se että elämän korkein huippu voidaan ilmaista kuoleman symboliikalla, on hyvin tunnettu tosiasia, sillä kaikki kasvu itsensä yli merkitsee kuolemaa.

Kuolema on tärkeä kiinnostuksen kohde, etenkin ikääntyvälle henkilölle. Kategorinen kysymys asetetaan hänelle, ja hän on velvollinen vastaamaan siihen. Tässä tarkoituksessa hänellä kuuluu olla myytti kuolemasta, sillä järki ei näytä hänelle muuta kuin pimeän montun johon hän on laskeutumassa. Myytti voi kuitenkin loihtia esiin muita mielikuvia häntä varten, auttavia ja rikastuttavia kuvia elämästä kuolleiden maassa. Jos hän uskoo niihin, tai vahvistaa niitä jollain määrällä luottamusta, hän on aivan yhtä oikeassa tai aivan yhtä väärässä kuin joku joka ei usko niihin. Mutta kun mies, joka menettää toivonsa, marssii kohti tyhjyyttä, se joka on pannut uskonsa arkkityyppiin, seuraa elämän polkuja ja elää suoraan kuolemaansa. Molemmat epäilemättä pysyvät epävarmuudessa, mutta yksi elää vastoin vaistojaan, toinen niiden myötä.

Lääkärinä teen kaikkeni vahvistaakseni uskoa kuolemattomuuteen, etenkin vanhemmilla potilailla, kun sellaiset kysymykset tulevat uhkaavan lähelle. Sillä oikeassa psykologisessa perspektiivissä nähtynä kuolema ei ole loppu vaan päämäärä, ja elämän kallistus kuolemaa kohti alkaa niin pian kuin korkein aste on ohitettu.

Elämä on energia-prosessi. Kuten jokainen energia-prosessi, se on periaatteessa peruuttamaton, ja sen tähden suuntautuu kohti päämäärää. Tuo päämäärä on lepotila. [...] Jokaisen prosessin loppu on sen päämäärä.

Carl Jung speaks about Death:

Toisessa blogissani on aiemmin julkaistu:

Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta

Jung ja "Jumalan tietäminen"

Myöhemmin tässä blogissa mahdollisesti tulossa lisää Jungin ajatuksia, kuoleman jälkeisestä elämästä, sekä hänen omasta kuolemanraja-kokemuksestaan. Myös hänen salaperäisen gnostilaissävytteisen tekstinsä, Seitsemän Saarnaa Kuolleille (josta kerrotaan ensimmäisessä linkissä yllä), kääntäminen kiinnostaa minua.

Opi kuolemaan - ja opit elämään

Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004).

Buddhalaisten tajunnantutkijoiden mukaan meillä on tavallista suuremmat mahdollisuudet kohdata syvempi tajuntamme sellaisissa dramaattisissa tilanteissa, joissa meidät yllättäen kiskaistaan irti tavanomaisesta mielentilastamme ja siihen tyypillisesti liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Kuolema, kaikkein dramaattisin tilanne, on sellainen mahdollisuus.

Buddhalaisuuden harjoittajaa kehotetaan valmistautumaan kuolemaan, kun hän on vielä keskellä elämää. Hänelle kuolema on tietoisuudentila, jota voidaan verrata syvään uneen. Meditaation avulla tuo syvän unen tila voidaan kokea tietoisesti. Tällainen harjoittelu ei tapahdu elämälle kielteisessä hengessä, vaan se koetaan päinvastoin kaikkein syvällisimmäksi myönteisyydeksi elämää kohtaan. Kuolema ja fyysinen elämä nähdään saman kokonaisuuden kahtena eri puolena. Se joka ei tunne kuolemaa, jää elämän koulussa lastentarha-asteelle. Kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. 

Kuoleman ei tarvitse merkitä tappiota. Sille, joka on harjaantunut ja valmistautunut oikealla tavalla, kuolema voi tarjota vihkimyksen elämän mysteeriin ja voitonriemuisen kokemuksen olemassaolon syvimmästä todellisuudesta. 

800-luvulla kirjoitetussa Tiibetiläisessä kuolleidenkirjassa kuvataan kuolemisen prosessi yhtä seikkaperäisesti kuin meidän tiedemiehemme kuvaavat biologisia tapahtumaketjuja. Kenenkään ei oleteta hyväksyvän näitä kuolinprosessin kuvauksia vain lukemalla ja kuulemalla niistä. Ne ovat vain hahmotelma, josta voi saada apua ja tukea, jos tahtoo etukäteen tutkia kuolinprosessia ja hankkia siitä itselleen kokemuksia. 

Jos katsoo tarkkaan ja avoimin mielin jokapäiväistä elämäänsä, voi huomata, että se koostuu jatkuvasta virrasta syntymän ja kuoleman hetkiä, aivan niin kuin buddhalaisuus opettaa. Se miten näihin kriiseihin suhtautuu, antaa viitteen siitä, miten tulee reagoimaan kuoleman edessä. 

Jos esimerkiksi menettää työpaikkansa, ja se herättää ahdistusta ja epävarmuutta, voi käyttää tilaisuuden hyväkseen tarkastellakseen vielä suurempaa ahdistusta ja pelkoa, jota alitajuisesti tuntee kuolemaa kohtaan.

Irrottautumalla tuskallisesta ja tuhoisasta suhteesta toiseen ihmiseen voi harjoitella hellittämään tunnesidoksista, mikä on myös valmistautumista kuolemassa tapahtuvaan, kokonaisvaltaisempaan vapautumiseen. Sulattamalla menetyksensä, kun joutuu luopumaan rakkaasta ystävästä tai tärkeinä pitämistään tavaroista, sulattaa samalla jotain tunneperäisestä vastustuksestaan kuolemassa tapahtuvia menetyksiä kohtaan. Kuolemassa joudumme kohtaamaan paljon riipaisevamman menetyksen joutuessamme auttamattomasti luopumaan kaikesta omaisuudestamme. 

Muita keinoja valmistautumiseen ovat riitojen sopiminen, vääryyksien hyvittäminen, jos se suinkin on mahdollista, ja keskeneräisten ongelmien selvittäminen. Sellainen psykologinen työ on äärettömän vaikeaa. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt. 

Ja miksi sitten pitäisi nähdä niin paljon vaivaa oppiakseen kuolemaan? No siksi, että jos oppii kuolemaan, oppii samalla elämään. Kuolema on yksi elämän vaihe, sen syvällisempi vaihe, se ei ole erillään elämästä. 

Buddhalaisille tajunnantutkijoille kuolemaan oppiminen on tärkeä edellytys sille, että oppii elämään täyttä ja rikasta elämää. Keskeisiä elementtejä heidän koulutuksessaan ovat harjoitukset kuolemisen taidossa ja kuolevien ihmisten auttaminen.

Syvä meditaatio, jossa harjoittaja tunkeutuu omaan psyykeensä kerros kerrokselta kunnes kohtaa tajuntansa syvimmän tason, on yksi tärkeä valmistautumismuoto kuolemassa tapahtuvalle tajunnan vetäytymiselle pois fyysisestä kehosta.

Ihmisen pitää olla eläessään kokenut ainakin välähdys omasta todellisesta, vailla muotoa olevasta tajunnastaan. Ilman sitä hän ei pysty käyttämään hyväkseen kuolemassa tarjoutuvaa mahdollisuutta kokea alkuperäinen valo ja vapautua syntymän ja kuoleman kiertokulusta.

Toinen tärkeä tapa, jolla harjoittaja valmistautuu kuolemaan, on opetella vapautumaan egonsa sidonnaisuuksista ja sen kielteisistä tunteista, kuten vihasta, katkeruudesta ja pahantahtoisuudesta. Kaikki tuollaiset ominaisuudet täytyy hajottaa ja neutralisoida siellä, missä ne kerran syntyivät eli tajunnassa.

Myötätunto on mahtava liittolainen tässä vapautustaistelussa. Myötätuntoa voi kehittää meditaatiomenetelmillä, jotka pitkä kokemus on osoittanut toimiviksi. Harjoittaja voi esimerkiksi syvän keskittyneisyyden tilassa antaa muististaan nousta esiin jonkun läheisen ihmisen, joka on osoittanut hänelle aitoa ja epäitsekästä rakkautta. Vaikka hän olisi kokenut rakkautta vain tämän ainoan kerran elämässään ja yleensä tuntisi vain riuduttavaa rakkauden nälkää, tämä on jo hyvä alku. Harjoittaja kokee uudelleen, miltä tuntuu olla rakkauden arvoinen, ja kiitollisuus täyttää hänen sydämensä. Rakkaus alkaa virrata, ja harjoittaja lähettää sitä ensin tuolle henkilölle joka sen oli herättänyt ja sen jälkeen muille ihmisille, ensin omille lähimmille omaisilleen, ystävilleen ja tuttavilleen ja sitten myös niille, joista hän ei pidä, peräti niin kutsutuille vihollisilleen.

Toinen buddhalainen harjoitus myötätunnon kehittämiseen perustuu siihen, ettei harjoittaja yritä tavanomaiseen tapaan ottaa etäisyyttä kärsiviin ihmisiin, joilla on suuria ongelmia, vaan syvässä sisäänpäin suuntautuneessa tilassa eläytyy heidän tilanteeseensa. Harjoittaja voi kuvitella, että nämä ihmiset ovat olleet jossain edellisessä elämässä hänen läheisiä sukulaisiaan, esimerkiksi hänen äitinsä tai oma lapsensa, ja muistuttaa itseään siitä, että kaikilla heillä on yhtä suuri oikeus onnellisuuteen kuin hänellä itsellään.

Kun myötätunto herää, harjoittaja suuntaa siihen huomionsa, ottaa sen mukaan sisäänpäin suuntautuvaan meditaatioonsa ja yrittää syventää sitä. 

Myötätunto tekee ihmisen kypsäksi harjoittamaan tonglenia, "antamista ja vastaanottamista", vanhaa perinteistä tiibetiläistä harjoitusta, jota Sogyal-rinpoche suosittelee Tiibetiläisessä kirjassa elämästä ja kuolemasta. Periaate on helppo, mutta toteutus vaikeaa. Useimmat voivat kuvitella toimivansa harjoitusohjeen mukaisesti vain mielikuvituksessaan: rakkaudesta muihin harjoittaja antaa oman onnensa ja hyvinvointinsa heille ja ottaa itselleen heidän kärsimyksensä ja niiden syyt.

Dalai-lama viittaa usein Gadampa Geshay Langritigban 1000-luvulla kirjoittamaan tekstiin Kahdeksan säettä mielen harjoittamisesta. Siinä kehotetaan itseään kehittävää ihmistä, joka tulee huonosti kohdelluksi, kuvittelemaan että hän ottaa itse kantaakseen sen kielteisen karman tai kohtalon, jonka hänen vihollisensa hankkii itselleen tällä kielteisellä toiminnallaan. Harjoittaja saa oppia, että vihollinen on hänen henkinen opettajansa, joka opettaa hänelle kärsivällisyyttä.

Tonglenharjoituksella on opetusten mukaan vahva lääkitsevä voima. Harjoittaja istuu hiljaa paikoillaan ja suuntaa huomionsa sisäänpäin niin syvään meditaatioon kuin mahdollista. Hän antaa mielensä rauhoittua, kehittää yhteyden myötätuntoon ja keskittyy siihen. Sen jälkeen hän kuvittelee mielessään itselleen läheisen ja tärkeän, kärsivän ihmisen. Hän yrittää kuvitella tämän ihmisen tuskaa ja ahdistusta. Kun hän tuntee sydämensä avautuvan tuolle ihmiselle, hän hengittää sisään tämän kärsimystä. Sisäänhengityksen aikana hän näkee mielessään, miten tuon ihmisen kärsimys imeytyy häneen itseensä ja tunkeutuu minän alkujuureen. Siellä tuo kärsimys hävittää kaikki jäljet harjoittajan itsekkyydestä ja kielteisistä tunteista. Kun itsekkyys on sulanut pois, harjoittajan oma syvin tajunta paljastuu. Uloshengityksen aikana hän kuvittelee, miten tuon syvän tajunnan kirkkaus, rauha, ilo ja harmonia välittyvät kärsivään ihmiseen ja tämä kielteinen karma häviää.

Tonglen voi olla suureksi avuksi, jos on tehnyt vääryyttä jollekin toiselle. Silloin harjoittaja kuvittelee mielessään tuon ihmisen, jota vastaan hän on rikkonut. Hengittäessään sisään hän ottaa täyden vastuun teostaan yrittämättä puolustella sitä millään tavoin. Hän tunnustaa tekonsa vääryyden ja pyytää koko sydämellään anteeksi. Hengittäessään ulos hän itse lähettää sovintoa ja anteeksiantoa, parantavaa voimaa ja ymmärrystä. Hän hengittää sisään syytökset ja ulos toivomukset vahingon korjaantumisesta, sisään vastuuta ja ulos anteeksiantoa ja sovintoa.

Harjoittaja voi myös istua hiljaisuudessa ja tarkkailla omaa mieltään. Jos se on levoton ja synkkä, hän kuvittelee hengittävänsä sisään kaiken huolen ja kaiken synkkyyden, kaiken mikä ei ole tervettä ja hyvää. Hengittäessään ulos hän antaa mielensä täyttyä rauhalla, kirkkaudella ja ilolla ja voi tällä tavalla hoitaa ja puhdistaa mieltään. 

Toinen harjoitus, jota suositellaan kuoleman yhteydessä, on phowa, tajunnan siirto. Sitä voi tehdä myös ihmisille, jotka ovat jo kuolleet. Phowaa tehdessään harjoittaja istuu meditaatioasennossa tai muussa mahdollisimman hyvässä ja mukavassa asennossa. Jos hän on itse sairas, hän voi tehdä harjoituksen makuulla. Harjoittaja antaa mielensä rauhoittua, suuntaa huomionsa sisäänpäin ja kuvittelee kultaisena virtaavan valon, joka täyttää koko taivaan. Jos harjoittaja on kristitty, hän voi kuvitella Kristuksen tai Neitsyt Marian kuvan näkyvän valossa. Jos hän on buddhalainen, hän kuvittelee valoon Buddhan kuvan. On tärkeää, että tuo kuva symboloi harjoittajalle koko olemassaolon kattavan totuuden, rakkauden ja myötätunnon ruumiillistumaa. Sen jälkeen hän kuvittelee oman tietoisuutensa olevan kuin sydänalassa hehkuva valokehä, jonka valo alkaa virrata tuohon suureen valoon taivaalla. Hän näkee sisäisellä katseellaan, miten pienempi valo yhtyy suureen valoon. 

Jos harjoittaja tekee phowaa kuolevalle ihmiselle, hän kuvittelee tuon suuren valon kuolevan pään yläpuolelle ja näkee sen virtaavan tämän ylle puhdistaen hänet. Harjoittaja kuvittelee, miten kuoleva sulautuu ja yhdistyy tuohon henkiseen valoon. Phowaa voi tehdä koko sairausajan, mutta erityisen tehokas se on juuri sillä hetkellä, kun kuoleva ihminen vetää viimeisen hengenvetonsa tai kun hengitys on kokonaan lakannut, mutta se pitäisi tehdä ennen kuin ruumista on siirretty.

Harjoittajan ei tarvitse olla vaikeasti sairaan ystävä tai läheinen voidakseen tehdä phowaharjoitusta hänen hyväkseen. Lääkärit, sairaanhoitajat ja muu henkilökunta voivat hyvällä menestyksellä tehdä harjoitusta. Ei ole myöskään välttämätöntä istua sairaan sängynlaidalla tai olla lainkaan hänen fyysisessä läheisyydessään. Harjoitus on yhtä tehokas, jos sen tekee yksin, omassa kodissaan.

Kuoleva ihminen on riisunut yltään kaikki naamionsa ja luopunut kaikista pikkumaisista arkipäiväisistä ajatuksistaan. Hän näkee kaiken teennäisyyden läpi. Hän on erittäin herkässä ja ratkaisevassa vaiheessa omassa kehitysprosessissaan. Sillä, miten häntä nyt kohdellaan, on buddhalaisen perinteen mukaan mitä suurin merkitys. Hänen läheisyydessään kaikkien pitää olla hyvin tarkkaavaisia sen suhteen, mitä he sanovat ja tekevät, mutta ennen kaikkea myös siitä, millaisia ajatuksia he vaalivat mielessään ja millaisia tunteita he ruokkivat sisällään. Häntä ei voi esimerkiksi lohduttaa kukaan, joka ei itse tunne oloaan lohdulliseksi. Mitkään rauhoittavat sanat eivät auta, jos niiden lausuja ei itse tunne sisäistä rauhaa. Jos tahtoo olla avuksi kuolevalle, ensimmäinen askel onkin hankkia itselleen lohdullinen ja rauhallinen mielentila. Jos kuolevaa auttavalla on kokemusta meditaatiosta, hänen pitäisi aina meditoida pitkään ja rauhassa oman tajuntansa pyhässä ilmapiirissä, ennen kuin lähestyy kuolevaa. Sellaisen meditaation jälkeen myötätunto ja aito välittäminen nousevat spontaanisti ja mitään yrittämättä esiin. Niitä ei tarvitse enää kuvitella.

Eniten kuoleva tarvitsee ympärillään olevilta toiveikasta ja sovinnollista asennetta. Siksi heidän pitää tuoda esiin asioita, jotka hän on tehnyt taitavasti ja keskittyä hänen hyveisiinsä, ei hänen heikkouksiinsa. Monet kuolemaansa lähestyvät ihmiset kokevat raskasta syyllisyyttä ja katumusta, eikä heidän rohkeutensa tahdo riittää. He voivat ehkä käyttää kuoleman tarjoamat mahdollisuudet paremmin hyväkseen, jos he saavat purkaa huolensa. Tällaisia tunnustuksia kuuntelevalle on tärkeää keskittyä tuon kuolevan ihmisen aina puhtaana ja ehyenä säilyvään sisäiseen luontoon, ja muistuttaa häntä sen olemassaolosta. 

Jos kuoleva on syyllistynyt rikkomukseen jotain toista ihmistä kohtaan tai häntä itseään on loukattu, on tärkeää tehdä sovinto. Selvittämättömät tunteet voivat tehokkaasti estää kuolevaa kokemasta alkuperäistä valoa. Ne voivat myös vaikuttaa kielteisesti hänen tulevaan inkarnaatioonsa. Ajatuksilla ja tunteilla, joita kuolevalla on siirtymävaiheessaan, on ratkaisevan tärkeä merkitys. Kun tajunta vapautuu kehon ja aistien rajoituksista, ajatukset ja tunteet saavat käyttöönsä suunnattoman voiman ja muuttuvat hyvin kiihkeiksi. 

Jos kuolevalla on vahvoja tunnesiteitä muihin ihmisiin tai omistamiinsa tavaroihin, hänen pitää yrittää luopua niistä lähestyessään kuolemaa. Ystävien ja sukulaistenkin pitää sisimmässään päästää kuoleva läheisensä lähtemään rauhassa. Se onnistuu tietenkin helpommin, jos itse on kokenut välähdyksiä kehon ja psyyken tuolla puolen olevasta tajunnasta.

Tässä blogissa myös:
Surun jakaminen ja muuntaminen - tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

Kuoleva ihminen (Tiibetiläisestä kuolleidenkirjasta)

Pysymättömyys ja kuolema

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen

Syntymä ja kuolema

Sekä kirjoituksia antroposofian pohjalta, jotka vastaavat tässä kuvattua buddhalaista asennoitumista kristillisessä hengessä:

Kuolevaa saattamassa

Rakkauden silta

Kuoleva ihminen

Tiibetiläinen Kuolleidenkirja - Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa. Toim. Francesca Fremantle ja Chögyam Trungpa. WSOY 1979. 

 Näyttää siltä, että tiibetiläisessä kulttuurissa elävät ihmiset eivät koe kuolemaa erityisen kiusalliseksi tai vaikeaksi tilanteeksi, mutta täällä lännessä meistä on tavattoman vaikea suhtautua siihen luonnollisesti. Kukaan ei kerro meille lopullista totuutta. Se, ettei kukaan todella halua auttaa, tehdä mitään kuolevan mielentilan helpottamiseksi, merkitsee hirvittävää ihmisen hylkäämistä, perustavanlaatuista rakkauden kieltämistä.

On ilmeisen välttämätöntä kertoa kuolevalle, että hän kuolee - ellei hän ole koomassa tai kykenemätön kommunikoimaan. Saattaa tuntua vaikealta todella käytännössä ottaa sellaista askelta, mutta jos satumme olemaan kuolevan ystävä tai aviomies tai vaimo, silloin meille tarjoutuu paras mahdollinen tilaisuus todella kommunikoida ja luoda luottamusta. On ilahduttava tilanne, kun joku vihdoinkin todella välittää meistä, ei pelaa teeskentelypeliä, ei yritä miellyttää meitä kertomalla meille valheita, niin kuin koko elämämme ajan on tapahtunut. Tässä tapaamme lopullisen, äärimmäisen totuuden, perimmäisen luottamuksen, mikä on äärettömän kaunista. Meidän tulisi todellakin yrittää päästä siihen.

On hyvin tärkeää, että joku on todellisessa, aidossa yhteydessä kuolevaan ja kertoo hänelle, ettei kuolema tässä vaiheessa ole myytti, vaan jotakin todella tapahtuvaa. "Se tapahtuu todella, mutta me olemme sinun ystäviäsi, ja sen tähden me olemme tässä ja seuraamme sinun kuolemaasi. Me tiedämme, että sinä kuolet, ja sinä tiedät, että sinä kuolet, ja me todella kohtaamme toisemme tässä." Se on hienoin ja paras osoitus ystävyydestä ja kommunikaatiosta, se merkitsee kuolevalle valtaisan rikasta inspiraatiota. 

Meidän tulisi kyetä suhtautumaan oikealla tavalla hänen ruumiilliseen tilanteeseensa ja havaitsemaan hänen fyysisten aistitoimintojensa ja ymmärryksensä, kommunikaation tajun, kuulon, kasvojen ilmaisukyvyn ja muun sellaisen vähittäinen heikentyminen. Mutta on myös valtavan voimakastahtoisia ihmisiä, jotka kykenevät säilyttämään hymyn kasvoillaan aina viimeiseen minuuttiin asti ja jotka yrittävät karkottaa vanhuutensa ja vastustaa aistiensa heikentymistä - meidän tulisi tiedostaa myös tuollainen tilanne.

Pelkkä Bardo Thötrölin lukeminen ei vielä merkitse kovin paljon, tuskin enempää kuin että kuoleva tietää meidän suorittavan jonkinlaista seremoniaa hänen puolestaan. Meidän tulisi jollain lailla ymmärtää koko asia, niin ettemme vain lue suoraan kirjasta, vaan teemme tilanteesta keskustelun: "Sinä kuolet, sinä jätät ystäväsi ja perheesi. Sinulle rakas ympäristö ei enää kohta ympäröi sinua, sinä jätät meidät pian. Mutta samalla jokin jatkuu, sinun positiivinen suhteesi ystäviisi ja opetukseen jatkuu, joten ota kaiken perustaksi tuo jatkuvuus, jolla ei ole mitään tekemistä minän kanssa. Kun sinä kuolet, kohtaat kaikenlaisia traumaattisia kokemuksia, jätät ruumiisi ja kohtaat vanhat muistosi hallusinaatioiden hahmossa. Mitä hyvänsä näkyjä tai hallusinaatioita kohtaatkin, ole vain kosketuksissa siihen mitä tapahtuu äläkä yritä paeta. Pysy siinä missä olet ja säilytä vain kontakti siihen mitä on."

Näin toimiessamme ja kuolevan henkilön älyn ja tietoisuuden koko ajan heikentyessä hänessä samalla kehittyy herkempi tietoisuus ympäröivästä tunnelmasta. Sen tähden on todella tärkeää, että kykenemme antamaan lämpöä ja luomaan perusluottamusta siihen, että se, mitä kerromme hänelle, on totuus eikä vain jotakin, mitä meitä on neuvottu kertomaan hänelle.

Meidän tulisi osata selittää yksinkertaisesti heikkenemisprosessin eri vaiheet sen edetessä maasta veteen, vedestä tuleen jne., koko tuo ruumiin asteittainen heikentyminen, joka viimein päättyy kirkkauteen. Kyetäksemme saattamaan kuolevan kirkkauden tilaan meidän tulee olla kosketuksissa tiettyyn pohjaa luovaan perustaan, mikä on tuon henkilön kiinteys. "Ystäväsi tietävät, että sinä kuolet, mutta he eivät pelkää tuota ajatusta, he ovat todella täällä, he kertovat sinulle, että kuolet pian, eikä selkäsi takana tapahdu mitään epäilyttävää." On tärkeää, että olemme kokonaan läsnä, kun toinen ihminen kuolee. Sillä että pysymme kosketuksissa kuluvaan hetkeen, on valtaisa voima, koska juuri tässä vaiheessa ruumiin ja mielen välillä vallitsee eräänlainen epävarmuus. Ruumis ja aivojen toiminta heikkenevät, mutta me pysymme kosketuksissa tilanteeseen ja täten annamme sille jonkinlaisen kiinteän pohjan. Se miten yksilö suhtautuu näkyihin, joissa rauhalliset ja vihaiset jumaluudet näyttäytyvät, riippuu ilmeisesti hyvin paljon hänestä itsestään. Kirjan mukaan meidän tulisi yrittää kutsua kuolleen henkeä ja kertoa hänelle noista kuvista. Tämä on mahdollista, ellei jatkuvuus ole katkennut, mutta kun on kyse tavallisista ihmisistä, tämä jää paljolti arvailun varaan; mikään ei todista, ettemme ole kadottaneet kosketusta.

Kaiken ydin on se, että kun annat ohjeita kuolevalle, puhut itse asiassa itsellesi. Sinun vakaa tyyneytesi on osa kuolevaa ihmistä, joten jos sinä olet vakaa, niin se vetää bardotilassa olevaa henkilöä automaattisesti puoleensa. Toisin sanoen: pysy kosketuksissa kuolevaan, lahjoita hänelle hyvin terve ja kiinteä tilanne. Avautukaa yhtäaikaa toisillenne ja kehittäkää tilanteesta kahden mielen kohtaaminen.

Katso tässä blogissa myös:

 Surun jakaminen ja muuntaminen; Tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

 sekä kristillisestä näkökulmasta:

Rakkauden silta

Kuolevaa saattamassa

Sekä linkkilistan kategoria "uskonnot"; lisää Tiibetin buddhalaista näkökulmaa. 

KUOLEVAA SAATTAMASSA

Yhdistetty lyhennelmä kahdesta artikkelista: Takoja 2/2009 - Auli Laitila: Arvokkaasti kohti kuolemaa ja kynnyksen yli, perustuen saksalaisen Christer Kaulin saattohoidosta pitämään seminaariin; sekä Kristiyhteisö-lehti n:o 4/2009 - Rolf Megow: Taloomme astuu kuolema.

Läsnäolo ja suojaus
Saattajan on tärkeä toimia syvässä rauhassa ja antaumuksella, läsnä ollen, havaiten ja itsessä ollen ja tehdä kaikki tietoisesti. Kun emme ole läsnä, kuoleva vetää elämänvoimiamme.
- Kun säilyttää oman suojan rakentamatta panssaria, voi olla itsessään ja samalla toisen kanssa. Jos uppoaa toisen kärsimykseen, ei pysty säteilemään rakkautta ja lämpöä.
Kuoleva voi takertua meihin fyysisesti pelostaan käsin, jolloin hän varastaa voimiamme, jos emme ole itsessämme ja suojaa itseämme. Harjoittelemalla voi opetella olemaan läsnä kuolevan kanssa ja samalla ylläpitää itseä. Hoitaja voi tehdä sielullisesti parantavan ja suojelevan eleen laittamalla kämmenensä saatettavan käden päälle kuin lämpösuojan.
- Kämmenessä on jotakin, jota voi antaa pois antamatta pois. Hoitaja tuntee, kun saatettava ei enää halua suojaa.

Kylmät jalat, hikoilu
Vakavasti sairaalla ja kuolevalla on usein kylmät jalat, mikä haittaa nukahtamista. Löysät sukat ja peitto kevyesti päällä tuovat hyvän olon. Jos suuta kuivaa, annetaan vähän vettä tai mietoa teetä. Talvella voi käyttää ilmankostutinta, jossa on kevyesti tuoksuöljyä. Jos kuoleva hikoilee, voi laittaa pesuveteen vähän sitruunaa, salviaa tai mietoa minttuteetä. Kostea pyyhe otsalla ja jalkakylpy rentouttavat.

Elämänkaari, anteeksianto
Saattajalle on tärkeä tuntea ihmisen elämänkaari, kun kuolema lähestyy. On suuri apu, jos henkilö itse pystyy kertomaan elämästään. Dementoituneiden osalta omaiset voivat kertoa omalta kannaltaan. On kuunneltava avoimesti ilman arvostelua, koska se auttaa kertojaa.
- Kuoleva voi olla myös hyvin kieltäytyvä ja vihamielinen meitä kohtaan, mutta on tärkeä olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Kyse on usein itseen kohdistuvasta tyytymättömyydestä, joka purkautuu ulospäin. Varovasti voi kysyä, mitä kuoleva tekisi elämässään eri tavalla. Jos hän on kantanut kaunaa jollekulle ja pystyy sisäisesti antamaan anteeksi, se vapauttaa hänet vihasta, mutta vaikuttaa laajemminkin. On tärkeää, että kuuntelee ja havaitsee, mutta ei tuomitse ihmistä, vaan antaa hänelle mahdollisuuden vapautua ja muuttua.

Rentoutuminen; musiikki; hengellisyys
Ruumista rentouttavat toimenpiteet vapauttavat ja rentouttavat myös ihmisen sielullista puolta, ja sielullinen vapautuminen edistää ruumiin rentoutumista. Huoneen järjestys ja puhtaus on tärkeää. Moni pitää kynttilän valosta, mutta jotkut pelkäävät. Musiikki ja laulu rauhallisessa virrassa auttavat rentoutumaan, laukaisemaan jännitystä ja nukahtamaan. Melodia on tekstiä tärkeämpi, ja esimerkiksi kehtolaulut sopivat hyvin. Voi myös itse keksityllä melodialla laulaa laa, laa, laa tai hyräillä mm, mm, mm. Myös kuvilla on parantava vaikutus. Esimerkiksi Isenheimin alttaritauluista, joissa Kristus on ristillä ja sitten ylösnoussut, on haettu voimaa. Vaikka henkilö on aiemmin kieltäytynyt kirkon kohtaamisesta, kuoleman lähestyessä voi tulla valmius kuunnella myös hengellisiä asioita. Jos kuolevalla on vaikeuksia, mutta hän kieltää rukouksen, henkilökunta voi rukoilla keskenään. Rukoushetkeen on järkevää osallistua vain, kun hoitaja suhtautuu siihen myönteisesti.

Kaksoisolento
Elämän loppuvaiheissa voi tapahtua, että ihminen muuttuu niin vaikeaksi ja kauheaksi, ettei häntä tunne entisekseen. Kyse on kaksoisolennon voimakkaasta esiintulosta. Meissä vaikuttaa kaksoisolento, jonka olemme luoneet elämämme aikana ajatuksillamme ja teoillamme, sekä yleisinhimillinen kaksoisolento, joka tulee syntymän kautta. Syntymän kautta tulleen kaksoisolennon täytyy irrota meistä ennen kuoleman rajaa, mutta se yrittää raivokkaasti pitää meistä kiinni.
- Kun menemme huoneeseen, jossa on riehuva kaksoisolento, on tärkeä suojata itsensä, ettei se vaikuta minuun ja voin pysyä itsenäni. Suojaus voi tapahtua Kristuksen avulla, esimerkiksi sanomalla ennen huoneeseen menoa: Kristus minussa, Kristus sinussa, Kristus meissä. Voi myös pyytää omaa suojelusenkeliä, että enkeli auttaisi minua pysymään itsessäni enkä pelkäisi. Jos ei puhe auta, voi kokeilla rauhoittamiseen jalkojen tai käsivarren sivelyä tai lyyran soittoa.

Saattajan sisäinen tila
- Jos hoitaja kiinnittää huomionsa haavaan, jota on hoitamassa, hoidettava tuntee tuskaa ja huutaa. Jos hoitaja on valmistautunut tilanteeseen ja katsoo ihmistä, muistaen kuka hän on ja näkee hänet hoitaen haavan siinä sivussa, hoidettava on ihan rauhallinen. Saattajan oma sisäinen tila kuten pelko ja negatiiviset ajatukset vaikuttavat potilaaseen ja kuolevaan.
- Tulemalla tietoiseksi omista ajatuksista voi myös auttaa itseä kestämään.

Viime hetket
Viime hetket ennen kuolemaa muistuttavat usein unenomaista olotilaa. Tasainen hengitys muuttuu epäsäännölliseksi ja korisevaksi. Silmät ovat kokonaan tai puoleksi kiinni ja kädet hapuilevat levottomina peitettä. Mukana olevana me saamme todeta, että itse kuolevan kokemukset ovat aivan toisenlaiset. Tästä lähtien me emme enää voi seurata hänen sielunsa kulkua oman ruumiimme aistein. Hänelle loistaa nyt jo kaukaa yliaistinen valo. Mutta myös hänen havaintonsa maallisesta ympäristöstä herkistyvät. Emme missään tapauksessa sen tosiasian perusteella, ettei hän enää reagoi mihinkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, ettei hän enää voisi havaita mitään. Eivät vain äänet ja sanat vaan myös tunnelma ja ajatukset saavuttavat hänet ehkä mitä selkeimmin ja rakkaudeton sana tai sopimaton ilmaus tuottavat hänelle mielipahaa.

Kuoleman jälkeen
Kuoleman jälkeen on tarpeen pestä vainaja vielä kerran. On tärkeää, että peseminen tehdään kunnioituksella ja vainaja puetaan haluamallaan tavalla.
- Kun ihmisen jokapäiväinen naamio on poissa ja oleellinen läsnä kuoleman hetken jälkeen, voi ehkä aavistaa, kuka ihminen todella halusi olla.
- Huoneessa voi havaita, että läsnä on vielä elämää, kuin harso, joka leijailee kuolleen ympärillä. Kun ei käsitä, mitä on tapahtumassa, voi pelottaa. Aikaisemmin on tiedetty, että ihmisen sielullis-henkiset olemuspuolet ovat kuoleman jälkeen vielä ruumiin lähellä, ja myös kuoleman rajalla käyneet ovat kertoneet tästä.
Aika heti kuoleman jälkeen on vielä täynnä pyhää rauhaa. Onhan poistuva vielä aivan lähellä, aivan tässä, täysin taakse jääneiden sielujen puoleen kääntyneenä. Kuolema etenee hitaasti, tapahtuu asteittain eikä pääty heti hengityksen lakattua. Tämä kuolleen läsnäolo ilmenee hiljaisina muutoksina vainajan kasvoilla. Niillä näkyy selvästi, miten varoen sielu irtoaa ruumiista ja miten kauan siihen on vielä olemassa hieno suhde. Siksi kuollutta ei pitäisi myöskään liian nopeasti viedä pois vaan, jos se on mahdollista, vasta kolmantena päivänä, mikäli ulkoiset olosuhteet sen sallivat.
Kun kuolema on astunut taloon, meille tulee tarve järjestää kuolinhuone uudelleen vielä kerran ja koristella se vastaamaan sitä uutta elämänpiiriä, johon rakastettu ihminen nyt astuu. Mutta vielä tärkeämpää on se, mikä nyt elää ajatuksissamme ja tunteissamme. Hiljainen rukous kuolinvuoteen äärellä ja Johanneksen evankeliumin lukeminen jatkuessaan tunteja tai päiviä eivät merkitse jotain vain rajan ylittävälle vaan ovat myös mitä kaunein lohtu tänne jälkeen jääneille. Mieleen nousevat monet herkät kokemukset elämästä eronneen kanssa. Aivan uudella tavalla hänen olemuksensa tulee vielä kerran lähelle meitä.
Melkein kaikissa kappeleissa ja krematorioissa on mahdollisuus nähdä vainaja vielä kerran ennen siunaustilaisuutta. Usein tätä mahdollisuutta ei huomioida, luultavasti, koska poismennyt haluttaisiin muistaa sellaisena kuin hän oli eläessään. Mutta eikö tämä todellisuudessa johdu pelostamme joutua katsomaan kuollutta ruumista? Arkun ääreen astuminen vaatii varmasti aluksi itsensä voittamista. Mutta tahdomme kuitenkin voittaa pelkomme ja luopua tästä mahdollisuudesta vain jos tosiasiat ovat sitä vastaan. Myöhemmin muistamme juuri tämän hetken aivan erityisenä ja se auttaa lujittamaan herkän suhteen häneen, joka näissä verhoissa kerran eli.
Aina ei käytetä hyväksi kaunista mahdollisuutta "esilukea" edesmenneelle jotain vielä kauan aikaa. - Kuvittelemme hänet sisäisin silmin hyvin elävänä ja luonteenomaisena, ehkä valokuva tai häneltä saamamme kirje tukenamme. Sitten kaikuvat sanat, joilla yhä vielä voi olla hänelle merkitystä. Teksteiksi sopivat evankeliumit.

Henkisessä maailmassa
Rudolf Steiner on henkisen tutkimuksen perusteella kuvannut kuoleman jälkeistä elämää lukuisissa esitelmissään, joita on suomeksi julkaistu mm. kirjassa Elämä kuoleman jälkeen (2006, tarkistettu painos 2009). Steinerin mukaan ihmiselle avautuu heti kuoleman jälkeen oman elämänsä panoraama toisiaan seuraavina kuvina. Seuraavissa vaiheissa ihmisen ns. elämänruumis sulaa kosmokseen ja hän päästää irti maallisesta käymällä läpi puhdistusvaiheessa kaikki pyyteet ja vietit, joita ei enää voi tyydyttää. Seuraavaksi ihminen tarkastelee elämäänsä muiden ihmisten näkökulmasta kokemalla itsessään kaikki ne tunteet ja kärsimykset, joita on aiheuttanut muille.
- Tästä perspektiivistä se tuntuu kamalalta, mutta henkisen maailman ihminen haluaa kokea sen.
Kun ihmisen sielullinen osa on työstetty läpi, se jää sielun maailmoihin ja puhdas minuus lähtee henkiselle tielle.
- Vasta siellä ihminen kohtaa korkeimmat totuudet ja voi sanoa, että astumme taivaisiin.
Jos ihminen ei ole kiinnostunut henkisistä asioista maan elämässä, hän kulkee sokeana henkisessä maailmassa. Jotkut löytävät henkisestä maailmasta maan päällä tuntemiaan ihmisiä, joilta he voivat saada henkiset totuudet lahjana.

Oma valmistautuminen
Ei kestä kauan, kun me itse astumme läpi suuren portin. Olemmeko tehneet tämän askeleen helpoksi edeltä menneille? Silloin he mielellään vastaanottavat meidät ja ovat loistaen edellä valaisevia oppaita. Olemmeko me ennalta omasta puolestamme oikein valmistautuneet kuolemaan, myös tunteissamme ja ajatuksissamme. Silloin juuri kuolema, joka meistä aluksi tuntuu niin synkältä, osoittautuu loistavimmaksi rakennuskiveksi tulevaisuudenkuvassamme.

Minä olen ylösnousemus ja elämä

Kuolemasta elämään: surusta iloon: itkun laaksosta armon paratiisiin.
Minä tiedän että Lunastajani elää ja että hän on herättävä minut viimeisenä päivänä.
Minä saan vaeltaa Herran edessä elävien maassa.
Sinuun, Herra, minä turvaan; älä anna minun milloinkaan joutua pimeyden valtaan.
Sinun käsiisi minä uskon henkeni: sinä olet lunastanut minut, sinä uskollinen Jumala.
Sinä olet minun auttajani ja Lunastajani: oi Jumala, älä viivy.
Tule, Herra Jeesus, tule pian.
Herra Jeesus, ota minun henkeni.

Meditations and Prayers, koonnut John Cosin. Kirjasta 2000 rukouksen vuotta, Kirjapaja Oy 1999.

KAUNIS KUOLEMA; John O'Donahuen kirjasta "Anam Cara, kelttiläistä viisautta" (Otava 1999)

Olin kerran erään ystäväni kuolinvuoteen äärellä. Hän oli ihastuttava nuori nainen ja kahden lapsen äiti. Hänen apunaan oli pappi, joka myös oli hänen ystävänsä. Pappi tunsi hänen sielunsa ja henkensä. Kun nainen eräänä iltana ymmärsi kuolevansa aivan pian, häntä alkoi pelottaa. Pappi tarttui häntä kädestä ja rukoili hartaasti, että saisi sydämeensä ne sanat, joilla voisi rakentaa pienen sillan hänen matkalleen. Pappi tunsi hänet vuosien takaa, joten hän alkoi kertailla erilaisia muistoja. Hän kertoi naisen hyvyydestä, kauneudesta ja ystävällisyydestä. Tämä nainen ei ollut koskaan tehnyt kenellekään pahaa. Hän oli aina auttanut kaikkia. Pappi muisteli hänen elämänsä aikana tapahtunutta sanoen, ettei pelkoon ollut mitään syytä. Hän oli matkalla kotiin, jossa hänet toivotettaisiin lämpimästi tervetulleeksi. Jumala, joka oli lähettänyt hänet maan päälle, ottaisi hänet avosylin vastaan ja veisi hänet rakastavasti kotiinsa. Tästä kuoleva voisi olla aivan varma.

Vähitellen naisen valtasi uskomaton mielenrauha ja tyyneys. Hänen kauhunsa muuntui rauhaksi, jonka veroista tuskin koskaan olen tässä maailmassa nähnyt. Hänen levottomuutensa, huolensa ja pelkonsa olivat kuin poispyyhityt. Hän oli täysin samassa rytmissä oman itsensä kanssa, tilanteeseen sopeutunut ja kuin rauhallisuuden perikuva. Pappi sanoi, että nyt hänen pitäisi tehdä elämänsä vaikein asia. Hänen olisi hyvästeltävä perheenjäsenensä. Tämä oli äärimmäisen yksinäinen ja vaikea tehtävä.

Pappi lähti huoneesta ja meni hakemaan perheen. Hän sanoi heille, että kukin voisi olla huoneessa viisi tai korkeintaan kymmenen minuuttia. Jokaisen oli määrä mennä puhumaan kuolevalle, kertoa hänelle rakkaudestaan ja siitä, kuinka paljon hän heille merkitsi. Itkeä ei saisi, eikä lähtevää saisi kuormittaa millään lailla. Itkun aika olisi myöhemmin, mutta nyt kaikkien pitäisi keskittyä helpottamaan kuolevan matkaa. Kukin meni vuorollaan huoneeseen puhumaan hänen kanssaan, lohduttamaan häntä ja antamaan hänelle siunauksensa. Jokainen tuli sieltä murtuneena, mutta he olivat antaneet hänelle voimaa, joka auttaisi häntä matkalla ikuisuuteen. Kuoleva itse suhtautui tilanteeseen ihailtavasti. Viimein pappi meni huoneeseen ja antoi hänelle viimeisen voitelun, ja sitten me kaikki rukoilimme yhdessä. Ystävämme lähti hymyillen ja rauhallisin mielin matkalle, joka hänen piti tehdä yksin.

Oli suuri etuoikeus saada olla läsnä. Ensimmäisen kerran minun oma kuolemanpelkoni muuntui toiseksi. Ymmärsin, että jos ihminen elää elämänsä oikein, kenenkään taakkaa lisäämättä, ja koettaa tehdä rakkauden töitä, hän saa matkalle lähtiessään kokea mielenrauhaa ja tyyneyttä, joiden turvin hän voi siirtyä toiseen maailmaan tyylikkäästi ja tilanteen hyväksyen.

On uskomaton etuoikeus saada olla läsnä, kun joku on siirtymässä ikuisuuteen. Kun on paikalla pyhällä kuoleman hetkellä, pitäisi olla hyvin tietoinen tilanteesta. Toisin sanoen ei saisi ajatella omaa suruaan. Olisi pyrittävä keskittymään täydelleen tuohon toiseen ihmiseen, joka matkalle on lähdössä. Olisi kaikin keinoin koetettava helpottaa kuolevan lähtöä, niin että siirtyminen tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti.

Irlantilainen ruumiinvalvojaisten perinne on mielestäni ihastuttava. Sen rituaalisuuden ansiosta sielulla on runsaasti aikaa lähteä. Sielu ei jätä ruumista yhtäkkiä, vaan lähtö tapahtuu hitaasti. Kuoleman ensi vaiheissa on helppo havaita, miten ruumis muuttuu. Henkilö ei jätä elämäänsä aivan heti. On tärkeää, ettei vainajaa jätetä yksin. Ruumishuoneet ovat kalseita, kliinisiä paikkoja. Kun hekilö kuolee, hänen pitäisi mahdollisuuksien mukaan antaa olla tutussa ympäristössä niin, että siirtymisvaihe toteutuisi mukavasti, mutkattomasti ja turvallisesti. Ensimmäisten viikkojen aikana henkilön kuoleman jälkeen hänen sieluaan ja muistoaan tulisi varjella. Vainajan puolesta tulisi lausua rukouksia, niin että hänen kotimatkansa helpottuisi. Kuolema on askel tuntemattomaan, ja jokainen tarvitsee mahdollisimman paljon turvaa sille matkalle lähtiessään.

Nykymaailmassa kuolemalle ei anneta sen ansaitsemaa arvostusta. Hautajaisiin liittyy kyllä dramatiikkaa, mutta tapahtuma jää usein tunnelmaltaan pinnalliseksi. Kulutuskeskeisestä yhteiskunnastamme on kadonnut rituaalien ja viisauden ymmärrys, jollaista tämä siirtymäriitti edellyttää. Kuoleman matkalle lähtenyt henkilö tarvitsee perusteellisempaa huolenpitoa kuin kuvitellaan.

(Suomentanut Anuirmeli Sallamo)

PHILIPP HARNONCOURT: KUOLEMAN KASVOJEN EDESSÄ

Artikkelista Im Angesicht des Todes; kirjoittaja on itävaltalainen Grazin yliopiston teologian professori, ja tämä suomennos on peräisin Anne Friedin kirjasta Lempeän kuoleman tyyssija; raportti saattohoidosta. (Otava 1988)

Harjoituksia kuolemaan valmistautumiseksi
a. Älkää kootko itsellenne aarteita...(Matt.6:19)...Monissa kohden Raamattua varoitetaan kiinnittämästä sydäntään tämän maailman aarteisiin. Koko elämän ajan meidän tulisi opetella suhtautumaan omaisuuteen ja varallisuuteen "niin kuin ei meillä niitä olisikaan" (vrt. 1.Kor.2:29-31). On siis opeteltava
- ojentaman kätensä antaakseen;
- lahjoittamaan mielihyvin, antamaan pois sellaistakin mihin on erityisen kiintynyt, ja olemaan odottamatta vastalahjoja;
- olemaan keräämättä liikoja varastoja;
- suhtautumaan omaisuuteen ja varallisuuteen niin että se on meidän hoitoomme uskottua, ei omaksi annettua, ja olemaan siksi aina valmiina palauttamaan ja tekemään tiliä;
- tekemään testamenttinsa hyvissä ajoin ja siten irtautumaan ja vapautumaan omaisuudesta.

b. Kasvaminen kohti Kristusta - etääntyminen omasta itsestä
"Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä." (Joh.3:30) Se on mahdollista vain ellei pidä omaa itseään liian tärkeänä. Vaatimattomuuden asenteen omaksumiseksi on tarpeen oppia ymmärtämään, ja siksi on tehtävä harjoituksia:

- on nähtävä oma vaatimaton paikkansa maailmankaikkeudessa ja Herran meidän Jumalamme edessä...mutta myös kanssaihmistemme ja ihmissukupolvien rinnalla;
- menestyessään on pysyttävä vaatimattomana ja vastoinkäymisissä tyynenä; ei saa pitää itseään korvaamattomana...
- on annettava muiden olla sijaisenaan ja ennen muuta suotava nuorille tilaisuuksia;
- on suhtauduttava muihin ihmisiin vakavasti, mutta itseään ei saa ottaa liian vakavasti;
- on kuunneltava muita eikä saa keskeyttää;
- on iloittava toisten menestyksestä.

c. Päämääränä sovinto ja rauha
"Älkää antako auringon laskea vihanne yli." (Ef.4:26) Tämä asenne on mahdollinen vain, jos oppii luopumaan omasta oikeudestaan ja olemaan kantamatta kaunaa - olemaan tyytyväinen ja rauhallinen, ei vain tyytymään pelkästä velttoudesta ja mukavuudenhalusta, vaan tosiaan tieten tahtoen tavoittelemaan rauhaa: "Etsi rauhaa ja pyri siihen!" (Ps.34:15; 1.Piet.3:11)
Meidän on lupa odottaa Jumalalta vain niin paljon anteeksiantoa kuin olemme itse valmiit antamaan toisille anteeksi (vrt. Matt.6:14). Tätäkin suhtautumistapaa on harjoiteltava:

- on yritettävä hillitä oikeassa olemisen haluaan;
- on opittava olemaan katkeroitumatta jos joutuu kärsimään vääryyttä;
- on pyrittävä aina sovittelemaan;
- on annettava anteeksi mahdollisimman nopeasti;
- on nähtävä ja myönnettävä oma syyllisyytensä;
- on pyydettävä anteeksi;
- on annettava anteeksi.

d. Tutustuminen kuolemaanJotta ei joutuisi aivan valmistautumatta kuoleman yllättämäksi, on alituisesti opeteltava katsomaan omaa kuolemaansa. Kun Franciskus Assisilainen Aurinkolaulussaan puhuu "sisarestamme ruumiillisesta kuolemasta", siinä saavat ilmauksensa tuttuus ja läheisyys, joiden lähteenä voi olla vain tietoinen ja säännöllinen kuoleman katsominen ja sen tunteminen. Tutuksi tulemisessa on erityisen suuri merkitys sillä, että saattaa muita ihmisiä sairaudessa ja kuolemassa.