Friedrich Rittelmeyer, kirjoittaa teoksessaan "Gemeinschaft mit den Verstorbenen", Yhteys vainajiin, sanoinkuvaamattoman kauniisti ja pyhästi sekä kuolemasta että suhteestamme vainajiimme. Kristiyhteisössä luetaan kuolemaan valmistautuvalle Johanneksen evankeliumin 17. luku, Kristuksen ylimmäispapillinen rukous. Rittelmeyer sanoo tästä:
"Täytämme ihmisen suurimmilla kuolinsanoilla, mitä koskaan on puhuttu maan päällä. Näistä sanoista tulee kuolevan viimeinen asunto. Ne muodostuvat hänelle Eliaan vaunuiksi, jotka vievät hänet suoraan taivaaseen. Ne muuttuvat hänelle valoisaksi enkelisaatoksi. Kristuksen jäähyväisrukous johtaa juhlaan, sanomattomaan ja jumalsuureen kuin ikuisuus itse."
Vainajien muistamisesta Rittelmeyer sanoo:
"Lähetämme parhaimpamme näkymätöntä siltaa myöten vainajillemme. Siitä tulee meille pyhä velvollisuus. Se on sielunravintoa heille ja meille, korkeimpien valtakuntien elämänaarre. Emme tahdo heitä takaisin luoksemme vaan valoon. Alhaalta tulee vain kantava rakkautemme. Me puhumme heidän kanssaan, mutta vain niin kuin ikuisen majesteetin läheisyydessä puhutaan. Kristuspyhyys on ilma, jossa hengitämme yhdessä. Opimme heidän kanssaan rakkautta, laajempaa, syvempää, jumalallisempaa kuin mikään inhimillinen rakkaus."
"Ei mikään temppeli voi olla pyhempi kuin se sielun valtakunta, jossa me elämme vainajiemme kanssa."
"He tulevat myös itse sanomaan meille, että he ovat myös päivisin kanssamme. Vaikka emme ajattelisikaan heitä, huomaamme, että meitä autetaan työssämme, että hyvät, valoisat ajatukset ympäröivät meitä, että siunaavat, suojaavat maailmat katsovat meihin. Alkaa hiljainen yhteistyö, loputtoman rikas, lämmittävä, jumalallisiin korkeuksiin johtava. Mutta vain Kristuksessa tahdomme mennä vainajiemme luo. Vain Kristuksessa tahdomme ottaa heidät vastaan."
"Rauhallinen, juhlallinen kiitollisuus kaikesta, mitä he ovat olleet, on se elämänelementti, jossa meidän tulee lähestyä vainajia."
"Monet ovatkin kokeneet, että heidän suhteensa vainajaansa on kauniimpi kuin suhde häneen oli hänen eläessään. Kun ajattelemme heitä, yksityiskohdat väistyvät ja kokonaiskuva astuu esiin. Pieni väistyy ja varsinainen sielu tulee näkyviin. Arkipäiväinen vetäytyy syrjään ja tähtiolemus astuu esiin."
"On usein sanottu: 'Sano se, mitä sanoisit ihmiselle, kun hän on kuollut, niin kauan kuin hän vielä elää'. Eikö yhtä hyvin voi sanoa: 'Näe ihminen kun hän vielä elää, sellaisena kuin näkisit hänet hänen kuoltuaan.'"
(Kaarina Lindbladin artikkelista Takojassa n:o 1/1991)
Kirjassaan "Meditaatio", Friedrich Rittelmeyer käsittelee samaa aihetta näin:
"Vainajia tulisi aina lähestyä rauhallisella juhlamielellä, ei kiihkein odotuksin ja itsekkäin tunnelmin, vaan kiitollisin mielin siitä, että he ovat olleet ja ovat olemassa. Parhaiten siinä onnistuu muistelemalla hetkiä, joita vietti heidän kanssaan rauhallisessa, ystävällisessä ja inhimillisessä hengessä. Perusvireenä tulisi olla: Elä sinä rauhassa yläsuuntaan! Minä kyllä selviän maan päällä! Eläessäsi ylös valoa kohti älköön minulta sinulle virratko täältä alhaalta mitään muuta kuin sinua kantava rakkaus. Ympäröiköön tämä rakkaus auttavana voimana sinut! Omista vaikeuksistani en halua kertoa sinulle, vaan ilahduttavista kokemuksistani, kaikesta osakseni tulleesta henkisesti arvokkaasta!
Tällainen rakkaus on kuin vainajien luokse rakentamamme valoisa silta, jota myöten me voimme päästä heidän ja he meidän luoksemme. Ensimmäiseksi syntyy tunne, että olemme yhdessä heidän kanssaan. Tunnemme olevamme heidän kanssaan korkeissa saleissa. Silloin me myös päivän aikana saamme usein kokea heidän olevan lähellämme. He ovat ehkä jo taas poistuneet, kun heidän läsnäolonsa selviää meille. Mutta tunne siitä, että he auttavat meitä, on niin ihmeellinen lahja elämässä, että jo ensimmäiset aavistukset sen todellisuudesta muuttavat koko elämämme. Opimme tuntemaan niin syvää, läheistä ja kaunista keskinäistä yhteyttä, että emme ole ennen sellaisesta mitään tienneet. Katseellemme avautuu ennen tuntematon ihmiskunnan tulevaisuuden näkymä, jossa elävien elämä muodostuu yhteistyöstä vainajien kanssa ja vainajien elämä yhteistyöstä elävien kanssa." [...]
"Jos onnistumme siinä, ettemme yksinkertaisesti salli kuoleman valtaa edesmenneidemme suhteen, että edelleen elämme heidän kanssaan samalla tavalla kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hävinneet pois, vaan menneet edellämme, että kannamme sielussamme heitä puhtaan elämän maailmassa, jos tässä onnistumme, meissä syntyy tunne, että käyttäytymisemme auttaa juuri heitä.
Silloinkin, kun emme saa heihin yksittäisissä seikoissa mitään erityisempää yhteyttä, jo sen kautta, että annamme heidän hahmonsa, heidän katseensa, heidän äänensä, heidän parhaimman puolensa elää ja vaikuttaa muistoissamme, meille syntyy kokemus korkeammasta keskinäisen yhteyden muodosta. Emme tee eroa elävien ja kuolleiden välillä. Tunnemme kuolleita eläviä ja eläviä kuolleita. Kokiessamme vainajien olemassaolon puhtaammin ja voimallisemmin kuin elävien olemassaolon, tarjoamme heille todellisen mahdollisuuden meidän kanssamme elämiseen. Me herätämme kuolleita."
"Täytämme ihmisen suurimmilla kuolinsanoilla, mitä koskaan on puhuttu maan päällä. Näistä sanoista tulee kuolevan viimeinen asunto. Ne muodostuvat hänelle Eliaan vaunuiksi, jotka vievät hänet suoraan taivaaseen. Ne muuttuvat hänelle valoisaksi enkelisaatoksi. Kristuksen jäähyväisrukous johtaa juhlaan, sanomattomaan ja jumalsuureen kuin ikuisuus itse."
Vainajien muistamisesta Rittelmeyer sanoo:
"Lähetämme parhaimpamme näkymätöntä siltaa myöten vainajillemme. Siitä tulee meille pyhä velvollisuus. Se on sielunravintoa heille ja meille, korkeimpien valtakuntien elämänaarre. Emme tahdo heitä takaisin luoksemme vaan valoon. Alhaalta tulee vain kantava rakkautemme. Me puhumme heidän kanssaan, mutta vain niin kuin ikuisen majesteetin läheisyydessä puhutaan. Kristuspyhyys on ilma, jossa hengitämme yhdessä. Opimme heidän kanssaan rakkautta, laajempaa, syvempää, jumalallisempaa kuin mikään inhimillinen rakkaus."
"Ei mikään temppeli voi olla pyhempi kuin se sielun valtakunta, jossa me elämme vainajiemme kanssa."
"He tulevat myös itse sanomaan meille, että he ovat myös päivisin kanssamme. Vaikka emme ajattelisikaan heitä, huomaamme, että meitä autetaan työssämme, että hyvät, valoisat ajatukset ympäröivät meitä, että siunaavat, suojaavat maailmat katsovat meihin. Alkaa hiljainen yhteistyö, loputtoman rikas, lämmittävä, jumalallisiin korkeuksiin johtava. Mutta vain Kristuksessa tahdomme mennä vainajiemme luo. Vain Kristuksessa tahdomme ottaa heidät vastaan."
"Rauhallinen, juhlallinen kiitollisuus kaikesta, mitä he ovat olleet, on se elämänelementti, jossa meidän tulee lähestyä vainajia."
"Monet ovatkin kokeneet, että heidän suhteensa vainajaansa on kauniimpi kuin suhde häneen oli hänen eläessään. Kun ajattelemme heitä, yksityiskohdat väistyvät ja kokonaiskuva astuu esiin. Pieni väistyy ja varsinainen sielu tulee näkyviin. Arkipäiväinen vetäytyy syrjään ja tähtiolemus astuu esiin."
"On usein sanottu: 'Sano se, mitä sanoisit ihmiselle, kun hän on kuollut, niin kauan kuin hän vielä elää'. Eikö yhtä hyvin voi sanoa: 'Näe ihminen kun hän vielä elää, sellaisena kuin näkisit hänet hänen kuoltuaan.'"
(Kaarina Lindbladin artikkelista Takojassa n:o 1/1991)
Kirjassaan "Meditaatio", Friedrich Rittelmeyer käsittelee samaa aihetta näin:
"Vainajia tulisi aina lähestyä rauhallisella juhlamielellä, ei kiihkein odotuksin ja itsekkäin tunnelmin, vaan kiitollisin mielin siitä, että he ovat olleet ja ovat olemassa. Parhaiten siinä onnistuu muistelemalla hetkiä, joita vietti heidän kanssaan rauhallisessa, ystävällisessä ja inhimillisessä hengessä. Perusvireenä tulisi olla: Elä sinä rauhassa yläsuuntaan! Minä kyllä selviän maan päällä! Eläessäsi ylös valoa kohti älköön minulta sinulle virratko täältä alhaalta mitään muuta kuin sinua kantava rakkaus. Ympäröiköön tämä rakkaus auttavana voimana sinut! Omista vaikeuksistani en halua kertoa sinulle, vaan ilahduttavista kokemuksistani, kaikesta osakseni tulleesta henkisesti arvokkaasta!
Tällainen rakkaus on kuin vainajien luokse rakentamamme valoisa silta, jota myöten me voimme päästä heidän ja he meidän luoksemme. Ensimmäiseksi syntyy tunne, että olemme yhdessä heidän kanssaan. Tunnemme olevamme heidän kanssaan korkeissa saleissa. Silloin me myös päivän aikana saamme usein kokea heidän olevan lähellämme. He ovat ehkä jo taas poistuneet, kun heidän läsnäolonsa selviää meille. Mutta tunne siitä, että he auttavat meitä, on niin ihmeellinen lahja elämässä, että jo ensimmäiset aavistukset sen todellisuudesta muuttavat koko elämämme. Opimme tuntemaan niin syvää, läheistä ja kaunista keskinäistä yhteyttä, että emme ole ennen sellaisesta mitään tienneet. Katseellemme avautuu ennen tuntematon ihmiskunnan tulevaisuuden näkymä, jossa elävien elämä muodostuu yhteistyöstä vainajien kanssa ja vainajien elämä yhteistyöstä elävien kanssa." [...]
"Jos onnistumme siinä, ettemme yksinkertaisesti salli kuoleman valtaa edesmenneidemme suhteen, että edelleen elämme heidän kanssaan samalla tavalla kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hävinneet pois, vaan menneet edellämme, että kannamme sielussamme heitä puhtaan elämän maailmassa, jos tässä onnistumme, meissä syntyy tunne, että käyttäytymisemme auttaa juuri heitä.
Silloinkin, kun emme saa heihin yksittäisissä seikoissa mitään erityisempää yhteyttä, jo sen kautta, että annamme heidän hahmonsa, heidän katseensa, heidän äänensä, heidän parhaimman puolensa elää ja vaikuttaa muistoissamme, meille syntyy kokemus korkeammasta keskinäisen yhteyden muodosta. Emme tee eroa elävien ja kuolleiden välillä. Tunnemme kuolleita eläviä ja eläviä kuolleita. Kokiessamme vainajien olemassaolon puhtaammin ja voimallisemmin kuin elävien olemassaolon, tarjoamme heille todellisen mahdollisuuden meidän kanssamme elämiseen. Me herätämme kuolleita."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti