"Se mikä minussa oli Pimeyttä palaa Pimeyteen, se mikä minussa oli Valoa pysyy Valona."
Ylläoleva lause Amin Maaloufin romaanista Valon puutarhat voisi tulla kuolinilmoitukseeni jonkin imelän latteuden sijasta; toinen hyvä olisi seuraava buddhalainen mietelause:
"Kuolema ei ole masentava eikä jännittävä, se on vain elämän tosiasia." (Sogyal Rinpoche)
Ja symboliksi ristin sijasta lootus, tai suomalaisittain lumme, jollainen löytyy Aamulehden piirrosvaihtoehdoista - joskaan koko kuolinilmoitus ei ole välttämätön, jos se tulisi liian kalliiksi; ei se ole mikään velvollisuus, ja kuka sitä kaipaisi.
Arkkuun voi pistää mukaan (paperipussissa, kirjekuoressa tai irrallaan) suitsukkeita, joita minulta löytyy kotoa, erityisesti santelipuulastuja. En edes tiennyt että tällainen käytäntö on tosiaan olemassa - keksin sen itsenäisesti - ennen kuin näin tammikuussa 2022 kuolleen zen-mestari Thich Nhat Hahnin ruumiin päälle arkkuun kaadettavan tuoksuvia santelipuulastuja. Rintani päälle voi laittaa vanhan Gohonzonini - Nichirenin kalligrafisen mandalan A4-arkilla. Kaikki nämä löytyvät arkistomapistani, kohdasta "kuolemani varalta".
Hautajaisissa riittää osanottajilta yksi ainoa ruusu (valkoinen), joita varten voi varata maljakon. Jos haluaa, voi lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen (buddhalaisuudessa tähän sisältyy ajatus vainajan puolesta uhraamisesta); erityisesti kodittomien kissojen asia on minun sydäntäni lähellä, sekä Ähtärin eläinpuiston tärkeän työn tukeminen (sitä varten on myös yhdistys, joka kerää lahjoituksia).
 |
| Tuhkien sirottelupaikka Tampereella |
"Se joka huutaa kovaa ikuisuuden perään, on juuri se osa minua joka häviää."- Maurice Maeterlinck
Parikymmentä vuotta aikoinaan valmistauduin kuolemaan hyvin yksityiskohtaisin ohjein, hautajaisistani oli tulossa melkoinen show: hävitin nuo ohjeet - ne tuntuivat typeriltä ensimmäisen puolisoni kuoleman jälkeen. Itseäni varten minä niitä tein. Se lähti ehkä siitä, että erottuani Lectorium Rosicrucianumista, minun täytyi uudelleen tulla sinuiksi oman kuolevaisuuteni kanssa, koska kyseinen liike maalasi synkän ja toivottoman kuvan sen ulkopuolella olevien ihmisten kuolemanjälkeisestä elämästä. Myöhemmin se saattoi heijastella sitä että olin tyytymätön elämääni, ja etsin lohtua ajatuksesta että se kerran päättyy (vaikka tuskin todella toivoin sitä silloinkaan - todellisuudessa asia oli minulle etäinen, ja tuo nk. "lohtu" lähinnä itsesäälissä piehtarointia silloin kun jokin elämässä tuntui masentavalta). Nyt on toisin.
Jos olisin tappanut itseni 16-vuotiaana, kuten suunnittelin, en olisi nähnyt tätä päivää kun elämä on ihanaa enkä saa siitä kyllikseni! Onko ihminen ikinä valmis kuolemaan, ellei hänen elämänsä jostain syystä ole aivan sietämätöntä tuskaa? Oli vakaumuksesi mikä hyvänsä ja miten vahva hyvänsä, olet silti ennen kaikkea vain pieni ja heikko ihminen isojen asioiden edessä.
Jos olisin tappanut itseni 16-vuotiaana, kuten suunnittelin, en olisi nähnyt tätä päivää kun elämä on ihanaa enkä saa siitä kyllikseni! Onko ihminen ikinä valmis kuolemaan, ellei hänen elämänsä jostain syystä ole aivan sietämätöntä tuskaa? Oli vakaumuksesi mikä hyvänsä ja miten vahva hyvänsä, olet silti ennen kaikkea vain pieni ja heikko ihminen isojen asioiden edessä.
 |
| Tekemäni kollaasikuva, joka kertoo siitä miten ihminen on aina pohdiskellut omaa kuolevaisuuttaan. Värien harmonia miellyttää silmääni. Tästä olen teettänyt postikortteja, joita on yhä saatavissa, ja niitä voi vaikka jakaa muistotilaisuudessani. |
Vain kokemuksen kautta opit ymmärtämään elämää, ja aina on enemmän koettavaa emmekä koskaan ymmärrä täysin. Olen selvinnyt puolison äkillisestä kuolemasta ja sydänleikkauksesta: sen rinnalla esim. taloudelliset huolet, jotka jostain kumman syystä aina tuntuvat niin isoilta, ovat todella pieniä - ja kuitenkin olen aina tullut toimeen. Sitä paitsi, mitä ikinä elämä eteen tuokin, täytyy muistaa että se kerran päättyy joka tapauksessa; kas siinä ajatus, jonka pitäisi pistää asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
In This Moment: 11:11
Minä olen onnellinen: en halua kuolla, mutta jos kuolen, kuolen onnellisena. Parempi niin, kuin kyynisenä ja katkerana. Onhan parempi lähteä saappaat jalassa, keskellä elämää. Pelkästään nämä viimeiset vuodet, kun löysin jälleen elämänilon ja rakkauden, ovat olleet sen arvoisia. Kuten linkittämälläni In This Momentin videolla 11:11 lauletaan: "Ainakin voin sanoa, että rakastin."
Kuitenkin ensin sen sijaan että etsii epätoivoisesti muiden rakkautta, on syytä oppia rakastamaan itseään. Nuorena itsetuntoni oli matala; kaipasin muiden huomiota, hyväksyntää, arvostusta, seuraa, ystävyyttä... siis sanalla sanoen rakkautta. Iän myötä olen yhä enemmän oppinut rakastamaan itseäni; en enää tarvitse muita - jos päästän jonkun elämääni, se on minun vapaa valintani, minun tahtoni. Kukaan ei täydennä sinua: sinun pitää itse tulla kokonaiseksi. Pariutuminen ja lisääntyminen eivät ole elämän tarkoitus - paitsi korkeintaan evoluutio-biologisesta näkökulmasta; siksi onkin outoa että eräät uskonnot, joiden pitäisi olla kiinnostuneempia ihmisen henkisestä puolesta, panevat niin paljon painoa näille asioille. Buddhalaisuus on positiivinen poikkeus myös tässä suhteessa. Yksilön elämällä on aina tarkoitus, ja tuo tarkoitus on aina yksilöllinen. Elämän tarkoitus on ELÄÄ, omannäköisensä elämä.
Nyt kun tämä on sanottu, haluan sanoa että olen kiitollinen aviomiehestäni. Vuosien myötä olen tullut huomaamaan miten samankaltaisia ihmisiä me kaksi pohjimmiltamme olemme, ja juuri se on minusta suhteemme salaisuus: vastakohdat toimivat vain aikansa - se on nähty. On suoranainen ihme että näin "vaikea" ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen, sai vielä toisenkin mahdollisuuden!
Toivon, että puolisoni tulee saamaan sekä henkistä tukea että käytännöllistä apua kuten minä sain sitä tarvitessani: minun elämäni jatkui, ja niin jatkuu hänenkin.
Lootus-sutran "Devadatta"-luvussa Sakyamuni Buddha kertoo, että hänen serkkunsa ja lankonsa Devadatta, joka yritti tappaa hänet ja aiheuttaa eripuraa buddhalaisessa yhteisössä, oli menneessä elämässä hänen opettajansa, joka auttoi häntä henkisen kehityksen tiellä eteenpäin, ja että tulevaisuudessa myös Devadattasta tulee Buddha. Minulle tämä kertoo ennen muuta siitä että juuri tämä elämä on tärkeä ja minulla on merkitystä juuri sellaisena kuin olen, vikoineni ja puutteineni. Ihmisillä on väliä, aina: kukaan ei näe kaikkea, kaikkia yhteyksiä ja merkityksiä, ei edes omassa elämässään saati sitten muiden ihmisten elämissä. Kehitys ei ole aina suoraviivaista, eteenpäin menevää; joskus se vie mutkittelevien sivupolkujen kautta, jo yhdenkin eliniän aikana. Yrityksiä ja erehdyksiä: niistä oppii parhaiten.
Jos ihminen lakkaa kasvamasta henkisesti, voi yhtä hyvin kuollakin, koska on jo kuollut sisäisesti. Eikä matkamme silti siihen pääty: syntymä ja kuolema eivät ole ääripäitä, vaan vain kaksi pistettä ikuisuuden jatkumolla, ja kuolema on kaikista suurin uudistava voima elämässä, kuten olen jo kokenut omaisena verhon tällä puolella. Kuinka paljon enemmän se onkaan sitä kuolevalle itselleen!
Minun uskomukseni asiasta voi lukea tämän blogin julkaisusta, "Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen". Käsitykseni eivät ole mitenkään suuresti muuttuneet buddhalaisuuteen kääntymiseni myötä, se on vain vahvistanut ja selkeyttänyt niitä. Energia ei häviä, Elämä on ikuinen - ainoastaan ihmispersoona ei.
Kauan ajattelin että hautajaiseni jonain päivänä suoritetaan joka tapauksessa Kristiyhteisön rituaalin mukaan; alkumusiikiksi uruilla soitettuna Albinonin Adagio g-mollissa, ja loppumusiikiksi Bachin kantaatti 147, "Kristus, valo valkeuden". Ei muuta, ei laulettuja virsiä tms. Molemmat soivat tässä järjestyksessä myös edesmenneen puolisoni hautajaisissa, minun valitseminani, sekä viimeksi äitini hautajaisissa.
Voi melkein sanoa, että Kristiyhteisön käsitykset kuolemasta ovat omalla tavallaan lähellä buddhalaisuutta - eli melko universaaleja; myös uudelleen syntyminen on mukana. Toisin sanoen, monet uskomukset ja käytännöt kuoleman kohtaamisessa ja kuolevan saattamisessa ovat samankaltaisia, vaikka niillä tietenkin on kristillistetty sisältö Kristiyhteisössä, mutta sen voi tulkita symbolisesti kuten itse teen. Silti missä tahansa muussa yhteydessä karsisin pois kaiken liian kristillisen aineksen ja viittaukset jumalaan...
Niinpä minua on alkanut yhä enemmän vaivata että oma vakaumukseni ei näy, tai että edustettuna ei olisi se "viimeisin versio" minusta pitkän kehityksen tuloksena, vaan jokin joka kuuluu menneisyyteeni, vaikkakin se yhä herättää minussa tiettyä nostalgiaa, ja esim. Kristiyhteisön hautausrituaali on huomattavasti kauniimpi kuin luterilainen vastineensa.
En kuulu mihinkään buddhalaiseen yhteisöön (eli toisin sanoen Soka Gakkai Internationaliin, joka olisi ainut täällä vaikuttava Nichiren-buddhalainen vaihtoehto) omasta valinnastani. Olen ollut epävarma voinko jättäytyä sen varaan että vähäiset läheiseni, ennen kaikkea puolisoni, osaisivat tai jaksaisivat huolehtia hautajaisteni järjestämisestä toiveideni mukaan omin päin, ilman minkään hengellisen organisaation tukea. Ulkopuolinen puhuja ensinnäkin maksaa erikseen, ja toisekseen puhuu niin kuin itse parhaaksi näkee: edesmenneen puolisoni isoisä oli buddhalainen, ja hänen hautajaisiinsa puhuja tuli Pro-Seremonioista. Siinä ei ollut mitään vikaa, mutta ei mitään erityisen buddhalaistakaan, ja vaikka en ehkä usko jumalaan suoranaisesti (ja sekin kai riippuu siitä miten "jumala" määritellään, mutta jättäkäämme se avoimeksi), usein ateismi ymmärretään laajemmin kaiken henkisen olemassaolon kieltävänä, ja siksi en koe sitä omakseni missään tapauksessa! Myös Gnostilainen Seura suorittaa hautaansiunauksia, mutta heillä on siihen oma kaavansa, ja siinä en taas paradoksaalisesti pidä jumalalle osoitetusta rukouksesta!
Toisaalta tiedän, että esim. juuri Soka Gakkai Internationalissa nimenomaan maallikot - kyseessä kun on puhtaasti maallikkoliike - hoitavat myös jäsenten hautajaiset, lukemani perusteella joskus jopa omaiset itse (silloin kun hekin kuuluvat SGI:hin) johtavat seremoniaa, joten se on hyvä esimerkki että sen ei pitäisi olla liikaa odotettu. Ero on toki siinä, että minun läheiseni eivät ole buddhalaisia, mutta tiedän ettei heillä ole myöskään mitään sitä vastaan.
Olenkin suunnitellut yksinkertaisen valmiin rituaalikaavan, joka on tässä blogissa erillisellä sivulla (ks. "Nichiren-buddhalainen muistopalvelus"). Ehkä se ei sellaisenaan sovellu kenellekään muulle, eikä ole tarkoituskaan, mutta voi osaltaan rohkaista luomaan omia sovelluksia.
Buddhalainen suruaika kestää 49 päivää, ja sitä voitaneen noudattaa minunkin kohdallani. Esim. kuva ja kynttilä, ja/tai suitsuketikku, minulle silloin tällöin suunnattu hyvä ajatus, mieleen nouseva kaunis muisto... ehkä jopa kolme kertaa ääneen lausuttu Nam Myoho Renge Kyo, kämmenet yhteen liitettyinä rinnan eteen. 🙏
 |
| Akryyli-akvarelli työni, josta kerron tarkemmin julkaisussani "Sydänleikkaus". |
Ikinä en ole käynyt Ruotsia pidemmällä, en ole ollut lentokoneessa, enkä edes ole kaivannut mihinkään;
harvoin edes poistunut Tampereelta - täällä on kaikki mitä tarvitsen. Tampere on minulle yhä tänä päivänä toteutunut unelma. Jos olen joskus matkustelua miettinyt, se ei ole ollut niinkään haaveilua kuin fantasiaa: fantasioita ei ole välttämättä tarkoituskaan toteuttaa, se on mielikuvitus-leikkiä.
 |
| Marko 2019 |
harvoin edes poistunut Tampereelta - täällä on kaikki mitä tarvitsen. Tampere on minulle yhä tänä päivänä toteutunut unelma. Jos olen joskus matkustelua miettinyt, se ei ole ollut niinkään haaveilua kuin fantasiaa: fantasioita ei ole välttämättä tarkoituskaan toteuttaa, se on mielikuvitus-leikkiä.
Maailma on nykyään niin pieni, ettei tarvitse kotoaan poistua: kyllä mieli silti avartuu jos vain on avoin. Yleensäkin olen taipuvaisempi turvallisuuteen ja mukavuuteen, kuin jännitykseen ja seikkailuun. Arvostan rauhaa ja hiljaisuutta. Kenties ulkoinen elämäni ei ole ollut erityisen rikasta, mutta sisäinen elämäni kyllä sitäkin enemmän - ja viime kädessä vain sillä on merkitystä! Saat pitää vain "aarteet, joita olet koonnut taivaaseen", ja se "viimeinen matka" on kaikista suurin seikkailu. Haluan uskoa että se on myös mitä suurimmassa määrin rauhaa ja hiljaisuutta - lepoa. Aivan kuten unessa.
Täytyy sanoa että on ollut mielenkiintoista elää tämä elämä, vaikka en tiedä onko kenenkään muun mielestä mielenkiintoista lukea siitä.
Tärkeimpiä elämässä ovat olleet ne hetket, jolloin et ole ajatellut vain itseäsi, ja hetkellisesti olet oikeasti ollut läsnä toista varten, todella kuunnellut puolisoasi tai ystävääsi, ehkä sanonut hänelle jotain hyvää, tai vaikka silittänyt kissaa tai leikkinyt sen kanssa ja kohdistanut siihen koko huomiosi.
Tajusin myös vasta viisikymppisenä, että minussa on aikuisiällä ainakin kaksi piirrettä, joista voin olla jopa ylpeä: en kirjaimellisesti halua vahingoittaa kärpästäkään, enkä ikinä sanoisi yhdellekään ihmiselle mitään ilkeää, vaikka kuinka olisin suuttunut. Nämä ovat hyvin syvällä luonnossani. Itsekäs voin olla monella tapaa, kuten me kaikki, mutta on minussa jotain hyvää. En kerro tätä kehuskellakseni, vaan koska todella olen välillä pohtinut huolestuneena omaa persoonaani, ja onko siinä mitään teeskentelemätöntä ja myötätuntoista.
Tajusin myös vasta viisikymppisenä, että minussa on aikuisiällä ainakin kaksi piirrettä, joista voin olla jopa ylpeä: en kirjaimellisesti halua vahingoittaa kärpästäkään, enkä ikinä sanoisi yhdellekään ihmiselle mitään ilkeää, vaikka kuinka olisin suuttunut. Nämä ovat hyvin syvällä luonnossani. Itsekäs voin olla monella tapaa, kuten me kaikki, mutta on minussa jotain hyvää. En kerro tätä kehuskellakseni, vaan koska todella olen välillä pohtinut huolestuneena omaa persoonaani, ja onko siinä mitään teeskentelemätöntä ja myötätuntoista.
Tämän kirjoituksen pohjan laadin vuonna 2019 ennen sydänleikkaustani, koska halusin huomioida mahdollisuuden etten selviäisi. Sen jälkeen kätkin tämän sivun blogini lukijoiden silmiltä vuosiksi. Julkaisin sittemmin osan alkuperäistä kirjoitusta omana postauksenaan toisessa blogissani. Nyt tämä on kirjoitettu täysin uusiksi ja muotoutunut siihen suuntaan että se tarjoaa toisaalta (toivottavasti) lohdutuksen sanoja läheisille, mutta myös antaa toiveita kuolemani varalle: kun ne ovat näin julkisia, niistä ei ainakaan voi olla tietämättä (toki henkilökohtaisimmat asiat kirjoitan yhä vain paperille). Ehkä joku muukin saa tästä jotain inspiraatiota ja ideoita?
Tunnen jo kaksi ihmistä, jotka kuolivat äkillisesti minua nuorempina, ja itsekin sydänpotilaana kuoleman ajatus on toden teolla kiteytynyt minulle: sen ei pidä antaa estää elämästä, vaan päinvastoin lisätä merkitystä elämään. Nyt viimeksi äitini kuoltua päätin että on korkea aika pistää tämäkin teksti ajan tasalle; koskaan ei voi tietää milloin aika on...
50 v. synttärieni kunniaksi kokosin toiseen blogiini kirjoituksen elämäni ulkoisista tapahtumista. Henkisestä tiestäni olen kirjoittanut aiemmin. Näitä voi joku käyttää lähteinä kootessaan puhetta tai kirjoitusta, jos sellaista tarvitaan. Ja toki kuka tahansa saa niistä jonkinlaisen kuvan minusta ja elämästäni.
Löydä myös YouTube-kanavani soittolistoineen. Soittolistalta "Nichiren Buddhism" löytyy eri versioita mantrasta Nam(u) Myoho Renge Kyo, joita voi soittaa minulle jo ollessani mahdollisesti kuolinvuoteella pystymättä enää itse lausumaan - sen voi kuka tahansa tehdä puolestani, viimeisenä palveluksena minulle. Minä itse lausumassa mantraa: linkki YouTubeen.
Käytännön neuvoja tässä blogissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti