Anthony de Mello: Kasvokkain elämän ja kuoleman kanssa

Kirjasta Rakkauden tiellä, Kirjapaja Oy 2007.

Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Matt. 10:39

Onko mieleesi koskaan tullut, että ne, jotka pelkäävät eniten kuolemaa, ovat niitä, jotka pelkäävät eniten elämää? Että paetessamme kuolemaa pakenemme myös elämää?

Ajattele ihmistä, joka elää ullakkohuoneen ahtaudessa vailla valoa ja tuuletusta. Hän pelkää laskeutua portaita, koska hänelle on kerrottu ihmisten pudonneen alas ja murtaneen niskansa. Hän ei koskaan ylitä katua, sillä hän on kuullut tuhansien joutuneen autojen yliajamaksi. Kun hän ei voi edes ylittää katua, miten hän menisi meren, maanosan tai ideoiden maailman toiselle puolen? Tämä ihminen käpertyy ullakkoluolaansa pitääkseen kuoleman loitolla, ja tehdessään niin hän pitää samaan aikaan loitolla myös elämän.

Mitä on kuolema? Menetys, häviäminen, irti päästäminen ja hyvästely. Kun ripustaudut, kieltäydyt päästämästä irti, kieltäydyt hyvästelemästä, sinä vastustat kuolemaa. Ja vaikka et huomaisikaan, niin silloin vastustat myös elämää.

Elämä on nimittäin liikkeessä ja sinä pulassa, elämä virtaa ja sinä poljet paikallasi. Elämä on joustavaa ja vapaata, sinä olet jäykkä ja jäässä. Elämä vie kaiken pois, sinä kaipaat jatkuvuutta ja pysyvyyttä.

Pelkäät siis elämää - ja pelkäät kuolemaa, koska takerrut.

Kun et takerru mihinkään, kun et pelkää minkään menettämistä, olet vapaa virtaamaan niin kuin vuoripuro, joka on aina raikas, poreileva ja elossa.

On ihmisiä, jotka eivät voi kestää ajatusta sukulaisen tai ystävän menettämisestä. He ovat mieluummin ajattelematta sitä. Tai sitten he eivät uskalla kyseenalaistaa ja menettää lempiteorioitaan, -ideologioitaan tai -uskomuksiaan. Tai he ovat varmoja siitä, etteivät voi koskaan elää ilman sitä tai tätä kallisarvoista ihmistä, paikkaa tai asiaa.

Haluatko keinon mitata jäykkyyttäsi ja kuolleisuuttasi? Tarkkaile kokemasi kivun määrää, kun menetät vaalimasi ajatuksen, ihmisen tai asian. Tuska ja suru kavaltavat takertumisesi, eikö niin? Miksi siis suret niin paljon rakkaasi kuolemaa tai ystäväsi menetystä? Et ole varannut koskaan aikaa pohtiaksesi vakavasti sitä, että kaikki muuttuu, katoaa ja kuolee.

Niinpä kohtaat kuoleman, menetyksen ja eroon joutumisen yllätyksenä. Olet päättänyt elää pienessä ullakkokomerossa kuvitellen, etteivät asiat muutu ikinä, että ne pysyvät aina samoina. Siitä syystä elämä murtautuu sisään murskatakseen harhasi, joiden takia tunnet paljon tuskaa.

Jotta eläisit, sinun on katsottava todellisuutta silmästä silmään. Sitten varistat pelkosi ihmisten menettämisestä sekä kehität makuasi uutuutta, muutosta ja epävarmuutta silmällä pitäen. Karistat yltäsi tietämisen halusta luopumisen pelkosi ja olet odottavalla kannalla toivottaen tervetulleeksi tuntemattoman ja oudon.

Jos etsit elämää, tässä on harjoitus, joka saattaa tuntua tuskalliselta, mutta tuottaa riemullisen vapauden, jos pystyt tekemään sen.

I KYSY ITSELTÄSI, ONKO mitään tai ketään, jonka menetystä suret. Saatat olla joku niistä, jotka eivät kestä edes ajatella vanhemman, ystävän tai rakastetun kuolemaa. Jos niin on, ja siinä määrin kuin niin on, olet kuollut. Nyt on katsottava silmästä silmään kuolemaa, menetystä, eroa rakkaista asioista ja ihmisistä.

II VALITSE KUKIN IHMINEN ja asia kerrallaan ja kuvittele, että he ovat kuolleet, kadonneet tai eronneet sinusta ikuisesti, ja hyvästele heidät sisimmässäsi. Sano jokaiselle: "Kiitos ja hyvästi."

III TUNNET TUSKAA JA koet, että takertuminen häviää. Sen jälkeen jotakin muuta nousee tietoisuuteesi: yksinäisyys, yksin oleminen, joka kasvaa kasvamistaan äärettömän taivaan kaltaiseksi. Siinä yksinäisyydessä on vapaus. Siinä yksin olemisessa on elämä.

Siinä takertumattomuudessa on alttius virrata ja nauttia ja maistaa ja nautiskella elämän jokaista uutta hetkeä. Jokainen uusi hetki on entistä makeampi, kun se on vapaa ahdistuksesta, kireydestä ja epävarmuudesta, vapaa menetyksen ja kuoleman pelosta, joka seuraa aina pyrkimystä pysyvyyteen ja ripustautumiseen.

ANTHONY DE MELLO: VAPAUTUS

Ote kirjasta "LÄHTEILLÄ; Hengellisten harjoitusten kirja". Kirjapaja Oy 2006.

Mikään ei auta niin paljon elämän ymmärtämistä sellaisena kuin se on kuin kuoleman todellisuus.

Kuvittelen olevani omissa hautajaisissani. Näen ruumiini arkussa, tunnen kukkien ja suitsukkeen tuoksun, seuraan omin silmin siunaustoimituksen jokaista kohtaa.

Katseeni viipyy hetken hautajaisvieraissa. Ymmärrän nyt, kuinka vähän heillä on enää elinaikaa - he vain eivät tiedä sitä. Tällä hetkellä heidän mielensä ei kohdistu heidän kuolemaansa tai elämänsä lyhyyteen - vaan minun. Tänään on minun esitykseni vuoro - viimeinen suuri näytäntöni maan päällä, viimeinen kerta huomion keskipisteenä.

Kuuntelen mitä pappi sanoo minusta puheessaan. Ja kun katseeni kiertää seurakunnan kasvoilla, tunnen mielihyvää huomatessani, että minua kaivataan. Jätän tyhjän paikan ystävieni sydämiin ja elämään. On myös selkiyttävää havaita, että joukossa on myös niitä, jotka ovat tyytyväisiä poismenostani.

Lähden saattoväen mukana hautausmaalle. Näen joukon seisovan hiljaisena haudan äärellä viimeisiä rukouksia luettaessa. Näen arkun laskeutuvan hautaan - elämäni viimeinen luku.

Ajattelen, kuinka hyvä elämä oli kaikkine nousuineen ja laskuineen, innostuksen ja yksitoikkoisuuden jaksoineen, saavutuksineen ja pettymyksineen. Seison hautani äärellä ja muistelen elämäni vaiheita, kun ihmiset palaavat koteihinsa, arkipuuhiinsa, unelmiinsa ja huoliinsa.

Palaan vuoden kuluttua takaisin maan päälle. Ne kipeät tyhjät tilat, jotka minulta jäivät, ovat täyttyneet pysyvästi: ystävien sydämissä muistoni elää, mutta he ajattelevat minua yhä harvemmin. He odottavat nyt toisten ihmisten kirjeitä, he rentoutuvat muiden seurassa; muut ihmiset ovat tulleet heidän elämässään tärkeiksi. Ja niin tulee olla: elämän on mentävä eteenpäin.

Käyn vilkaisemassa työtäni. Jos se jatkuu vielä, sitä tekee joku toinen, joku muu tekee päätökset.

Paikat joissa minun oli vuosi sitten tapana käydä usein: kaupat, kadut, ravintolat... ne kaikki ovat edelleen olemassa. Eikä sillä näytä olevan väliä, että kuljin noita katuja ja kävin noissa kaupoissa ja kuljin noilla busseilla. Minua ei kaivata. Ei täällä!

Etsin omia tavaroitani kuten kelloani, kynääni ja niitä esineitä, joilla oli minulle tunnearvoa: matkamuistoja, kirjeitä, valokuvia. Ja käyttämiäni huonekaluja, vaatteitani, kirjojani.

Palaan uudestaan kuolemani viisikymmenvuotispäivänä ja katselen ympärilleni nähdäkseni, vieläkö joku muistaisi minut tai puhuisi minusta.

Sata vuotta kuluu, ja palaan taas. Lukuun ottamatta paria albumissa tai seinällä riippuvaa haalistunutta valokuvaa sekä kirjoitusta hautakivessä minusta on jäljellä kovin vähän. Enää ei edes ystävien muistoja, sillä kukaan heistä ei ole enää elossa. Etsin kuitenkin edes jonkinlaista jälkeä, joka olisi kenties jäänyt olemassaolostani maan päälle.

Kun tutkin hautaani, löydän arkustani vain kourallisen tomua ja haurastuneita luita. Katseeni viipyy tuossa tomussa, ja ajattelen elämääni, voittoja, murhenäytelmiä, ahdistuksia ja iloja, pyrkimyksiä, ristiriitoja, tavoitteita, unelmia, rakkauksia ja inhoja, joista olemassaoloni koostui - se kaikki on hajonnut tuuleen, sulautunut maailmankaikkeuteen.

Kun mietiskelen tuhkaa, on kuin raskas paino olisi nostettu hartioiltani - paino joka johtuu ajatuksesta, että minulla on merkitystä.

Katson sen jälkeen ylöspäin ja mietiskelen maailmaa ympärilläni - puita, lintuja, maata, tähtiä, auringonpaistetta, lapsen itkua, kaatosadetta, kiireisiä ihmisjoukkoja, elämän ja universumin tanssia - ja tiedän, että jossakin tässä kaikessa on jäänteitä siitä ihmisestä, jota kutsuttiin minuksi, ja siitä elämästä, jota kutsuin omaksi elämäkseni.