KLAUS RASCHEN: KANSSAKÄYMISESTÄ SYNTYMÄTTÖMIEN JA KUOLLEIDEN HENKIEN KANSSA
Kristiyhteisö-lehti n:o 4/1995

Maan päällä elävien ihmisten suhde kuolleisiin liikuttaa meitä aina uudestaan. Ei pitäisi myöskään lyödä laimin kysymystä: millainen vastuu meillä maailmassa elävillä on kuolleita kohtaan? Onko sitä?
Uusi Testamentti antaa viimeisessä kirjassaan kaunopuheisen todistuksen, että kuolleet sielut elävät. Meidän on nykyisin aina vaikeaa luopua hyväksytystä käsityksestä, että meidän täytyisi välttämättä nähdä toisemme ilmielävinä edessämme, jos haluamme kokea ihmiset todellisina. Ja ennen kaikkea 19. ja 20. vuosisadan teologia on - johtuen kyvyttömyydestä kokea elämyksiä - huolehtinut siitä, että todellisuuskokemus hengen suhteen on kadonnut. Protestanttisen dogmatiikan todistus on: Ihmiset ovat kuolleita kuolemansa jälkeen aina tuomiopäivään asti; silloin Jumala herättää heidät tuomiolle. Tuon käsityksen kumoavat Johanneksen ilmestyksen kuvat yksiselitteisesti. Myös lukemattomien ihmisten elämänkokemukset puhuvat tuota käsitystä vastaan.

Haluamme lähestyä aihetta tässä kokemuksen kannalta. Ehkäpä voimme ymmärtää, mitä tapahtuu maan ihmisen ja kuolleen ihmisen välillä aivan yksinkertaisen kuvan kautta. Kukka ja perhonen kuuluvat tietyllä tapaa yhteen. Koko perhosen organisaatio on kuin luotu kukkaa varten, jolle se laskeutuu. Ne ovat luodut toisilleen, ja kun kukka ottaa vastaan perhosen avoimeen kukintoonsa ja perhonen laskeutuu siihen - joskus vain muutamiksi sekunneiksi -, niin se on täyttymyksen kaltainen silmänräpäys. Hänelle, joka yrittää ymmärtää tämän hetken "aistillis-siveellisesti" (Goethen mukaan), syntyy kokemus, jota voi kuvata vain sanalla "autuas". Perhonen juo kärsällään kukan nektaria ja hedelmöittää samanaikaisesti kukinnon kukasta kukkaan kantamallaan siitepölyllä. Siinä on ottamisen ja antamisen syvä salaisuus.

Käyttäytymisemme kuolleitten suhteen voi olla tietämätön. Mutta sinä hetkenä, kun ajattelemme heitä hartaudella ja kenties lausumme rukouksen - heidät siihen liittäen -, avautuvat heidän sielunsa meitä kohti kuin kukat. Me itse taas laskeudumme kukille kuin perhonen. Alkaa autuas ottaminen ja antaminen. Saamme heiltä hartauteemme taivaallisen varmuuden, joka täyttää sielumme sillä valolla, missä sielut elävät. Ja me lahjoitamme heille jotain, mikä saa aikaan heidän olotilassaan henkisten hedelmien kypsymisen. Rukoilemisemme heidän puolestaan on kuin todellinen hedelmöitys. Mikä siinä hedelmöittää, mikä tyydyttää janomme hengen varmuudesta?
Hartaudellamme kuolleita kohtaan tulemme heille "näkyviksi" hengen valossa. Luovan jumalsanan voima tulee vaikuttavaksi, luoden toimivaksi. Sillä milloin rukous on aitoa, rukoilee Kristus kanssamme. Hän on jumalallinen sana, logos, joka antaa rukouksillemme voiman vaikuttaa hedelmöittävästi toisia sieluja kohtaan.
Sen ansiosta voivat kuolleet saavuttaa aivan uuden suhteen maata ja ihmiskuntaa kohtaan. He tulevat huomaamaan, että Kristus on yhdistänyt itsensä maahan Golgatan kuolemastaan alkaen. Ja että Kristuksen olemus kaiken maallisen keskipisteessä - kuvainnollisesti sanottuna - kerää substanssia. "Substanssi" tulee substare-verbistä ja merkitsee olemassaolon perustana olevaa olemista: voimaa, joka on koko maailman olemuksen perustana.
Entisaikojen ihmiset puhuivat maata hiukan eritellymmin tarkastellessaan neljästä elementistä: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta (lämmöstä). "Maa" oli heille kaikki kiinteä, vesi kaikki nestemäinen ja ilma kaikki kaasumainen. Lämpö läpäisee kaiken itsellään. Neljän elementin perustana olevaa jumalallis-henkistä voimaa nimitettiin substanssiksi. Se on alkuperäinen substanssi.

Golgatan tapahtuman jälkeen on olemassa tulevaisuuden substanssi, substanssi, jota ilmenee aina enemmän, ja joka tulee olemaan kaiken tulevaisuuden tapahtumisen perustana. Mainitut neljä elementtiä joutuvat tulevaisuudessa kulkemaan kaiken katoavaisen tietä. Ne joutuvat valtaisan hajoamisprosessin alaisiksi. Niiden substanssi kuitenkin jää jäljelle. Ja jäljelle jääneen substanssin liittää itseensä Jeesuksen Kristuken maanelämässään luoma uusi maailmansubstanssi. Tämän Kristuksen varjeleman substanssin voimme ajatellen käsittää, jos ymmärrämme seuraavat Luukkaan evankeliumin sanat syvässä merkityksessään: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa" (Luuk.21:33).
Uuden substanssin voima antaa rukouksellemme sen olemuksen. Rukouksemme muuttuu substantiaalisiksi sanoiksi. Ja kun niin on, on rukouksessamme valoa ja voimaa. Rukouksen substantoiduissa sanoissa on hedelmöittävää elämää, ja niissä on henkeä valaisevaa valoa. Tämä substanssi voi kutoilla kuolleiden sielujen ja maan päällä olevien ihmisten välillä.
Tästä substanssista on muodostunut ylösnousemusruumis, jossa Kristus elävänä kohtaa ihmisen.
Tässä substanssissa elämme, kun yhdymme siihen alttarilla leivässä ja viinissä.
Tästä substanssista muodostuu uusi maa, niin kuin se kuvataan meille Johanneksen Ilmestyksen kahdessa viimeisessä luvussa.
Kokiessaan tämän substanssin saavat kuolleet todellisen toivon tulevaisuuden kehityksensä suhteen. He voivat rakentaa sen varaan sanan todellisimmassa merkityksessä.
Tähän substanssiin voivat ruumiillistumista kohti pyrkivät, vielä syntymättömät sielut asettaa luottamuksensa.
Kuinka paljon tänään onkaan ihmisiä, jotka sanovat: "En halua lapsia, mitäpä he tekisivät tässä hirveässä maailmassa." Niin voi puhua vain silloin, jos ei voi kohdistaa katsettaan uuteen substanssiin, joka antaa mielekkyyden koko tulevaisuudelle. Sillä tämä substanssi on kaikkien vastavoimien hyökkäyksien ulkopuolella. Se on häviämätöntä. Oleellista on vain, että rikastutamme sitä hoitamalla sielunelämäämme henkis-uskonnollisesti, ja rakentamalla tätä sielunelämää vastaavaa kulttuuria. Se on yhtaikaa jumalanpalvelusta ja ihmisen vihkitoimitusta.

OSMO TIILILÄ, kirjasta "IHMETTELYÄ - MIETELMIÄ JA KOKEMUKSIA" (WSOY 1965)

Jos näkymätön on olennaisinta, niin kuoleman ei pitäisi estää rajan taakse jo päässeiden yhteyttä täällä vielä oleviin. Meille on ruumiillisuus este, ei enää niille, jotka ovat sen jättäneet. Mutta eiväthän he ole vielä pukeutuneet uuteen ylösnousemusruumiiseen. En käsitä. Spiritismin pyrkimykset ovat maailman ymmärrettävimpiä, mutta Jumala kielsi jo VT:ssa vainajilta "tiedustelemisen". Hän ei kieltänyt sen mahdollisuutta.

KAUNIS KUOLEMA; John O'Donahuen kirjasta "Anam Cara, kelttiläistä viisautta" (Otava 1999)

Olin kerran erään ystäväni kuolinvuoteen äärellä. Hän oli ihastuttava nuori nainen ja kahden lapsen äiti. Hänen apunaan oli pappi, joka myös oli hänen ystävänsä. Pappi tunsi hänen sielunsa ja henkensä. Kun nainen eräänä iltana ymmärsi kuolevansa aivan pian, häntä alkoi pelottaa. Pappi tarttui häntä kädestä ja rukoili hartaasti, että saisi sydämeensä ne sanat, joilla voisi rakentaa pienen sillan hänen matkalleen. Pappi tunsi hänet vuosien takaa, joten hän alkoi kertailla erilaisia muistoja. Hän kertoi naisen hyvyydestä, kauneudesta ja ystävällisyydestä. Tämä nainen ei ollut koskaan tehnyt kenellekään pahaa. Hän oli aina auttanut kaikkia. Pappi muisteli hänen elämänsä aikana tapahtunutta sanoen, ettei pelkoon ollut mitään syytä. Hän oli matkalla kotiin, jossa hänet toivotettaisiin lämpimästi tervetulleeksi. Jumala, joka oli lähettänyt hänet maan päälle, ottaisi hänet avosylin vastaan ja veisi hänet rakastavasti kotiinsa. Tästä kuoleva voisi olla aivan varma.

Vähitellen naisen valtasi uskomaton mielenrauha ja tyyneys. Hänen kauhunsa muuntui rauhaksi, jonka veroista tuskin koskaan olen tässä maailmassa nähnyt. Hänen levottomuutensa, huolensa ja pelkonsa olivat kuin poispyyhityt. Hän oli täysin samassa rytmissä oman itsensä kanssa, tilanteeseen sopeutunut ja kuin rauhallisuuden perikuva. Pappi sanoi, että nyt hänen pitäisi tehdä elämänsä vaikein asia. Hänen olisi hyvästeltävä perheenjäsenensä. Tämä oli äärimmäisen yksinäinen ja vaikea tehtävä.

Pappi lähti huoneesta ja meni hakemaan perheen. Hän sanoi heille, että kukin voisi olla huoneessa viisi tai korkeintaan kymmenen minuuttia. Jokaisen oli määrä mennä puhumaan kuolevalle, kertoa hänelle rakkaudestaan ja siitä, kuinka paljon hän heille merkitsi. Itkeä ei saisi, eikä lähtevää saisi kuormittaa millään lailla. Itkun aika olisi myöhemmin, mutta nyt kaikkien pitäisi keskittyä helpottamaan kuolevan matkaa. Kukin meni vuorollaan huoneeseen puhumaan hänen kanssaan, lohduttamaan häntä ja antamaan hänelle siunauksensa. Jokainen tuli sieltä murtuneena, mutta he olivat antaneet hänelle voimaa, joka auttaisi häntä matkalla ikuisuuteen. Kuoleva itse suhtautui tilanteeseen ihailtavasti. Viimein pappi meni huoneeseen ja antoi hänelle viimeisen voitelun, ja sitten me kaikki rukoilimme yhdessä. Ystävämme lähti hymyillen ja rauhallisin mielin matkalle, joka hänen piti tehdä yksin.

Oli suuri etuoikeus saada olla läsnä. Ensimmäisen kerran minun oma kuolemanpelkoni muuntui toiseksi. Ymmärsin, että jos ihminen elää elämänsä oikein, kenenkään taakkaa lisäämättä, ja koettaa tehdä rakkauden töitä, hän saa matkalle lähtiessään kokea mielenrauhaa ja tyyneyttä, joiden turvin hän voi siirtyä toiseen maailmaan tyylikkäästi ja tilanteen hyväksyen.

On uskomaton etuoikeus saada olla läsnä, kun joku on siirtymässä ikuisuuteen. Kun on paikalla pyhällä kuoleman hetkellä, pitäisi olla hyvin tietoinen tilanteesta. Toisin sanoen ei saisi ajatella omaa suruaan. Olisi pyrittävä keskittymään täydelleen tuohon toiseen ihmiseen, joka matkalle on lähdössä. Olisi kaikin keinoin koetettava helpottaa kuolevan lähtöä, niin että siirtyminen tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti.

Irlantilainen ruumiinvalvojaisten perinne on mielestäni ihastuttava. Sen rituaalisuuden ansiosta sielulla on runsaasti aikaa lähteä. Sielu ei jätä ruumista yhtäkkiä, vaan lähtö tapahtuu hitaasti. Kuoleman ensi vaiheissa on helppo havaita, miten ruumis muuttuu. Henkilö ei jätä elämäänsä aivan heti. On tärkeää, ettei vainajaa jätetä yksin. Ruumishuoneet ovat kalseita, kliinisiä paikkoja. Kun hekilö kuolee, hänen pitäisi mahdollisuuksien mukaan antaa olla tutussa ympäristössä niin, että siirtymisvaihe toteutuisi mukavasti, mutkattomasti ja turvallisesti. Ensimmäisten viikkojen aikana henkilön kuoleman jälkeen hänen sieluaan ja muistoaan tulisi varjella. Vainajan puolesta tulisi lausua rukouksia, niin että hänen kotimatkansa helpottuisi. Kuolema on askel tuntemattomaan, ja jokainen tarvitsee mahdollisimman paljon turvaa sille matkalle lähtiessään.

Nykymaailmassa kuolemalle ei anneta sen ansaitsemaa arvostusta. Hautajaisiin liittyy kyllä dramatiikkaa, mutta tapahtuma jää usein tunnelmaltaan pinnalliseksi. Kulutuskeskeisestä yhteiskunnastamme on kadonnut rituaalien ja viisauden ymmärrys, jollaista tämä siirtymäriitti edellyttää. Kuoleman matkalle lähtenyt henkilö tarvitsee perusteellisempaa huolenpitoa kuin kuvitellaan.

(Suomentanut Anuirmeli Sallamo)

NUORTEN JA LASTEN VARHAINEN KUOLEMA

Niille, joita askarruttavat kysymykset nuorten ihmisten ja lasten varhaisesta kuolemasta, Herman Heisler vastaa muutamin ajatuksin:

"Nuori ihminen ottaa käyttämättömiä hengen voimiaan mukaansa tuonpuoleiseen maailmaan. Palatessaan uudelleen hänellä on tämä käyttämätön ylijäämä tavallisten elämänvoimiensa lisäksi ja hän on voittanut mahdollisuuden toimia erityisen korkeiden henkisten päämäärien hyväksi elämässä. - Ulkonaisesti asiaa katsoen joudutaan usein kysymään, miksi parhaat otetaan. Henkisestä maailmasta katsottuna tämä ei ole kummeksuttavaa. Alitajuinen tahto kuljettaa sielut sinne, missä he saavuttavat kuolemansa valmistuakseen siten tulevaan tehtäväänsä. Jumalaisen 'tarkoituksen' valossa selittyy moni tarkoituksettomalta näyttävä sattuma.

Tämä koskee myös kysymystä pienten lasten kuolemasta, joka asettaa ihmiset erityisen vaikean ongelman eteen. Meistä tuntuu katkeralta, että nuppu, joka ei vielä ole ehtinyt aueta, lakastuu. Mutta juuri lasten kuolemalla on erityisen tärkeä osansa jumalallisen johdatuksen kannalta. Pienet lapset eivät vielä ole ehtineet kotiutua tänne maan päälle, he eivät ole saaneet aineen painoa henkeensä, sen tähden heissä elää voimakas tahto palata takaisin ja toimia maan päällä. He eivät tarvitse pitkää puhdistusaikaa vapautuakseen maasta vaan jäävät sen välittömään läheisyyteen. Meillä ei milloinkaan ole niin voimakasta tunnetta vainajiemme läsnäolosta kuin pienten lasten paarien ääressä. Me tajuamme kuin avoimen ikkunan ääressä sen maailman, mistä lapsemme ovat tulleet ja minne he jälleen ovat menneet. Nämä lapset opettavat meille hurskautta."

Tuomi Elmgren-Heinonen: Suhteemme vainajiin. Suomen antroposofinen liitto 1992.

ITSEMURHA

Itse kuolemansa aiheuttaneille tulisi lukea kristillisen kirkon uskontunnustuksia; se rakentaa vainajan suhdetta Kristukseen, joka Golgatalla liittyi kaikkien ihmisten maallisiin kohtaloihin. Heidän tilaansa kuoleman jälkeisessä maailmassa voidaan näin lievittää. Elävien ihmisten, läheisten rakkaus, on tärkein auttava voima.

Onnettomuuden kautta kuolleet vainajat eivät myös useinkaan ole tietoisia toisella puolella sinne äkillisesti jouduttuaan, ja he tarvitsevat apua.

Useat itse kuolemansa aiheuttaneet eivät olleet terveessä tietoisuuden tilassa ja toimineet sen perusteella; he eivät siksi ole teostaan täysin vastuullisia, ja saa toivoa, että vaikeat kuoleman jälkeiset kokemukset eivät kestä kauan.

Ihanteellisinta olisi lukea vainajalle joka päivä tiettyyn aikaan, mainiten ensin hänen nimensä selvästi.

("Kuolemisesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä", Kaarina Lindblad, Takoja 1/1991)

Rudolf Steiner: "Ihminen pitää elämänsä aikana fyysistä ruumista itsenään, minänään. Se, mitä nimitetään itsetunnoksi, perustuu tähän tosiasiaan. Ja mitä aistillisempi ihminen on, sitä enemmän itsetunnolla on tätä luonnetta. Kuoleman jälkeen puuttuu ruumis, joka on tämän itsetunnon aikaansaaja. Sielu, johon tämä tunne on jäänyt, tuntee itsensä sen takia ikään kuin ontoksi. Itsensä kadottamisen tapainen tunne valtaa sen. Erikoisesti on mainittava, että itsemurhaajat kokevat tämän alueen aivan poikkeuksellisen voimakkaasti. He jättävät fyysisen ruumiinsa keinotekoisesti ja samalla kaikki sen kanssa yhteenkuuluvat tunteet jäävät muuttumattomiksi. Luonnollisessa kuolemassa tapahtuu myös ruumiin hajoamisen yhteydessä siihen liittyvien tunteiden osittainen kuoleminen. Ja itsemurhan tehneelle jäävät vielä tuskallisen onttouden tunteen lisäksi tyydyttämättömät himot ja toiveet, joiden takia hän teki itsemurhan."

Rudolf Steiner antoi neuvon, ettei itsemurhan tehneelle pidä toimittaa polttohautausta vaan maahautaus. Ruumis säilyy pidempään suuntautumisen apuna vainajalle, ei ulkonainen ruumis, joka tietenkin hajoaa, vaan ruumiin kuvahahmo, joka on näkyvissä erikoisesti luuston järjestelmässä ja joka alkukuvallisuudessaan ilmaisee ihmisen olemusta.

Vainaja saa myös muistamisesta "ruumiillista tukea", kun elvytämme muistot, joita hänestä kannamme. Teemme tämän aivan vaistomaisestikin.

Voimme muistella ihmisen sisintä olemusta, hänen elämän päämääriään, mitä suurta ja kaunista hänessä eli. Vahvistava, myönteinen voima virtaa vainajalle, kun käännymme hänen sisimmän olemuksensa puoleen.

Steinerin antama meditaatiosäe itsemurhan tehneelle häntä ajatellessa:

1. Tahtosi oli heikko

2. Vahvista tahtoasi

3. Minä lähetän sinulle lämpöä kylmyyteesi

4. Minä lähetän sinulle valoa pimeyteesi

5. Rakkauteni sinulle

6. Ajatukseni sinulle

7. Kasva edelleen.

(Albrecht Schwenk: "Kasva edelleen - ajatuksia itsemurhasta"; Kristiyhteisö-lehti n:o 1/1995)

Aistivaikutelmien puute ja mahdottomuus löytää sielullista tyydytystä tulee nyt aivan erityisen tuskalliseksi kokemukseksi. Tyhjyyden tunne ja "jano" puuttuvan fyysisen kehon aiheuttamina tulevat kuoleman jälkeen eteen puhdistautumisvaiheessa voimakkaasti. Jano ei kohdistu pelkästään fyysiseen kehollisuuteen vaan ihmiseen itseensä, omaan minään, joka oli yhdenmukaistunut ruumiillisen olemassaolon muotoon. Persoonallisesta päätöksestä tuotettu kuolema erkaannuttaa ihmisen ei vain ympäristönsä näkemisestä henkiseltä kannalta, vaan kuolema evää häneltä senkin, mikä avaisi hänelle pääsyn henkiseen maailmaan. Hän kadottaa kokemuksen omasta minuudestaan. Silloin ei ole mitään "jäljellä." Hänellä ei ole minkäänlaista ylijäämää, joka voisi tulla vähitellen toisten hyväksi. Elämän ensimmäisellä puoliskolla itsemurhan tehneellä ei ole tasapainottavia voimia, jotka voisivat auttaa muita kuolleita, eikä myöskään luovia elävöittäviä kykyjä auttaa maan päällä olevia ihmisiä. Nämä voimat mitätöityvät itsemurhapäätöksen kautta, mikä johtuu kohtalokkaasta oman olemuksen samastamisesta pelkkään maiseen olemassaoloon.
(Eija Dodds: Äkkinäisestä kuolemasta ja itsemurhasta. Kristiyhteisö-lehti n:o 1/2008.)

Mistä tuleekaan tämä oma kyvyttömyyden tunne, ellei puuttuvasta uskosta siihen ikuisesti pysyvään ja jumalalliseen, joka johtaa tätä lyhytnäköisyydessämme sekasortoiselta tuntuvaa olemassaoloa. Materialismi on tuhonnut tämän uskon ja korjaa nyt itsemurhina onton, ilottoman maailmankatsomuksensa kypsyneet hedelmät. Jos kaikki on minulta lopussa - ikuisesti lopussa - vetäessäni viimeistä hengenvetoa tässä maan piirissä, miksi minulla ei olisi oikeutta lyhentää kärsimyksiäni? Tyhjäksi tulemisenhan täytyy kuitenkin kerran tulla, joten mitäpä siitä, jos se tulee muutamia vuosia aikaisemmin? Tyhjäksi tuleminen on kuitenkin parempi kuin häpeä ja kunniattomuus tai tuskat ja puutteet; siispä rivakka teko ja kaikki on lopussa. Tällaisia ovat materialistin johtopäätökset.
Ellei asianlaita olekaan sellainen, vaan jos me olemmekin ikuisuusolentoja, täällä aistimaailmassa koulua käyviä, jotta kasvaisimme kansalaisiksi korkeampaan maailmaan, jos jokainen täällä meitä kohtaava kärsimys on ainoastaan tässä tai jossakin edellisessä olemassaolossa tekemiemme erehdysten tarpeellinen seuraus, ja jos tämä kärsimys on myös korvaamaton parannuskeino itse lyömiimme haavoihin, silloinhan itsemurhan täytyy olla vaarallisimpia tekoja, joita ihmishenki voi itselleen tehdä. Jos on olemassa jumalallinen maailmanhallitus ja jos löytyy rakastava sunnitelma tässä tapahtumien näennäisessä ihmiselämän muodostavassa sekasorrossa, lienee selvä, etten voi väkivalloin vetäytyä pois jumalallisesta johdosta. Se olisi silloin voimaton ja minä olisin vahvempi, eikä se silloin olisikaan jumalallinen. Jos kärsimykset ovat välttämättömiä henkeni siveelliselle kehitykselle, täytyy rakastavan kaitselmuksen antaa ne taas minulle. Ei auttanut, että koetin itsepäisesti poistaa ne itseltäni, sillä ne tulevat taas seuraavassa olemassaolossa enkä pääse niistä ennen kuin olen oppinut kantamaan niitä sillä tavalla, että ne koituvat minulle siunaukseksi.
(Oscar Busch: Jälleensyntyminen, karma ja kuolemanjälkeinen elämä)

PEKKA ERVAST: ITSEMURHA EI OLE OIKEA RATKAISU

Eripainos Ruusu-Risti lokakuu n:o 8/1977 (Esitelmä Helsingissä 18.10.1925). Lyhennelmä (14 s.)!

Lue teksti kokonaisuudessaan!

Nyt meidän pitää luoda silmäys itsemurhan seurauksiin. Kun tutkimme ilmiöitä, jotka seuraavat itsemurhan tekoa kuolemanjälkeisessä elämässä, silloin vasta kykenemme paremmin arvostelemaan itsemurhaa. Teemme näet sen huomion, että puolueettomasti katsoen itsemurha on hullu teko. Ja miksi? Sen tähden että kaikista silmiinpistävin ilmiö, kun tutkimme itsemurhaajien kohtaloa kuoleman jälkeen, on useimmissa tapauksissa se, että kuolema tuli heille suurena yllätyksenä; he eivät ollenkaan osanneet aavistaa, mitä kuolema on, sillä he luulivat: kuoleman perästä tulee lepoa tai kaikki on lopussa tai joka tapauksessa elämä silloin on helmpompaa. Näin he luulivat ja siinä he pettyivät, sillä

1) kuolema ei lopettanut, he jäivät olemaan,

2) kuolema ei ollut lepoa, vaan se tuli heille suureksi vaivaksi,

3) kuolema ei ollut heille helpompaa, vaan tuskallisempaa kuin elämä maan päällä.

Mikä näet useimmissa itsemurhaajissa on vallitsevana tunteena kuoleman jälkeen? Mikä se on niin perin toisenlaista, kuin mitä he olivat aavistaneet? Se, että he ovat aivan yksin!

Monelle itsemurhaajalle on kuoleman hetkellä tai vähän ennen tullut mieleen pieni kuoleman pelko, joten itsemurha tavallaan on ollut rohkea teko. Surmatessaan itsensä monen on täytynyt rohkaista mieltään. Mutta mitä tuo hetken epäröinti ja pelko on aiheuttanut kuolemantakaisen tilan suhteen? Se on merkillinen psykologinen voima. Se aiheuttaa, että itsemurhaaja kalman tilassa elää yhä uudestaan kaikki syyt ja kaikki hetket, jotka kävivät itsemurhan edellä, ja sitten itsemurhan teon ja heräämisen tunnelmat toisella puolella. Tämä luonnottomasti ärtyneen muistin esiinloihtima kuvasarja toistuu yhä uudestaan. Onneton vainaja on kuin orava pyörivässä häkissään, jota ei saa pysähtymään. Tämä on vaikea ja tuskallinen kokemus monelle itsemurhaajalle.

Jokaisella ihmisellä on karman määräämä elinikä eli elinvoiman määrä. Kun ihminen tappaa itsensä, on hän heittänyt fyysisen ruumiinsa syrjään, mutta ei ole voinut lyhentää omaa ikäänsä. Hän jää sen tähden olemaan tänne maan piiriin, kunnes hänen elinvoimansa muuten olisi kulunut loppuun.

He jäävät yksinäisyydessä oleskelemaan maan ilmapiirissä, ja joko he yhä uudestaan elävät läpi kamalan tekonsa, tai sitten he harhailevat kuin asumattomassa erämaassa ja tuntevat sanomatonta ikävää. Nämä vainajat mielellään tunkeutuvat ns. mediumin luo tai sitten sellaisen ihmisen luo, joka itse hautoo itsemurha-ajatuksia. Joutuessaan kosketukseen maan päällä elävän ihmisen kanssa, he aivan kuin imeytyvät häneen, ja heidän sielussaan soi haikea tunne: "Voi kuinka olen yksin, etkö sinä voisi tulla minulle toveriksi?" Ja heidän sanomaton ikävänsä heijastuu maan päällä elävän sieluun, tukien ja vahvistaen tämän omia ajatuksia ja tunnelmia. Siten itsemurhaajat melkein tahtomattaan joutuvat elävien kiusaajiksi. Ja jos he joutuvat mediumin yhteyteen, niin että voivat ilmaista ajatuksiaan eläville, silloin he niin riemastuvat sellaisesta tilaisuudesta, että useimmiten kertovat omasta katumuksestaan ja miten vaikea heidän on olla. Mutta mediumin yhteyteen joutuminen on sangen epäedullinen itsemurhaajalle, sillä se pitkittää hänen oloaan kalman tilassa ja vaikeuttaa nousua tuonelaan.

Olemme tähän saakka puhuneet itsemurhan seurauksista ainoastaan kuolemanjälkeisessä elämässä, mutta täytyy ottaa huomioon, että itsemurhalla on seurauksensa tulevassa maallisessakin elämässä. Ihminen on jälleensyntyvä olento, sen tähden hänet lähetetään elämän kouluun yhä uudestaan, jotta vähitellen oppisi läksynsä. Jos ihminen siis jostakin syystä murhaa itsensä, joutuu hän seuraavassa elämässä uudestaan samanlaisiin tilanteisiin; uudestaan tulevat hänen eteensä samat vaikeudet. Taas ne kysyvät häneltä: jaksatko nyt voitta itsesi?

Meidän täytyy juuri oppia voittamaan itsemme, voittamaan karmamme, niin kuin sanotaan. Jos olemme "orjia talossa", emme ole vielä saavuttaneet elämän päämäärää. Meidän täytyy tulla "pojiksi taloon", kuten Jeesus sanoo, ja se merkitsee, että emme saa mitään kärsimyksiä paeta, emme koskaan olla raukkamaisia. Meidän täytyy oppia kantamaan ristimme iloisin mielin, voittamaan itsemme ja olosuhteemme. Se on asetettu meidän kaikkien tehtäväksi.

... Yritetään itsemurhaajiakin kuolemanjälkeisessä elämässä ohjata ja opastaa, joskin on vaikea päästä heidän puheilleen siinä ilmapiirissä, etenkin niiden, jotka elävät ennen kuvatussa oravanmyllyssä. Mutta niin pian kuin saa heidän mielensä hereille, ovat hekin vaikutuksille alttiita. Heille selitetään mikä elämä on ja missä he ovat erehtyneet. Kauneimpia näkyjä kuolemanjälkeisessä elämässä tarjoaakin itsemurhaaja, joka auttajansa kautta on päässyt selvyyteen erehdyksestään ja tuntee olevansa täynnä katumusta. Auttajansa taluttamana hän saapuu elämän ja kuoleman Herran luo, Kristuksen luo, ja langeten Hänen jalkojensa juureen polvilleen, hän nostaa kyyneleisen katseensa kohti sitä loistavaa olentoa, joka seisoo hänen edessään, ja tunnustaa:

"Oi, kuinka olen pieni ja huono, kuinka olen erehtynyt elämän suuresta tehtävästä. Mitenkä minun nyt käy? Voinko ollenkaan sovittaa tekoni? Onko minulle, Herra, mitään armahdusta?"

Ja silloin tuon kirkkaan ja loistavan olennon silmistä säteilee iankaikkinen rakkaus, ääretön laupeus ja armo, ja hänen äänensä sävy on kuin taivainen soitto, kun hän lempeästi vastaa:

"Minä ymmärrän sinua, lapseni, ja annan sinulle anteeksi. Nouse ja käy työhön, mutta älä enää syntiä tee."

Ja miksi emme lopuksi sanoisi jotakin itsellemme? Me, jotka elämme tässä näkyvässä maailmassa, me voimme varmasti olla avuksi monelle sairaalle sielulle, voimme varmasti estää itsemurhiakin tapahtumasta, jos sydämellämme ja sielullamme tahdomme olla mukana maailman suruja lievittämässä, jos yksityisessä elämässämme kukin tahollamme ojennamme auttavan käden, lausumme rohkaisevan sanan, luomme ymmärtäväisen katseen ja aina muistamme Mestarin neuvon: "Mitä tahdotte, että toiset teille tekevät, se heille tehkää!"

RAKKAUDEN SILTA

Friedrich Rittelmeyer, kirjoittaa teoksessaan "Gemeinschaft mit den Verstorbenen", Yhteys vainajiin, sanoinkuvaamattoman kauniisti ja pyhästi sekä kuolemasta että suhteestamme vainajiimme. Kristiyhteisössä luetaan kuolemaan valmistautuvalle Johanneksen evankeliumin 17. luku, Kristuksen ylimmäispapillinen rukous. Rittelmeyer sanoo tästä:

"Täytämme ihmisen suurimmilla kuolinsanoilla, mitä koskaan on puhuttu maan päällä. Näistä sanoista tulee kuolevan viimeinen asunto. Ne muodostuvat hänelle Eliaan vaunuiksi, jotka vievät hänet suoraan taivaaseen. Ne muuttuvat hänelle valoisaksi enkelisaatoksi. Kristuksen jäähyväisrukous johtaa juhlaan, sanomattomaan ja jumalsuureen kuin ikuisuus itse."
Vainajien muistamisesta Rittelmeyer sanoo:
"Lähetämme parhaimpamme näkymätöntä siltaa myöten vainajillemme. Siitä tulee meille pyhä velvollisuus. Se on sielunravintoa heille ja meille, korkeimpien valtakuntien elämänaarre. Emme tahdo heitä takaisin luoksemme vaan valoon. Alhaalta tulee vain kantava rakkautemme. Me puhumme heidän kanssaan, mutta vain niin kuin ikuisen majesteetin läheisyydessä puhutaan. Kristuspyhyys on ilma, jossa hengitämme yhdessä. Opimme heidän kanssaan rakkautta, laajempaa, syvempää, jumalallisempaa kuin mikään inhimillinen rakkaus."
"Ei mikään temppeli voi olla pyhempi kuin se sielun valtakunta, jossa me elämme vainajiemme kanssa."
"He tulevat myös itse sanomaan meille, että he ovat myös päivisin kanssamme. Vaikka emme ajattelisikaan heitä, huomaamme, että meitä autetaan työssämme, että hyvät, valoisat ajatukset ympäröivät meitä, että siunaavat, suojaavat maailmat katsovat meihin. Alkaa hiljainen yhteistyö, loputtoman rikas, lämmittävä, jumalallisiin korkeuksiin johtava. Mutta vain Kristuksessa tahdomme mennä vainajiemme luo. Vain Kristuksessa tahdomme ottaa heidät vastaan."
"Rauhallinen, juhlallinen kiitollisuus kaikesta, mitä he ovat olleet, on se elämänelementti, jossa meidän tulee lähestyä vainajia."
"Monet ovatkin kokeneet, että heidän suhteensa vainajaansa on kauniimpi kuin suhde häneen oli hänen eläessään. Kun ajattelemme heitä, yksityiskohdat väistyvät ja kokonaiskuva astuu esiin. Pieni väistyy ja varsinainen sielu tulee näkyviin. Arkipäiväinen vetäytyy syrjään ja tähtiolemus astuu esiin."
"On usein sanottu: 'Sano se, mitä sanoisit ihmiselle, kun hän on kuollut, niin kauan kuin hän vielä elää'. Eikö yhtä hyvin voi sanoa: 'Näe ihminen kun hän vielä elää, sellaisena kuin näkisit hänet hänen kuoltuaan.'"
(Kaarina Lindbladin artikkelista Takojassa n:o 1/1991)
Kirjassaan "Meditaatio", Friedrich Rittelmeyer käsittelee samaa aihetta näin:
"Vainajia tulisi aina lähestyä rauhallisella juhlamielellä, ei kiihkein odotuksin ja itsekkäin tunnelmin, vaan kiitollisin mielin siitä, että he ovat olleet ja ovat olemassa. Parhaiten siinä onnistuu muistelemalla hetkiä, joita vietti heidän kanssaan rauhallisessa, ystävällisessä ja inhimillisessä hengessä. Perusvireenä tulisi olla: Elä sinä rauhassa yläsuuntaan! Minä kyllä selviän maan päällä! Eläessäsi ylös valoa kohti älköön minulta sinulle virratko täältä alhaalta mitään muuta kuin sinua kantava rakkaus. Ympäröiköön tämä rakkaus auttavana voimana sinut! Omista vaikeuksistani en halua kertoa sinulle, vaan ilahduttavista kokemuksistani, kaikesta osakseni tulleesta henkisesti arvokkaasta!
Tällainen rakkaus on kuin vainajien luokse rakentamamme valoisa silta, jota myöten me voimme päästä heidän ja he meidän luoksemme. Ensimmäiseksi syntyy tunne, että olemme yhdessä heidän kanssaan. Tunnemme olevamme heidän kanssaan korkeissa saleissa. Silloin me myös päivän aikana saamme usein kokea heidän olevan lähellämme. He ovat ehkä jo taas poistuneet, kun heidän läsnäolonsa selviää meille. Mutta tunne siitä, että he auttavat meitä, on niin ihmeellinen lahja elämässä, että jo ensimmäiset aavistukset sen todellisuudesta muuttavat koko elämämme. Opimme tuntemaan niin syvää, läheistä ja kaunista keskinäistä yhteyttä, että emme ole ennen sellaisesta mitään tienneet. Katseellemme avautuu ennen tuntematon ihmiskunnan tulevaisuuden näkymä, jossa elävien elämä muodostuu yhteistyöstä vainajien kanssa ja vainajien elämä yhteistyöstä elävien kanssa." [...]
"Jos onnistumme siinä, ettemme yksinkertaisesti salli kuoleman valtaa edesmenneidemme suhteen, että edelleen elämme heidän kanssaan samalla tavalla kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hävinneet pois, vaan menneet edellämme, että kannamme sielussamme heitä puhtaan elämän maailmassa, jos tässä onnistumme, meissä syntyy tunne, että käyttäytymisemme auttaa juuri heitä.
Silloinkin, kun emme saa heihin yksittäisissä seikoissa mitään erityisempää yhteyttä, jo sen kautta, että annamme heidän hahmonsa, heidän katseensa, heidän äänensä, heidän parhaimman puolensa elää ja vaikuttaa muistoissamme, meille syntyy kokemus korkeammasta keskinäisen yhteyden muodosta. Emme tee eroa elävien ja kuolleiden välillä. Tunnemme kuolleita eläviä ja eläviä kuolleita. Kokiessamme vainajien olemassaolon puhtaammin ja voimallisemmin kuin elävien olemassaolon, tarjoamme heille todellisen mahdollisuuden meidän kanssamme elämiseen. Me herätämme kuolleita."