Kiitos, anteeksi ja hyvästi, Rakas Äiti!

Piirrokseni äidistä v. 1995

Äitini joutui syyskuussa sairaalaan. Olin tottunut siihen että hänellä saattoi olla muutaman päivän reissuja, ja viime aikoina ne tuntuivat lisääntyneen, mutta tämä pitkittyi kolmeen viikkoon; hoito näytti alkaneen purra - niin kertoi minulle soittanut lääkäri - mutta jo seuraavana aamuna 15.10. tuli puhelu hoitajalta: äitini oli kuollut. 4.30 hän oli käynyt avustettuna vessassa, 6.00 hänet löydettiin elottomana. Se oli yllätys myös häntä hoitaneelle lääkärille. Koska kuolinsyy oli epäselvä, annoin tietenkin luvan lääketieteelliseen ruumiinavaukseen; samalla ajattelin sen antavan minulle hiukan lisäaikaa järjestelyihin. Häpeän sanoa, etten käynyt katsomassa häntä hänen ollessaan osastolla; jos olisin yhtään ajatellut nenääni pidemmälle... mutta toisaalta, ei se olisi mitään muuttanut. Silti ei koskaan pitäisi kuvitella että vielä on aikaa. Sitä ei voi tietää. Lääkäri kysyi minulta ennen hänen kuolemaansa, olenko huomannut hänessä muistamattomuutta, ja itse asiassa kiinnitin sellaiseen huomiota ensimmäistä kertaa vasta syyskuussa ennen hänen joutumistaan sairaalaan! Ilmeisesti hän oli alkanut jo disorientoitua tästä maailmasta. Onneksi hän sai kuitenkin pysyä enimmäkseen mieleltään järkevänä loppuun saakka; ruumis oli se joka alkoi antaa periksi jo vuosia aiemmin.  Muistan kuinka kerran käydessäni äitiä tapaamassa melkein järkytyin kun yhtäkkiä tajusin miten vanhalta ja raihnaiselta hän näytti! 

Samana päivänä töiden jälkeen menin suoraan sairaalaan, jonka kappeliin äitini ruumis oli minua varten tuotu ja laitettu esille. Lausuin aluksi ja lopuksi kolme Daimokua gashon* ja kumarruksen kera. Sanoin hänelle, "kiitos, anteeksi ja hyvästi, rakas äiti", sekä "Kristus olkoon sinussa, Hengen maan Valo loistakoon sinulle", joka on peräisin Kristiyhteisön hautauskaavasta (kuulun yhä Kristiyhteisöön, vaikka se ei tarkalleen ottaen vastaa henkilökohtaista vakaumustani enää). Meditoin puoli tuntia hänen ruumiinsa äärellä, elottomia kasvoja tuijottaen. Painoin suukon hänen kylmälle otsalleen. Suosittelen ehdottomasti kaikille, että he menisivät vähintäänkin katsomaan kuolleen läheisensä ruumista: se on yhtä luonnollinen kokemus kuin vastasyntyneen näkeminen ja mielestäni myös hyvin terveellinen muistutus! Muoto oli tyhjä, sen elävöittänyt liekki oli poissa - ei sammunut, vain poissa. Äitiä oli melkein vaikea tunnistaa, koska se ei enää ollut hän - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Myöhemminkin jotkut viralliset tahot puhuivat "vainajasta" tarkoittaessaan ruumista, kuten minä sitä suoraan nimitin; ikään kuin kyseessä olisi vielä joku, vaikka se oli vain jokin joka aiemmin kuului jollekulle - tai oikeastaan ei edes kuulunut, vaan oli vain lainassa. "Ei vanhoissa kuorissa ole mitään murheellista", sanoi Pikku Prinssi.

Vaivihkaa hän on astunut Suureen Hiljaisuuteen... mikä voisikaan olla luonnollisempaa meille maan hiljaisille. Ehkä sitten seuraa tosiaan Rauha ja Lepo tämän elämän vastapainoksi. Ei yhtään huono ajatus.   

[* Daimoku: Nichiren-buddhalaisuuden mantra: Nam Myoho Renge Kyo, "ylistys Lootus-sutran Mystiselle Laille"; Gasho: käsien ele, jossa kämmenet laitetaan yhteen rinnan eteen - rukous, tervehdys, kiitollisuus, kunnioitus...]

Juuri tällaiset kokemukset johtivat Siddharta Gautaman etsimään valaistumista ja tulemaan Buddhaksi:

Yhtäkkiä 29 vuoden iässä hän kohtasi pysymättömyyden ja kärsimyksen. Tehdessään harvinaisen käynnin ylellisen palatsinsa ulkopuolelle hän näki ensin jonkun toivottoman sairaan. Seuraavana päivänä hän näki raihnaisen vanhuksen ja sitä seuraavana päivänä kuolleen henkilön. Hän oli hyvin poissa tolaltaan oivallettuaan, että vanhuus, sairaus ja kuolema odottivat lopulta jokaista, jota hän rakasti, eikä hänellä ollut tarjota heille suojaa tältä.

(Buddhalaisuus.fi: Kuka Buddha oli?)

Pelko ei ole se mitä perimmäisten asioiden äärellä tuntee, vaan syvä kunnioitus Elämän (ja Kuoleman) Majesteetin edessä. Miksi pelätä sellaista, mikä tulee meidän kaikkien osaksi yhtä luonnollisesti kuin olemme syntyneet tähän maailmaan? Me olemme kaikki samanarvoisia kuolemassa, ja kaikki yhtä yksin astumme kynnyksen yli. Kuolema ei erottele, ja blogin esipuheessa teen selväksi etten usko meitä jaettavan eri paikkoihin ja kohdeltavan eri tavalla. Karma ja uudelleen syntyminen pitävät huolen "oikeudenmukaisuudesta". Ja kun niin moni läheinen ja rakas on jo mennyt verhon taa, kuinka siellä voisi odottaa mitään pahaa? Niin kuin Platon sanoi: "Kukaan ei tiedä kuolemasta edes sitä, onko se paras kaikista hyvistä asioista. Mutta me pelkäämme kuolemaa ikään kuin tietäisimme varmasti, että se on pahin kaikista pahoista asioista." Ja vaikka monilla meistä - minä mukaan lukien - voi olla hyvinkin varmoja ajatuksia siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen (vai tapahtuuko mitään), niin tosiasia on ja pysyy, että kukaan meistä ei oikeasti tiedä! On typerää ylimielisyyttä jos ei tätä kykene tunnustamaan. Toisaalla olen kertonut että vaikka pidänkin kuolemanrajakokemuksia sinänsä todellisina, niin sen lisäksi mikä niissä on universaalia, mielestäni on myös paljon sellaista ainesta joka on kunkin ihmisen oman mielen tuottamaa ja tämä pitäisi pystyä erottamaan, joten niitäkään ei aina voi ottaa ihan sellaisenaan yksityiskohtaisena todisteena, vaikka kokijalle itselleen ovatkin varmasti merkityksellisiä.

Itkin ainoastaan ensimmäisenä päivänä. Koin myönteisenä sen että se sattui enemmän kuin osasin odottaa. Sen jälkeen tiedostaminen siirtyi tunteen tasolta ajatuksen tasolle, ja kaikkiin niihin huoliin mitä tästä aiheutuu. Olen etukäteen ollut huolissani siitä että joudun kantamaan kaikki velvollisuudet harteillani, mutta toisaalta minähän olen usein huolissani asioista ja aina kaikki kuitenkin menee parhain päin! Nyt koin vain hetkellisesti sen tunteen, että Verho kahden maailman välissä on ohentunut, mikä oli vahva edellisen puolisoni kuoltua; ero on ehkä siinä, että silloin minä itse aktiivisesti kurotin hänen puoleensa. Lisäksi tämä oli odotettavissa, vaikka pääsikin hieman yllättämään; on vain luonnollista että lapset hautaavat vanhempansa. Jos lasketaan vain ihmiset, olen kohdannut kuoleman näin läheltä nyt kolme kertaa. Isästäni olen kertonut aiemmin tässä blogissa, samoin edellisestä puolisostani. Joka kerta on ollut erilainen. Isääni minulla ei koskaan ollut minkäänlaista suhdetta, mutta hänen sukulaisensa auttoivat paljon järjestelyissä, ja hänellä oli reilusti säästöjä kattamaan kulut, ja enemmänkin. Puolisoni kanssa emme olleet virallistaneet suhdettamme; hänen isänsä pääasiassa hoiti viralliset asiat ja vanhemmat myös maksoivat kaiken. Minä sain kuitenkin päättää kaiken olennaisen. Yhteistä molemmissa kuolemantapauksissa oli se, että niistä koitui (lopulta) minulle siunausta monin tavoin. Nyt ensimmäistä kertaa joudun todellakin yksin vastaamaan kaikesta, ja äitini oli varaton. On surullista, että juuri eläkkeellä äitini joutui ottamaan kulutusluottoa kulutusluoton päälle tullakseen toimeen, ja ajautui myös ulosottoon. Hän oli samassa tehtaassa vuosikymmeniä, ja silti eläke ei riittänyt mihinkään; minun työhistoriallani ei näytä hyvältä...

Äidin jäämistöstä sain 
sentään uuden kauniin
kristallisen uhriastia-setin
alttarilleni

Laitoin alttarilleni valokuvan äidistä ja sytytin sen eteen tuikun, jota poltan päivittäin. Buddhalainen suruaika kestää 49 päivää, ja omituista kyllä, se päättyy täsmälleen äitini syntymäpäivään 4. joulukuuta. Tänä aikana omistan päivittäiset Gongyoni** hänelle, lukemalla alkuun tietyn meditaation, ja lopuksi yritän edes vähän aikaa harjoittaa tiibetiläiseen tapaan Phowaa - eri traditio, mutta buddhalaisuutta kaikki tyynni - mikä on kyllä vaikeaa, mutta tuntuu myös vaikuttavalta. Se on toki paljon enemmän kuin minä edes kykenen ymmärtämään, mutta yksinkertaisimmillaan pyrin visualisoimaan äitini, kultaisen valon hänen ylleen, valossa Buddhan hahmon, ja kuinka valo virtaa häneen ja lopuksi hän sulautuu valoon. Totta kai tiedostan: liian vähän liian myöhään. Vaikka uskonkin henkisten harjoitusten merkitykseen, kun ajattelee miten paljon enemmän olisin voinut tehdä hänen hyväkseen kun hän oli elossa, se on vähän sama kuin rukoilisi jonkun hädänalaisen puolesta sen sijaan että konkreettisesti auttaisi häntä jollain tapaa. Toki vilpitön hyvä tahto on puolet prosessista, mutta jos se ei ruumiillistu hyvinä tekoina, prosessi myös jää puolitiehen, kauniiksi ajatukseksi.  Arvokkain uhri loppujen lopuksi olisi ollut omistaa aikaani äidille kun se oli mahdollista.

[**Gongyo, "ahkera harjoitus", Nichiren-buddhalaisuudessa kahdesti päivässä alttarin edessä suoritettava liturgia, jossa resitoidaan Lootus-sutraa ja lausutaan Daimokua.]

Olen esim. kotihoidon joskus soittaessa kokenut sanattoman paineen siitä että olen itsekäs ja välinpitämätön - mutta ehkä se on pikemminkin ollut syyllisyys omassa mielessäni, joka on tuon ajatuksen saanut aikaan. Tänä vuonna pitkästä aikaa lienee taas tarvetta vuoden vaihteen irtipäästämis-rituaalilleni, josta jo olin luopunut, koska nykyään en enää yleensä kadu mitään. Viimeksi se oli erityisesti tarpeen puolisoni kuoltua. Tästä voikin päätellä, että läheisen kuolema yleensäkin aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Eihän mikään rituaali saa tehtyä tekemättömäksi - tai tässä tapauksessa pikemminkin muuta sitä että ei tehnyt tarpeeksi - mutta koska sitä nimenomaan ei voi enää muuttaa, on turha kantaa taakkaa sydämellään. Se mikä on mennyt, on mennyt: vain itseään voi muuttaa ja luoda sitä kautta parempaa tulevaisuutta; sehän on myös "karman" - joka tarkoittaa yksinkertaisesti tekoja - syvin olemus: sen metafyysisempiä tulkintoja ei tarvita. 

Nirvana-sutra lausuu: "Ihmiset ovat kärsineet alkaen lukemattomia kalpoja sitten. Luut jotka jättää taakseen kalpana, kasautuvat yhtä korkeiksi kuin Vipula-vuori lähellä Rajagrihaa, ja maito jota imee, vastaa neljän meren vettä. Veri jota vuodattaa, ylittää veden määrän neljässä meressä, ja niin myös kyyneleet joita vuodattaa surussa vanhempien, veljien ja sisarten, vaimojen, lapsien ja sukulaisten kuoleman vuoksi. Ja vaikka käyttäisi kaikki kasvit ja puut mitä maassa kasvaa neljän tuuman paloina  pitääkseen tukkimiehen kirjanpitoa niillä, ei voisi laskea kaikkia vanhempia joita on ollut menneissä elämän olemassaoloissa." Nämä ovat sanoja jotka Buddha lausui maatessaan salpuulehdossa elämänsä viimeisenä päivänä. Sinun pitäisi kiinnittää mitä tarkinta huomiota niihin. Ne merkitsevät että vanhempien määrää, jotka synnyttivät sinut alkaen lukemattomia kalpoja sitten, ei voida laskea edes tukkimiehen kirjanpidolla katkomalla kaikki kymmenen suunnan maailmoissa kasvavat kasvit ja puut neljän tuuman paloiksi.

- Nichiren

 Olin muutenkin jo ennen tätä pohdiskellut omaa epätäydellisyyttäni ja keskeneräisyyttäni Buddhalaisella polulla, ja nyt se vain korostuu. On helppo sanoa että "olenhan vain ihminen", mitä olen käyttänyt paljon selittelynä sille että ei edes yritä... Koskaan en ole tuntenut itseäni näin alhaiseksi. Tuntuu kuin olisin hylännyt äitini, jättänyt yksin. Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun esimerkiksi julkaisin blogikirjoituksen, "Omahyväisyys - narsismi - itsetunto". Jos on vain tasaisen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei ole kipinää, liikettä, haastetta... ELÄMÄÄ. Taannoin ajattelin että olen ikään kuin pysähtynyt paikoilleni, mutta nämä ajatukset ja tunteet todistavat että niin ei ole. KIITOS siitä! Edistystä omassa kehityksessä tapahtuu, mutta se on niin hienovaraista ettei sitä yleensä huomaa. Ylpeilen yleensä pään tiedolla, joten on terveellistä tulla nöyryytetyksi huomaamaan vajavaisuutensa sydämen sivistyksessä. Ehkä tämä on se siunaus mikä minun pitää saada tästä kuolemasta.

Minä ja äiti 1970-luvulla tätini
luona Haapamäellä

Äidin sairaalassa olon pitkittyessä pohdin omaa äiti-suhdettani. Lapsena minä olin arka mammanpoika, ja toisaalta vaikka tavallaan kehuskelen sillä että sain alle kouluikäisenä koluta vapaasti lähimetsiä ja kiipeillä puissa, muistan yhdenkin kerran kun olin johdattanut kaverini kauas pihapiiristä ja yhtäkkiä heidän vihaiset äitinsä ilmestyivät paikalle. Paitsi ei minun äitini. En silti syytä häntä mistään. Ei hänkään sille mitään mahtanut että perheessämme vallitsi puhumattomuuden kulttuuri, jossa ei liiemmin osoitettu tunteita. Eiköhän se ollut siirtynyt sukupolvelta toiselle. Eikä introversiossa sinänsä ole mitään pahaa. Olen minäkin introvertti, mutta en ehkä ihan niin paljon: koin tapaamiset ja puhelut kiusallisena, koska hänestä ei saanut paljoa irti ja senkin vähän joutui kiskomaan ulos. Kuitenkin edesmennyt puolisoni onnistui saamaan häneen yhteyden, ja ihmettelin aina heidän keskinäistä suhdettaan - minä kuulin aina kaikki äitini asiat puolisoltani. Uutinen hänen kuolemastaan saikin äitini kyyneliin. Toisaalta tullessani ulos kaapista yhden nolostuttavan salailuyrityksen jälkeen ja ollessani jo puolisoni kanssa, tein sen kirjeellä, jonka mukaan liitin Setan esitteen. Kului vähän aikaa, äitini soitti ja kysyi onko kaikki hyvin kun ei ole mitään kuulunut, lopuksi sanoi terveisiä puolisolleni. Yksinkertaista, vähin sanoin! Sen enempää en olisi kaivannutkaan.

Nykyinen puolisoni ei myöskään ole sellainen super-ekstrovertti kuin edesmennyt puolisoni, vaikka hänellä juttua riittääkin tuttujen kesken, joten hän ja äitini eivät oikein koskaan osanneet kommunikoida - enhän minäkään meinannut osata äitini kanssa! Äiti oli silti ainoa ulkopuolinen todistaja häissämme maistraatissa. 

Minulla ei ole epäilystäkään että me lapset olimme hänelle tärkeitä. Mutta minä en osannut arvostaa häntä tarpeeksi. Kaipaan jopa niitä lyhyitä puheluita ja käyntejä hänen luonaan, jotka koin usein muka kiusallisina. Olen menettänyt viimeisen ankkurin varhaislapsuuteeni; juureni, jotka ovat perusta sille että minusta tuli minä, on revitty irti. Ei se ollut huono lapsuus, vaikka muistankin pelänneeni monia asioita, ja kieltämättä mieleeni ei nouse mitään lämmön ja rakkauden täyteisiä muistoja, vaan monenlaisia tilanteita jotka lapselle tuottivat turvattomuuden tunnetta, ja jotka suoranaisesti aiheutuivat vanhemmistani, heidän käyttäytymisestään. 

Äitini elämästä ennen minua en tiedä mitään, paitsi hajanaisia katkelmia; en tiedä hänen ajatuksistaan, toiveistaan, haaveistaan. Ei ole kauaa siitä kun hän kertoi minulle että mies, jonka kanssa hän oli ennen isääni, on kuollut; siinä kaikki. En kysellyt enempää, koska olin niin tottunut hänen tapoihinsa etten edes odottanut vastausta mihinkään. 

Joudun nyt omin päin selvittämään kaikki käytännön asiat, koska juuri mistään ei ole mitään tietoa. Ajatelkaa ihmiset läheisiänne, ja pistäkää edes paperille kaikki tärkeät asiat! Niin minä teen. (Ja myös: älkää säilökö vuosia vanhoja laskuja ja kuitteja nurkissanne, vaan arkistoikaa mappiin ajankohtaiset paperit ja hävittäkää tarpeettomat!) Joskus kauan sitten kysyin äidiltäni miten hän toivoo asiat järjestettävän kuoltuaan, ja hän vastasi hyvin perinnäiseen tapaan että "eihän sellaista viitsi ajatella"! Kyllä pitäisi, juuri silloin kun siihen on vielä aikaa - jos ei itsen niin ainakin läheisten vuoksi! 

Ensimmäinen iso asia oli palvelutalo-yksiön irtisanominen. Avaimet takaisin kotihoidolta ja turvapalvelulta ja lääkeautomaatin ja turvapuhelimen palautus heille, rollaattori kaupungin apuvälineyksikköön. Sähkösopimuksen, puhelimen ja netin (äitini maksoi itse laskunsa nettipankissa!) irtisanominen, sekä lehtitilauksen lakkauttaminen. Osoitteen muutos postin nettilomakkeella äitini puolesta vain postille (ei digi- ja väestötietovirastoon), minun osoitteeseeni ja minun nimeni c/o-nimenä. Asunnon tyhjennys, josta jouduin maksamaan omalla kustannuksellani 300€ - muuta vaihtoehtoa en nähnyt, mutta se onkin ainoa kustannus jonka aion maksaa. Pidin vain muutaman tavaran, jotka toin tilataksilla kotiin. Tyhjentäjä oli sama firma, jolle kuusi vuotta sitten myin puolisoni antiikkimööpeleitä pilkkahintaan. Äidilläni vain ei ollut mitään arvokasta. Onneksi asunto oli pieni ja siisti kolmen vuoden asumisen jälkeen, vaikka siivooja kävi vain kerran kuussa, joten siivous oli helppoa: uuniakaan ei oltu koskaan käytetty. 

Digi-ja väestötietovirastosta sanottiin ettei kuolintieto vielä näy järjestelmässä, ja minun pitäisi odottaa kuolintodistusta; lukemani perusteella sen kirjoittaa ruumiinavauksen tekevä lääkäri. Vasta sitten voin saada virkatodistuksen äidistäni hänen pankkiasioitaan varten. Ilman sitä en voi vielä hakea sosiaalitoimesta hautausavustusta, enkä niin ollen myöskään asioida hautaustoimistossa. Omaisilla ei ole lain mukaan velvollisuutta maksaa varattoman ihmisen hautausta, se on syytä pitää mielessä! Laskujeni mukaan on mahdollista selvitä tonnilla. Tietenkin se tarkoittaa että kuolinilmoitusta ei julkaista, ja tuhkat haudataan muistolehtoon, jolloin uurnaa ei tarvita, eikä mitään virallista muistotilaisuutta pidetä, ainoastaan pieni kahvihetki kotona lähimpien kesken. Alunperin ajattelin, ettei edes nimilaattaa hautausmaan muuriin, mutta se ei paljoa maksa, joten maksan sen omalla kustannuksellani (se ei ilmeisesti ole sellainen kulu, jonka voi maksaa suoraan kuolinpesän tililtä ennen perunkirjoitusta); varaan täysin anonyymin lähdön itselleni. Äitini oli joka tapauksessa hyvin vaatimaton ihminen, ei hän paremmasta välittäisikään, ja kerran varmistinkin että hän tyytyy halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Ja sama koskee minua itseäni; haluan pyrkiä helpottamaan ennen kaikkea nykyisen puolisoni taakkaa sitten aikanaan niin henkisesti kuin taloudellisestikin - tämä oli taas tarpeellinen muistutus siitä; valmistautumista ei kannata lykätä, koska ei voi tietää milloin on liian myöhäistä. Tämä onkin taas yksi elämän virstanpylväs, konkreettinen merkki siitä että minulla itselläni on jo enemmän vuosia takana kuin edessä. Voit yrittää vältellä asiaa, mutta kuolemaa ei kukaan voi paeta; aina se seuraa kintereillä, ja kerran vääjäämättä tavoittaa sinut. 

Reilun parin viikon kuluttua minulle soitettiin sairaalasta, että hautauslupa ja kuolintodistuksen kopio voidaan lähettää minulle; ruumiinavaus oli tehty jo edellisellä viikolla - nopeaa toimintaa, loppujen lopuksi. Peruskuolemansyy oli sydämen kasvain; välitön kuolemansyy keuhkoveritulppa. Silti edelleen kesti että kuolintieto päivittyi väestötietorekisteriin; se näkyi noin viikon kuluttua tästä, eli reilut kolme viikkoa kuolemasta. En pystynyt tilaamaan virkatodistusta äidistäni nettilomakkeella - se ei toiminut oikein - joten oli pakko tehdä se puhelimitse; se toimitettiin pyynnöstäni joka tapauksessa sähköisesti, ja sekin oli  huono ratkaisu minulta: vaikeutena oli sen tulostaminen, johon minulla ei ole kotona mahdollisuutta, joten kesti pari ylimääräistä päivää ennen kuin onnistuin siinä. Kun vihdoin viimein pääsin pankkiin, se oli positiivinen yllätys: tilanne ei ollut niin huono kuin kuvittelin. Ei niin, että sieltä mitään perintöä riittäisi, mutta varat kattavat halvimman löytämäni vaihtoehdon mukaiset hautauskulut. Tunsin kiitollisuutta; jälleen kerran minun ei olisi pitänyt yhtään epäillä että Maailmankaikkeus toimii parhaakseni. Tosin tililtä oli mennyt marraskuun vuokra, joten jouduin sitä pyytämään takaisin; kuukausittain toistuva maksu piti poistaa maksupalvelusta, ja se piti tehdä lähettämällä nettipankissa viesti. Sitä ei voitu tehdä konttorissa, koska äitini tili oli eri Osuuspankissa.  Oli hyvä tietää, että marraskuun eläkkeet ja asumistuki maksetaan automaattisesti takaisin maksajille heidän sitä pyytäessään - minun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään. 

Oikeusaputoimisto pyysi tiedot minun ja puolisoni tuloista sekä menoista, kuten vuokra, laskeakseen olenko oikeutettu oikeusapuun perunkirjoituksessa. Kustannukset ovat 70€ kertamaksu + 110€/h, josta maksan omavastuuta 40%. Tilasin seurakunnilta sukuselvityksen, jossa saattaisi mennä aikaa monta viikkoa palvelun ruuhkautumisen takia; tarvittaessa verottajalta haetaan lisäaikaa. Vein ensi töikseni paksun nipun äidin laskuja sekä saldotodistuksen kuolinpäivältä oikeusaputoimistoon ennen sovittua puhelinneuvottelua. Lisäksi tarvitaan tilitapahtumat kuolinpäivästä alkaen (sitä ennen niitä ei anneta). 

Omasta vakaumuksestani riippumatta äitini toki haudataan perinteisin ev.lut. menoin, koska hän oli aina seurakunnan jäsen, vaikka en hänen uskomuksistaan mitään tiedä. Joskus kauan sitten tiedän hänen käyneen jonkun tuttavansa kanssa kirkossa ilmeisesti aika useinkin. Kuolemasta oli kulunut tasan kuukausi, kun soitin ensin ev.lut. seurakunnille ja varasin siunaustilaisuuden hautausmaan kappelissa - se olisi perjantaina klo 14, ja sitä varten saa palkallisen vapaapäivän - tuhkauksen ja tuhkan sijoittamisen muistolehtoon, sekä nimilaatan muuriin. Seuraavaksi kävin hautaustoimistossa, joka myi edullisia paketteja (kyllä, sellaisiakin löytää!): arkku (- uurna), pukeminen, kuljetus. Menin vahingossa ensin väärään liikkeeseen, ja pöyristyin heidän "halvimmista" hinnoistaan; kannattaa siis olla tarkka. 

Vuorossa hautajaispäivänä oli naispappi, mikä olikin minulle tärkein kriteeri; harkitsin kyllä kääntyä tutun papin puoleen - minulla oli kaksi vaihtoehtoa - mutta päätin etten mutkista asioita yhtään enempää. Sovimme tapaamisen kasvotusten hautajaisviikolla. Kanttorille ilmoitin musiikkitoiveeni, jotka ovat samat kuin edesmenneen puolisoni hautajaisissa alku- ja loppumusiikkina, siihen väliin en mitään muuta tahtoisikaan, mutta piti olla vähintään yksi virsi, joten valitsin suosikkivirteni 517 - sekin oli myös edesmenneen puolisoni hautajaisissa, hänenkin suosikkinsa. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Perheniemen opistossa 1992-93, useaan otteeseen: musiikkilinjan nuoret tykkäsivät laulaa sitä aamun avauksissa, joten siihen liittyy rakkaita muistoja. Se on jopa riemullinen, ja viimeinen säkeistö puhuu kuolemasta. Äidilläni tuskin oli lempivirsiä. Samoin valitsin lukukappaleeksi psalmin 23, josta aina olen pitänyt. Alkumusiikki oli Albinonin Adagio g-mollissa, loppumusiikkina Bachin kantaatti 147, "Kristus, Valo Valkeuden." Niiden väliin mahtuu tunteiden koko kirjo: aloitetaan haikeissa, surumielisissä tunnelmissa, ja päätetään toiveikkaisiin, jopa kohottaviin säveliin: tunsin kuinka oloni keveni Bachin alkaessa soida, vaikka ei tilaisuus missään vaiheessa ollut minulle liian raskas. Vein arkulle omasta ja veljeni puolesta molemmilta yhden ainokaisen valkoisen ruusun: ruusu on henkisenä symbolina läntinen vastine lootukselle (Nichiren-buddhalaisuuden pyhän tekstin, Lootus-sutran, alkuperäinen nimi sanskritiksi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen). "Kaunis, koruton tilaisuus", sanoi serkkuni. Varmasti äitini näköinen: hän lähti niin kuin eli. Ja se sopii myös minulle itselleni - ja itse asiassa itselleni haluan vieläkin vaatimattomampaa, uskokaa pois! 

Ymmärrän todella hyvin miksi Kristiyhteisön toimituksissa kuvaaminen yms. ei ole suotavaa, ja pidin siitä omasta puolestani kiinni myös nyt: olennaista on se mitä tapahtuu kunkin läsnäolijan sisimmässä juuri sillä hetkellä - sen voi tallentaa korkeintaan muistoihin, ja silloinkin vaillinaisesti koska hetki meni jo, se ei viivy eikä palaa. Kuten koko ihmiselämä. Takana voi olla jotain Ikuista, mutta se murtautuu aikaan vain välähdyksittäin. Parhaiten tällaiset hetket tallentaa esim. maalaamalla, tai kirjoittamalla runoksi. (Edellisen tein puolisoni kohdalla kolmen vuoden kuluttua - ks. "sydänleikkaus"; jälkimmäisen taas isäni kohdalla.)

Pieni myönnytys: toisen ottama kuva tilaisuudesta,
josta ei voi tunnistaa henkilöitä

Sukulaisia ei valita, he tulevat samassa paketissa kun synnyt tänne, ja minulla on todella löyhät sukusiteet; aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt tyystin, vaikka lapsena minulla toki oli paljon hyviä hetkiä esim. tätini luona Haapamäellä ja enoni luona Ähtärissä. Muutaman kanssa olen yhteydessä Facebookissa. Äiti piti heihin enemmän yhteyttä ja hänen myötään katkeaa sekin säie. Isän puoleiseen sukuun minulla ei koskaan ole mitään yhteyttä ollutkaan. Ei niin että inhoaisin sukuani, ei toki... se ei vain merkitse mitään erityistä. Miksi ihmiset, joihin sinut yhdistää veri, olisivat tärkeämpiä kuin hengenheimolaiset, sukulaissielut? Näin ajattelin jo nuorena ja ajattelen yhä. Esim. työtoverien kanssa täytyy tulla toimeen, koska heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä joka päivä; sukulaisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, ellei heidän kanssaan tule toimeen. Minä en ole ollut senkään vertaa tekemisissä sukuni kanssa, että tietäisin tulemmeko toimeen. Tämän asian kanssa sisäisesti hiukan kamppailin, koska en oikeastaan edes halunnut kutsua ketään. Tietenkään en voinut kieltää osallistumasta, ja he kutsuivat itse itsensä. Totta kai heillä oli oikeus, ja tiedän että äiti kyllä arvostaisi. Eihän tämä minun juhlani ollut. Eikä siitä silti mitään sukukokousta tullut, vain serkku ja kolme pikkuserkkua, jotka eivät edes voineet jäädä kahville (sääli, sillä olin valmistautunut siihen). En minä omiin hautajaisiini halua velvollisuudesta ihmisiä, joita en ole tavannut aikoihin ja jotka eivät tiedä minusta ja elämästäni mitään. En ole itsekään kokenut velvollisuudekseni osallistua sukulaisten hautajaisiin. 

Kaiken tämän keskellä joulu tekee tuloaan: minä olen ehdottomasti jouluihminen, joulumieli valtaa minut helposti. Ja kerran viikonloppuna tavalliseen tapaan puolisoni kanssa kaupungilla, tajusin yhtäkkiä olevani ONNELLINEN - jos siitä oli ikinä epäilystäkään... Hautajaisten jälkeen ja 49 päivän kuluessa umpeen, uusi lehti on kääntynyt ja äidin osalta tarina on tullut päätökseen ilman sen suurempaa draamaa. Se on vain osa elämää, ei sen enempää; toisin kuin kuusi vuotta sitten, tämä kuolema ei pysäyttänyt, järkyttänyt ja muuttanut koko elämääni. Jäljellä on vain perunkirjoitus, viimeinen muodollisuus siihen päälle.

Seuraavaksi saan saattaa rakkaan kissamme - joka tuli jo edesmenneen puolisoni aikana, ja jota äitini muutaman kerran kesäisin hoiti - rajan yli muutaman vuoden sisällä, ja sitten onkin minun vuoroni, jos luonnollinen järjestys säilyy (olenhan puolisoani vanhempi ja minulla on sydänsairaus). Paitsi jos joku ystävistäni ehtii ensin. Sitä en ollut tullut edes ajatelleeksi, ennen kuin muuan heistä mainitsi tästä mahdollisuudesta... 

Tämä antoi tarpeellisen sysäyksen kuolemaan valmistautumiseen. En halua että puolisoni joutuu tilanteeseen, jossa ei ole mitään tietoa mistään. Sovin tapaamisen hyvän ystävän kanssa kolmistaan, puhuaksemme tästä aiheesta, sillä koen että se keskustelu tarvitsee jonkun kolmannen läsnäolon, muuten aihe tulee liian kevyesti sivuutetuksi leikin laskun kera - jolle on toki paikkansa raskasta aihetta keventämään, mutta ei sen pitäisi jäädä vain sille tasolle. Olen myös tehnyt selväksi, että jos minusta tulisi puolisolleni lähinnä taakka ja rasite, on parempi erota ettei käy niin kuin minulle ja edesmenneelle puolisolleni: roikutaan löysässä hirressä kunnes kuolema meidät erottaa. Tärkein asia, mitä voin tehdä, on alkaa pistää rahaa sivuun pikku hiljaa. Laadin viimein valmiiksi tämän blogin sivun "Elämäni päättyessä" (ainahan sitä voi toki muokata), jossa kerron ajatuksiani oman kuolemani varalta, sekä uutuutena toisenkin sivun, "Nichiren-buddhalainen muistopalvelus", joka on mitä nimikin sanoo: olen suunnitellut sen itselleni. 

VNV Nation: From my hands

Suomennetut lyriikat: 

Niin paljon luulin että minun täytyisi sanoa. 

Vaikka yritän puhua, aikomukseni harhautuu. 

Emme voi välttää tosiasioita, jotka toivat meidät tänne. 

Olen tullut sanoakseni hyvästi. 

Valheet joita yritän kertoa omilla silmilläni; 

Ylpeyden teko, tahallinen kompromissi. 

Ole kiltti ja ymmärrä, kuinka revitty olen kun kävelen pois täältä. 

Minä suren hetkiä joita emme jaa. 

Jos olen aivan liian sentimentaalinen, pahoittelen. 

Ole kiltti ja ymmärrä, tällainen minä olen, ja tällainen minä tulen yhä olemaan kun olen kävellyt pois täältä. 

Tiedät etten ole epäystävällinen, kun sanon tulevaisuudessa että mennyt on vain mennyttä. 

Ei paluuta, ei sydämen muutosta. 

Mutta tämä on nyt, aika ei anna periksi. 

Ajatukseni paljastavat, niin helposti ilmiantavat. 

Kuinka kauan odotan täällä, sen jälkeen kun olet poissa. 

Mikään ei pääty, mutta en usko sitä nyt. 

Ole kiltti äläkä kävele pois täältä. 

Ja ollessani yksin, kun muistan nuo päivät, mikään ei muuta yhtä ainoaa tosiasiaa siitä kuka sinä olit minulle. 

Voi, tulkoon mitä tulee, ikuisesti loppuun saakka; huomaan niin vaikeaksi antaa sinun mennä. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Ei ole tarvetta surullisille hyvästeille. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Tiedän että on aika mennä, aika antaa tämän pudota käsistäni. 

MUUTOSTEN AIKA

 "Kiitos ja hyvästi!"

Päivitetty 3.3.2018

Blogissani Resurget Sol Fugiens kerron omasta henkisestä tiestäni, ja siihen suuresti liittyy myös
tämä kirjoitus, joka kuitenkin paremmin sopii tänne.

Marraskuussa 2015 avopuolisoni, jonka kanssa elin lähes 19 vuotta, menehtyi äkillisesti
sairaskohtaukseen. Varhain perjantai-aamuna olin lähdössä silloiseen työssäoppimispaikkaani.
Nukuimme eri huoneissa, koska hänellä oli univaikeuksia ja minun piti nousta aikaisin. Juuri kun
olin jo lähdössä ovesta, tulin yhtäkkiä tietoiseksi aavemaisesta hiljaisuudesta. Puolisollani oli
keinoläppä sydämessä ja se tikitti hyvin kuuluvasti. Jälkeenpäin ymmärsin että juuri sen äänen
puuttuminen oli asia johon kiinnitin huomioni. Löysin hänet makaamasta mahallaan lattialla sängyn
vieressä; olin juuri suorittanut ensiapukurssin ja yritin kääntää hänet, mutta hän oli liian painava.
Soitin 112:een. Ambulanssi tuli, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Poliisit tulivat, kuten aina kun joku
kuolee kotona, ja sitten ruumisauto. Soitin esimiehelleni ja opettajalleni, ja hain sairaslomaa.
Seuraavana päivänä oloni oli niin ahdistunut että menin ensiapuun, ja sainkin hyvin apua. Sain
lääkkeitä ahdistukseen ja nukahtamiseen (sinänsä tragikoomista, että olisin voinut päättää päiväni
pillereillä jos olisin halunnut), ja ennen kaikkea sain seuraavalle viikolle ajan debriefingiin
akuuttipsykiatrian polille. Jo välittömästi siellä käymäni keskustelun jälkeen ensimmäistä kertaa ajattelin että ehkä oli hyvä että puolisoni pääsi pois, koska hänen elämänsä oli niin vaikeaa, ja ehkä
minulla vielä on elämää edessäni. Sairaanhoitaja jonka tapasin, sanoi että minullahan on asiat hyvin
koska minulla oli ihmisiä joille puhua. Koin tarpeelliseksi puhua eri ihmisten kanssa vaikka samatkin asiat.

Heräsin äkillisesti todellisuuteen että se mihin suuntaan elämänkatsomukseni oli kehittynyt, ei
kantanut minua lainkaan tässä uudessa tilanteessa. Uskoni oli saattanut horjua, mutta ilman toivoa
en voisi elää! Oli kuin kuoreni olisi murtunut: minusta oli tullut hyvin sisäänpäinkääntynyt ja
katkera ihminen, ja pettymys ihmisiin oli muuttunut pettymykseksi itse Jumalaan. Nyt aloin avautua
ja uskoni ihmisiin palasi – olen kiitollinen niille muutamille, jotka antoivat minulle aikaansa! Jopa
yksinkertainen lause ”otan osaa”, jota ennen pidin tyhjänä hokemana, tuntui nyt merkitykselliseltä;
mitä muutakaan voisi sanoa – mitkään taikasanat eivät muuttaisi mitään! Isäni kuollessa vuosia
aikaisemmin – siitä kerron tämän blogin vanhimmassa kirjoituksessa – havainnoin ylimielisesti
sukulaisia jotka kyynelehtivät hautajaisissa ja sanoivat että ”nyt hän on paremmassa paikassa”;
minusta näytti etteivät he itsekään olleet sisäistäneet sanojaan, ja olin ylpeä siitä että säilytin
tyyneyteni. Mutta me emme olleetkaan läheisiä isäni kanssa. Kuinka naivi sitä voikaan olla kunnes
elämä opettaa! Luulin olevani täysin sinut kuoleman kanssa, mutta nyt löysin itseni
käsittämättömän mysteerin edestä. Käsittämätöntä, että ihminen joka on ollut vierelläsi lähes 19 vuotta, eräänä päivänä vain yhtä-äkkiä katoaa maan päältä. Mutta yhä vähemmän kuolemaa on syytä pelätä kun niin moni läheinen on mennyt rajan taakse, mukaan lukien rakkaat kissat. Jokaisen on hyvä muistaa miten hauras ihmiselämä on: jos haluat sanoa läheisellesi miten paljon häntä arvostat, älä jätä sitä huomiseen. Älä pidä mitään itsestään selvyytenä.

Kahteen viikkoon en syönyt juuri mitään, ja senkin jälkeen hyvin vähän ennen kuin ruokahaluni
palasi; parissa kuukaudessa menetin noin kymmenen kiloa. Kahteen kuukauteen en kyennyt
nukkumaan ilman lääkkeitä. Saatoin purskahtaa itkuun kesken hampaiden harjauksen. En katsellut
tallentamiani tv-ohjelmia, vaan ainoastaan sillä hetkellä lähetettäviä ja pelkästään suomenkielisiä;
se antoi jonkinlaisen tunteen etten ollut yksin. Yksinäisyys ja hiljaisuus jotka olin kokenut aina voimavarana, tuntuivat nyt painostavilta. Elin muistoissani; minne tahansa meninkin, kaikki
muistutti hänestä. Halusin muistaa hänet parhaimmillaan, ja ne hyvät muistot tuntuivat kovin
kaukaisilta; aivan kuin olisin menettänyt hänet jo kauan sitten ja jokin olisi kuollut jo aiemmin.
Samalla aika tuntui suhteelliselta: kun kaksi viikkoa oli kulunut, se oli kuin ikuisuus – ja hautajaisiin oli vielä kaksi viikkoa. Kun iltaisin join teetä ja katsoin televisiota, ihmettelin koska elämä alkaa tuntua ”normaalilta”; tein niin kuin yleensä aina minä tahansa iltana, mutta silti kaikki oli toisin... ja toisaalta melkein liian normaalia...
Kävin katsomassa taloja joissa olimme vuosien varrella asuneet. Tein lähes kaiken mitä tein ajatellen, että ”tuosta hän olisi pitänyt”. Tein kävelylenkkejä lähimetsään ja läheiselle hautausmaalle; hautausmaista olen aina pitänyt – niillä on rauhoittava vaikutus minuun. Nukuin puolisoni lapsuuden nallensa kanssa, jolle puin hänen puseronsa. Aloin iltaisin puhua puolisolleni, ja luin hänelle (ja samalla toki kertauksena itselleni) Pekka Ervastin teosofisia kirjoja elämästä kuoleman jälkeen. Aloin myös jälleen rukoilla, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Löysin itsestäni jälleen sen mitä tunsin häntä kohtaan parhaina päivinämme; Rakkaus on suurempi kuolemaa – se on se mikä jää: se vain muuttaa muotoaan puhtaasti henkiseksi.
Ensimmäisten parin viikon aikana kotonamme muutaman kerran joitain esineitä putosi/kaatui, mitä
pidin merkkinä puolisoni läsnäolosta henkisessä olomuodossa; en kerro yksityiskohtia, mutta se
tuntui todellakin enemmän kuin sattumalta. Odotin häntä myös uniini, mutta muut kuin minä
näkivät ne merkityksellisimmät unet.
Katsoin vanhan videon, jolle puolisoni oli tallentunut, ja nauroin hänen huumorilleen siinä; se toi ilon mieleen.
Toki myös nykyaikaisesti eräs hänen kaverinsa perusti muistoryhmän Facebookiin, johon sitten
postasin paljon kuvia hänen elämänsä varrelta, ja koska olimme nimenneet toisemme
perintöyhteyshenkilöiksi Facebookissa, ilmoitin hänen kuolemastaan ja myöhemmin lähettämällä
skannatun kuolinilmoituksen sain muutettua hänen profiilinsa muistosivuksi.

Ennen puolisoni kuolemaa elämänkatsomukseni oli tullut huomattavan synkäksi ja pessimistiseksi,
minkä vasta jälkeenpäin selvästi pystyin näkemään. Vaikka olin kokenut melkoisia pettymyksiä
etenkin uskonnollisten ihmisten taholta, pääsyy lieni kuitenkin parisuhde. Olimme jo pitemmän
aikaa olleet lähinnä kuin kämppäkavereita. Puolisoni oli alkoholisti; se oli nähtävissä jo silloin kun
tutustuimme – tapasimmekin baarissa – mutta pitkään aikaan en vain halunnut nähdä sitä. Ja se
paheni vuosien vieriessä, varsinkin sen jälkeen kun hänelle tehtiin kaksi isoa leikkausta. Hän
masentui ja alkoi myös lihoa. Muistan viimeisinä aikoina olleeni usein hänelle vihainen, enemmän
kuin mitään muuta. En itsekään ollut varmasti osaton, vaan otin ehkä etäisyyttä ja käperryin liiaksi itseeni. Tilanne ei voinut jatkua loputtomiin sellaisena, mutta ei sen olisi suonut päättyvän näin. Viimeisinä kuukausina hän huomautti etten ollut aikoihin sanonut rakastavani häntä; jäin sanattomaksi, enkä enää sanonut sitä koskaan hänen eläessään. On helppo sanoa että joskus olisi parasta vain erota. Kyllähän se mielessä kävi usein, mutta pelkäsin että hän romahtaisi täysin, joten uhrasin oman onneni hänen tähtensä. Loppuun asti hän halusi pitää kiinni illuusiosta että meillä menee hyvin: minä olin se ainut asia johon hän saattoi luottaa. Itsekin yritin valehdella itselleni ja rationalisoida ”rakkauden”. Hän itse eli paljon vanhojen hyvien aikojen muistoissa; aina kun hänellä oli kavereita kylässä, kuulin ne samat vanhat jutut yhä uudelleen. Kuten tuttu ev.lut. pappi, jonka kanssa myös puhuin, totesi: minun pitää hyväksyä ristiriitaisuus, valo ja varjo, että puolisossani oli myö puolia joista en pitänyt, eikä se vähennä hyvän arvoa; hän oli kokonainen ihminen.

 Nyt tuntui kuin puolisoni olisi vetänyt minua takaisin VALOON. Yhtäkkiä vuosia jatkunut musta kauteni, jolloin käytin ainoastaan mustia vaatteita, lakkasi, ja aloin käyttää värejä: se oli minun tapani kunnioittaa puolisoani – ei pukeutua surun väriin, vaan nousta pois synkkyydestä myös ulkoisesti. Myös kuolemassa on sekä valoa että varjoa, aivan kuten elämässä. Suru on pohjimmiltaan itsekästä, omaa menetystämmehän me suremme. Ei kuolema ole paha asia kuolleelle itselleen – kaikki kuolevat, ja monet paljon nuorempina ja traagisemmin.
Oli luontevaa kääntyä taas Kristiyhteisön puoleen, jonka löysimme yhdessä sinä vuonna kun tapasimme. Vain minusta tuli sittemmin jäsen, mutta puolisoni oli se joka loppuun asti koki sen omakseen vaikka itse olin ottanut etäisyyttä. Hän ei koskaan välittänyt uskonnollisista opeista eikä edes lukenut mitään henkistä kirjallisuutta; hänellä oli oma syvä henkisyytensä ja hän oli luonnostaan korkeasti moraalinen ihminen ja sydämen kristitty, mitä minä vain yritin olla, melko huonolla menestyksellä.
Onneksi puolisoni isä oli ymmärtäväinen ja itse asiassa tämän myötä meistä tuli läheisempiä kuin
ennen; emme olleet rekisteröineet parisuhdettamme puolisoni kanssa, joten lain edessä olimme
vieraita toisillemme. Toisaalta olin helpottunut että vältyin kaikelta byrokratialta. Hänet siunattiin
hautaan Kristiyhteisön menoin, vakaumuksensa mukaisesti. Ensimmäinen osa hautausrituaalista
suoritettiin kolme päivää kuoleman jälkeen sairaalan kappelissa, ruumiin ollessa esillä kasvot paljaina. Vain minä ja hänen isänsä olimme läsnä papin ja avustajan lisäksi. Totta kai itkin
nähdessäni hänet, mutta rituaalin sanojen myötä rauhoituin. Uskonnollisilla menoilla on todellakin
arvonsa elämän kriiseissä, voin vakuuttaa! 

Suutelin puolisoni kylmää otsaa, ja jäätyäni hetkeksi yksin leikkasin suortuvan hänen hiuksistaan, jonkinlaiseksi ”pyhäinjäännökseksi” kai.
Sain päättää värssyn kuolinilmoitukseen – jossa minut mainittiin ensimmäisenä ja ainoana nimeltä –
ja päätin hautajaisten musiikin. Saatoin häntä yksin kun hautaustoimisto siirsti hänen ruumiinsa
sairaalasta hautausmaan kappeliin. Hautajaispäivänä sovin myös kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa suruliputuksesta. Jokainen askel tällä matkalla oli tärkeä; se antoi tunteen että elän mukana ja saatan puolisoani hänen siirtymisessään toiselle tasolle. Hautajaiset olivat joulukuussa, ja moni kehui niitä kauniiksi – ylösnostaviksi pikemmin kuin maahan jättäviksi, toisin kuin luterilaiset hautajaiset. Saattoväkeä ei ollut paljon. Puolisoni oli sosiaalinen seuramies, mutta niin moni kaverisuhde oli hyvin pinnallinen; tässä nähtiin miten harvoja tosi ystäviä hänellä oli. Toisaalta monesta ihmisestä jotka olin tuntenut ainoastaan puolisoni kautta, tuli esiin uusia sydämellisiä puolia.
Hautajaisten jälkeen seurasi vielä uurnan lasku: kannoin uurnan painaen sitä itkien lujasti rintaani
vasten kun kävelimme hänen isänsä ja äitinsä kanssa sukuhaudalle, johon laskin sen ja lapioin
ensimmäiset mullat, hänen isänsä loput. Sittemmin tapanani oli viikottain käydä haudalla, sytyttää
Havin lasilyhty, jollaista puolisoni olisi arvostanut, ja pari suitsuketikkua. Tietenkään hän ei ollut
haudassa, vain hänen maalliset jäännöksensä, mutta jälleen täytyy sanoa että tällaisia traditioita ei
ole syytä väheksyä – ne voivat olla tärkeitä kiinnekohtia jälkeen jääville. 

Sairaslomaa pidin vain viikon ja yhden päivän – kieltäydyin kun minulle tarjottiin lisää; oli terveellistä päästä pois kotoa ja tehdä jotain mielekästä mikä vei ajatukset muualle. Esimieskin tuli halaamaan minua, mikä oli hieno ele! Palatessani työhön en toki viitsinyt jokaiselle vastaantulijalle kertoa mitä on tapahtunut, ellei siihen tullut luontevaa tilaisuutta, vaikka minusta tuntui että koko maailman pitäisi tietää. Ihmiset pälättivät niitä näitä eikä kukaan tajunnut että maailma oli romahtanut. Minua alkoi ahdistaa ja teki mieli huutaa. Ikään kuin olisi pitänyt teeskennellä normaalia kun kaikki oli hullusti.
Pelkäsin etukäteen kahden viikon joululomaa, mutta päätin siitä huolimatta viettää pyhät yksin enkä äitini kanssa, joka asui samassa kaupungissa. Halusin jatkaa rauhassa joka iltaisia keskustelujani puolisoni kanssa ilman että joku kummastelee sitä; lisäksi joulun viettäminen äidin kanssa olisi tuntunut kuin taantumiselta varhaisempiin vuosiin kun asuin hänen luonaan. Se oli ensimmäinen yksin viettämäni joulu ikinä. Ja yllättävää kyllä, kaikesta huolimatta tunsin jouluna vahvasti minua ympäröivän hyvyyden, valon ja rakkauden ilmapiirin. Se sai minutkin haluamaan olla sen arvoinen.  Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni ystävän mukana kauneimmissa joululauluissa. Jouluyönä sain kyydin Kristiyhteisön jumalanpalvelukseen, joka niin monia vuosia oli ollut meille merkityksellinen osa yhteistä joulun viettoa, paitsi aivan viimeisinä vuosina kun puolisoni ei enää jaksanut lähteä kirkkoon, enkä minäkään sitten mennyt yksin.

Heti ensimmäisenä ovella tapasin ihmisen, joka muutama vuosi aiemmin oli aiheuttanut minulle

suurta mielipahaa mikä sai minut vähitellen erkaantumaan kirkosta. Nyt sain tuntea ettei sillä
todellakaan ole väliä, se on kaikki mennyttä. Siksi en mene yksityiskohtiin; julkaisin asiasta pitkän
ja perusteellisen blogikirjoituksen silloin, mutta nyt poistin sen. Kun on kysymys elämää
suuremmista asioista, pienten ihmisten pikkumainen eripura paljastaa mitättömyytensä. Kuolema
kirkastaa olennaisen. Myöhemmin olin läsnä saman ihmisen pitäessä esitelmän, jossa sivusi omaa henkistä tietään, ja oivalsin että meillä on ehkä enemmän yhteistä kuin olin aavistanutkaan.
Aloin taas käydä kirkossa säännöllisesti. Kristiyhteisön jumalanpalveluksessa – Ihmisen vihkitoimituksessa - rukoillaan aina myös vainajien puolesta, ”rukouksemme yhtyköön kaikkiin niihin, jotka Kristusta itsessään elvyttäen menivät edellämme. Heidän suojaava voimansa
säteilköön meille”, ja heidän uskotaan myös osallistuvan. Tuttujen seurakuntalaisten osanotto
lämmitti mieltä, samoin kuin se miten sydämellisesti minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin. 

Kristiyhteisön uusi kirkkotila Tampereella vihittiin käyttöön alkuvuodesta 2016, ja mm. minä pidin
puheen joka kuulemma sai ihmiset itkemään, ja lahjoitin seurakunnalle hopeisen soittokellon jonka
puolisoni pappa oli aikoinaan tuonut Amerikasta. Tästä lähtien sen soitto avaisi jokaisen jumalanpalveluksen. Hopeakellolla oli historia, kuten minulla ja puolisollani, samoin seurakunnalla ja uusilla tiloilla, mutta nyt myös uusia alkuja.
Hautausrituaalin kolmantena ja viimeisenä vaiheena oleva muistojumalanpalvelus eli Vainajan
vihkitoimitus suoritettiin helmikuussa. Paikalla oli vain muutama, mutta muutama joka välitti.
Koskaan en ole ollut niin tietoinen ja läsnä. Se ei ollut enää surullista, mutta loppurukous vainajan puolesta oli niin kaunis, että toi kyyneleet silmiin. Pappi sanoi jälkeenpäin hyvin osuvasti että puolisoni ei enää kyennyt kehittymään tällä tasolla, joten hänen oli siirryttävä toiselle puolelle jatkamaan matkaansa; samalla hän vapautti minut kulkemaan omaa polkuani maan päällä. Jo vuoden 2014 alusta olin alkanut ottaa askeleita eteenpäin omalla tielläni; työllistyin vuodeksi, pian sen jälkeen sain kesäsijaisuuden, ja heti sen perään hain ja pääsin ammatilliseen koulutukseen. Puolisoni sen sijaan oli jämähtänyt paikoilleen elämässään ja tavallaan oli myös painolastina minulle.
Vuoden vaihdetta olin viettänyt tyypilliseen tapaani rituaalilla, jossa pohdin kaikkia tehtyjä tai
tekemättä jätettyjä asioita vuoden aikana joita kaduin ja päästin niistä irti. Koko kolmentoista
kohdan lista koski puolisoani. Äkillisessä kuolemassa on se keskeneräisyyden tuntu; jäät miettimään mitä olisit vielä voinut sanoa, mitä tehdä toisin tai paremmin...
Pidin itseni kiireisenä käytännön asioiden parissa, mm. kävin läpi ja möin tai annoin pois ylimääräisiä tavaroita. Karsin ronskilla kädellä huonekaluja ja tavaroita, joita puolisoni oli hamstrannut. Minua se tavarapaljous oli ajoittain ahdistanut.
Tammikuun puolivälissä muutin yhteisestä kolmiostamme uuteen pienempään asuntoon.
Nyt tunsin olevani vapaa – se on pakko todeta – oman itsenäisen elämäni
alussa, joka oli nuorempana jäänyt vähiin. Rakensin kuitenkin muistoalttarin lipaston päälle. Oli outoa että ei enää ollut ”meitä”; sain/voin/minun piti ajatella vain itseäni. Sallin itselleni myös
pienen hemmottelun. Stockmannilta tuolloin ostamani kuohuviinipullon suljin symboloi hyvin tätä asennetta.
Tammikuussa kävin ensimmäisen ja ainoan kerran nuorten leskien vertaistukiryhmässä koska olin
sen aiemmin luvannut itselleni, mutta en kokenut tarvitsevani sitä enempää. Sen sijaan aloin kyllä
käydä vuosien tauoan jälkeen Setan hengellisessä ryhmässä, josta tuli minulle tärkeä. Paradoksaalisesti puolisoni pelkäsi kuolemaa, mutta ei pitänyt huolta itsestään. Itsekin olin
laiminlyönyt esim. hammaslääkärissä käyntiä vuosikaudet, nyt sain kipinän pistää hampaani
kuntoon.

Tunsin olevani valmis tapailemaan miehiä, minkä myös kerroin Facebookissa, ja tarjontaa kyllä
riitti netissä. Jonkun mielestä se voi olla liian aikaista, ja itsekin välillä mietin olenko ”normaali”,
mutta suru on aina yksilöllistä. Juttelimme joskus kuolemasta, ja puolisoni arveli aina että minä
selviän paremmin jos hän menee ensin. Uskon, että minulla on hänen siunauksensa; hän haluaisi minun vain olevan onnellinen. 

Uutta suhdetta en ollut hakemassa, mutta ennen kuinmikään ehti johtaa mihinkään, sain enemmän kuin tilasin. Facebook-kaveri muutaman vuoden ajalta lähetti minulle viestin. Vaihdoimme puhelinnumeroita, ja pian aloimme soitella joka ilta – tunti, puolitoista, joskus enemmänkin. Välillämme oli sata kilometriä. Näin meni helmi-maaliskuu.
Ihastus iski nopeasti, enkä enää edes halunnut tavata muita miehiä. Oli hyvä että tutustuimme
vähitellen toistemme persoonaan ennen kuin näimme kasvotusten. Jo noiden kahden kuukauden
aikana aloimme käyttää sanaa ”Rakkaus”, enkä totisesti käytä sitä kovin kevyesti. Puolisoni kanssa
kesti kuukausia ennen kuin sanoin sen, mutta meidän suhteemme olikin jo alussa hyvin myrskyinen
johtuen omista ristiriidoistani siihen aikaan. Nyt olen kypsynyt ja nähnyt elämää. Myös uusi
rakkaani on hyvin kypsä esim. sen suhteen mitä hän parisuhteelta odottaa; edes ikäiseni
homomiehet eivät aina näytä sitä olevan. Niin... meillä on ikäeroa 21 vuotta. En ole koskaan ollut
niitä miehiä, jotka etsivät nuorempia; se vain tapahtui odottamatta. 

Tapasimme ensi kertaa huhtikuun alussa kun matkustin hänen luokseen, ja siitä lähtien vietimme
kaikki viikonloput yhdessä, yleensä hänen luonaan, joskus minun – välillä pitempäänkin,
enimmillään kaksi viikkoa. Siitä syystä en enää ehtinyt kirkkoon sunnuntaisin, en enää käynyt
viikottain haudalla, ja jo varhaisessa vaiheessa lopetin joka iltaisen jutteluni puolisolleni; oli aika
päästää irti ja sanoa hyvästi - puhuinhan nyt elävän ihmisen kanssa – ja samalla jäi taas myös
rukoilu, ainakin sillä erää. Muistoalttarin purin ennen kuin rakkaani ensimmäisen kerran tuli kotiini;
kaikki on nyt yhdessä pahvilaatikossa. Kesäkuussa menimme kihloihin; edesmenneen puolisoni
kanssa siihenkin päästiin vasta kahden vuoden kuluttua. Olen vähitellen huomannut miten monia samoja persoonallisuuden piirteitä edesmenneellä puolisollani ja uudella rakkaallani on: kiinnostuksen kohteita, musiikkimaku, huumorintaju, arvoja... jopa samankaltaisia kohtalon yhteyksiä; molemmat jopa opiskelivat samassa oppilaitoksessa samaa alaa. Ehkä minulla on tietty ”tyyppi”, johon tunnen vetoa, mutta se ei ole mitään ulkoista – ulkoisesti he ovat vastakohtia.

Toukokuun lopussa valmistuin ammattiin, kesäkuussa aloitin autokoulun – mitä en ikinä ennen ollut
ajatellutkaan! Puhuimme siitä että muuttaisin rakkaani kotikaupunkiin, jota aloin valmistella
samalla kun kävin kesätöissä. Syksyn tullen se toteutui. Pian sen jälkeen sain ajokorttini ja hankin
auton. Ennen muuttoa hautasin neljän rakkaan edesmenneen kissan tuhkat - viimeisen uurnan saimme kotiin vasta edellisenä päivänä ennen puolisoni kuolemaa - metsään järven rannalle, jossa kihlauduimme edesmenneen puolisoni kanssa – ja samalla hautasin hiuskiuhkuran, jonka olin leikannut häneltä muistoksi.
Tämä on ollut suurten muutosten vuosi: itse asiassa koskaan elämäni ei ole lyhyessä ajassa
muuttunut näin suuresti! Vuoden 2015 lopussa luin että ensimmäisen vuoden jälkeen suru helpottaa,
ja silloin se tuntui vaikealta uskoa, ja vuosi vaikutti niin toivottoman pitkältä ajalta. Aivan alussa ajattelin että miten monta vuotta vielä pitää elää ja miksi, kun ei ole enää ketään. Kukaan ei ole kotona odottamassa. Uuden vuoden aaton yönä 2015/2016 makasin valveilla miettien että entä jos joudun elämään loppuelämäni yksin...
Mutta millainen vuosi siitä tulikaan – kuka olisi arvannut!
Joskus ihmisen on hyvä hypätä tuntemattomaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä, ja voiko olla
parempaa syytä kuin rakkaus.

En ehkä ole enää niin lähellä Henkistä maailmaa kuin vuoden 2015 lopussa, kun verho tämän ja tuonpuoleisen välillä oli ohentunut, mutta nyt olen jalat maassa kuten tämän maan päällä vaeltaessaan ihmisen kuuluu olla. Ihmiselämä on niin lyhyt ja epävarma, että miksi tuhlata sitä sellaisten asioiden pohtimiseen joista et voi mitään tietää. Jos Jumala on Rakkaus ja Rakkaus on Jumalasta, eikö se riitä? Suuren osan elämääni olen suunnitellut omia hautajaisiani, hyvin yksityiskohtaisesti: siitä oli tulossa melkoinen show. Nyt kaikki turha on karissut pois, riittää että minutkin haudataan Kristiyhteisön menoin. Nyt minä haluan elää – nyt vasta olen alkanut elää! Kun nyt vuoden lopussa taas katson kulunutta vuotta, ei ole mitään kaduttavaa. Uuden vuoden yönä olen myös muutaman vuoden kirjannut ylös mm. tavoitteeni tulevalle vuodelle ja sulkenut sen sinetöityyn kuoreen, jonka avaan sitten vasta vuoden kuluttua. Pieniä ihmeitä on tapahtunut niin kauan kuin olen näin menetellyt – kutsukaamme sitä vaikka magiaksi: mitä ajattelet, toteutuu. Niin nytkin. Joku selitti, että Henkinen maailma jättää ihmisen vuoden vaihtuessa yksin: hän voi vapaasti muovata tulevaa kohtaloaan. En lainkaan muistanut mitä olen kirjoittanut 2015 vuoden lopussa, mutta eräs kohta nousi yli muiden: ”Olen avoin rakkaudelle...”

Muutaman kerran syksyn ja talven aikana näin samantyyppistä unta, jossa puolisoni yhtäkkiä palasi kotiin, ja iloisen jälleennäkemisen riemun sijasta mietin koko ajan että minun pitää kertoa hänelle uudesta suhteestani ja ettemme siksi enää voi olla yhdessä.

Kesäkuussa 2017 muutimme kihlattuni kanssa takaisin vanhaan kotikaupunkiini; minusta ei vain enää ollut pikku-kaupunkilaiseksi, vaikka maalta olen kotoisin, joten kihlattuni uhrautui tällä kertaa minun puolestani. 

ANTHONY DE MELLO: VAPAUTUS

Ote kirjasta "LÄHTEILLÄ; Hengellisten harjoitusten kirja". Kirjapaja Oy 2006.

Mikään ei auta niin paljon elämän ymmärtämistä sellaisena kuin se on kuin kuoleman todellisuus.

Kuvittelen olevani omissa hautajaisissani. Näen ruumiini arkussa, tunnen kukkien ja suitsukkeen tuoksun, seuraan omin silmin siunaustoimituksen jokaista kohtaa.

Katseeni viipyy hetken hautajaisvieraissa. Ymmärrän nyt, kuinka vähän heillä on enää elinaikaa - he vain eivät tiedä sitä. Tällä hetkellä heidän mielensä ei kohdistu heidän kuolemaansa tai elämänsä lyhyyteen - vaan minun. Tänään on minun esitykseni vuoro - viimeinen suuri näytäntöni maan päällä, viimeinen kerta huomion keskipisteenä.

Kuuntelen mitä pappi sanoo minusta puheessaan. Ja kun katseeni kiertää seurakunnan kasvoilla, tunnen mielihyvää huomatessani, että minua kaivataan. Jätän tyhjän paikan ystävieni sydämiin ja elämään. On myös selkiyttävää havaita, että joukossa on myös niitä, jotka ovat tyytyväisiä poismenostani.

Lähden saattoväen mukana hautausmaalle. Näen joukon seisovan hiljaisena haudan äärellä viimeisiä rukouksia luettaessa. Näen arkun laskeutuvan hautaan - elämäni viimeinen luku.

Ajattelen, kuinka hyvä elämä oli kaikkine nousuineen ja laskuineen, innostuksen ja yksitoikkoisuuden jaksoineen, saavutuksineen ja pettymyksineen. Seison hautani äärellä ja muistelen elämäni vaiheita, kun ihmiset palaavat koteihinsa, arkipuuhiinsa, unelmiinsa ja huoliinsa.

Palaan vuoden kuluttua takaisin maan päälle. Ne kipeät tyhjät tilat, jotka minulta jäivät, ovat täyttyneet pysyvästi: ystävien sydämissä muistoni elää, mutta he ajattelevat minua yhä harvemmin. He odottavat nyt toisten ihmisten kirjeitä, he rentoutuvat muiden seurassa; muut ihmiset ovat tulleet heidän elämässään tärkeiksi. Ja niin tulee olla: elämän on mentävä eteenpäin.

Käyn vilkaisemassa työtäni. Jos se jatkuu vielä, sitä tekee joku toinen, joku muu tekee päätökset.

Paikat joissa minun oli vuosi sitten tapana käydä usein: kaupat, kadut, ravintolat... ne kaikki ovat edelleen olemassa. Eikä sillä näytä olevan väliä, että kuljin noita katuja ja kävin noissa kaupoissa ja kuljin noilla busseilla. Minua ei kaivata. Ei täällä!

Etsin omia tavaroitani kuten kelloani, kynääni ja niitä esineitä, joilla oli minulle tunnearvoa: matkamuistoja, kirjeitä, valokuvia. Ja käyttämiäni huonekaluja, vaatteitani, kirjojani.

Palaan uudestaan kuolemani viisikymmenvuotispäivänä ja katselen ympärilleni nähdäkseni, vieläkö joku muistaisi minut tai puhuisi minusta.

Sata vuotta kuluu, ja palaan taas. Lukuun ottamatta paria albumissa tai seinällä riippuvaa haalistunutta valokuvaa sekä kirjoitusta hautakivessä minusta on jäljellä kovin vähän. Enää ei edes ystävien muistoja, sillä kukaan heistä ei ole enää elossa. Etsin kuitenkin edes jonkinlaista jälkeä, joka olisi kenties jäänyt olemassaolostani maan päälle.

Kun tutkin hautaani, löydän arkustani vain kourallisen tomua ja haurastuneita luita. Katseeni viipyy tuossa tomussa, ja ajattelen elämääni, voittoja, murhenäytelmiä, ahdistuksia ja iloja, pyrkimyksiä, ristiriitoja, tavoitteita, unelmia, rakkauksia ja inhoja, joista olemassaoloni koostui - se kaikki on hajonnut tuuleen, sulautunut maailmankaikkeuteen.

Kun mietiskelen tuhkaa, on kuin raskas paino olisi nostettu hartioiltani - paino joka johtuu ajatuksesta, että minulla on merkitystä.

Katson sen jälkeen ylöspäin ja mietiskelen maailmaa ympärilläni - puita, lintuja, maata, tähtiä, auringonpaistetta, lapsen itkua, kaatosadetta, kiireisiä ihmisjoukkoja, elämän ja universumin tanssia - ja tiedän, että jossakin tässä kaikessa on jäänteitä siitä ihmisestä, jota kutsuttiin minuksi, ja siitä elämästä, jota kutsuin omaksi elämäkseni.

VALOSTA OLET SINÄ TULLUT, JA VALOON OLET JÄLLEEN PALAAVA

"Se jonka henkäys meissä on, ottaa sen myös pois, milloin tahtoo."

(Kleemensin kirje korinttolaisille)

Alkuvuodesta 1999 sain puhelinsoiton sairaalasta etelä-pohjanmaalta. Soittaja oli hoitaja, joka kertoi isäni olevan siellä, jälleen - lymfoottinen syöpä; hänelle annettiin enää kivunhoitoa, eikä ollut tietoa montako päivää oli jäljellä. Tunsin itseni kovin tyhjäksi, apaattiseksi. Voisi kai sanoa, että minuun koski se, ettei se koskenut minuun! Näin isäni viimeksi kolme vuotta takaperin, emmekä olleet oikeastaan koskaan puhuneet keskenämme, ainoastaan vaihtaneet muutaman sanan jokapäiväisistä asioista. Sen tähden olikin niin vaikeaa tarttua puhelimeen, vaikka halusinkin: onhan pyhä etuoikeus, että tällainen mahdollisuus on vielä suotu - ja inhimillinen velvollisuus tarttua siihen!
Kun vihdoin sain soitettua, vastasi isän naisystävä, uskonsisar, kuten myöhemmin kävi ilmi, ja kertoi itkien miten huonossa kunnossa isä oli, ei pystynyt edes puhumaan enää. Pakkohan minun oli kristittynä ihmisenä lainata matkarahat ja matkustaa heti seuraavana päivänä. Ensin kuitenkin soitin kirkkoon, jonka jäsen olen, vaikka en ollut vielä silloin - papille, jolta sain hyviä neuvoja, ja kävin juuri ennen lähtöäni (sunnuntaina) ehtoollisjumalanpalveluksessa, jotta minulla olisi enemmän annettavaa.

Tuskin olisin tuntenut isääni, ellen olisi tiennyt: hän oli vain varjo entisestään. Onneksi olin osannut varautua siihen, joten en pahemmin järkyttynyt. Kerroin hänelle, etten kanna kaunaa mistään, että olen onnellinen. Kerroin olevani kiitollinen, kun vielä sain nähdä hänet, että olen ajatellut häntä ja rukoillut hänen puolestaan. Luin psalmin 23, "Herra on minun paimeneni", ja voisin vaikka vannoa, että hänen hengityksensä kävi helpommaksi sen myötä. Rukoilin sitten Isä meidän. Lopuksi vain silitin hänen hiuksiaan, toivotin "hyvää matkaa" ja sanoin: "Mene rauhassa, isä...sitten kun on aika", painaen suudelman hänen otsalleen. Ainakin kuvittelin hänen hieman reagoineen liikutuksesta.
Minulle tuli hyvä olo: se oli pyhä, kaunis hetki - kuin välähdys ikuisuudesta ajassa - ja juuri sellaisena, ainutkertaisena, halusin sen kantaa mukanani; paljoa en sanonut, mutta se vähä oli sitäkin tarpeellisempaa ja suoraan sydämestä, siihen ei ollut mitään lisättävää. Itsensä unohtavaa, "papillista palvelua", ei minun tähteni vaan hänen.

Seuraavana yönä kello 4:10 isä nukkui rauhallisesti pois. Kiitollisena ajattelin, että hän odotti enää minua. Näin silmissäni uudelleen ja uudelleen kuinka sanoin hänelle, "mene rauhassa" ja annoin suudelman. Jos olisin mennyt paikalle parkuen, "miten kamalaa tämä on", se ei olisi muodostunut niin harmoniseksi, yhdistäväksi kokemukseksi. Tuskin kukaan saattoi ymmärtää, miten sanoinkuvaamaton rauha sydämessäni vallitsi; olin varmaan ainoa, joka näki tapahtuneessa pyhyyden kosketuksen. Tavallaan tuona lyhyenä hetkenä saavutin isääni niin syvän yhteyden, että se ikään kuin mitätöi kaikki "menetetyt vuodet" välissä. Jos itkinkin, niin pikemminkin ilosta.
Sukulaiset ympärillä hössöttivät "periluterilaisella" mentaliteetilla. Ihmiset olettavat automaattisesti, että heidän omat kaavoihinsa kangistuneet ajatustapansa ovat yleispäteviä ja soveltuvat jokaikiseen. Minulle oli itsestään selvää kunnioittaa toisten surua, mutta kuka olisi kunnioittanut minun tunteitani? Jos olisin yrittänyt selittää, minut olisi todennäköisesti käsitetty väärin ja pidetty kylmänä ja sydämettömänä ihmisenä, kun en sure oman isäni kuolemaa!
En ollut valmistautunut viipymään kuin vuorokauden, mutta nyt minut temmattiin sellaiseen karuselliin, että pää meni pyörälle. Jouduin juoksemaan virastosta toiseen. Kaikki hokivat, että minä olen läheisin - juridisesti ehkä, mutta ei henkisesti - ja minähän sen ja sen viime kädessä päätän (ja mitä minä sitten sain päättää? Sen, millainen kivi haudalle tulee, ja siitäkin joku kehtasi valittaa!).
Ihmiset viljelevät ahkerasti sellaisia kliseitä, että "nyt hänellä on hyvä olla", mutta eivät nähtävästi itsekään ole niitä sisäistäneet. Sen sijaan kaikki tämä todisti minulle erinomaisesti, miten luja perusta minulla on elämänkatsomuksessani, ja että se todella kantaa käytännössäkin!
Heti kun kotikaupungissani astuin ulos bussista, tuntui kuin olisin taas voinut hengittää vapaasti. Kolmeen yöhön olin nukkunut tuskin lainkaan, mutta kotona ne asiat eivät enää pyörineet päässä ja yöuni oli rauhallinen, saatuani etäisyyttä tapahtumien pyörteeseen.
Puhuin isän kuolemasta saman papin kanssa, sekä kahden muun ystävän. Aloin tiettyyn aikaan iltarukouksen yhteydessä lukea isälle Johanneksen evankeliumia, saattaen häntä siten hengessä. Hautajaispäivänä pelkäsin tempautuvani mukaan toisten tunnekuohuihin, mikä olisi kuin tulla väkivalloin töytäistyksi sijaltaan, mutta niin ei käynyt: muiden nyyhkiessä ympärillä olin täysin tyyni ja rauhallinen, se yllätti itsenikin. Sattumoisin täsmälleen samaan aikaan vietettiin kotiseurakunnassani ehtoollismessua, joten olen aivan varma, että sain voimaa näkymättömiä teitä pitkin, enkelten siivin!

Kaikki oli hyvin järjestetty, vaikka minulla ei ollut siihen sanomista; minulta ei kysytty mitään. Isäni oli vanhoillislestadiolaisesta kodista, vaikka itse kääntyi siihen uskoon vasta kuoleman edessä - tyypillistä. Pappi oli heikäläisiä, ja paikallinen rauhanyhdistys tarjosi muistotilaisuuden. Annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos heille tyypillisten korostusten, "sinä, joka et vielä ole löytänyt ainoaa oikeaa, autuaaksitekevää uskoa, täällä se on tarjolla". Saatoin vain pahoitella itsekseni, kun joku vieras ihminen kyynelehtien kehotti minua menemään kotikaupunkini rauhanyhdistykseen, koska "isäsi olisi varmasti toivonut, että sinäkin pelastut"! Pitäisikö minun kulkea isäni valmiiksi tallaamia polkuja, eikä kuunnella omaa sydäntäni! Vainajan kunnioittamisellakin on rajansa; en voi jatkaa hänen elämäänsä, minulla on omani.

Eräänä kesäiltana ollessani yksin kotona, tuli TV:stä dokumentti kuolemisesta: syöpää sairastanut mies oli antanut kuvata viimeiset päivänsä. Hänellä oli toki huonot vaiheensa, paljon tuskia, mutta itse kuoleman suhteen hän oli levollinen, vaikka ei edes uskonut tuonpuoleiseen. Hänen viimehetkensä toivat vahvasti mieleeni isän, tilanne oli niin samanlainen kuin silloin sairaalassa, ja nyt itkin vuolaasti, mutta en edelleenkään surusta vaan ilosta, että sain sen kokea! Sytytin kynttilän ja laitoin hänen kuvansa esille. Viimeistelin pitkään kesken olleen runon, jonka nimeksi annoin "isälle, jota en tuntenut":

Sain Armon kohdata kuoleman äärellä sairasvuoteen kerran;
tuosta mahdollisuudesta voin vain hiljaa mielessäni kiittää.

Tuo tilaisuus Pyhä ja kaunis vaikka kesti vain hetken verran,
saattoi se silti kaksi kaukaista sielua toviksi yhteen liittää
Silmänräpäyksen viivähti välähdys Ikuisuudesta ajassa,

saattelemana havinan enkelten siipien.
Jo liikahti sielu rauhaton tomumajassa
kun kulki Kuolema huoneen poikki hiipien.
Isälle, jota en tuntenut, sain toivottaa hyvää matkaa;
sen myötä sydämeeni sain rauhan syvän
ja omaa elämääni saatoin hyvillä mielin jatkaa
tietäen tuon päivän myös minua lähestyvän.

On monelle Kuolema vieras muukalainen,
ei ääneen tohdita lausua nimeään;
on polkunsa pää heille salainen -
se heidän katseeltaan katoaa pimeään.
Kun käyttänyt oot sulle lahjoitetun ajan
ja kulkenut oot matkasi loppuun elon tiellä,
niin ylität sen vihoviimeisen rajan -
vaan mikä odottaa sua siellä?

Niin kylvät ja korjaat satoa, hyvää tai huonoa karmaa,
ja huolimatta välillämme vallitsevista eroista,
jos mikään, on kuolema elämässä varmaa;
sen eessä on koko ihmiskunta tasaveroista!

Oi Kuolema, ihmisen matkakumppani, sinuun voi luottaa;
ei koskaan kovin kaukana olet halki elämän kulkenut jäljessäni.
Voi kuinka suuren lohdutuksen läheisyytesi voi tuottaa!
Kai häikäistyn kasvojesi kauneudesta, kun sut viimein nään eessäni!
Niin kuin kukkanen kesän kukoistaa, ja syksyn tullen lakastuu,
taas kera auringon noustakseen kevään myötä,
niin myös ihminen verhon taa pois näkyvistä astuu,
ja yhtä varmasti kuin päivä seuraa yötä,

ihmissielu uudet vaatteet yllä näyttämölle palaa:
on tää sydämen varmuus perustus vahva, joka myrskyt kestää.
Se uskoa elämään kaikkina aikoina sieluun valaa,
eivät surut ja huolet voi sitä estää.

Oi ystävä rakas, kohtaloko lie, ken tiemme yhteen johti?
Kas näin yksi yhdistävä voima virtaa sydämestä toiseen
vetäen ne vääjäämättä toisiansa kohti.
Nyt vaikka näyttäis et mä pois meen,
purjehtien yli virran kohti kaukaista rantaa
kun koittanut on elon ilta;
kuitenkin yhä ajatukset luoksein kantaa
tuo meidät yhdistävä Rakkauden silta!
Kuoloa en kaipaa, mutten myöskään pelkää;

kun salaisuuden verho kerran aukeaa
kasvoista kasvoihin sen kohtaan, kääntämättä selkää,
ja tyhjiin "kuolon kauhu" raukeaa!

Isän perintö osoittautui kolminkertaisesti siunaukselliseksi, mistä en nyt tässä tarkemmin kerro. Merkillistä kyllä, opin tuntemaan isäni ja ymmärtämään häntä vasta hänen kuolemansa jälkeen - samalla opin ymmärtämään paremmin itseänikin ja tajusin hakea apua omiin vaikeuksiini.
Jo ennen kuin tiesin isän sairaudesta, minulla on ollut kirjattuna oma tahtoni hautajaisjärjestelyistäni ym. käytännön asioista, sekä henkilökohtaiset kirjeet läheisimmille ihmisille ja myös nauhoitettu puhe muistotilaisuutta varten! Joidenkin mielestä se on hyvin kummallista ja pelottavaakin. Isän kuoleman jälkeen toteutin myös pitkäaikaisen haaveeni ja hakeuduin vapaaehtoistyöhön saattokotiin!

Kuolema voi kirkastaa meidät, tehdä enemmän läsnäoleviksi! Emme ole enää ulkopuolisia toisillemme, vaan sielunmaailmassa, missä läheistemmekin sielut asuvat heidän eläessään vielä maan päällä, näemme suoraan heidän sieluihinsa! Sama ilmapiiri, joka ympäröi meidät eläessämme, voidaan yhä tuntea kuoltuamme. Valo, jota säteilimme maan päällä, loistaa yhä. Se mitä teemme vain itseämme varten, kuolee; se hyvä mitä teemme toisille, elää. Aistielämän harmaa, rajoittava kuori särkyy ja kirkastettuna laajenemme Ikuisuuden avaruuteen. Aineellinen olemuksemme on vain lainassa luonnolta, samaa materiaa kuin esim. kivikunta; ruumis maan tomusta, Henki syntyisin Jumalasta, sielu maan ja taivaan liiton tulosta.
Syntyminen tähän maailmaan on hengen kannalta kuolemista ja kuoleminen samanaikaisesti syntymä toisessa maailmassa. Muuan pappi kerran vertasi henkeä säveleen ja ruumista soittimeen, ja kertoi työssään havainneensa kuinka tuo sävel soi kirkkaimmin kun ihminen syntyy ja kun hän kuolee; siinä välissä se on usein vaimentunut lähes kuulumattomiin. Joku on sanonut: kuinka voisimme luoda käsityksiä katoamattomasta elämästä, ellemme olisi kuolemattomia, ja kuinka voisimme kokea jumalallisuutta keskellä tätä katoavaista maailmaa, ellemme olisi sukua jumaluudelle!

Nykyaikana länsimaissa luonnollisesta asiasta on tehty niin luonnoton, että se työnnetään piiloon eikä sitä ylipäänsä haluta ajatella:
"Kuinka vähän ajattelemmekaan kuolemaa tai sitä, mitä tulee tapahtumaan kuoleman jälkeen. Me tiedämme aivan hyvin, ettemme vie tätä ruumista mukanamme, joten meidän tulisi ajatella sitä osaa itseämme, joka jää olemaan kuoleman jälkeen. Ruumiimme ei ole läheskään yhtä tärkeä osa kuin sielumme; kuitenkin me huolehdimme ruumiimme ravitsemisesta. Jos ruokimme ruumistamme, joka kuoltuamme jää vain matojen ruoaksi, niin kuinka paljon enemmän meidän pitäisi ravita sieluamme vahvistaaksemme sitä ennen kuin se jättää ruumiin". (Rodney Collin: Valon peili)
Asiaa ei yhtään auta perinteinen teologia, joka kuoleman kysymyksessä jälleen osoittaa hengettömyytensä, kykenemättömyytensä ymmärtää henkeä; se on vain "logiaa" eli oppia ilman viisautta, "sofiaa", kuten muuan ystävä osuvasti ilmaisi. Puhutaan kyllä esim. enkeleistä, mutta silti ei todellisuudessa oteta huomioon yliaistillisen maailman olemassaoloa. Jotkut protestantit jopa sanovat, että kuolleiden puolesta ei pitäisi enää rukoilla!
Vielä sanottakoon, että oppi ikuisesta kadotuksesta on hirveää Jumalan pilkkaa, sillä se näkee rakastavassa Isässä paholaisen!