Thich Nhat Hanhin opetuksia elämästä ja kuolemasta

 Otteita Thich Nhat Hanhin kirjasta Ei kuolemaa, ei pelkoa; lohduttavaa elämänviisautta. Basam Books 2003. 

Suurin pelkomme on, että kuollessamme katoamme kokonaan. Monet meistä uskovat, että koko olemassaolomme kestää hetkestä, jolloin synnymme tai saamme alkumme hetkeen, jolloin kuolemme. Uskomme tulevamme tyhjästä ja katoavamme tyhjyyteen. Niinpä meitä pelottaa ajatus tuhoutumisesta. Buddhalla oli täysin toisenlainen ymmärrys olemassaolostamme. Buddhan mukaan syntymä ja kuolema ovat käsitteitä. Ne eivät ole todellisia. Se, että pidämme niitä todellisina, synnyttää voimakkaan harhakuvan, jonka vuoksi kärsimme. Buddha opetti, ettei ole olemassa syntymää eikä kuolemaa; ei tulemista eikä menemistä; ei samaa eikä erilaista; ei pysyvää minuutta eikä tuhoutumista. Me vain kuvittelemme näin. Kun ymmärrämme, että olemme tuhoutumattomia, vapaudumme pelosta. Se on suuri helpotus. Voimme nauttia elämästä ja arvostaa sitä uudella tavalla. 

Buddha sanoi, että kun olosuhteet ovat riittävät, jotain ilmentyy. Sanomme, että se on olemassa. Kun yksi tai kaksi edellytystä puuttuu ja jokin lakkaa ilmentymästä samalla tavalla kuin aiemmin, sanomme, ettei se ole olemassa. Buddhan mukaan asioiden luokittelu olemassa oleviin ja olemattomiin on väärin. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään täysin olemassa olevaa tai täysin olematonta. Tämä on helppo ymmärtää television ja radion avulla. Saatamme olla huoneessa, jossa ei ole televisiota eikä radiota. Luulemme, että televisio- ja radio-ohjelmat eivät ole olemassa siinä huoneessa. Mutta me kaikki tiedämme, että huone on täynnä signaaleja. Ohjelmien signaalit täyttävät ilman kaikkialla. Tarvitaan vain yksi edellytys, radio tai televisio, ja muodot, värit ja äänet ilmestyvät. Olisi ollut virheellistä sanoa, etteivät signaalit ole olemassa vain siksi, ettei meillä ole radiota tai televisiota, joilla ottaa ne vastaan ja päästää ne ilmentymään. Ne vain vaikuttivat olemassa olemattomilta, koska olosuhteet eivät olleet riittävät niiden ilmentymiselle. Tuona hetkenä tuossa huoneessa emme uskoneet niiden olemassaoloon. On virheellistä todeta, ettei jotain ole olemassa vain siksi, ettemme havaitse sitä. Meitä hämmentävät ainoastaan käsityksemme olemisesta ja olemassa olemattomuudesta. Ne saavat meidät luulemaan, että jotain on tai ei ole olemassa. Näitä käsityksiä ei voi soveltaa todellisuuteen. 

Prajnaparamitassa sanotaan: "Kuuntele, Shariputra, kaikki dharmat (ilmiöt) ovat tyhjiä, niitä ei ole luotu eikä tuhottu, ne eivät lisäänny eivätkä vähene."

Tässä on tärkeää huomata, mitä tyhjyydellä tarkoitetaan: se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei meillä ole erillistä minuutta. Millään ei ole erillistä minuutta, eikä mikään ole olemassa itsestään. Jos tutkimme asioita tarkasti, huomaamme, että kaikki ilmiöt, me mukaan lukien, koostumme erilaisista tekijöistä. Me koostumme isästämme ja äidistämme, isoisistämme ja isoäideistämme, ruumiistamme, tunteistamme, havainnoistamme, mielemme muodostelmista, maasta, auringosta ja loputtomasta määrästä tekijöitä, jotka eivät liity minuuteemme. Kaikki nämä osatekijät ovat riippuvaisia syistä ja olosuhteista. Näemme, miten kaikki olemassa ollut, olemassa oleva ja olevaksi tuleva on yhteydessä kaikkeen muuhun ja riippuvaista kaikesta muusta. Kaikki, mitä näemme, on ilmentynyt vain siksi, että se on osa jotain muuta, muita olosuhteita, jotka ovat mahdollistaneet sen ilmentymisen. Ilmiöitä ei luoda eikä tuhota, koska ne ovat jatkuvassa ilmentymisprosessissa. Saatamme olla tarpeeksi älykkäitä ymmärtääksemme tämän, mutta älyllinen ymmärrys ei riitä. Tämän todellinen ymmärtäminen tarkoittaa vapautumista pelosta. Se tarkoittaa valaistumista. Se tarkoittaa olemista yhteenkuuluvuudessa kaiken muun kanssa.

Kun Shakespeare sanoo: "Ollako vai eikö olla - siinäpä kysymys", Buddha vastaa: "Ollako vai eikö olla - siitä ei ole kysymys." Olla ja ei olla ovat ainoastaan kaksi vastakkaista ajatusta. Mutta ne eivät ole todellisia, eivätkä ne kuvaa todellisuutta.

Minulla on valokuva itsestäni kuusitoistavuotiaana poikana. Onko se minun valokuvani? En ole aivan varma. Kuka on kuvan poika? Onko se sama henkilö kuin minä vai joku muu? Mieti tarkkaan, ennen kuin vastaat. Monet ihmiset sanovat, että kuvan poika ja minä olemme sama henkilö. Jos poika on sama henkilö kuin minä, miksi hän näyttää niin erilaiselta? Onko tuo poika vielä elossa vai onko hän kuollut? Hän ei ole sama henkilö kuin minä, muttei myöskään eri henkilö. Jotkut katsovat valokuvaa ja sanovat, ettei kuvan nuorta poikaa enää ole olemassa. Ihminen koostuu ruumiista, tunteista, mielteistä, mielen muodostelmista ja tajunnasta, jotka kaikki ovat minussa muuttuneet tuon valokuvan ottamisen jälkeen. Kuvassa olevan pojan ruumis ei ole sama kuin minun ruumiini nyt yli seitsemänkymmentävuotiaana. Tunteet ovat erilaiset ja havainnot hyvin erilaisia. Tuntuu kuin olisin aivan eri henkilö kuin tuo poika, mutta ilman tuon pojan olemassaoloa minuakaan ei olisi olemassa. Olen jatkumo samalla tavoin kuin sade on pilven jatkumo. Jos katsot valokuvaa tarkemmin, näet minut siinä jo vanhana miehenä. Sinun ei tarvitse odottaa viittäkymmentäviittä vuotta. Kun sitruunapuu kukkii, et ehkä näe vielä hedelmiä, mutta tarkemmin katsoen ymmärrät, että hedelmät ovat jo puussa. Tarvitaan enää yksi tekijä, jotta ne tulevat näkyviin: aikaa. Sitruunat ovat jo sitruunapuussa. Nyt näet vain oksat, lehdet ja kukat. Mutta ajan myötä sitruunapuu kantaa hedelmää.

Sytytämme kaksi kynttilää, ja puhallamme tulitikun sammuksiin. Luuletko, että tulitikun liekki on kuollut? Liekki ei synny eikä kuole. Kysymys kuuluukin, ovatko kahden kynttilän liekit yksi ja sama liekki vai kaksi eri liekkiä? Ne eivät ole samat, mutteivät myöskään eri liekit. Nyt toinen kysymys: onko tulitikun liekki kuollut? Se on sekä kuollut että elossa. Sen luonto ei ole kuolla eikä syntyä. Jos jätämme kynttilän palamaan tunnin ajaksi, pysyykö sen liekki samana vai tuleeko siitä toinen liekki? Kynttilän sydän, tali ja happi muuttuvat koko ajan. Jos ne kerran muuttuvat, liekinkin täytyy muuttua. Niinpä liekki ei ole se sama, muttei myöskään eri liekki. 

Olen saapunut, olen kotona

Tässä ja nyt

Olen vahva, olen vapaa

Asun äärettömyydessä

Voit lausua tätä gathaa, runoa, kävely- tai istumameditaation aikana. Voit harjoitella tätä runoa, kun ajat töihin. Et ole ehkä vielä saapunut työpaikallesi, mutta ajaessasi olet jo saapunut todelliseen kotiisi, nykyhetkeen. Ja kun saavut työpaikallesi, sekin on todellinen kotisi. Olet myös työpaikallasi läsnä nykyhetkessä. 

Jos pystyt hengittämään sisään ja ulos ja kävelemään tässä hengessä: "Olen saapunut, olen kotona, tässä ja nyt", tulet huomaamaan, että sinusta on heti tulossa paljon vahvempi ja vapaampi. Olet läsnä nykyhetkessä, todellisessa osoitteessasi. Mikään ei enää saa sinua juoksemaan tai pelkäämään. Olet vapaa menneisyyden murehtimisesta. Et ole juuttunut ajattelemaan sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut ja mitä et pysty hallitsemaan. Olet vapaa syyllisyydestä, joka koskee menneisyyttäsi ja vapaa tulevaisuutta koskevista huolista. Ainoastaan vapaa ihminen voi olla onnellinen. 

Kun aamulla syöt leipäsi tai voisarvesi, syö se siten, että leipä antaa elämän. Nauti ehtoollinen joka aamu, kun murrat leipäsi tai maistat voisarveasi. Tunne olevasi elossa; tunne olevasi yhteydessä koko maailmankaikkeuteen. Jos leipäpala on Jeesuksen ruumis, se on myös maailmankaikkeuden ruumis. Voimme sanoa: "Tämä leipäpala on maailmankaikkeuden ruumis." Tarkkaavainen syöminen sallii sinuin tunnistaa leipäpalan maailmankaikkeuden ruumiiksi. Kun syöt tällä tavoin, olet uusi ihminen. Anna uuden olemuksesi ilmentyä sinussa. Voit tehdä tätä harjoitusta yksin. Voit myös harjoittaa sitä muiden kanssa auttaaksesi veljiäsi ja sisariasi uudistamaan itseään päivittäisen harjoituksensa jokaisena hetkenä.

Buddha, bodhisattvat ja Buddhan oppilaat ovat henkisiä esivanhempiani. Heihin kuuluvat omat henkiset opettajani, joista osa on vielä elossa ja osa jo poistunut. He ovat läsnä minussa, koska he ovat siirtäneet minuun rauhan, viisauden, rakkauden ja onnellisuuden siemenet. He ovat herättäneet henkiin oman kykyni ymmärtää ja olla myötätuntoinen. 

Olivatpa juuresi missä tahansa henkisessä perinteessä, ota mukaan harjoitukseesi sen perinteen opettajat. Jos juuresi ovat kristinuskossa, henkisiin opettajiisi lukeutuvat Jeesus, hänen opetuslapsensa, pyhimykset ja kristilliset opettajat, jotka ovat koskettaneet elämääsi. Jos juuresi ovat juutalaisuudessa, saatat haluta sisällyttää harjoitukseesi patriarkat, matriarkat ja korkea-arvoiset rabbit. Henkiset esivanhempani, lihalliset esivanhempani, henkiset jälkeläiseni ja lihalliset jälkeläiseni ovat kaikki osa minua. Minä olen he, ja he ovat minä. Minulla ei ole erillistä minuutta. Me kaikki olemme olemassa osana elämän ihmeellistä virtaa.

Bodhisattva Manjushri

On myös olemassa bodhisattvoja, jotka eivät vaikuta kovin aktiivisilta, mutta he ovat hyvin tyyniä ja lempeitä, ja heidän läsnäolonsa innostaa meitä rakkauteen, ymmärrykseen ja suvaitsevaisuuteen. Maailmassa on lukemattomia tällaisia bodhisattvoja. Meidän tulisi elää niin, että meillä on aikaa tunnistaa heidän läsnäolonsa ja tutustua heihin. Bodhisattvat eivät ole jumalia tai menneisyyden hahmoja. Heitä elää ruumiillistuneina ympärilläsi. Heillä on paljon energiaa, ymmärrystä ja myötätuntoa, ja me voimme hyötyä heidän läheisyydestään. 

Kshitigarbha, joka menee synkimpiin paikkoihin auttaakseen kaikkia olentoja, ei ole vain yksi henkilö. Hänellä on monia ilmentymiä kaikissa erilaisissa helveteissä, joita löydämme maailmastamme. Sadaparibhuta, bodhisattva, joka sanoo: "En koskaan uskaltaisi halveksia ketään", on myös kaikkialla. Vaikka jollakulla ei näyttäisi olevan kykyä valaistua, hän tietää, että jokaisessa on tuo kyky. Sadaparibhuta auttaa jokaista saamaan itseluottamusta ja pääsemään eroon alemmuuden tunteista. Tällainen kompleksi halvaannuttaa ihmisen. Sadaparibhutan erikoislahjana on vaalia meissä olevaa valaistunutta rakkauden mieltä. Tämä bodhisattva ei ole vain henkilö Lootussutrasta, vaan hänet voi löytää keskuudestamme monissa eri valepuvuissa. Meidän tulee tunnistaa bodhisattva Sadaparibhuta, joka on ruumiillistuneena keskuudessamme. Manjushri on bodhisattva, jolla on ymmärrystä - henkilö, joka voi ymmärtää meitä ja tehdä meistä loputtoman onnellisia. Manjushri kykenee näkemään kärsimyksemme ja vaikeutemme, eikä hän koskaan syytä tai rankaise meitä. Hän on aina vierellämme rohkaisemassa ja valaisemassa meitä. Manjushri ei ole tarinan hahmo vaan läsnä keskuudessamme monissa valeasuissa, joskus pikkusiskona, veljenä, tai sisaren tai veljen lapsena.

Bodhisattva Avalokiteshvara

Me emme palvo kuvitteellisia tai myyttisiä henkilöhahmoja. Bodhisattvat eivät ole pilvissä eläviä menneisyyden hahmoja. Bodhisattvat ovat todellisia ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta ja päättäväisyyttä. Kun voimme ymmärtää toisen ihmisen kärsimyksiä ja tuntea rakkautta häntä kohtaan, olemme yhteydessä suuren ymmärryksen bodhisattvaan. Syvällisen kuuntelemisen bodhisattva, Avalokiteshvara, on myös keskuudessamme. Psykoterapeuttien täytyy opetella kuuntelemaan yhtä syvällisesti kuin bodhisattva Avalokiteshvaran, joka katsoo syvälle korvillaan. Kun todella kuuntelemme lapsiamme tai vanhempiamme, Avalokiteshvara on jo sydämessämme. Kauniiden äänten bodhisattva, Gadgadashvara, käyttää musiikkia, kirjoituksia ja ääntä herättääkseen ihmiset. Jos olet runoilija, kirjailija tai säveltäjä, saatat olla tämä bodhisattva. Taiteelliset luomuksesi eivät pelkästään auta ihmisiä hetkellisesti unohtamaan tuskansa, vaan myös kastelevat heissä olevia valaistuneen ymmärryksen ja myötätunnon siemeniä. Joukossamme on monia kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä, jotka käyttävät äänten ihanaa valtamerta tehdäkseen ymmärryksen ja rakkauden helpommin lähestyttäviksi Buddhan opettamien dharman ovien kautta. Tätä tarkoittaa yksi Samantabhadran pyrkimyksistä:

Pyrin käyttämään äänten suurta valtamerta, Synnyttäen kauniisti vaikuttavia sanoja, Jotka ylistävät Buddhan valtavia hyveitä, Menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

- Kukkakoristesutran viimeinen kappale

Kuoleman lähestyessä saattaa olla, ettet ole kovin tietoinen ruumiistasi. Koet tunnottomuutta, mutta olet edelleen kiinni ajatuksessa, että ruumiisi on sinä. Luulet, että ruumiisi hajoaminen tarkoittaa sinunkin hajoamistasi. Sen vuoksi sinua pelottaa. Pelkäät katoavasi lopullisesti. Kuolevan henkilön ruumiin hajoaminen ei voi vaikuttaa henkilön todelliseen luontoon. Sinun kuuluu selittää hänelle, että hänen elämällään ei ole rajoja. Hänen ruumiinsa on vain ilmentymä, aivan kuin pilvikin. Kun pilvi ei enää ole pilvi, se ei ole kadonnut. Se ei ole kadonnut tyhjyyteen; se on muuttanut muotoaan; siitä on tullut sadetta. Tämän vuoksi meidän ei tulisi luulla, että oma minuutemme ja ruumiimme ovat yhtä. Tämä ruumis ei ole minä. Minä en ole kiinni tässä ruumiissa. Minun elämäni on rajaton. 

Olen käyttänyt Anguttara Nikayassa olevan, kuoleville annettavan sutraopetuksen sanoja, ja tehnyt niistä laulun. Se on kehtolaulu, joka voidaan laulaa henkilölle, jonka elämä on loppumaisillaan:

Tämä ruumis ei ole minä, minä en ole kiinni tässä ruumiissa, Elämäni on rajatonta, En ole koskaan syntynyt enkä kuollut. Suunnaton valtameri ja taivas eri aurinkokuntineen Kaikki ilmentyvät tietoisuudesta. Aikojen alusta lähtien olen ollut vapaa. Syntymä ja kuolema ovat vain ovia, joiden kautta astumme sisään ja ulos. Syntymä ja kuolema ovat piilosilla keskenään. Joten hymyile minulle, tartu käteeni ja vilkuta hyvästiksi. Tapaamme viimeistään huomenna. Tapaamme aina uudelleen todellisessa alkulähteessämme, Elämän monimuotoisilla poluilla.

Sen sijaan, että sanoisit Tämä ruumis ensimmäisellä rivillä, voit toistaa rivin sijoittaen siihen sanat Nämä silmät... Nämä korvat... Tämä nenä... Tämä kieli... Tämä mieli... Nämä muodot... Nämä äänet... jne. (Esim. Nämä silmät eivät ole minä; minä en ole kiinni näissä silmissä...)

Tämän laulun esittäminen kuolevalle henkilölle vapauttaa hänet ajatuksesta, että hänellä olisi pysyvä identiteetti, joka on yhteydessä johonkin ruumiinosaan tai mieleen. Kaikki koostumukset hajoavat, mutta todellinen minuutemme ei katoa tyhjyyteen. Tällainen ohjattu meditaatio auttaa meitä vapautumaan luulosta, että olisimme yhtä ruumiimme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Me emme todellisuudessa ole mitään näistä. Meidän elämämme on rajatonta. Syntymä, kuolema, oleminen ja olemassa olemattomuus eivät määrittele meitä. Tämä on totuus. 

Tajuttomana olevilla henkilöillä on kyky kuulla meitä, jos istumme heidän vierellään täysin läsnä ja rauhallisina. Kymmenen vuotta sitten Bordeaux'ssa asuvat yliopisto-opiskelija sai kuulla, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan Kaliforniassa. Opiskelija itki valtavasti. Hän ei tiennyt, olisiko hänen äitinsä enää elossa, kun hän saapuisi kotiin Kaliforniaan. Sisar Chan Khong pyysi häntä lentämään Kaliforniaan välittömästi ja neuvoi, että jos äiti olisi vielä elossa pojan saapuessa, hänen tulisi harjoittaa kuten Shariputra oli tehnyt Anathapindikan kanssa. Sisar kehotti häntä puhumaan niistä onnellisista kokemuksista, jotka äiti ja poika olivat jakaneet. Pojan tuli kertoa tarinoita äidin varhaisilta avioliittovuosilta ja tämän nuoruudesta. Hänen tuli kertoa näitä tarinoita, koska ne tuottaisivat äidille iloa, vaikkei tämä olisikaan tajuissaan.

Kun poika saapui sairaalaan, äiti oli jo tajuton. Vaikkei poika täysin uskonutkaan, että tajuttomana makaava ihminen voi kuulla, hän teki silti, mitä sisar Chan Khong oli neuvonut häntä tekemään. Lääkärit kertoivat hänelle, että hänen äitinsä oli ollut tajuttomana viikon ajan eivätkä he olleet toiveikkaita, että tämä enää tulisi tajuihinsa. Kun poika oli puhunut äidilleen puolentoista tunnin ajan, tämä tuli tajuihinsa.

Jos istut kuolevan ihmisen vierellä täysin tyynenä ja ruumiiltasi, mieleltäsi ja sielultasi läsnäolevana, onnistut auttamaan häntä kuolemaan vapaana. 

Muutama vuosi sitten sisar Chan Khong vieraili vanhemman siskonsa luona sairaalassa. Kaksi vuotta maksansiirron jälkeen sisaren ruumis hylki uutta elintä. Hänellä oli hirveät tuskat. Kun sisar Chan Khong saapui sairaalaan, hän huomasi, että jokainen perheenjäsen oli luopunut toivosta olla avuksi. Vaikka sisko oli tajuton, hän silti vääntelehti, valitti ja huusi tuskissaan. Kaikki hänen lapsensa, jopa lääkäritytär, tunsivat itsensä voimattomiksi. 

Sisar Chan Khong saapui sairaalaan mukanaan kasettinauha, jolla Luumukylän munkit ja nunnat laulavat bodhisattva Avalokiteshvaran, suuren myötätunnon bodhisattvan, nimeä. Vaikka hänen siskonsa oli tajuton, sisar Chan Khong soitti kasettia sängyn vieressä ja, asetettuaan korvakuulokkeet siskolleen käänsi äänen lähes täysille. Muutaman minuutin kuluttua tapahtui jotain ällistyttävää. Sisko makasi täysin rauhallisena, kunnes kuoli viisi päivää myöhemmin. Noiden viiden päivän ajan sisar Chan Khongin sisko kuunteli bodhisattvan nimen lausuntaa. Hän oli vieraillut useita kertoja buddhalaistemppeleissä ja kuullut usein myötätunnon bodhisattvan nimen lausuntaa. Sen kuuleminen uudestaan kuolinvuoteella kasteli hänen elämänsä arvokkaimpien ja iloisimpien asioiden siemeniä. Hänen elämällään oli henkinen ulottuvuus, ja hänellä oli usko. Hän oli kuullut sutralausuntaa ja dharmaopetuksia monta kertaa. Kasettinauha, jolla oli munkkien ja nunnien lausuntaa, oli yltänyt hänen onnellisuutensa siemeniin. Ne olivat siemeniä, joita lääkärit eivät osanneet koskettaa. Kuka tahansa olisi voinut tehdä, mitä sisar Chan Khong teki, mutta se ei tullut kenenkään mieleen. 

Tietoisuutemme on kuin televisio monine kanavineen. Kun painamme kauko-ohjaimen nappia, valitsemamme kanava ilmestyy näkyviin. Kun istumme kuolevan henkilön vierellä, meidän täytyy tietää, mikä kanava valita. Kuolevan henkilön läheiset ovat tällöin parhaassa asemassa valitsemaan. Jos olet kuolevan henkilön läheisyydessä, käytä sellaisia ääniä ja kuvia tuon henkilön elämästä, jotka kastelevat hänen suurimman onnensa siemeniä. Jokaisen tietoisuudessa ovat Puhtaan maan ja nirvanan, Jumalan valtakunnan ja paratiisin siemenet. 

Wikipedia: Thich Nhat Hanh

Plum Village (Luumukylä)

Valkoinen Lumme, Thich Nhat Hanhin suomalainen sangha

Thich Nhat Hanhin kuolemasta julkaisin lyhyen postauksen toisessa blogissani 2022. 

Kiitos, anteeksi ja hyvästi, Rakas Äiti!

Piirrokseni äidistä v. 1995

Äitini joutui syyskuussa sairaalaan. Olin tottunut siihen että hänellä saattoi olla muutaman päivän reissuja, ja viime aikoina ne tuntuivat lisääntyneen, mutta tämä pitkittyi kolmeen viikkoon; hoito näytti alkaneen purra - niin kertoi minulle soittanut lääkäri - mutta jo seuraavana aamuna 15.10. tuli puhelu hoitajalta: äitini oli kuollut. 4.30 hän oli käynyt avustettuna vessassa, 6.00 hänet löydettiin elottomana. Se oli yllätys myös häntä hoitaneelle lääkärille. Koska kuolinsyy oli epäselvä, annoin tietenkin luvan lääketieteelliseen ruumiinavaukseen; samalla ajattelin sen antavan minulle hiukan lisäaikaa järjestelyihin. Häpeän sanoa, etten käynyt katsomassa häntä hänen ollessaan osastolla; jos olisin yhtään ajatellut nenääni pidemmälle... mutta toisaalta, ei se olisi mitään muuttanut. Silti ei koskaan pitäisi kuvitella että vielä on aikaa. Sitä ei voi tietää. Lääkäri kysyi minulta ennen hänen kuolemaansa, olenko huomannut hänessä muistamattomuutta, ja itse asiassa kiinnitin sellaiseen huomiota ensimmäistä kertaa vasta syyskuussa ennen hänen joutumistaan sairaalaan! Ilmeisesti hän oli alkanut jo disorientoitua tästä maailmasta. Onneksi hän sai kuitenkin pysyä enimmäkseen mieleltään järkevänä loppuun saakka; ruumis oli se joka alkoi antaa periksi jo vuosia aiemmin.  Muistan kuinka kerran käydessäni äitiä tapaamassa melkein järkytyin kun yhtäkkiä tajusin miten vanhalta ja raihnaiselta hän näytti! 

Samana päivänä töiden jälkeen menin suoraan sairaalaan, jonka kappeliin äitini ruumis oli minua varten tuotu ja laitettu esille. Lausuin aluksi ja lopuksi kolme Daimokua gashon* ja kumarruksen kera. Sanoin hänelle, "kiitos, anteeksi ja hyvästi, rakas äiti", sekä "Kristus olkoon sinussa, Hengen maan Valo loistakoon sinulle", joka on peräisin Kristiyhteisön hautauskaavasta (kuulun yhä Kristiyhteisöön, vaikka se ei tarkalleen ottaen vastaa henkilökohtaista vakaumustani enää). Meditoin puoli tuntia hänen ruumiinsa äärellä, elottomia kasvoja tuijottaen. Painoin suukon hänen kylmälle otsalleen. Suosittelen ehdottomasti kaikille, että he menisivät vähintäänkin katsomaan kuolleen läheisensä ruumista: se on yhtä luonnollinen kokemus kuin vastasyntyneen näkeminen ja mielestäni myös hyvin terveellinen muistutus! Muoto oli tyhjä, sen elävöittänyt liekki oli poissa - ei sammunut, vain poissa. Äitiä oli melkein vaikea tunnistaa, koska se ei enää ollut hän - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Myöhemminkin jotkut viralliset tahot puhuivat "vainajasta" tarkoittaessaan ruumista, kuten minä sitä suoraan nimitin; ikään kuin kyseessä olisi vielä joku, vaikka se oli vain jokin joka aiemmin kuului jollekulle - tai oikeastaan ei edes kuulunut, vaan oli vain lainassa. "Ei vanhoissa kuorissa ole mitään murheellista", sanoi Pikku Prinssi.

Vaivihkaa hän on astunut Suureen Hiljaisuuteen... mikä voisikaan olla luonnollisempaa meille maan hiljaisille. Ehkä sitten seuraa tosiaan Rauha ja Lepo tämän elämän vastapainoksi. Ei yhtään huono ajatus.   

[* Daimoku: Nichiren-buddhalaisuuden mantra: Nam Myoho Renge Kyo, "ylistys Lootus-sutran Mystiselle Laille"; Gasho: käsien ele, jossa kämmenet laitetaan yhteen rinnan eteen - rukous, tervehdys, kiitollisuus, kunnioitus...]

Juuri tällaiset kokemukset johtivat Siddharta Gautaman etsimään valaistumista ja tulemaan Buddhaksi:

Yhtäkkiä 29 vuoden iässä hän kohtasi pysymättömyyden ja kärsimyksen. Tehdessään harvinaisen käynnin ylellisen palatsinsa ulkopuolelle hän näki ensin jonkun toivottoman sairaan. Seuraavana päivänä hän näki raihnaisen vanhuksen ja sitä seuraavana päivänä kuolleen henkilön. Hän oli hyvin poissa tolaltaan oivallettuaan, että vanhuus, sairaus ja kuolema odottivat lopulta jokaista, jota hän rakasti, eikä hänellä ollut tarjota heille suojaa tältä.

(Buddhalaisuus.fi: Kuka Buddha oli?)

Pelko ei ole se mitä perimmäisten asioiden äärellä tuntee, vaan syvä kunnioitus Elämän (ja Kuoleman) Majesteetin edessä. Miksi pelätä sellaista, mikä tulee meidän kaikkien osaksi yhtä luonnollisesti kuin olemme syntyneet tähän maailmaan? Me olemme kaikki samanarvoisia kuolemassa, ja kaikki yhtä yksin astumme kynnyksen yli. Kuolema ei erottele, ja blogin esipuheessa teen selväksi etten usko meitä jaettavan eri paikkoihin ja kohdeltavan eri tavalla. Karma ja uudelleen syntyminen pitävät huolen "oikeudenmukaisuudesta". Ja kun niin moni läheinen ja rakas on jo mennyt verhon taa, kuinka siellä voisi odottaa mitään pahaa? Niin kuin Platon sanoi: "Kukaan ei tiedä kuolemasta edes sitä, onko se paras kaikista hyvistä asioista. Mutta me pelkäämme kuolemaa ikään kuin tietäisimme varmasti, että se on pahin kaikista pahoista asioista." Ja vaikka monilla meistä - minä mukaan lukien - voi olla hyvinkin varmoja ajatuksia siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen (vai tapahtuuko mitään), niin tosiasia on ja pysyy, että kukaan meistä ei oikeasti tiedä! On typerää ylimielisyyttä jos ei tätä kykene tunnustamaan. Toisaalla olen kertonut että vaikka pidänkin kuolemanrajakokemuksia sinänsä todellisina, niin sen lisäksi mikä niissä on universaalia, mielestäni on myös paljon sellaista ainesta joka on kunkin ihmisen oman mielen tuottamaa ja tämä pitäisi pystyä erottamaan, joten niitäkään ei aina voi ottaa ihan sellaisenaan yksityiskohtaisena todisteena, vaikka kokijalle itselleen ovatkin varmasti merkityksellisiä.

Itkin ainoastaan ensimmäisenä päivänä. Koin myönteisenä sen että se sattui enemmän kuin osasin odottaa. Sen jälkeen tiedostaminen siirtyi tunteen tasolta ajatuksen tasolle, ja kaikkiin niihin huoliin mitä tästä aiheutuu. Olen etukäteen ollut huolissani siitä että joudun kantamaan kaikki velvollisuudet harteillani, mutta toisaalta minähän olen usein huolissani asioista ja aina kaikki kuitenkin menee parhain päin! Nyt koin vain hetkellisesti sen tunteen, että Verho kahden maailman välissä on ohentunut, mikä oli vahva edellisen puolisoni kuoltua; ero on ehkä siinä, että silloin minä itse aktiivisesti kurotin hänen puoleensa. Lisäksi tämä oli odotettavissa, vaikka pääsikin hieman yllättämään; on vain luonnollista että lapset hautaavat vanhempansa. Jos lasketaan vain ihmiset, olen kohdannut kuoleman näin läheltä nyt kolme kertaa. Isästäni olen kertonut aiemmin tässä blogissa, samoin edellisestä puolisostani. Joka kerta on ollut erilainen. Isääni minulla ei koskaan ollut minkäänlaista suhdetta, mutta hänen sukulaisensa auttoivat paljon järjestelyissä, ja hänellä oli reilusti säästöjä kattamaan kulut, ja enemmänkin. Puolisoni kanssa emme olleet virallistaneet suhdettamme; hänen isänsä pääasiassa hoiti viralliset asiat ja vanhemmat myös maksoivat kaiken. Minä sain kuitenkin päättää kaiken olennaisen. Yhteistä molemmissa kuolemantapauksissa oli se, että niistä koitui (lopulta) minulle siunausta monin tavoin. Nyt ensimmäistä kertaa joudun todellakin yksin vastaamaan kaikesta, ja äitini oli varaton. On surullista, että juuri eläkkeellä äitini joutui ottamaan kulutusluottoa kulutusluoton päälle tullakseen toimeen, ja ajautui myös ulosottoon. Hän oli samassa tehtaassa vuosikymmeniä, ja silti eläke ei riittänyt mihinkään; minun työhistoriallani ei näytä hyvältä...

Äidin jäämistöstä sain 
sentään uuden kauniin
kristallisen uhriastia-setin
alttarilleni

Laitoin alttarilleni valokuvan äidistä ja sytytin sen eteen tuikun, jota poltan päivittäin. Buddhalainen suruaika kestää 49 päivää, ja omituista kyllä, se päättyy täsmälleen äitini syntymäpäivään 4. joulukuuta. Tänä aikana omistan päivittäiset Gongyoni** hänelle, lukemalla alkuun tietyn meditaation, ja lopuksi yritän edes vähän aikaa harjoittaa tiibetiläiseen tapaan Phowaa - eri traditio, mutta buddhalaisuutta kaikki tyynni - mikä on kyllä vaikeaa, mutta tuntuu myös vaikuttavalta. Se on toki paljon enemmän kuin minä edes kykenen ymmärtämään, mutta yksinkertaisimmillaan pyrin visualisoimaan äitini, kultaisen valon hänen ylleen, valossa Buddhan hahmon, ja kuinka valo virtaa häneen ja lopuksi hän sulautuu valoon. Totta kai tiedostan: liian vähän liian myöhään. Vaikka uskonkin henkisten harjoitusten merkitykseen, kun ajattelee miten paljon enemmän olisin voinut tehdä hänen hyväkseen kun hän oli elossa, se on vähän sama kuin rukoilisi jonkun hädänalaisen puolesta sen sijaan että konkreettisesti auttaisi häntä jollain tapaa. Toki vilpitön hyvä tahto on puolet prosessista, mutta jos se ei ruumiillistu hyvinä tekoina, prosessi myös jää puolitiehen, kauniiksi ajatukseksi.  Arvokkain uhri loppujen lopuksi olisi ollut omistaa aikaani äidille kun se oli mahdollista.

[**Gongyo, "ahkera harjoitus", Nichiren-buddhalaisuudessa kahdesti päivässä alttarin edessä suoritettava liturgia, jossa resitoidaan Lootus-sutraa ja lausutaan Daimokua.]

Olen esim. kotihoidon joskus soittaessa kokenut sanattoman paineen siitä että olen itsekäs ja välinpitämätön - mutta ehkä se on pikemminkin ollut syyllisyys omassa mielessäni, joka on tuon ajatuksen saanut aikaan. Tänä vuonna pitkästä aikaa lienee taas tarvetta vuoden vaihteen irtipäästämis-rituaalilleni, josta jo olin luopunut, koska nykyään en enää yleensä kadu mitään. Viimeksi se oli erityisesti tarpeen puolisoni kuoltua. Tästä voikin päätellä, että läheisen kuolema yleensäkin aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Eihän mikään rituaali saa tehtyä tekemättömäksi - tai tässä tapauksessa pikemminkin muuta sitä että ei tehnyt tarpeeksi - mutta koska sitä nimenomaan ei voi enää muuttaa, on turha kantaa taakkaa sydämellään. Se mikä on mennyt, on mennyt: vain itseään voi muuttaa ja luoda sitä kautta parempaa tulevaisuutta; sehän on myös "karman" - joka tarkoittaa yksinkertaisesti tekoja - syvin olemus: sen metafyysisempiä tulkintoja ei tarvita. 

Nirvana-sutra lausuu: "Ihmiset ovat kärsineet alkaen lukemattomia kalpoja sitten. Luut jotka jättää taakseen kalpana, kasautuvat yhtä korkeiksi kuin Vipula-vuori lähellä Rajagrihaa, ja maito jota imee, vastaa neljän meren vettä. Veri jota vuodattaa, ylittää veden määrän neljässä meressä, ja niin myös kyyneleet joita vuodattaa surussa vanhempien, veljien ja sisarten, vaimojen, lapsien ja sukulaisten kuoleman vuoksi. Ja vaikka käyttäisi kaikki kasvit ja puut mitä maassa kasvaa neljän tuuman paloina  pitääkseen tukkimiehen kirjanpitoa niillä, ei voisi laskea kaikkia vanhempia joita on ollut menneissä elämän olemassaoloissa." Nämä ovat sanoja jotka Buddha lausui maatessaan salpuulehdossa elämänsä viimeisenä päivänä. Sinun pitäisi kiinnittää mitä tarkinta huomiota niihin. Ne merkitsevät että vanhempien määrää, jotka synnyttivät sinut alkaen lukemattomia kalpoja sitten, ei voida laskea edes tukkimiehen kirjanpidolla katkomalla kaikki kymmenen suunnan maailmoissa kasvavat kasvit ja puut neljän tuuman paloiksi.

- Nichiren

 Olin muutenkin jo ennen tätä pohdiskellut omaa epätäydellisyyttäni ja keskeneräisyyttäni Buddhalaisella polulla, ja nyt se vain korostuu. On helppo sanoa että "olenhan vain ihminen", mitä olen käyttänyt paljon selittelynä sille että ei edes yritä... Koskaan en ole tuntenut itseäni näin alhaiseksi. Tuntuu kuin olisin hylännyt äitini, jättänyt yksin. Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun esimerkiksi julkaisin blogikirjoituksen, "Omahyväisyys - narsismi - itsetunto". Jos on vain tasaisen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei ole kipinää, liikettä, haastetta... ELÄMÄÄ. Taannoin ajattelin että olen ikään kuin pysähtynyt paikoilleni, mutta nämä ajatukset ja tunteet todistavat että niin ei ole. KIITOS siitä! Edistystä omassa kehityksessä tapahtuu, mutta se on niin hienovaraista ettei sitä yleensä huomaa. Ylpeilen yleensä pään tiedolla, joten on terveellistä tulla nöyryytetyksi huomaamaan vajavaisuutensa sydämen sivistyksessä. Ehkä tämä on se siunaus mikä minun pitää saada tästä kuolemasta.

Minä ja äiti 1970-luvulla tätini
luona Haapamäellä

Äidin sairaalassa olon pitkittyessä pohdin omaa äiti-suhdettani. Lapsena minä olin arka mammanpoika, ja toisaalta vaikka tavallaan kehuskelen sillä että sain alle kouluikäisenä koluta vapaasti lähimetsiä ja kiipeillä puissa, muistan yhdenkin kerran kun olin johdattanut kaverini kauas pihapiiristä ja yhtäkkiä heidän vihaiset äitinsä ilmestyivät paikalle. Paitsi ei minun äitini. En silti syytä häntä mistään. Ei hänkään sille mitään mahtanut että perheessämme vallitsi puhumattomuuden kulttuuri, jossa ei liiemmin osoitettu tunteita. Eiköhän se ollut siirtynyt sukupolvelta toiselle. Eikä introversiossa sinänsä ole mitään pahaa. Olen minäkin introvertti, mutta en ehkä ihan niin paljon: koin tapaamiset ja puhelut kiusallisena, koska hänestä ei saanut paljoa irti ja senkin vähän joutui kiskomaan ulos. Kuitenkin edesmennyt puolisoni onnistui saamaan häneen yhteyden, ja ihmettelin aina heidän keskinäistä suhdettaan - minä kuulin aina kaikki äitini asiat puolisoltani. Uutinen hänen kuolemastaan saikin äitini kyyneliin. Toisaalta tullessani ulos kaapista yhden nolostuttavan salailuyrityksen jälkeen ja ollessani jo puolisoni kanssa, tein sen kirjeellä, jonka mukaan liitin Setan esitteen. Kului vähän aikaa, äitini soitti ja kysyi onko kaikki hyvin kun ei ole mitään kuulunut, lopuksi sanoi terveisiä puolisolleni. Yksinkertaista, vähin sanoin! Sen enempää en olisi kaivannutkaan.

Nykyinen puolisoni ei myöskään ole sellainen super-ekstrovertti kuin edesmennyt puolisoni, vaikka hänellä juttua riittääkin tuttujen kesken, joten hän ja äitini eivät oikein koskaan osanneet kommunikoida - enhän minäkään meinannut osata äitini kanssa! Äiti oli silti ainoa ulkopuolinen todistaja häissämme maistraatissa. 

Minulla ei ole epäilystäkään että me lapset olimme hänelle tärkeitä. Mutta minä en osannut arvostaa häntä tarpeeksi. Kaipaan jopa niitä lyhyitä puheluita ja käyntejä hänen luonaan, jotka koin usein muka kiusallisina. Olen menettänyt viimeisen ankkurin varhaislapsuuteeni; juureni, jotka ovat perusta sille että minusta tuli minä, on revitty irti. Ei se ollut huono lapsuus, vaikka muistankin pelänneeni monia asioita, ja kieltämättä mieleeni ei nouse mitään lämmön ja rakkauden täyteisiä muistoja, vaan monenlaisia tilanteita jotka lapselle tuottivat turvattomuuden tunnetta, ja jotka suoranaisesti aiheutuivat vanhemmistani, heidän käyttäytymisestään. 

Äitini elämästä ennen minua en tiedä mitään, paitsi hajanaisia katkelmia; en tiedä hänen ajatuksistaan, toiveistaan, haaveistaan. Ei ole kauaa siitä kun hän kertoi minulle että mies, jonka kanssa hän oli ennen isääni, on kuollut; siinä kaikki. En kysellyt enempää, koska olin niin tottunut hänen tapoihinsa etten edes odottanut vastausta mihinkään. 

Joudun nyt omin päin selvittämään kaikki käytännön asiat, koska juuri mistään ei ole mitään tietoa. Ajatelkaa ihmiset läheisiänne, ja pistäkää edes paperille kaikki tärkeät asiat! Niin minä teen. (Ja myös: älkää säilökö vuosia vanhoja laskuja ja kuitteja nurkissanne, vaan arkistoikaa mappiin ajankohtaiset paperit ja hävittäkää tarpeettomat!) Joskus kauan sitten kysyin äidiltäni miten hän toivoo asiat järjestettävän kuoltuaan, ja hän vastasi hyvin perinnäiseen tapaan että "eihän sellaista viitsi ajatella"! Kyllä pitäisi, juuri silloin kun siihen on vielä aikaa - jos ei itsen niin ainakin läheisten vuoksi! 

Ensimmäinen iso asia oli palvelutalo-yksiön irtisanominen. Avaimet takaisin kotihoidolta ja turvapalvelulta ja lääkeautomaatin ja turvapuhelimen palautus heille, rollaattori kaupungin apuvälineyksikköön. Sähkösopimuksen, puhelimen ja netin (äitini maksoi itse laskunsa nettipankissa!) irtisanominen, sekä lehtitilauksen lakkauttaminen. Osoitteen muutos postin nettilomakkeella äitini puolesta vain postille (ei digi- ja väestötietovirastoon), minun osoitteeseeni ja minun nimeni c/o-nimenä. Asunnon tyhjennys, josta jouduin maksamaan omalla kustannuksellani 300€ - muuta vaihtoehtoa en nähnyt, mutta se onkin ainoa kustannus jonka aion maksaa. Pidin vain muutaman tavaran, jotka toin tilataksilla kotiin. Tyhjentäjä oli sama firma, jolle kuusi vuotta sitten myin puolisoni antiikkimööpeleitä pilkkahintaan. Äidilläni vain ei ollut mitään arvokasta. Onneksi asunto oli pieni ja siisti kolmen vuoden asumisen jälkeen, vaikka siivooja kävi vain kerran kuussa, joten siivous oli helppoa: uuniakaan ei oltu koskaan käytetty. 

Digi-ja väestötietovirastosta sanottiin ettei kuolintieto vielä näy järjestelmässä, ja minun pitäisi odottaa kuolintodistusta; lukemani perusteella sen kirjoittaa ruumiinavauksen tekevä lääkäri. Vasta sitten voin saada virkatodistuksen äidistäni hänen pankkiasioitaan varten. Ilman sitä en voi vielä hakea sosiaalitoimesta hautausavustusta, enkä niin ollen myöskään asioida hautaustoimistossa. Omaisilla ei ole lain mukaan velvollisuutta maksaa varattoman ihmisen hautausta, se on syytä pitää mielessä! Laskujeni mukaan on mahdollista selvitä tonnilla. Tietenkin se tarkoittaa että kuolinilmoitusta ei julkaista, ja tuhkat haudataan muistolehtoon, jolloin uurnaa ei tarvita, eikä mitään virallista muistotilaisuutta pidetä, ainoastaan pieni kahvihetki kotona lähimpien kesken. Alunperin ajattelin, ettei edes nimilaattaa hautausmaan muuriin, mutta se ei paljoa maksa, joten maksan sen omalla kustannuksellani (se ei ilmeisesti ole sellainen kulu, jonka voi maksaa suoraan kuolinpesän tililtä ennen perunkirjoitusta); varaan täysin anonyymin lähdön itselleni. Äitini oli joka tapauksessa hyvin vaatimaton ihminen, ei hän paremmasta välittäisikään, ja kerran varmistinkin että hän tyytyy halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Ja sama koskee minua itseäni; haluan pyrkiä helpottamaan ennen kaikkea nykyisen puolisoni taakkaa sitten aikanaan niin henkisesti kuin taloudellisestikin - tämä oli taas tarpeellinen muistutus siitä; valmistautumista ei kannata lykätä, koska ei voi tietää milloin on liian myöhäistä. Tämä onkin taas yksi elämän virstanpylväs, konkreettinen merkki siitä että minulla itselläni on jo enemmän vuosia takana kuin edessä. Voit yrittää vältellä asiaa, mutta kuolemaa ei kukaan voi paeta; aina se seuraa kintereillä, ja kerran vääjäämättä tavoittaa sinut. 

Reilun parin viikon kuluttua minulle soitettiin sairaalasta, että hautauslupa ja kuolintodistuksen kopio voidaan lähettää minulle; ruumiinavaus oli tehty jo edellisellä viikolla - nopeaa toimintaa, loppujen lopuksi. Peruskuolemansyy oli sydämen kasvain; välitön kuolemansyy keuhkoveritulppa. Silti edelleen kesti että kuolintieto päivittyi väestötietorekisteriin; se näkyi noin viikon kuluttua tästä, eli reilut kolme viikkoa kuolemasta. En pystynyt tilaamaan virkatodistusta äidistäni nettilomakkeella - se ei toiminut oikein - joten oli pakko tehdä se puhelimitse; se toimitettiin pyynnöstäni joka tapauksessa sähköisesti, ja sekin oli  huono ratkaisu minulta: vaikeutena oli sen tulostaminen, johon minulla ei ole kotona mahdollisuutta, joten kesti pari ylimääräistä päivää ennen kuin onnistuin siinä. Kun vihdoin viimein pääsin pankkiin, se oli positiivinen yllätys: tilanne ei ollut niin huono kuin kuvittelin. Ei niin, että sieltä mitään perintöä riittäisi, mutta varat kattavat halvimman löytämäni vaihtoehdon mukaiset hautauskulut. Tunsin kiitollisuutta; jälleen kerran minun ei olisi pitänyt yhtään epäillä että Maailmankaikkeus toimii parhaakseni. Tosin tililtä oli mennyt marraskuun vuokra, joten jouduin sitä pyytämään takaisin; kuukausittain toistuva maksu piti poistaa maksupalvelusta, ja se piti tehdä lähettämällä nettipankissa viesti. Sitä ei voitu tehdä konttorissa, koska äitini tili oli eri Osuuspankissa.  Oli hyvä tietää, että marraskuun eläkkeet ja asumistuki maksetaan automaattisesti takaisin maksajille heidän sitä pyytäessään - minun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään. 

Oikeusaputoimisto pyysi tiedot minun ja puolisoni tuloista sekä menoista, kuten vuokra, laskeakseen olenko oikeutettu oikeusapuun perunkirjoituksessa. Kustannukset ovat 70€ kertamaksu + 110€/h, josta maksan omavastuuta 40%. Tilasin seurakunnilta sukuselvityksen, jossa saattaisi mennä aikaa monta viikkoa palvelun ruuhkautumisen takia; tarvittaessa verottajalta haetaan lisäaikaa. Vein ensi töikseni paksun nipun äidin laskuja sekä saldotodistuksen kuolinpäivältä oikeusaputoimistoon ennen sovittua puhelinneuvottelua. Lisäksi tarvitaan tilitapahtumat kuolinpäivästä alkaen (sitä ennen niitä ei anneta). 

Omasta vakaumuksestani riippumatta äitini toki haudataan perinteisin ev.lut. menoin, koska hän oli aina seurakunnan jäsen, vaikka en hänen uskomuksistaan mitään tiedä. Joskus kauan sitten tiedän hänen käyneen jonkun tuttavansa kanssa kirkossa ilmeisesti aika useinkin. Kuolemasta oli kulunut tasan kuukausi, kun soitin ensin ev.lut. seurakunnille ja varasin siunaustilaisuuden hautausmaan kappelissa - se olisi perjantaina klo 14, ja sitä varten saa palkallisen vapaapäivän - tuhkauksen ja tuhkan sijoittamisen muistolehtoon, sekä nimilaatan muuriin. Seuraavaksi kävin hautaustoimistossa, joka myi edullisia paketteja (kyllä, sellaisiakin löytää!): arkku (- uurna), pukeminen, kuljetus. Menin vahingossa ensin väärään liikkeeseen, ja pöyristyin heidän "halvimmista" hinnoistaan; kannattaa siis olla tarkka. 

Vuorossa hautajaispäivänä oli naispappi, mikä olikin minulle tärkein kriteeri; harkitsin kyllä kääntyä tutun papin puoleen - minulla oli kaksi vaihtoehtoa - mutta päätin etten mutkista asioita yhtään enempää. Sovimme tapaamisen kasvotusten hautajaisviikolla. Kanttorille ilmoitin musiikkitoiveeni, jotka ovat samat kuin edesmenneen puolisoni hautajaisissa alku- ja loppumusiikkina, siihen väliin en mitään muuta tahtoisikaan, mutta piti olla vähintään yksi virsi, joten valitsin suosikkivirteni 517 - sekin oli myös edesmenneen puolisoni hautajaisissa, hänenkin suosikkinsa. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Perheniemen opistossa 1992-93, useaan otteeseen: musiikkilinjan nuoret tykkäsivät laulaa sitä aamun avauksissa, joten siihen liittyy rakkaita muistoja. Se on jopa riemullinen, ja viimeinen säkeistö puhuu kuolemasta. Äidilläni tuskin oli lempivirsiä. Samoin valitsin lukukappaleeksi psalmin 23, josta aina olen pitänyt. Alkumusiikki oli Albinonin Adagio g-mollissa, loppumusiikkina Bachin kantaatti 147, "Kristus, Valo Valkeuden." Niiden väliin mahtuu tunteiden koko kirjo: aloitetaan haikeissa, surumielisissä tunnelmissa, ja päätetään toiveikkaisiin, jopa kohottaviin säveliin: tunsin kuinka oloni keveni Bachin alkaessa soida, vaikka ei tilaisuus missään vaiheessa ollut minulle liian raskas. Vein arkulle omasta ja veljeni puolesta molemmilta yhden ainokaisen valkoisen ruusun: ruusu on henkisenä symbolina läntinen vastine lootukselle (Nichiren-buddhalaisuuden pyhän tekstin, Lootus-sutran, alkuperäinen nimi sanskritiksi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen). "Kaunis, koruton tilaisuus", sanoi serkkuni. Varmasti äitini näköinen: hän lähti niin kuin eli. Ja se sopii myös minulle itselleni - ja itse asiassa itselleni haluan vieläkin vaatimattomampaa, uskokaa pois! 

Ymmärrän todella hyvin miksi Kristiyhteisön toimituksissa kuvaaminen yms. ei ole suotavaa, ja pidin siitä omasta puolestani kiinni myös nyt: olennaista on se mitä tapahtuu kunkin läsnäolijan sisimmässä juuri sillä hetkellä - sen voi tallentaa korkeintaan muistoihin, ja silloinkin vaillinaisesti koska hetki meni jo, se ei viivy eikä palaa. Kuten koko ihmiselämä. Takana voi olla jotain Ikuista, mutta se murtautuu aikaan vain välähdyksittäin. Parhaiten tällaiset hetket tallentaa esim. maalaamalla, tai kirjoittamalla runoksi. (Edellisen tein puolisoni kohdalla kolmen vuoden kuluttua - ks. "sydänleikkaus"; jälkimmäisen taas isäni kohdalla.)

Pieni myönnytys: toisen ottama kuva tilaisuudesta,
josta ei voi tunnistaa henkilöitä

Sukulaisia ei valita, he tulevat samassa paketissa kun synnyt tänne, ja minulla on todella löyhät sukusiteet; aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt tyystin, vaikka lapsena minulla toki oli paljon hyviä hetkiä esim. tätini luona Haapamäellä ja enoni luona Ähtärissä. Muutaman kanssa olen yhteydessä Facebookissa. Äiti piti heihin enemmän yhteyttä ja hänen myötään katkeaa sekin säie. Isän puoleiseen sukuun minulla ei koskaan ole mitään yhteyttä ollutkaan. Ei niin että inhoaisin sukuani, ei toki... se ei vain merkitse mitään erityistä. Miksi ihmiset, joihin sinut yhdistää veri, olisivat tärkeämpiä kuin hengenheimolaiset, sukulaissielut? Näin ajattelin jo nuorena ja ajattelen yhä. Esim. työtoverien kanssa täytyy tulla toimeen, koska heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä joka päivä; sukulaisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, ellei heidän kanssaan tule toimeen. Minä en ole ollut senkään vertaa tekemisissä sukuni kanssa, että tietäisin tulemmeko toimeen. Tämän asian kanssa sisäisesti hiukan kamppailin, koska en oikeastaan edes halunnut kutsua ketään. Tietenkään en voinut kieltää osallistumasta, ja he kutsuivat itse itsensä. Totta kai heillä oli oikeus, ja tiedän että äiti kyllä arvostaisi. Eihän tämä minun juhlani ollut. Eikä siitä silti mitään sukukokousta tullut, vain serkku ja kolme pikkuserkkua, jotka eivät edes voineet jäädä kahville (sääli, sillä olin valmistautunut siihen). En minä omiin hautajaisiini halua velvollisuudesta ihmisiä, joita en ole tavannut aikoihin ja jotka eivät tiedä minusta ja elämästäni mitään. En ole itsekään kokenut velvollisuudekseni osallistua sukulaisten hautajaisiin. 

Kaiken tämän keskellä joulu tekee tuloaan: minä olen ehdottomasti jouluihminen, joulumieli valtaa minut helposti. Ja kerran viikonloppuna tavalliseen tapaan puolisoni kanssa kaupungilla, tajusin yhtäkkiä olevani ONNELLINEN - jos siitä oli ikinä epäilystäkään... Hautajaisten jälkeen ja 49 päivän kuluessa umpeen, uusi lehti on kääntynyt ja äidin osalta tarina on tullut päätökseen ilman sen suurempaa draamaa. Se on vain osa elämää, ei sen enempää; toisin kuin kuusi vuotta sitten, tämä kuolema ei pysäyttänyt, järkyttänyt ja muuttanut koko elämääni. Jäljellä on vain perunkirjoitus, viimeinen muodollisuus siihen päälle.

Seuraavaksi saan saattaa rakkaan kissamme - joka tuli jo edesmenneen puolisoni aikana, ja jota äitini muutaman kerran kesäisin hoiti - rajan yli muutaman vuoden sisällä, ja sitten onkin minun vuoroni, jos luonnollinen järjestys säilyy (olenhan puolisoani vanhempi ja minulla on sydänsairaus). Paitsi jos joku ystävistäni ehtii ensin. Sitä en ollut tullut edes ajatelleeksi, ennen kuin muuan heistä mainitsi tästä mahdollisuudesta... 

Tämä antoi tarpeellisen sysäyksen kuolemaan valmistautumiseen. En halua että puolisoni joutuu tilanteeseen, jossa ei ole mitään tietoa mistään. Sovin tapaamisen hyvän ystävän kanssa kolmistaan, puhuaksemme tästä aiheesta, sillä koen että se keskustelu tarvitsee jonkun kolmannen läsnäolon, muuten aihe tulee liian kevyesti sivuutetuksi leikin laskun kera - jolle on toki paikkansa raskasta aihetta keventämään, mutta ei sen pitäisi jäädä vain sille tasolle. Olen myös tehnyt selväksi, että jos minusta tulisi puolisolleni lähinnä taakka ja rasite, on parempi erota ettei käy niin kuin minulle ja edesmenneelle puolisolleni: roikutaan löysässä hirressä kunnes kuolema meidät erottaa. Tärkein asia, mitä voin tehdä, on alkaa pistää rahaa sivuun pikku hiljaa. Laadin viimein valmiiksi tämän blogin sivun "Elämäni päättyessä" (ainahan sitä voi toki muokata), jossa kerron ajatuksiani oman kuolemani varalta, sekä uutuutena toisenkin sivun, "Nichiren-buddhalainen muistopalvelus", joka on mitä nimikin sanoo: olen suunnitellut sen itselleni. 

VNV Nation: From my hands

Suomennetut lyriikat: 

Niin paljon luulin että minun täytyisi sanoa. 

Vaikka yritän puhua, aikomukseni harhautuu. 

Emme voi välttää tosiasioita, jotka toivat meidät tänne. 

Olen tullut sanoakseni hyvästi. 

Valheet joita yritän kertoa omilla silmilläni; 

Ylpeyden teko, tahallinen kompromissi. 

Ole kiltti ja ymmärrä, kuinka revitty olen kun kävelen pois täältä. 

Minä suren hetkiä joita emme jaa. 

Jos olen aivan liian sentimentaalinen, pahoittelen. 

Ole kiltti ja ymmärrä, tällainen minä olen, ja tällainen minä tulen yhä olemaan kun olen kävellyt pois täältä. 

Tiedät etten ole epäystävällinen, kun sanon tulevaisuudessa että mennyt on vain mennyttä. 

Ei paluuta, ei sydämen muutosta. 

Mutta tämä on nyt, aika ei anna periksi. 

Ajatukseni paljastavat, niin helposti ilmiantavat. 

Kuinka kauan odotan täällä, sen jälkeen kun olet poissa. 

Mikään ei pääty, mutta en usko sitä nyt. 

Ole kiltti äläkä kävele pois täältä. 

Ja ollessani yksin, kun muistan nuo päivät, mikään ei muuta yhtä ainoaa tosiasiaa siitä kuka sinä olit minulle. 

Voi, tulkoon mitä tulee, ikuisesti loppuun saakka; huomaan niin vaikeaksi antaa sinun mennä. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Ei ole tarvetta surullisille hyvästeille. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Tiedän että on aika mennä, aika antaa tämän pudota käsistäni. 

Lemmikin saattaminen rajan yli buddhalaisesta näkökulmasta

 Olen saattanut neljä kissaa viimeiselle matkalle (katso sivu in memoriam) ollessani vielä kristitty, ja kokosin sitä varten kaavan siunaustilaisuutta varten, joka pidettiin jokaiselle heistä. Jokaisella on oma muistokynttilä, ja pienessä rasiassa hiukan karvoja muistona. Tämä kirjoitus syntyi siitä että olen nykyään buddhalainen, ja nykyinen ainut jäljellä oleva kissamme on jo noin kymmenvuotias. Sain tästä ainakin itse paljon eväitä väistämättömän varalle. 

Itse edustan Nichiren-buddhalaisuutta, ja Nichiren Shu-koulukuntaa edustava Enkyoji Buddhist Network kirjoittaa seuraavaa: 

Buddhalaisuudessa me tunnemme että ihmisten elämä ja eläinten kallisarvoinen elämä ovat samaa. He ovat osoittaneet meille rakkautta elämällään, ja tulleet perheemme jäseniksi. 

Kannon (Kuan Yin kiinaksi)

Enkyoji Buddhist Networkissa pidetään erityisiä muistopalveluita rakkaille lemmikeille. Heillä on erityinen alttari missä lemmikkejä kaitsevat Kannon Bodhisattvan suojelevat silmät ja missä heidän henkeään rukoillaan joka päivä.  

Lemmikeille tarjotaan seremonioita hautajaisia, tuhkaamista, luiden tai tuhkan kokoamista, hautaamista ja muistopalveluja varten. 

Temppelissä on hylly, mihin rakkaasta lemmikistä muistuttavat esineet voidaan laittaa esille osoittamaan omistajan rakkautta ja kiitollisuutta rakkaudesta jota lemmikit ovat osoittaneet heille. Joka vuosi pidetään myös julkinen muistopalvelus kaikille edesmenneille lemmikeille, jossa kunnioitetaan heitä lukemalla heidän nimensä ja lähettämällä ajatuksia ja rukouksia  heidän muistokseen. 

Seuraavat David Michien ohjeet, kuinka olla lemmikin kanssa kuolinprosessin aikana, perustuvat puolestaan Tiibetin buddhalaiseen käytäntöön. David Michie on kirjoittanut lukuisia kirjoja mindfulnessista, meditaatiosta ja buddhalaisuudesta, mm. kirjan Buddhism for Pet Lovers. 

Eläimiä rakastavina lemmikkimme menettäminen on jotain mitä pelkäämme. Tiibetin buddhalaiset oivallukset ja harjoitukset voivat kuitenkin tehdä paljon muuntaakseen tavan jolla koemme tämän tapahtuman - ja, mikä tärkeämpää, kuinka lemmikkimme kokee sen. 

Suuri muutos tapahtuu, kun näemme tapahtuman lemmikkimme henkisen matkan näkökulmasta, pikemmin kuin omasta ymmärrettävästä toiveestamme takertua rakkaaseen ystäväämme ikuisesti. Meillä eläimiä rakastavina on ilo, yhtä lailla kuin velvollisuus, auttaa lemmikkiämme onnelliseen henkiseen kehitykseen elämässä. Ja ottaen huomioon kuoleman merkitys siirtymäaikana, yksi suurimmista siunauksista, joita voimme antaa hänelle, on rauhallinen ja positiivinen kuolema. 

Ennen kuolemaa

Kun lemmikkimme on terve, parasta mitä voimme tehdä sen hyväksi on auttaa sitä välttämään luomasta negatiivista karmaa. On vaikea antaa yleisiä neuvoja kuinka esimerkiksi hillitä kissan vaistomaista saalistuskäyttäytymistä, paitsi varmistamalla että kissa on hyvin ruokittu, tyytyväinen, ja jos tarpeen, viihdytetty. On meistä kiinni oppia tuntemaan eläinkumppanimme niin hyvin kuin kykenemme ja auttaa kuinka vain voimme.

Jos olet taipuvainen buddhalaisuuteen, on myös erittäin hyödyllistä luoda positiivinen assosiaatio lemmikkisi mielessä buddhalaisten kuvien/patsaiden/mantrojen ja hyvinvoinnin tilan välillä. Mantrojen mumiseminen kehräävälle kissallesi silittäessäsi sitä, on esimerkki tästä - Om mani padme hum on eräs sellainen mantra. Tai jos olet taipuvainen Tara-harjoitukseen - Om tare tuttare ture soha. Tara on tiibetiläisessä maailmankatsomuksessa myötätuntoinen Äiti-jumalatar, samanlainen kuin Kannon tai Äiti Maria. Tuttare tarkoittaa nopeaa toimintaa ja ture sairauden ja kurjuuden hajottamista. Soha on ikään kuin "aamen" eli "olkoon niin". [Nichiren-buddhalaisena käytän tietenkin henkilökohtaisesti mantraa Nam myoho renge kyo! - suom. huom.]

Om mani padme hum:

Om tare tuttare ture soha: 

Jos meditoit säännöllisesti, on mahdollista että lemmikkisi haluaa liittyä seuraasi. Anna sen liittyä. On runsaasti tutkimuksia osoittamaan että eläinten havaintokyvyt ovat tietyissä suhteissa paljon herkemmät kuin ihmisten. Jos ne kykenevät yhdistämään meditaation harjoittamisen positiiviseen olotilaan, aina parempi. 

Buddhalaisesta näkökulmasta, olimmepa ihmisiä tai eläimiä, luomme jatkuvasti syitä tuleville seurauksille, positiivisia tai negatiivisia. Mitä enemmän kykenemme auttamaan lemmikkiämme luomaan jälkiä taipumukselle kohti valaistuneita tekoja, sen parempi. 

Kuolinprosessi

Kun olemme menettämässä jonkun jota rakastamme, joko ihmisen tai eläimen, on tärkeää "päästä itsemme yli" ja keskittyä kuolevan hyvinvointiin. Jos todella rakastamme heitä, meidän pitäisi yrittää laittaa sivuun omat surun ja menetyksen tunteemme, ja tehdä kaikkemme auttaaksemme heitä kivuttomaan, rauhalliseen, ja jopa positiiviseen kuoleman kokemukseen. 

Kivun hallinta. Tämä on ensisijaista. Mitä tahansa palliatiivista hoitoa kykenemme tarjoamaan eläinlääkärin kautta tai muuten, meidän pitäisi yrittää pitää lemmikkimme olo fyysisesti niin miellyttävänä kuin mahdollista. 

Ei valittamista. Sydämemme voi olla särkynyt läheisen kumppanimme menettämisestä, mutta on tärkeää olla järkyttämättä häntä. Eläimet niin ikään tietävät mitä heille tapahtuu. Koirat irtautuvat laumasta. Kissat kätkeytyvät talon alle. Heidän näkökulmastaan siinä ei ole mitään positiivista jos ihmiset, joista he ovat täysin riippuvaisia, alkavat käyttäytyä arvaamattomasti. On paljon parempi keskittyä siihen mikä on parasta lemmikillemme, ei omiin kiintymyksen tunteisiimme. 

Olen kuullut eläinkommunikoijien sanovan, että on tärkeää viestiä sydämestäsi, että niin surullinen kuin oletkin, ystäväsi on vapaa siirtymään eteenpäin ja sinä tulet olemaan kunnossa. Tämä ei ole buddhalainen opetus, mutta se totisesti tukee näkemystä että kuolevan kumppanimme tarpeiden tulisi olla päällimmäisinä tällä vaikealla hetkellä. 

Rauhallinen ja positiivinen. Jos kykenemme tarjoamaan nuo muutamat viimeiset hyväilyt, kuiskaamaan nuo muutamat viimeiset mantrat, istumaan nuo viimeiset meditaatiot, tämän me voimme tehdä auttaaksemme antamaan lemmikillemme rauhallisen kuoleman. Tarjoa positiivisia jälkiä. Auta valmistamaan heitä parhaalla mahdollisella tavalla väistämättömään.

Eutanasia. Emme halua lemmikkimme kärsivän, mutta meidän ei myöskään pitäisi kiirehtiä vähentämään prosessia. Kuoleminen on luonnollista. Sillä on aikansa ja paikkansa. Meidän tarvitsee antaa lemmikillemme aikaa hyväksyä mitä sille tapahtuu. Joillakin buddhalaisilla on näkemys, että eutanasia saattaa ainoastaan lykätä kärsimyksiä, jonka kokemiseen olennolla on karma. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että meidän pitäisi huolehtia eutanasiasta kun kaikki muut vaihtoehdot on käytetty, kun on ainoastaan yksi lopputulos jota kohti ystävämme kulkee, kun kaikki hyvästimme on sanottu, ja kun - jos voisimme vaihtaa paikkoja - pyrkisimme tähän itseämme varten. 

Kuoleman jälkeen. Buddhalainen näkemys on, että hienon hieno tietoisuus voi pysytellä bardossa, eli välitilassa kuoleman ja uudelleen syntymisen välissä, ajanjakson joka kestää hetkistä seitsemään viikkoon asti. 

Rakkaan kuoleman jälkeen meitä kannustetaan jatkamaan keskittymistä tuon rakkaan hyvinvointiin bardo-tilassa, pikemmin kuin omaan menetyksen tuntoomme. Sinun ei tarvitse olla terapeutti nähdäksesi kuinka toisten hyvinvointiin osallistuminen tukee paljon suurempaa mielentyyneyttä kuin keskittyminen omaan menetykseemme. On olemassa myös muutama hyvin käytännöllinen asia jotka voimme tehdä. 

Uhraaminen. Vaikka ei ole mahdollista kolmannelle osapuolelle poistaa tai lahjoittaa karmaa tai hyvettä, on mahdollista vaikuttaa niihin, joiden kanssa meillä on vahva karminen yhteys. Kuten rakkaaseen lemmikkiimme. Suorittamalla minkä tahansalaisen uhrin, kuten lintujen ruokkiminen, hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen, tai veren luovuttaminen, ja itsetietoisesti uhraten sellaisten tekojen ansion hiljaittain edesmenneen lemmikkimme hyödyksi, teoillamme voi olla positiivinen vaikutus hänen kokemukseensa bardon alueilla. 

Esimerkiksi voimme toistaa affirmaation mielessämme:

Tämän anteliaisuuden/rakkauden/ystävällisyyden/myötätunnon teon kautta

nauttikoon LEMMIKIN NIMI positiivisista olosuhteista

korkeasta uudelleen syntymästä, onnellisuudesta ja rauhasta,

kohdatkoon hän täydellisen opettajan, 

ja nopeasti saavuttakoon täydellisen valaistumisen

kaikkien elävien olentojen hyödyksi poikkeuksetta.

Voimme jatkaa uhrien suorittamista läpi seitsemän viikon jakson, erityisesti jokaisena viikottaisena kuoleman muistopäivänä, kun suurimmat muutokset bardo-tilassa tapahtuvat.

Dharman harjoitus. Buddhlaisille suurimmat uhrit eivät ole aineellisia, vaan Dharman harjoittamista. Voimme myös omistaa meditaatiomme, sadhanamme tai mitkä tahansa henkiset harjoitukset joihin ryhdymme, suorana syynä lemmikillemme nauttia positiivisista olosuhteista ja lopullisesta valaistumisesta. 

Älä unohda. Bardon alueilla, vapaana fyysisistä rajoituksista, sanotaan että hienon hieno tietoisuutemme/energiamme kykenee siirtymään minne tahansa hyvin nopeasti ja havaitsemaan mitä vain - selvänäköisyyden muoto. Tämä pitää sisällään kyvyn palata sinne missä elimme. Tästä syystä seitsemän viikkoa rakkaan kuoleman jälkeen pidetään auttavaisena osoittaa että häntä ei ole unohdettu. Esim. kissan tapauksessa, voimme jättää esiin kuivaruokaa, vesikipon, hiekka-astian. Siltä varalta että hän vierailisi, hän näkee kaiken niin kuin oli tottunut.

Seitsemän viikon jälkeen kaikki bardo-olennot ovat siirtyneet seuraavaan todellisuuden kokemukseensa. Käytännöllisestä näkökulmasta tämä merkitsee, että voimme pistää pois lemmikkimme tavarat. Emotionaalisesta näkökulmasta se tuo loppuun luonnollisen suruajan. Lemmikkimme ovat siirtyneet eteenpäin, ja niin täytyy meidänkin. 

HENKISTÄ NÄKÖKULMAA PANDEMIAN AIKAAN

Elämme tätä kirjoittaessa hyvin poikkeuksellista aikaa; Suomen hallitus otti käyttöön valmiuslain koronavirus-pandemian vuoksi, mm. koulut on suljettu ja Suomen rajat suljetaan. Kaikki tuntuu tällä hetkellä hyvin epävarmalta, on suorastaan "lopun ajan tunnelma". Mm. käyttämäni taloyhtiön kuntosali on suljettu, saunat peruttu, seurakuntani toiminta toistaiseksi jäissä. Päivän uutinen kertoo että Euroviisut on tältä vuodelta peruttu. Minulla on liput Provinssiin kesäkuun lopussa, mutta nähtäväksi jää, toteutuuko festivaali.

Siivoojana olen tärkeässä roolissa - noudatamme TTL:n ohjeita - mutta myös minun työnantajani on aloittanut YT-neuvottelut koronaviruksen liiketoimintaan aiheuttamien haittojen vuoksi, ja lomautuksia on tulossa. Kuulunen kuitenkin "yhteiskunnallisesti kriittiseen" ammattiryhmään minäkin. 
Oma mielialani vaihtelee järkevästä asennoitumisesta lievään hysteriaan - se on vain inhimillistä, mutta joillakin se menee yli: Suomessa on tapahtunut sama ilmiö kuin Yhdysvalloissa, ruokaa ja jostain kumman syystä WC-paperia hamstrataan. Itse käyttäisin tarvittaessa nettikauppaa ja kotiinkuljetusta, jos pitäisi jäädä kotiin. Käsidesiä ei saa mistään, myös desinfioivat puhdistusaineet on kaupoista ostettu. 
Ei ole vaikeaa noudattaa hygieniaohjeita arkielämässään - siitä tulee nopeasti itsestään selvä tapa. 

Vähättelijät sanovat että "se on vain flunssa", mutta myös minä kuulun sydänpotilaana riskiryhmään. Esim. Italiassa tilanne kuuluu olevan todella paha, meillä ei vielä - Suomessa kukaan ei ole kuollut tähän mennessä, mutta se lienee vain ajan kysymys... Sitä paitsi tavallinen influenssakin olisi minulle riski, ja silti en tyhmänrohkeasti ole ottanut rokotetta, "koska en ole ennenkään sitä sairastanut". Luotan siihen että vastustuskykyni on hyvä; harvoin saan edes flunssaa, ja se menee yleensä nopeasti ohi, lievänä. Olen alkanut ennaltaehkäisevästi käyttää auringonhattu-uutetta, mikä saattaa olla enempi  psykologinen apu.
Hyvää tarkoittava kaverini tekstasi minulle että minun pitäisi riskiryhmään kuuluvana jäädä kotiin karanteeniin. Voi pyhä yksinkertaisuus! Ei sellaista ole kukaan määrännyt, en ole sairas enkä altistunut, joten kuka siitä ajasta maksaisi ja mitä tapahtuisi työpaikalleni jos niin päättäisin omin päin??? Sitä paitsi töissä en joudu olemaan kovin paljoa läheisesti tekemisissä ihmisten kanssa. Kaupassakäynti voi olla riskialttiimpaa. 

Vältin pitkään Facebookissa julkaisemasta mitään korona-aiheista, koska sitä on niin paljon liikkeellä. On hyvä olla hyvin informoitu, mutta tietoakin on monenlaista, ja toisaalta jatkuva korona-uutisten virta joka tuutista myös lietsoo pelkoa ja ahdistusta.  
Esimerkkejä väärästä tiedosta:

Näistä merkeistä tunnistat koronaviruksesta levitettävän väärän tiedon

"Wuhanin lääkäreiden" koronaneuvot leviävät somessa

Somessa leviävä "THL ja koronavirus uutisissa"-kooste on harhaanjohtava ja vahingoittavaa tietoa

11 väitettä koronaviruksesta

Hädin tuskin muistan lintuinfluenssan ja Sarsin tai sikainfluenssan, ja nyt meillä on jälleen uusi eläinkunnasta ihmiseen siirtynyt virus, mutta aivan eri mittaluokan tilanne! Eiköhän tästäkin selvitä, joskaan ei ilman menetyksiä - sekä taloudellisia että ihmishenkiä. Tämä kirjoitus jää muistuttamaan tästä myös sen jälkeen kun pahin vaihe on ohi. 

Olen kääntänyt pari Facebookissa vastaan tullutta antroposofista tekstiä, koska halusin henkistä näkökulmaa asiaan, mutta minä nojaan mieluummin tieteellisiin faktoihin, ja antroposofia on välillä hiukan korkealentoista. Silti näkökulma siitä miksi eläinperäiset virukset ovat alkaneet uhata ihmiskuntaa on vähintäänkin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä...

Etsin jatkoksi pari buddhalaista näkökulmaa - koska olen itse buddhalainen - ja ne taas ovat hyvin maanläheisiä ja käytännöllisiä, kuten buddhalaisuus yleensäkin, ja antavat yleispäteviä psykologisia neuvoja ilman buddhalaista kontekstiakin. Tosin kaikkia ei ehkä lohduta buddhalaisuuden väistämättöyyden hyväksyntä - he haluavat kuulla mieluummin jotain tosiasioiden kiertelyä ja kaartelua. 

Antroposofinen näkökulma:

Pohjois-Amerikan Kristiyhteisö julkaisi Facebookissa seuraavan lainauksen 15.-16.3.2020:

1914 Rudolf Steiner sanoi: "Kuten tiedämme, Ihmisiä tänä päivänä ahdistaa pelko jota voimme verrata keskiaikaiseen aaveiden pelkoon. Se on basillien pelko. Objektiivisesti molemmat pelkotilat  ovat samaa. Kumpikin sopii sille kuuluvaan aikaan: keskiajan ihmiset pitivät kiinni tietystä uskosta henkiseen maailmaan; sen tähden aivan luonnollisesti heillä oli henkisten olentojen pelko. Nykyaika on kadottanut tämän uskon henkiseen maailmaan; se uskoo aineellisiin asioihin. Sen tähden sillä on aineellisten olioiden pelko, olkoot ne vaikka kuinka pieniä. Objektiivisesti puhuen suurin ero jonka saatamme löytää kahden aikakauden välillä on se, että aaveet ovat millä tahansa mitalla isonpuoleisia ja kunnioitettavia. Pienissä basilleissa ei toisaalta ole paljon mitään kirjoitettavaa kotiin niin pitkälle kuin ihmisten pelottelu on kyseessä. Nyt en tietenkään tarkoita antaa ymmärtää tällä että meidän pitäisi edistää basilleja, ja että on hyvä että niitä on niin monia kuin mahdollista. Se ei todellakaan ole päätelmä. Kuitenkin basillit varmasti ovat olemassa, ja aaveet niin ikään olivat olemassa, etenkin sikäli kuin on kysymys niistä ihmisistä jotka pitivät kiinni todellisesta uskosta henkiseen maailmaan. Siten ne eivät eroa todellisuuden suhteen.
Kuitenkin tärkeä näkökohta jonka haluamme esittää tänään, on että basilleista voi tulla vaarallisia ainoastaan jos niiden annetaan kukoistaa. Basillien ei pitäisi antaa kukoistaa. Jopa materialistit ovat samaa mieltä tämän lausunnon kanssa, mutta he eivät ole enää samaa mieltä kanssamme jos jatkamme pidemmälle ja - oikean hengentieteen näkökulmasta - puhumme basilleille suosiollisimmista olosuhteista. Basillit kukoistavat intensiivisimmin kun emme vie mitään muuta kun materialistisia ajatuksia mukanamme uneen. Ei ole parempaa tapaa edistää niiden kukoistamista kuin astua uneen ainoastaan materialistisin ajatuksin, ja sitten työskennellä henkisestä maailmasta minän ja astraaliruumiin kanssa niiden elinten parissa, jotka eivät ole osa veri- ja hermojärjestelmää. Ainoa toinen metodi joka on aivan yhtä hyvä, on elää epideemisen tai endeemisen sairauden keskuksessa, ja olla ajattelematta mitään muuta kuin sairautta ympärillä, täynnä ainoastaan sairastumisen pelkoa. Se olisi yhtälailla tehokasta. Jos sairauden pelko olisi ainoa sellaisessa paikassa luotu asia, ja yöllä mennään nukkumaan sillä ajatuksella, se tuottaa jälkikuvia, pelon hedelmöittämiä imaginaatioita. Se on hyvä metodi kehittää ja kasvattaa basilleja. Jos tätä pelkoa voidaan lieventää edes vähän, esimerkiksi aktiivisella rakkaudella, ja huolehtiessamme sairaista unohtaen joksikin aikaa että myös me saattaisimme saada tartunnan, olosuhteet ovat vähemmän suosiolliset basilleille... Jos ihmisille annettaisiin ajatuksia jotka johtavat heidät pois materialismista ja kannustavat heitä eteenpäin aktiiviseen rakkauteen hengestä käsin, se palvelisi ihmiskunnan tulevaisuutta paremmin." 

Goetheanum (antroposofisen liikkeen keskuspaikka Sveitsissä) julkaisi seuraavan Georg Soldnerin kirjoituksen 12.3.2020:

Eläinlääkäreille koronavirukset ovat osa päivittäistä elämää, mutta nyt koronavirus SARS-CoV 2 on ylittänyt rajan ihmisiin. Mikä on virus, kuinka se hyökkää ihmisorganismia vastaan, ja kuinka voimme vastata?

Virukset liittyvät läheisesti organismin fyysiseen ruumiiseen. Ne saavat alkunsa geenistön substanssista, ja geenistön lailla voivat vaikuttaa solujen aineenvaihduntaan, tehden ne siten vieraiksi organismille. Jos infektio alkaa, virukset tunkeutuvat organismiin. Organismi tunnistaa että virukset ovat tehneet tietyt solut vieraiksi, ja ne alkavat tehdä jotain muuta kuin mikä on parasta kokonaisuudelle. Se alkaa kääntyä näitä soluja vastaan eliminoidakseen ne. Tämä luo sairauden oireet jotka nyt puhkeavat esiin: organismi yrittää päästä eroon infektoituneista soluista, päästäkseen eroon hyökkäävistä viruksista, käyttäen esimerkiksi yskää, kuumetta ja limaa. Kuka tahansa joka kuolee virusperäiseen infektioon, voidaan sen tähden nähdä myös oman immuunipuolustuksensa uhrina, jonka sääntely on ilmaus yksilöllisestä "minä-organisaatiosta", minuuden läsnäolosta ruumiissa. 

Mitä enemmän henkilö on jo tilanteessa missä fyysisestä ruumiista on tulossa vieras hänelle, sitä alttiimpi hän on tälle virusperäiselle sairaudelle, jota nyt kutsutaan nimellä COVID-19. Tietenkin tämä on erityisen totta korkeammalla iällä, kun luut kutistuvat ja lihasmassa vähenee, tai kroonisten sairauksien tapauksessa. 

Koronavirus-infektiot ovat erityisen vaikeita hoitaa yli 80-vuotiailla ihmisillä, ja ihmisillä joilla on 2-tyypin diabetes tai sydän- ja verisuonitauteja. Mitä vähemmän olen läsnä ruumiissani - mitä vähemmän se on täysin minun täyttämäni tässä merkityksessä - sitä helpommin infektio voi levitä ruumiissa ja sitä vakavampia voivat olla seuraukset. Tietenkin se, kuinka positiiviseksi testattua henkilöä hoidetaan, on tärkeää. Sairaat ihmiset usein äkillisesti siirretään kotiympäristöstään ja alunperin heitä hoidettiin Kiinassa monien muiden sairaiden ihmisten kanssa improvisoiduissa majoitustiloissa. Valitettavasti konventionaalisella lääketieteellä ei ole auttavaa lääkettä eikä rokotetta tarjottavana tässä tapauksessa. Usein kuume vähenee lääkitystä käyttämällä. Kuitenkin vaikeissa tapauksissa lisähappi ja, jos tarpeen, väliaikainen mekaaninen ventilaatio voivat pelastaa elämiä, mistä syystä on tärkeää että kliininen hoito keskittyy vakavammin sairaisiin potilaisiin. 

Perustuen kaikkeen mitä tiedämme tässä, ahdistus ja antipyreettinen hoito tekevät potilaista sairaampia pikemmin kuin terveempiä. Mikä auttaa ihmisiä voittamaan sairauden, on kaikki joka auttaa heitä paremmin läpitunkemaan ja lämmittämään ruumiinsa, ja olemaan kykenevämpiä tuntemaan olonsa kotoisaksi siinä. Sen tähden ei ole yllättävää että sairaus on tuskin vaarallinen lapsille. Tämä on totta myös 50-vuoden ikään saakka, missä sairauden kulku yleensä vastaa normaalin flunssan kulkua. Yskä, nuha ja väsymys ovat tyypilliset varhaiset oireet. Lisäksi keuhkokuume voi olla vaarallinen sairauden aspekti, joka on aluksi tunnistettavissa pääasiassa korkeammasta hengitystiheydestä. 

Tällä viruksella on erityisen negatiivisia ominaisuuksia lääketieteellisestä näkökulmasta. Saattaa kestää hyvin pitkän aikaa organismin herätä ja huomata että kyydissä on tuntematon vieras, joka uhkaa aiheuttaa harmia. On olemassa tunnettu sairaustapaus, jossa sairaus puhkesi vasta 27 päivää tartunnan jälkeen. Keskimäärin kuitenkin tämä ajanjakso on 5 päivää, ja 95% kaikista tapauksista ilmenee 12,5 päivän jälkeen. Sen tähden affisioineet laitetaan karanteeniin kahden viikon pitkäksi jaksoksi. Tämä virus on myös tarttuvampi kuin normaali flunssavirus. Keskimäärin yksi henkilö jolla on normaali flunssavirus, tartuttaa 1,3 muuta ihmistä, kun taas joku jolla on koronavirus, todennäköisemmin tartuttaa kolme muuta ihmistä (erittäin tarttuvalle sairaudelle kuten tuhkarokko tai hinkuyskä, luku on 12-18). Tartuntamäärä on sen tähden korkeampi kuin influenssassa, ja se myös kestää pitempään ilmetä. Näiden ominaisuuksien yhdistelmä, joka suosii epidemistä leviämistä, saa lääkärit maailmanlaajuisesti hermostuneiksi. 

Kuitenkin yksi suuri arvoitus ilmenee: mistä nämä nähtävästi uudenlaiset virukset tulevat, ja miksi ne kehittyivät? Mielenkiintoista kyllä, monet virukset tulevat eläimiltä. Koronavirus luultavasti tulee jaavalaiselta lepakolta. Joten miksi virukset eläinkunnasta tulevat vaarallisiksi ihmisille? Me aiheutamme nykyään vaiettua kärsimystä eläimille: massateurastus ja kokeet laboratorioeläimille aiheuttavat tuskaa jota eläinkunta on avuton kantamaan. Voiko tämä kärsimys johtaa seurauksiin joka muuttaa viruksia jotka ovat synnynnäisiä eläinorganismille? Me olemme tottuneet ainoastaan tarkastelemaan fyysistä ja näkemään sen enimmäkseen erillisenä mielestä ja tunteista. Tutkimus suolistoflooralla, mikro-organismeilla jotka pitävät sisällään ei ainoastaan bakteereja, vaan myös viruksia, todistaa päinvastaista. Tämä nostaa esiin ei ainoastaan mikrobiologisen kysymyksen viruksen alkuperästä, vaan myös moraalisen kysymyksen siitä kuinka kohdella eläinmaailmaa. Rudolf Steiner huomautti näistä yhteyksistä yli 100 vuotta sitten. Tänä päivänä on kiinni meistä tutkia näitä suhteita ja kysyä syvempiä kysymyksiä tieteellisen analyysin lisänä. 

On monia toimenpiteitä joita voimme tehdä henkilökohtaisessa elämässämme auttamaan organismiamme voittamaan sairaus. Nämä pitävät sisällään alkoholista pidättäytymisen, sokerin kulutuksen hillitsemisen, ja elämän rytmin ylläpitämisen, jossa on riittävästi unta ja aktiivinen suhde aurinkoon. Mistä immuunijärjestelmämme usein kärsii, on auringonvalon puute, puute joka on vaikein maaliskuussa. Vuoden kuluessa nähtynä, suurin kuolleisuusluku meidän leveysasteellamme sen tähden lankeaa maaliskuun loppuun. Tämä liittyy auringonvalon puutteeseen talvikuukausien aikana, ja muistuttaa meitä että on äärimmäisen hyödyllistä mennä ulos joka päivä, ja  talvella, jos mahdollista, puoliltapäivin, yhdistyäksemme periferiaan, kosmoksen elementteihin. Perustaessaan antroposofista lääketiedettä, jopa ennen D-vitamiinin keksimistä, Rudolf Steiner käytti tuberkuloosia esimerkkinä selittääkseen tämän yksityiskohtaisesti. On totta että immuunijärjestelmälle D-vitamiini tabletit voivat korvata auringonvalon absorption vain rajatussa määrin. Potensoitu fosfori  ja vastaavasti potensoitu meteorinen rauta aamulla voivat niin ikään tukea immuunijärjestelmää valosubstansseina. Niille jotka ovat vanhempia ja saattavat joutua tulemaan toimeen sydän- ja verisuonisairauksien kanssa, suositellaan niin ikään antroposofisia peruslääkkeitä sydän- ja verenkiertojärjestelmälle, säännöllistä kävelyä ja riittävää unta. Ne jotka nukkuvat vähemmän kuin kuusi tuntia, ovat paljon alttiimpia sellaisille infektioille. 

Jos sairaus tulee, karanteenia tätä nykyä suositellaan, vaikka lievät tapaukset voidaan nyt hoitaa kotona. Minusta näyttää tärkeältä että antroposofisella lääketieteellä on vuosikymmenten kokemus virusperäisen ja bakteeriperäisen keuhkokuumeen hoidosta ilman antibiootteja, antroposofisilla lääkkeillä ja ulkoisilla menetelmillä, jotka voivat olla äärimmäisen tehokkaita. Lääketieteellisen Osaston lääkärit ovat kasanneet hoitosuunnitelman, ja laittaneet sen saataville kansainvälisille lääketieteen kollegoille. 

Mikä heikentää keuhkoja? Kaksi asiaa: puute suhteesta maahan ja aurinkoon, ja sosiaaliset jännitteet. Sen tähden on suositeltavaa suojella omia keuhkojasi, tätä hengityselintä, sisäpuolelta ja ulkopuolelta, yrittäen tasapainottaa sosiaaliset jännitteet. Minun mielestäni ne jotka ovat ratkaisemattomissa sosiaalisissa konflikteissa, ovat lisääntyvässä riskissä tässä. Lääketiede on edistänyt uskomusta että rokotukset voivat suojella kaikkia tartuntoja vastaan. Tämä on virhe. Jopa flunssarokote tarjoaa ainoastaan 10-30 % suojatason; huolellinen käsien pesu ja hygienia nenän niistämisessä ja yskimisessä ovat aivan yhtä tehokkaita - ilman mahdollisia rokotteen sivuvaikutuksia. Joten on tärkeä askel murtautua pois tästä pelokkaasta ja puolustavasta mielikuvasta ympäristöstä ja omasta ruumiistamme, ja kysyä mitä me itse voimme tehdä tukeaksemme niiden elinvoimaa ja kokonaisuutta.

Buddhalainen näkökulma:

Lion's Roar julkaisi tämän tri Christiane Wolfin kirjoituksen buddhalaisesta näkökulmasta 14.3.2020:

Mindfulness on harjoitus tietoisuuden tuomiseksi tarkoituksellisesti nykyiseen hetkeen, niin että voimme valita vastauksemme siihen mitä tapahtuu, sen sijaan että toimimme autopilotilla. Esimerkiksi meitä neuvotaan ettemme tavanomaisesti koskisi kasvojamme, jotta välttäisimme tartunnan. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, koska se on niin automaattinen tapa.

Suuri uutinen on se että tämä on täsmälleen yksi niistä asioista joita mindfulness-harjoitus opettaa: tulemaan tietoiseksi automaattisista kaavoista, lopettamaan ne ja sen sijaan valitsemaan uusi reaktio. Mindfulness toimii tässä kuin taskulamppu; osoitamme sillä tavanomaista käyttäytymistämme niin että voimme harkita sitä uudelleen ja toimia eri tavalla. Ilman tietoisuutta emme voi muuttaa sitä mitä teemme. Tietoisuus on aina ensimmäinen askel. 

Esimerkiksi olemme kaikki oppineet olemaan kaivamatta nenäämme julkisesti. Sitä luultavasti tehdään yhä yksityisesti, mutta olemme aika lailla automatisoineet kuvion tulla tietoiseksi kun olemme aikeissa kaivaa sitä julkisesti ja sitten pysäyttää impulssin.

Tarkastellaan neljää päätapaa joilla mindfulness voi auttaa meitä estämään tartuntaa. Ne ovat:

1. Se auttaa meitä lakkaamaan ryhtymästä automaattiseen käyttäytymiseen
2. Se luo tietoisuuden että voimme aloittaa paremman käyttäytymisen
3. Säännöllinen mindfulness-meditaatio tehostaa immuunijärjestelmää
4. Tietoisen media-käytännön avulla voimme pysyä informoituina - mutta välttää paniikin

1. Automaattisen käyttäytymisen lopettaminen

Mitä käyttäytymistä meitä pyydetään lopettamaan välttääksemme tartunnan tai sen leviämisen? 

• Vältä koskettamasta kasvoja, erityisesti suuta, nenää ja silmiä
• Yski ja aivasta kyynärpäähän tai nenäliinaan, ei paljaaseen käteen
• Vältä kättelyä tai halaamista

Impulssi koskettaa kasvojaan tulee usein kutinasta sillä alueella. Ihmiset joille mindfulness-harjoitus on tuttua, tunnistavat harjoituksen "olla raapimatta kutinaa" meditaation aikana, joka harjoittaa täsmälleen siihen mitä tässä vaaditaan: tulla tietoiseksi impulssista ennen kuin kädet liikkuvat ja antaa kutina-impulssin olla eikä tehdä sille mitään. 

Tässä on harjoitus kuinka harjoittaa tätä esimerkillä olla koskettamatta kasvojasi:

1. Käytä minuutti tai pari huomataksesi jokainen impulssi koskettaa kasvojasi. Voitko vain tarkkailla impulsseja ja olla toimimatta? Mitä tapahtuu impulsseille kun et tee mitään? Jos on vaikeaa olla seuraamatta impulssia, kuvittele jättäväsi musta tussin jälki tai liimaa kasvoillesi siihen kohtaan mitä kosketat. Hengityksesi tunteminen kuin ankkurina voi auttaa pitämään huomio vakaana harjoituksen läpi.
2. Yritä muistaa harjoitus ja miltä tuntuu olla toimimatta impulssista läpi päivän.
3. Usein tulet tietoiseksi ainoastaan kun kosketat kasvojasi. Se on enemmän tietoisuutta kuin ettet edes ole tietoinen koskettaessasi kasvojasi ja edistyksen merkki! Jatka vain!
4. Toista askel 1 useita kertoja kunnes tulet enemmän tietoiseksi impulsseista päivän aikana ja siitä tulee luonnollisempaa.

2. Valitse parempi käyttäytyminen

Positiivisten käyttäytymismallien kuten käsien pesemisen usein ja pitempään (noin 20 sekuntia), sosiaalisen etäisyyden harjoittaminen (metri jos olet julkisella paikalla tai töissä!) jos mahdollista, tai ainakin kotiin jäämisen jos sinulla on flunssan oireita, on osoitettu vähentävän tartuntariskiä ja virusperäisten infektioiden leviämistä. 

Tietoinen käsien pesu

Tietoinen käsien pesu on harjoitus joka on otettu käyttöön sairaaloissa ja muissa lääketieteellisissä miljöissä monta vuotta sitten. Sitä käytetään eräänlaisena tietoisena taukona, hetkenä jolloin ollaan täysin läsnä kaikkine aisteineen jotka liittyvät käsien pesuun, kuten lämpimän veden ja saippuan liukkauden tunteminen, tai tuoksujen haistaminen. Tämä palvelee kaksinkertaista tarkoitusta A) saada tarvittava aika puhdistaa kädet ei ainoastaan liasta vaan myös bakteereista ja viruksista, ja B) se palvelee tietoisena mini-taukona hermojärjestelmän nollaamiseksi stressaavan päivän aikana. 

Sosiaalinen etäännyttäminen

Pois pysyminen ihmisjoukoista niin paljon kuin mahdollista näyttää olevan lupaavin käyttäytymistapa hidastaa pandemian leviämistä jotta emme ylikuormittaisi sairaanhoitojärjestelmää sitä tarvitsevien ihmisten tähden. Harjoita tätä niin paljon kuin mahdollista, mutta pysy yhteydessä ystäviin, perheeseen ja meditaatio-yhteisöösi online-tarjonnan ja Skypen ja Facetimen kaltaisten alustojen kautta. Tarvitsemme keskinäistä tukea nyt enemmän kuin koskaan. Älä eristäydy! Kurkota kanssa-meditoijan puoleen ja harjoittakaa yhdessä puhelimitse tai muulla tavoin. 

Kotona pysyminen flunssaoireiden kanssa

Olla menemättä töihin flunssan kaltaisten oireiden kanssa voi tuntua vaikealta valinnalta kun työpaikan vaatimukset ovat korkeat. COVID-19:sta hämmentäessä soppaa, siitä (toivottavasti) tulee helpompi valinta jäädä kotiin lepäämään ja toipumaan, joka on hyväksi sairaalle henkilölle kuten se on työtovereillekin, joilla on vähäisempi riski altistua tartunnalle. Mahdollisuuden antaminen jäädä kotiin ja antaa ruumiille mitä se tarvitsee - lepoa - niin ikään vahvistaa tärkeitä itsehoidon ja itseystävällisyyden periaatteita. 

3. Säännöllinen mindfulness-meditaatio tehostaa immuunijärjestelmää

Useat tutkimukset osoittavat että säännöllinen mindfulness-meditaation harjoitus alentaa kokonaisvaltaisia stressitasoja, parantaa elämän laatua, ja tehostaa immuunijärjestelmää. COVID-19:sta on korkeampi komplikaatioiden riski ihmisille joilla on vaarantunut immuunijärjestelmä. Joten vaikka saattaa olla liikaa väitetty sanoa että meditaatio pelastaa meidät saamasta tartuntaa, tai tartunnan saaneina alentaa komplikaatioiden riskiä, monet pitkäaikaiset meditoijat väittävät että he saavat vähemmän flunssatartuntoja, tai että he ovat alentaneet kroonisten vaivojen ja sairauksien kuohahdusten taajuutta ja intensiteettiä. 

4. Tietoinen media-harjoitus: pysy informoituna, mutta älä panikoi

Mindfulnessin harjoituksella on myös todistettu rataennätys ahdistuksen ja huolen alentamisessa. Koronaviruksen medianäkyvyydellä ympäri maailman on helppo langeta huoleen tai jopa paniikkiin. Mindfulness auttaa meitä olemaan tietoisia ahdistuksen tai huolen läsnäolosta ajatusten muodossa ja aistimuksina ruumiissa, ja tarkkailemaan niitä ystävällisyydellä sen sijaan että yritämme työntää ne pois. Toistuva paluu hengityksen aistimuksiin tai jalkojen maadoittavaan tunteeseen lattialla auttavat meitä orientoitumaan nykyiseen hetkeen, sen sijaan että syöksymme kohti jotain aavisteltua tulevaisuutta. Kuten iskulause sanoo: Pysy tyynenä ja jatka. (On huomionarvoista että tuo slogan suunniteltiin ja tehtiin tunnetuksi II maailmansodan aikana neuvomaan Britannian kansalaisille kuinka käyttäytyä uhkaavan massiivisen ilmahyökkäyksen kohdatessa.) 

Käyttäen mindfulnessin periaatteita, me voimme harjoittaa tätä ja auttaa meitä kaikkia kulkemaan läpi epidemian kaikessa sen ennalta-arvaamattomuudessa, tehden osamme alentaaksemme COVID-19:sta leviämistä ja vaikutusta, fyysisesti ja emotionaalisesti. Tärkeintä on että käytämme - ja syvennämme - harjoitustamme auttamaan itseämme ja maailmaa pysymään tyynenä ja selviytymään tästä yhdessä.

Ja Tricycle 13.3.2020:

Gesshin Claire Greenwood: Henkinen neuvo pandemian pelkoihin 

En tiedä ainuttakaan henkilöä juuri nyt johon ei jollain tavalla vaikuta COVID-19:sta puhkeaminen. Buddhalaisena pappina ja yhteisön mielenterveys-työntekijänä olen antanut neuvoja monille ihmisille viime viikolla, jotka ovat ahdistuneita perheen jäsenten saadessa viruksen. Tämä on täysin ymmärrettävää; minä olen myös tuntenut ahdistusta ja pelkoa. Pelko on luonnollinen reaktio eksistentiaaliseen (ja erittäin todelliseen) kuoleman uhkaan. Mutta ihmiset joille puhun, tuntevat itsensä myös voimattomiksi, hämmentyneiksi, ja etsivät epätoivoisesti toiminnan tunnetta potentiaalisesti ylivoimaisen tragedian edessä. Uskon että nämä toissijaiset tunteet voimattomuudesta ja hämmennyksestä ovat kenties tuskallisempia kuin yksinkertainen pelko. 

Tällaisina aikoina olen kiitollinen monista buddhalaisen harjoituksen vuosistani. Sen jälkeen kun itse alunperin tunsin ahdistusta viruksesta (ja tein osani stressi-shoppailusta - kyllä, ostin kuivattuja linssejä ja tölkkiruokaa), olen alkanut tuntea oloni maadoitetummaksi ja toiveikkaammaksi - tai ainakin tyynemmäksi - maailman tilasta. Ja niin haluaisin jakaa kanssasi muutaman asian jotka ovat auttaneet minua saavuttamaan tyyneyden.

Vanhuus, sairaus ja kuolema ovat väistämättömiä

Buddhalainen viisaus osoittaa tosiasiaan että kärsimys on kestävä ja jatkuva osa elossa olemista. On olemassa yksi perustava buddhalainen vertaus joka selittää tämän kauniisti. Ennen kuin Buddha valaistui, hänen nimensä oli Siddhartha, ja hän eli prinssinä Intiassa. ("Buddha" merkitsee "sitä joka on hereillä".) Siddharthan isä oli saanut ennustuksen, että hänen pojastaan tulisi joko suuri hallitsija tai suuri pyhimys, ja niin hän piti poikansa suljettuna palatsiin, ainoastaan ihanien ihmisten ja kauniiden kokemusten ympäröimänä, estääkseen häntä kohtaamasta henkistä elämää. Kuitenkin varhaisella aikuisiällä Siddhartha kaipasi nähdä mitä oli palatsin ulkopuolella. Hän sai vartijansa Channan vakuutettua ajamaan hänet kaupungin läpi vaunuillaan.

Kun hän lopulta astui kaupunkiin, Siddhartha näki monia ihmeellisiä asioita, mutta hän näki myös miehen, joka oli kumarainen ja ryppyinen iän myötä. Hän kääntyi Channan puoleen ja kysyi, "Mitä tuo on? Miksi tuo mies on kumarainen ja ryppyinen?"

"Tuo on vanhus", Channa vastasi. 

Tietämättömänä maailman teistä, Siddhartha kysyi, "Kenestä tulee vanha?"

Hänen ystävänsä vastasi, "Jokainen maailmassa on nuori aluksi, mutta vanhenee ajan myötä. Kukaan meistä ei voi paeta vanhuutta."

Siddhartha jatkoi ajamista, ja lopulta näki kerjäläisen makaamassa tien vieressä, koristen ja yskien, kalpeat kasvot läpimärkinä hiestä. "Mikä tuota miestä vaivaa?" Siddhartha kysyi Channalta. 

"Hän on sairas", Channa vastasi.

"Kenestä tulee sairas?" Siddhartha kysyi. 

"Jokaisesta joka elää tarpeeksi kauan tulee sairas. Ei ole ainuttakaan joka voi paeta tuota kohtaloa", Channa vastasi.

Seuraavaksi Siddhartha kohtasi ruumiin jota kuljetettiin paareilla. Hän kysyi Channalta samat kysymykset, ja Channa selitti että jokainen joka on syntynyt, tulee vääjäämättömästi kuolemaan. Siddhartha oli järkyttynyt ja kauhuissaan.

Ennen kuin saavutti kodin, Siddhartha kohtasi pyhän miehen. Channa selitti että monet ihmiset, kohdatessaan kärsimyksen vääjäämättömyyden, valitsevat omistaa elämänsä henkiselle harjoitukselle. Tämä kokemus innoitti Siddharthaa jättämään palatsin, tulemaan askeetikoksi, ja lopulta saavuttamaan valaistuksen. 

Rakastan tätä kertomusta koska vaikka saattaa näyttää naurettavalta että joku voisi olla niin suojattu ettei ymmärrä vanhuutta, sairautta ja kuolemaa, totuus on että me olemme kaikki hyvin paljon Siddharthan kaltaisia naiiviudessamme ja välinpitämättömyydessämme. Olemme usein suojattuja omanlaisessamme psykologisessa palatsissa, missä meitä suojellaan asioilta kuten sairaus. Kuitenkaan tämän kaltaista kärsimystä ei voi lopulta välttää. Me kaikki tulemme, jokainen meistä, kohtaamaan vanhuuden, sairauden ja kuoleman. Neljäs näky - pyhä mies - muistuttaa meitä että voimme valita tavan jolla reagoimme tähän kärsimykseen.

Henkilökohtaisesti minusta yksi ahdistavimmista asioista COVID-19:sta puhkeamisessa on ollut tunne että "asioiden ei pitäisi olla tällä tavalla". Vaikka todellisuudessa asiat ovat ja ovat aina olleet tällä tavalla... sairauden ja kuoleman aiheuttama kärsimys ei ole mitään uutta.

On vielä yksi buddhalainen vertaus jonka haluan jakaa. Buddhalaisen legendan mukaan oli kerran nainen, joka etsi Buddhan käsiinsä menetettyään lapsensa sairaudelle. Hulluna surusta hän pyysi Buddhalta lääkettä tuomaan poikansa takaisin kuolleista. Buddha vastasi että hän antaisi naiselle lääkettä jos hän toisi hänelle valkoisen sinapin siemenen sellaisen perheen talosta, joka ei ole koskaan kokenut kuolemaa. Nainen meni ovelta ovelle, etsien perhettä jota rakkaan menetys ei ole koskettanut. Tietenkään hän ei löytänyt sellaista perhettä. Hän tajusi että kuolema koskettaa kaikkia. Ja tajutessaan surun ja kuoleman universaalisuuden, hänen kärsimyksensä väheni.

Tämä tarina osoittaa meille että tunne siitä että "asioiden ei pitäisi olla tällä tavalla" on ylimääräinen ja tarpeeton tuska vääjäämättömän kärsimyksemme päälle. Emme voi välttää vanhuutta, sairautta ja kuolemaa, mutta voimme poistaa tarpeettoman olettamuksen että asioiden pitäisi olla toisin, ja psyykkisen tuskan jota tämä olettamus aiheuttaa meille. 

Tunnista keskinäinen yhteys

Toinen tärkeä viisauden palanen, joskaan ei yksinomainen buddhalaisille traditioille, on keskinäisen yhteyden tunnistaminen. Mikään ei aseta niin paljaaksi keskinäistä yhteyttämme kuin kirjaimellinen globaali pandemia. Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan selviytyäkseen, ja me niin ikään vaikutamme toisiimme suurin ja pienin tavoin. 

Ottakaamme esimerkiksi kaikkialla läsnä oleva neuvo pestä kätesi estääksesi COVID-19:sta leviämisen. Ensisilmäyksellä käsien pesu on itsehoidon teko. Tiheä käsien pesu suojelee meitä yksilöllisesti saamasta virusta. Mutta se on myös yhteisön hoidon teko; me autamme suojelemaan toisia kun autamme suojelemaan itseämme. Niin myös kehotuksen myötä jäädä kotiin sairaana. Vaikka on ehdottomasti etuoikeus kyetä ottamaan vapaata töistä, on selvästi tärkeää huolehtia yhteisöistämme estämällä sairauden leviäminen. Näillä yksinkertaisilla hygienian käytännöillä ymmärryksemme "itsestä" ja "toisesta" alkaa murtua. 

Missä minä lopun ja sinä alat? Me hengitämme samaa ilmaa. Minun selviytymiseni ja onneni riippuvat sinun selviytymisestäsi ja onnestasi. Kuten Dalai Lama huomauttaa, "Keskinäinen riippuvuus on perustava luonnon laki. Jopa pienet hyönteiset selviävät keskinäisellä yhteistyöllä perustuen niiden keskinäisen yhteyden myötäsyntyiseen tunnistamiseen. Siitä syystä että oma inhimillinen olemassaolomme on niin riippuvainen toisten avusta, rakkauden tarpeemme on olemassaolomme perustuksena. Sen tähden tarvitsemme aitoa vastuun tuntoa ja vilpitöntä huolta toisten hyvinvoinnista."

Käännä pelko toiminnaksi

Katastrofoimatta liikaa, luulen että on tärkeää harkita tulevaisuuden todellisuutta jossa hallituksen reaktio COVID-19:sta puhkeamiseen on riittämätön, ja sairaus ylikuormittaa terveydenhoito-järjestelmämme. Silloin yhteisön reaktiosta tulee elintärkeä... mutta en usko että meidän tarvitsee vaipua liiaksi epätoivoon. Ihmiset ovat aika hyviä huolehtimaan toisistaan, etenkin luonnon katastrofien edessä.

Kirjassaan Tribe: On Homecoming and Belonging, Sebastian Junger dokumentoi kuinka mielenterveys itse asiassa paranee sodan ja katastrofin aikoina. Tämä, hän teoretisoi, johtuu siitä että olemme kadottaneet kosketuksen luonnolliseen taipumukseemme muodostaa yhteisö (eli liittyä "heimoon") ja katastrofi vaatii yhteisön rakentamista. II maailmansodan aikana, hän kirjoittaa, psykiatriset osastot olivat "oudon tyhjiä" ja itsemurhat vähenivät. Huolimatta sodan kauhuista, sosiaalinen sietokyky itse asiassa lisääntyi, koska ihmiset olivat riippuvaisempia toisistaan.

Eräs Yhdysvaltojen strategisen pommitustutkimuksen jäsen, Charles Fritz, jota kiehtoi kansalaisten sietokyky hyökkäyksen aikana Lontoossa, johti pidemmälle menevän tutkimuksen yhteisön reaktioon katastrofiin. Jungerin mukaan Fritz oli "kykenemätön löytämään ainuttakaan esimerkkiä missä katastrofaalisten tapahtumien lyömät yhteisöt lankesivat ylläpidettyyn paniikkiin, vielä vähemmän mihinkään anarkiaa lähentelevään. Jos mitään, hän huomasi että sosiaaliset siteet vahvistuivat katastrofien aikana, ja että ihmiset ylivoimaisesti omistivat energiansa yhteisön hyvää kohtaan, pikemmin kuin vain itselleen... Katastrofit, hän ehdotti, luovat "kärsijöiden yhteisön", joka sallii yksilöiden kokea suunnattoman rohkaisevan yhteyden muihin."

Tulevat kuukaudet tulevat epäilemättä tuomaan tuskaa, kärsimystä ja pelkoa. Toiveeni teille, hyvät lukijat, on sen tunnistaminen että "asioiden ei pitäisi olla toisella tavalla". Tämä on kaikki inhimillisen olemassaolon ainesta. Se on kaunista ja traumatisoivaa ja se on elämää. Lisäksi, kutsun sinut avautumaan ympäristöllesi ja yhteisöllesi. Tämä voi olla aika oppia tuntemaan naapurit, huolehtia kaikkein haavoittuvimmista, jakaa resursseja ja rakentaa yhteyksiä.

Jos voimme kääntää yksilöllisen kärsimyksemme ja pelkomme myötätunnoksi toisia kohtaan, me kärsimme vähemmän. Tämä johtuu siitä että sinä ja minä emme ole erillämme. Me hengitämme samaa ilmaa ja kosketamme samoja metrotolppia. COVID-19 levitessä pelko ja suru ovat kenties väistämättömiä, mutta niin on myös yhteys ja huolenpito. Me olemme kaikkia näitä asioita.


Omaolo: Epäiletkö koronavirusta? Tee kysely.