.

.

Tervehdys

En ole pyrkinyt esittämään mitään yhtenäistä maailmankuvaa, en ylipäänsä usko yhteen ainoaan oikeaan totuuteen; ainoastaan fundamentalistisen kristinuskon näkemyksistä ikuisine helvetteineen sanoudun irti täydellisesti.

Olin järjestänyt isäni hautajaiset, ollut kuusi vuotta vapaaehtoisena saattokodissa, ja lisäksi saattanut neljä rakasta kissaa viimeiselle matkalle, mutta mikään ei minua valmistanut siihen kun avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 19 vuotta, äkillisesti kuoli - en tiennyt kuoleman kohtaamisesta sitä ennen yhtään mitään! (Katso tässä blogissa kirjoitus "Muutosten aika")

Omia hautajaisiani olin suunnitellut parikymmentä vuotta, ja nyt kaikki turhat krumeluurit karisevat, sillä ei ole enää merkitystä. Läheisen kuolema riisuu ihmisen hyvin paljaaksi - on kuin kuoreni olisi murtunut. Koskaan en ole pelännyt kuolemaa niin vähän kuin nyt: niin paljon rakkaita on odottamassa!

Jenni Vartiaisen biisistä alla edesmennyt puolisoni tykkäsi, ja itse kykenin samaistumaan sen sanomaan täysin.

- Marko

(Ars Moriendi = kuolemisen taide; keskiajalla mm. kirjallisuutta, jossa käsiteltiin a) kuolemisen merkitystä elämässä, b) kuolemisen kokemista, valmistautumista biologiseen kuolemaan ja kuolevasta huolehtimiseen.)

Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

14.10.03

VALOSTA OLET SINÄ TULLUT, JA VALOON OLET JÄLLEEN PALAAVA


"Se jonka henkäys meissä on, ottaa sen myös pois, milloin tahtoo."
(Kleemensin kirje korinttolaisille)

Alkuvuodesta 1999 sain puhelinsoiton sairaalasta etelä-pohjanmaalta. Soittaja oli hoitaja, joka kertoi isäni olevan siellä, jälleen - lymfoottinen syöpä; hänelle annettiin enää kivunhoitoa, eikä ollut tietoa montako päivää oli jäljellä. Tunsin itseni kovin tyhjäksi, apaattiseksi. Voisi kai sanoa, että minuun koski se, ettei se koskenut minuun! Näin isäni viimeksi kolme vuotta takaperin, emmekä olleet oikeastaan koskaan puhuneet keskenämme, ainoastaan vaihtaneet muutaman sanan jokapäiväisistä asioista. Sen tähden olikin niin vaikeaa tarttua puhelimeen, vaikka halusinkin: onhan pyhä etuoikeus, että tällainen mahdollisuus on vielä suotu - ja inhimillinen velvollisuus tarttua siihen!
Kun vihdoin sain soitettua, vastasi isän naisystävä, uskonsisar, kuten myöhemmin kävi ilmi, ja kertoi itkien miten huonossa kunnossa isä oli, ei pystynyt edes puhumaan enää. Pakkohan minun oli kristittynä ihmisenä lainata matkarahat ja matkustaa heti seuraavana päivänä. Ensin kuitenkin soitin kirkkoon, jonka jäsen olen, vaikka en ollut vielä silloin - papille, jolta sain hyviä neuvoja, ja kävin juuri ennen lähtöäni (sunnuntaina) ehtoollisjumalanpalveluksessa, jotta minulla olisi enemmän annettavaa.

Tuskin olisin tuntenut isääni, ellen olisi tiennyt: hän oli vain varjo entisestään. Onneksi olin osannut varautua siihen, joten en pahemmin järkyttynyt. Kerroin hänelle, etten kanna kaunaa mistään, että olen onnellinen. Kerroin olevani kiitollinen, kun vielä sain nähdä hänet, että olen ajatellut häntä ja rukoillut hänen puolestaan. Luin psalmin 23, "Herra on minun paimeneni", ja voisin vaikka vannoa, että hänen hengityksensä kävi helpommaksi sen myötä. Rukoilin sitten Isä meidän. Lopuksi vain silitin hänen hiuksiaan, toivotin "hyvää matkaa" ja sanoin: "Mene rauhassa, isä...sitten kun on aika", painaen suudelman hänen otsalleen. Ainakin kuvittelin hänen hieman reagoineen liikutuksesta.
Minulle tuli hyvä olo: se oli pyhä, kaunis hetki - kuin välähdys ikuisuudesta ajassa - ja juuri sellaisena, ainutkertaisena, halusin sen kantaa mukanani; paljoa en sanonut, mutta se vähä oli sitäkin tarpeellisempaa ja suoraan sydämestä, siihen ei ollut mitään lisättävää. Itsensä unohtavaa, "papillista palvelua", ei minun tähteni vaan hänen.

Seuraavana yönä kello 4:10 isä nukkui rauhallisesti pois. Kiitollisena ajattelin, että hän odotti enää minua. Näin silmissäni uudelleen ja uudelleen kuinka sanoin hänelle, "mene rauhassa" ja annoin suudelman. Jos olisin mennyt paikalle parkuen, "miten kamalaa tämä on", se ei olisi muodostunut niin harmoniseksi, yhdistäväksi kokemukseksi. Tuskin kukaan saattoi ymmärtää, miten sanoinkuvaamaton rauha sydämessäni vallitsi; olin varmaan ainoa, joka näki tapahtuneessa pyhyyden kosketuksen. Tavallaan tuona lyhyenä hetkenä saavutin isääni niin syvän yhteyden, että se ikään kuin mitätöi kaikki "menetetyt vuodet" välissä. Jos itkinkin, niin pikemminkin ilosta.
Sukulaiset ympärillä hössöttivät "periluterilaisella" mentaliteetilla. Ihmiset olettavat automaattisesti, että heidän omat kaavoihinsa kangistuneet ajatustapansa ovat yleispäteviä ja soveltuvat jokaikiseen. Minulle oli itsestään selvää kunnioittaa toisten surua, mutta kuka olisi kunnioittanut minun tunteitani? Jos olisin yrittänyt selittää, minut olisi todennäköisesti käsitetty väärin ja pidetty kylmänä ja sydämettömänä ihmisenä, kun en sure oman isäni kuolemaa!
En ollut valmistautunut viipymään kuin vuorokauden, mutta nyt minut temmattiin sellaiseen karuselliin, että pää meni pyörälle. Jouduin juoksemaan virastosta toiseen. Kaikki hokivat, että minä olen läheisin - juridisesti ehkä, mutta ei henkisesti - ja minähän sen ja sen viime kädessä päätän (ja mitä minä sitten sain päättää? Sen, millainen kivi haudalle tulee, ja siitäkin joku kehtasi valittaa!).
Ihmiset viljelevät ahkerasti sellaisia kliseitä, että "nyt hänellä on hyvä olla", mutta eivät nähtävästi itsekään ole niitä sisäistäneet. Sen sijaan kaikki tämä todisti minulle erinomaisesti, miten luja perusta minulla on elämänkatsomuksessani, ja että se todella kantaa käytännössäkin!
Heti kun kotikaupungissani astuin ulos bussista, tuntui kuin olisin taas voinut hengittää vapaasti. Kolmeen yöhön olin nukkunut tuskin lainkaan, mutta kotona ne asiat eivät enää pyörineet päässä ja yöuni oli rauhallinen, saatuani etäisyyttä tapahtumien pyörteeseen.
Puhuin isän kuolemasta saman papin kanssa, sekä kahden muun ystävän. Aloin tiettyyn aikaan iltarukouksen yhteydessä lukea isälle Johanneksen evankeliumia, saattaen häntä siten hengessä. Hautajaispäivänä pelkäsin tempautuvani mukaan toisten tunnekuohuihin, mikä olisi kuin tulla väkivalloin töytäistyksi sijaltaan, mutta niin ei käynyt: muiden nyyhkiessä ympärillä olin täysin tyyni ja rauhallinen, se yllätti itsenikin. Sattumoisin täsmälleen samaan aikaan vietettiin kotiseurakunnassani ehtoollismessua, joten olen aivan varma, että sain voimaa näkymättömiä teitä pitkin, enkelten siivin!

Kaikki oli hyvin järjestetty, vaikka minulla ei ollut siihen sanomista; minulta ei kysytty mitään. Isäni oli vanhoillislestadiolaisesta kodista, vaikka itse kääntyi siihen uskoon vasta kuoleman edessä - tyypillistä. Pappi oli heikäläisiä, ja paikallinen rauhanyhdistys tarjosi muistotilaisuuden. Annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos heille tyypillisten korostusten, "sinä, joka et vielä ole löytänyt ainoaa oikeaa, autuaaksitekevää uskoa, täällä se on tarjolla". Saatoin vain pahoitella itsekseni, kun joku vieras ihminen kyynelehtien kehotti minua menemään kotikaupunkini rauhanyhdistykseen, koska "isäsi olisi varmasti toivonut, että sinäkin pelastut"! Pitäisikö minun kulkea isäni valmiiksi tallaamia polkuja, eikä kuunnella omaa sydäntäni! Vainajan kunnioittamisellakin on rajansa; en voi jatkaa hänen elämäänsä, minulla on omani.

Eräänä kesäiltana ollessani yksin kotona, tuli TV:stä dokumentti kuolemisesta: syöpää sairastanut mies oli antanut kuvata viimeiset päivänsä. Hänellä oli toki huonot vaiheensa, paljon tuskia, mutta itse kuoleman suhteen hän oli levollinen, vaikka ei edes uskonut tuonpuoleiseen. Hänen viimehetkensä toivat vahvasti mieleeni isän, tilanne oli niin samanlainen kuin silloin sairaalassa, ja nyt itkin vuolaasti, mutta en edelleenkään surusta vaan ilosta, että sain sen kokea! Sytytin kynttilän ja laitoin hänen kuvansa esille. Viimeistelin pitkään kesken olleen runon, jonka nimeksi annoin "isälle, jota en tuntenut":

Sain Armon kohdata kuoleman äärellä sairasvuoteen kerran;
tuosta mahdollisuudesta voin vain hiljaa mielessäni kiittää.
Tuo tilaisuus Pyhä ja kaunis vaikka kesti vain hetken verran,
saattoi se silti kaksi kaukaista sielua toviksi yhteen liittää
Silmänräpäyksen viivähti välähdys Ikuisuudesta ajassa,
saattelemana havinan enkelten siipien.
Jo liikahti sielu rauhaton tomumajassa
kun kulki Kuolema huoneen poikki hiipien.
Isälle, jota en tuntenut, sain toivottaa hyvää matkaa;
sen myötä sydämeeni sain rauhan syvän
ja omaa elämääni saatoin hyvillä mielin jatkaa
tietäen tuon päivän myös minua lähestyvän.


On monelle Kuolema vieras muukalainen,
ei ääneen tohdita lausua nimeään;
on polkunsa pää heille salainen -
se heidän katseeltaan katoaa pimeään.
Kun käyttänyt oot sulle lahjoitetun ajan
ja kulkenut oot matkasi loppuun elon tiellä,
niin ylität sen vihoviimeisen rajan -
vaan mikä odottaa sua siellä?
Niin kylvät ja korjaat satoa, hyvää tai huonoa karmaa,
ja huolimatta välillämme vallitsevista eroista,
jos mikään, on kuolema elämässä varmaa;
sen eessä on koko ihmiskunta tasaveroista!


Oi Kuolema, ihmisen matkakumppani, sinuun voi luottaa;
ei koskaan kovin kaukana olet halki elämän kulkenut jäljessäni.
Voi kuinka suuren lohdutuksen läheisyytesi voi tuottaa!
Kai häikäistyn kasvojesi kauneudesta, kun sut viimein nään eessäni!
Niin kuin kukkanen kesän kukoistaa, ja syksyn tullen lakastuu,
taas kera auringon noustakseen kevään myötä,
niin myös ihminen verhon taa pois näkyvistä astuu,
ja yhtä varmasti kuin päivä seuraa yötä,
ihmissielu uudet vaatteet yllä näyttämölle palaa:
on tää sydämen varmuus perustus vahva, joka myrskyt kestää.
Se uskoa elämään kaikkina aikoina sieluun valaa,
eivät surut ja huolet voi sitä estää.


Oi ystävä rakas, kohtaloko lie, ken tiemme yhteen johti?
Kas näin yksi yhdistävä voima virtaa sydämestä toiseen
vetäen ne vääjäämättä toisiansa kohti.
Nyt vaikka näyttäis et mä pois meen,
purjehtien yli virran kohti kaukaista rantaa
kun koittanut on elon ilta;
kuitenkin yhä ajatukset luoksein kantaa
tuo meidät yhdistävä Rakkauden silta!
Kuoloa en kaipaa, mutten myöskään pelkää;
kun salaisuuden verho kerran aukeaa
kasvoista kasvoihin sen kohtaan, kääntämättä selkää,
ja tyhjiin "kuolon kauhu" raukeaa!


Isän perintö osoittautui kolminkertaisesti siunaukselliseksi, mistä en nyt tässä tarkemmin kerro. Merkillistä kyllä, opin tuntemaan isäni ja ymmärtämään häntä vasta hänen kuolemansa jälkeen - samalla opin ymmärtämään paremmin itseänikin ja tajusin hakea apua omiin vaikeuksiini.
Jo ennen kuin tiesin isän sairaudesta, minulla on ollut kirjattuna oma tahtoni hautajaisjärjestelyistäni ym. käytännön asioista, sekä henkilökohtaiset kirjeet läheisimmille ihmisille ja myös nauhoitettu puhe muistotilaisuutta varten! Joidenkin mielestä se on hyvin kummallista ja pelottavaakin. Isän kuoleman jälkeen toteutin myös pitkäaikaisen haaveeni ja hakeuduin vapaaehtoistyöhön saattokotiin!

Kuolema voi kirkastaa meidät, tehdä enemmän läsnäoleviksi! Emme ole enää ulkopuolisia toisillemme, vaan sielunmaailmassa, missä läheistemmekin sielut asuvat heidän eläessään vielä maan päällä, näemme suoraan heidän sieluihinsa! Sama ilmapiiri, joka ympäröi meidät eläessämme, voidaan yhä tuntea kuoltuamme. Valo, jota säteilimme maan päällä, loistaa yhä. Se mitä teemme vain itseämme varten, kuolee; se hyvä mitä teemme toisille, elää. Aistielämän harmaa, rajoittava kuori särkyy ja kirkastettuna laajenemme Ikuisuuden avaruuteen. Aineellinen olemuksemme on vain lainassa luonnolta, samaa materiaa kuin esim. kivikunta; ruumis maan tomusta, Henki syntyisin Jumalasta, sielu maan ja taivaan liiton tulosta.
Syntyminen tähän maailmaan on hengen kannalta kuolemista ja kuoleminen samanaikaisesti syntymä toisessa maailmassa. Muuan pappi kerran vertasi henkeä säveleen ja ruumista soittimeen, ja kertoi työssään havainneensa kuinka tuo sävel soi kirkkaimmin kun ihminen syntyy ja kun hän kuolee; siinä välissä se on usein vaimentunut lähes kuulumattomiin. Joku on sanonut: kuinka voisimme luoda käsityksiä katoamattomasta elämästä, ellemme olisi kuolemattomia, ja kuinka voisimme kokea jumalallisuutta keskellä tätä katoavaista maailmaa, ellemme olisi sukua jumaluudelle!

Nykyaikana länsimaissa luonnollisesta asiasta on tehty niin luonnoton, että se työnnetään piiloon eikä sitä ylipäänsä haluta ajatella:
"Kuinka vähän ajattelemmekaan kuolemaa tai sitä, mitä tulee tapahtumaan kuoleman jälkeen. Me tiedämme aivan hyvin, ettemme vie tätä ruumista mukanamme, joten meidän tulisi ajatella sitä osaa itseämme, joka jää olemaan kuoleman jälkeen. Ruumiimme ei ole läheskään yhtä tärkeä osa kuin sielumme; kuitenkin me huolehdimme ruumiimme ravitsemisesta. Jos ruokimme ruumistamme, joka kuoltuamme jää vain matojen ruoaksi, niin kuinka paljon enemmän meidän pitäisi ravita sieluamme vahvistaaksemme sitä ennen kuin se jättää ruumiin". (Rodney Collin: Valon peili)
Asiaa ei yhtään auta perinteinen teologia, joka kuoleman kysymyksessä jälleen osoittaa hengettömyytensä, kykenemättömyytensä ymmärtää henkeä; se on vain "logiaa" eli oppia ilman viisautta, "sofiaa", kuten muuan ystävä osuvasti ilmaisi. Puhutaan kyllä esim. enkeleistä, mutta silti ei todellisuudessa oteta huomioon yliaistillisen maailman olemassaoloa. Jotkut protestantit jopa sanovat, että kuolleiden puolesta ei pitäisi enää rukoilla!
Vielä sanottakoon, että oppi ikuisesta kadotuksesta on hirveää Jumalan pilkkaa, sillä se näkee rakastavassa Isässä paholaisen!





Ei kommentteja:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:
(Mm. lemmikin hautajaiset, universalismi...)
Elämä. Ruumiin pilaantumisen estävä hengellinen etikka. Hautakirjoitus. Kaiverrusta kivessä. Osoittaa kuolemalla hankittujen hyveiden taannehtivan vaikutuksen.
(Ambrose Bierce: Laajennettu Saatanan sanakirja)