MUUTOSTEN AIKA

 "Kiitos ja hyvästi!"

Päivitetty 3.3.2018

Blogissani Resurget Sol Fugiens kerron omasta henkisestä tiestäni, ja siihen suuresti liittyy myös
tämä kirjoitus, joka kuitenkin paremmin sopii tänne.

Marraskuussa 2015 avopuolisoni, jonka kanssa elin lähes 19 vuotta, menehtyi äkillisesti
sairaskohtaukseen. Varhain perjantai-aamuna olin lähdössä silloiseen työssäoppimispaikkaani.
Nukuimme eri huoneissa, koska hänellä oli univaikeuksia ja minun piti nousta aikaisin. Juuri kun
olin jo lähdössä ovesta, tulin yhtäkkiä tietoiseksi aavemaisesta hiljaisuudesta. Puolisollani oli
keinoläppä sydämessä ja se tikitti hyvin kuuluvasti. Jälkeenpäin ymmärsin että juuri sen äänen
puuttuminen oli asia johon kiinnitin huomioni. Löysin hänet makaamasta mahallaan lattialla sängyn
vieressä; olin juuri suorittanut ensiapukurssin ja yritin kääntää hänet, mutta hän oli liian painava.
Soitin 112:een. Ambulanssi tuli, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Poliisit tulivat, kuten aina kun joku
kuolee kotona, ja sitten ruumisauto. Soitin esimiehelleni ja opettajalleni, ja hain sairaslomaa.
Seuraavana päivänä oloni oli niin ahdistunut että menin ensiapuun, ja sainkin hyvin apua. Sain
lääkkeitä ahdistukseen ja nukahtamiseen (sinänsä tragikoomista, että olisin voinut päättää päiväni
pillereillä jos olisin halunnut), ja ennen kaikkea sain seuraavalle viikolle ajan debriefingiin
akuuttipsykiatrian polille. Jo välittömästi siellä käymäni keskustelun jälkeen ensimmäistä kertaa ajattelin että ehkä oli hyvä että puolisoni pääsi pois, koska hänen elämänsä oli niin vaikeaa, ja ehkä
minulla vielä on elämää edessäni. Sairaanhoitaja jonka tapasin, sanoi että minullahan on asiat hyvin
koska minulla oli ihmisiä joille puhua. Koin tarpeelliseksi puhua eri ihmisten kanssa vaikka samatkin asiat.

Heräsin äkillisesti todellisuuteen että se mihin suuntaan elämänkatsomukseni oli kehittynyt, ei
kantanut minua lainkaan tässä uudessa tilanteessa. Uskoni oli saattanut horjua, mutta ilman toivoa
en voisi elää! Oli kuin kuoreni olisi murtunut: minusta oli tullut hyvin sisäänpäinkääntynyt ja
katkera ihminen, ja pettymys ihmisiin oli muuttunut pettymykseksi itse Jumalaan. Nyt aloin avautua
ja uskoni ihmisiin palasi – olen kiitollinen niille muutamille, jotka antoivat minulle aikaansa! Jopa
yksinkertainen lause ”otan osaa”, jota ennen pidin tyhjänä hokemana, tuntui nyt merkitykselliseltä;
mitä muutakaan voisi sanoa – mitkään taikasanat eivät muuttaisi mitään! Isäni kuollessa vuosia
aikaisemmin – siitä kerron tämän blogin vanhimmassa kirjoituksessa – havainnoin ylimielisesti
sukulaisia jotka kyynelehtivät hautajaisissa ja sanoivat että ”nyt hän on paremmassa paikassa”;
minusta näytti etteivät he itsekään olleet sisäistäneet sanojaan, ja olin ylpeä siitä että säilytin
tyyneyteni. Mutta me emme olleetkaan läheisiä isäni kanssa. Kuinka naivi sitä voikaan olla kunnes
elämä opettaa! Luulin olevani täysin sinut kuoleman kanssa, mutta nyt löysin itseni
käsittämättömän mysteerin edestä. Käsittämätöntä, että ihminen joka on ollut vierelläsi lähes 19 vuotta, eräänä päivänä vain yhtä-äkkiä katoaa maan päältä. Mutta yhä vähemmän kuolemaa on syytä pelätä kun niin moni läheinen on mennyt rajan taakse, mukaan lukien rakkaat kissat. Jokaisen on hyvä muistaa miten hauras ihmiselämä on: jos haluat sanoa läheisellesi miten paljon häntä arvostat, älä jätä sitä huomiseen. Älä pidä mitään itsestään selvyytenä.

Kahteen viikkoon en syönyt juuri mitään, ja senkin jälkeen hyvin vähän ennen kuin ruokahaluni
palasi; parissa kuukaudessa menetin noin kymmenen kiloa. Kahteen kuukauteen en kyennyt
nukkumaan ilman lääkkeitä. Saatoin purskahtaa itkuun kesken hampaiden harjauksen. En katsellut
tallentamiani tv-ohjelmia, vaan ainoastaan sillä hetkellä lähetettäviä ja pelkästään suomenkielisiä;
se antoi jonkinlaisen tunteen etten ollut yksin. Yksinäisyys ja hiljaisuus jotka olin kokenut aina voimavarana, tuntuivat nyt painostavilta. Elin muistoissani; minne tahansa meninkin, kaikki
muistutti hänestä. Halusin muistaa hänet parhaimmillaan, ja ne hyvät muistot tuntuivat kovin
kaukaisilta; aivan kuin olisin menettänyt hänet jo kauan sitten ja jokin olisi kuollut jo aiemmin.
Samalla aika tuntui suhteelliselta: kun kaksi viikkoa oli kulunut, se oli kuin ikuisuus – ja hautajaisiin oli vielä kaksi viikkoa. Kun iltaisin join teetä ja katsoin televisiota, ihmettelin koska elämä alkaa tuntua ”normaalilta”; tein niin kuin yleensä aina minä tahansa iltana, mutta silti kaikki oli toisin... ja toisaalta melkein liian normaalia...
Kävin katsomassa taloja joissa olimme vuosien varrella asuneet. Tein lähes kaiken mitä tein ajatellen, että ”tuosta hän olisi pitänyt”. Tein kävelylenkkejä lähimetsään ja läheiselle hautausmaalle; hautausmaista olen aina pitänyt – niillä on rauhoittava vaikutus minuun. Nukuin puolisoni lapsuuden nallensa kanssa, jolle puin hänen puseronsa. Aloin iltaisin puhua puolisolleni, ja luin hänelle (ja samalla toki kertauksena itselleni) Pekka Ervastin teosofisia kirjoja elämästä kuoleman jälkeen. Aloin myös jälleen rukoilla, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Löysin itsestäni jälleen sen mitä tunsin häntä kohtaan parhaina päivinämme; Rakkaus on suurempi kuolemaa – se on se mikä jää: se vain muuttaa muotoaan puhtaasti henkiseksi.
Ensimmäisten parin viikon aikana kotonamme muutaman kerran joitain esineitä putosi/kaatui, mitä
pidin merkkinä puolisoni läsnäolosta henkisessä olomuodossa; en kerro yksityiskohtia, mutta se
tuntui todellakin enemmän kuin sattumalta. Odotin häntä myös uniini, mutta muut kuin minä
näkivät ne merkityksellisimmät unet.
Katsoin vanhan videon, jolle puolisoni oli tallentunut, ja nauroin hänen huumorilleen siinä; se toi ilon mieleen.
Toki myös nykyaikaisesti eräs hänen kaverinsa perusti muistoryhmän Facebookiin, johon sitten
postasin paljon kuvia hänen elämänsä varrelta, ja koska olimme nimenneet toisemme
perintöyhteyshenkilöiksi Facebookissa, ilmoitin hänen kuolemastaan ja myöhemmin lähettämällä
skannatun kuolinilmoituksen sain muutettua hänen profiilinsa muistosivuksi.

Ennen puolisoni kuolemaa elämänkatsomukseni oli tullut huomattavan synkäksi ja pessimistiseksi,
minkä vasta jälkeenpäin selvästi pystyin näkemään. Vaikka olin kokenut melkoisia pettymyksiä
etenkin uskonnollisten ihmisten taholta, pääsyy lieni kuitenkin parisuhde. Olimme jo pitemmän
aikaa olleet lähinnä kuin kämppäkavereita. Puolisoni oli alkoholisti; se oli nähtävissä jo silloin kun
tutustuimme – tapasimmekin baarissa – mutta pitkään aikaan en vain halunnut nähdä sitä. Ja se
paheni vuosien vieriessä, varsinkin sen jälkeen kun hänelle tehtiin kaksi isoa leikkausta. Hän
masentui ja alkoi myös lihoa. Muistan viimeisinä aikoina olleeni usein hänelle vihainen, enemmän
kuin mitään muuta. En itsekään ollut varmasti osaton, vaan otin ehkä etäisyyttä ja käperryin liiaksi itseeni. Tilanne ei voinut jatkua loputtomiin sellaisena, mutta ei sen olisi suonut päättyvän näin. Viimeisinä kuukausina hän huomautti etten ollut aikoihin sanonut rakastavani häntä; jäin sanattomaksi, enkä enää sanonut sitä koskaan hänen eläessään. On helppo sanoa että joskus olisi parasta vain erota. Kyllähän se mielessä kävi usein, mutta pelkäsin että hän romahtaisi täysin, joten uhrasin oman onneni hänen tähtensä. Loppuun asti hän halusi pitää kiinni illuusiosta että meillä menee hyvin: minä olin se ainut asia johon hän saattoi luottaa. Itsekin yritin valehdella itselleni ja rationalisoida ”rakkauden”. Hän itse eli paljon vanhojen hyvien aikojen muistoissa; aina kun hänellä oli kavereita kylässä, kuulin ne samat vanhat jutut yhä uudelleen. Kuten tuttu ev.lut. pappi, jonka kanssa myös puhuin, totesi: minun pitää hyväksyä ristiriitaisuus, valo ja varjo, että puolisossani oli myö puolia joista en pitänyt, eikä se vähennä hyvän arvoa; hän oli kokonainen ihminen.

 Nyt tuntui kuin puolisoni olisi vetänyt minua takaisin VALOON. Yhtäkkiä vuosia jatkunut musta kauteni, jolloin käytin ainoastaan mustia vaatteita, lakkasi, ja aloin käyttää värejä: se oli minun tapani kunnioittaa puolisoani – ei pukeutua surun väriin, vaan nousta pois synkkyydestä myös ulkoisesti. Myös kuolemassa on sekä valoa että varjoa, aivan kuten elämässä. Suru on pohjimmiltaan itsekästä, omaa menetystämmehän me suremme. Ei kuolema ole paha asia kuolleelle itselleen – kaikki kuolevat, ja monet paljon nuorempina ja traagisemmin.
Oli luontevaa kääntyä taas Kristiyhteisön puoleen, jonka löysimme yhdessä sinä vuonna kun tapasimme. Vain minusta tuli sittemmin jäsen, mutta puolisoni oli se joka loppuun asti koki sen omakseen vaikka itse olin ottanut etäisyyttä. Hän ei koskaan välittänyt uskonnollisista opeista eikä edes lukenut mitään henkistä kirjallisuutta; hänellä oli oma syvä henkisyytensä ja hän oli luonnostaan korkeasti moraalinen ihminen ja sydämen kristitty, mitä minä vain yritin olla, melko huonolla menestyksellä.
Onneksi puolisoni isä oli ymmärtäväinen ja itse asiassa tämän myötä meistä tuli läheisempiä kuin
ennen; emme olleet rekisteröineet parisuhdettamme puolisoni kanssa, joten lain edessä olimme
vieraita toisillemme. Toisaalta olin helpottunut että vältyin kaikelta byrokratialta. Hänet siunattiin
hautaan Kristiyhteisön menoin, vakaumuksensa mukaisesti. Ensimmäinen osa hautausrituaalista
suoritettiin kolme päivää kuoleman jälkeen sairaalan kappelissa, ruumiin ollessa esillä kasvot paljaina. Vain minä ja hänen isänsä olimme läsnä papin ja avustajan lisäksi. Totta kai itkin
nähdessäni hänet, mutta rituaalin sanojen myötä rauhoituin. Uskonnollisilla menoilla on todellakin
arvonsa elämän kriiseissä, voin vakuuttaa! 

Suutelin puolisoni kylmää otsaa, ja jäätyäni hetkeksi yksin leikkasin suortuvan hänen hiuksistaan, jonkinlaiseksi ”pyhäinjäännökseksi” kai.
Sain päättää värssyn kuolinilmoitukseen – jossa minut mainittiin ensimmäisenä ja ainoana nimeltä –
ja päätin hautajaisten musiikin. Saatoin häntä yksin kun hautaustoimisto siirsti hänen ruumiinsa
sairaalasta hautausmaan kappeliin. Hautajaispäivänä sovin myös kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa suruliputuksesta. Jokainen askel tällä matkalla oli tärkeä; se antoi tunteen että elän mukana ja saatan puolisoani hänen siirtymisessään toiselle tasolle. Hautajaiset olivat joulukuussa, ja moni kehui niitä kauniiksi – ylösnostaviksi pikemmin kuin maahan jättäviksi, toisin kuin luterilaiset hautajaiset. Saattoväkeä ei ollut paljon. Puolisoni oli sosiaalinen seuramies, mutta niin moni kaverisuhde oli hyvin pinnallinen; tässä nähtiin miten harvoja tosi ystäviä hänellä oli. Toisaalta monesta ihmisestä jotka olin tuntenut ainoastaan puolisoni kautta, tuli esiin uusia sydämellisiä puolia.
Hautajaisten jälkeen seurasi vielä uurnan lasku: kannoin uurnan painaen sitä itkien lujasti rintaani
vasten kun kävelimme hänen isänsä ja äitinsä kanssa sukuhaudalle, johon laskin sen ja lapioin
ensimmäiset mullat, hänen isänsä loput. Sittemmin tapanani oli viikottain käydä haudalla, sytyttää
Havin lasilyhty, jollaista puolisoni olisi arvostanut, ja pari suitsuketikkua. Tietenkään hän ei ollut
haudassa, vain hänen maalliset jäännöksensä, mutta jälleen täytyy sanoa että tällaisia traditioita ei
ole syytä väheksyä – ne voivat olla tärkeitä kiinnekohtia jälkeen jääville. 

Sairaslomaa pidin vain viikon ja yhden päivän – kieltäydyin kun minulle tarjottiin lisää; oli terveellistä päästä pois kotoa ja tehdä jotain mielekästä mikä vei ajatukset muualle. Esimieskin tuli halaamaan minua, mikä oli hieno ele! Palatessani työhön en toki viitsinyt jokaiselle vastaantulijalle kertoa mitä on tapahtunut, ellei siihen tullut luontevaa tilaisuutta, vaikka minusta tuntui että koko maailman pitäisi tietää. Ihmiset pälättivät niitä näitä eikä kukaan tajunnut että maailma oli romahtanut. Minua alkoi ahdistaa ja teki mieli huutaa. Ikään kuin olisi pitänyt teeskennellä normaalia kun kaikki oli hullusti.
Pelkäsin etukäteen kahden viikon joululomaa, mutta päätin siitä huolimatta viettää pyhät yksin enkä äitini kanssa, joka asui samassa kaupungissa. Halusin jatkaa rauhassa joka iltaisia keskustelujani puolisoni kanssa ilman että joku kummastelee sitä; lisäksi joulun viettäminen äidin kanssa olisi tuntunut kuin taantumiselta varhaisempiin vuosiin kun asuin hänen luonaan. Se oli ensimmäinen yksin viettämäni joulu ikinä. Ja yllättävää kyllä, kaikesta huolimatta tunsin jouluna vahvasti minua ympäröivän hyvyyden, valon ja rakkauden ilmapiirin. Se sai minutkin haluamaan olla sen arvoinen.  Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni ystävän mukana kauneimmissa joululauluissa. Jouluyönä sain kyydin Kristiyhteisön jumalanpalvelukseen, joka niin monia vuosia oli ollut meille merkityksellinen osa yhteistä joulun viettoa, paitsi aivan viimeisinä vuosina kun puolisoni ei enää jaksanut lähteä kirkkoon, enkä minäkään sitten mennyt yksin.

Heti ensimmäisenä ovella tapasin ihmisen, joka muutama vuosi aiemmin oli aiheuttanut minulle

suurta mielipahaa mikä sai minut vähitellen erkaantumaan kirkosta. Nyt sain tuntea ettei sillä
todellakaan ole väliä, se on kaikki mennyttä. Siksi en mene yksityiskohtiin; julkaisin asiasta pitkän
ja perusteellisen blogikirjoituksen silloin, mutta nyt poistin sen. Kun on kysymys elämää
suuremmista asioista, pienten ihmisten pikkumainen eripura paljastaa mitättömyytensä. Kuolema
kirkastaa olennaisen. Myöhemmin olin läsnä saman ihmisen pitäessä esitelmän, jossa sivusi omaa henkistä tietään, ja oivalsin että meillä on ehkä enemmän yhteistä kuin olin aavistanutkaan.
Aloin taas käydä kirkossa säännöllisesti. Kristiyhteisön jumalanpalveluksessa – Ihmisen vihkitoimituksessa - rukoillaan aina myös vainajien puolesta, ”rukouksemme yhtyköön kaikkiin niihin, jotka Kristusta itsessään elvyttäen menivät edellämme. Heidän suojaava voimansa
säteilköön meille”, ja heidän uskotaan myös osallistuvan. Tuttujen seurakuntalaisten osanotto
lämmitti mieltä, samoin kuin se miten sydämellisesti minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin. 

Kristiyhteisön uusi kirkkotila Tampereella vihittiin käyttöön alkuvuodesta 2016, ja mm. minä pidin
puheen joka kuulemma sai ihmiset itkemään, ja lahjoitin seurakunnalle hopeisen soittokellon jonka
puolisoni pappa oli aikoinaan tuonut Amerikasta. Tästä lähtien sen soitto avaisi jokaisen jumalanpalveluksen. Hopeakellolla oli historia, kuten minulla ja puolisollani, samoin seurakunnalla ja uusilla tiloilla, mutta nyt myös uusia alkuja.
Hautausrituaalin kolmantena ja viimeisenä vaiheena oleva muistojumalanpalvelus eli Vainajan
vihkitoimitus suoritettiin helmikuussa. Paikalla oli vain muutama, mutta muutama joka välitti.
Koskaan en ole ollut niin tietoinen ja läsnä. Se ei ollut enää surullista, mutta loppurukous vainajan puolesta oli niin kaunis, että toi kyyneleet silmiin. Pappi sanoi jälkeenpäin hyvin osuvasti että puolisoni ei enää kyennyt kehittymään tällä tasolla, joten hänen oli siirryttävä toiselle puolelle jatkamaan matkaansa; samalla hän vapautti minut kulkemaan omaa polkuani maan päällä. Jo vuoden 2014 alusta olin alkanut ottaa askeleita eteenpäin omalla tielläni; työllistyin vuodeksi, pian sen jälkeen sain kesäsijaisuuden, ja heti sen perään hain ja pääsin ammatilliseen koulutukseen. Puolisoni sen sijaan oli jämähtänyt paikoilleen elämässään ja tavallaan oli myös painolastina minulle.
Vuoden vaihdetta olin viettänyt tyypilliseen tapaani rituaalilla, jossa pohdin kaikkia tehtyjä tai
tekemättä jätettyjä asioita vuoden aikana joita kaduin ja päästin niistä irti. Koko kolmentoista
kohdan lista koski puolisoani. Äkillisessä kuolemassa on se keskeneräisyyden tuntu; jäät miettimään mitä olisit vielä voinut sanoa, mitä tehdä toisin tai paremmin...
Pidin itseni kiireisenä käytännön asioiden parissa, mm. kävin läpi ja möin tai annoin pois ylimääräisiä tavaroita. Karsin ronskilla kädellä huonekaluja ja tavaroita, joita puolisoni oli hamstrannut. Minua se tavarapaljous oli ajoittain ahdistanut.
Tammikuun puolivälissä muutin yhteisestä kolmiostamme uuteen pienempään asuntoon.
Nyt tunsin olevani vapaa – se on pakko todeta – oman itsenäisen elämäni
alussa, joka oli nuorempana jäänyt vähiin. Rakensin kuitenkin muistoalttarin lipaston päälle. Oli outoa että ei enää ollut ”meitä”; sain/voin/minun piti ajatella vain itseäni. Sallin itselleni myös
pienen hemmottelun. Stockmannilta tuolloin ostamani kuohuviinipullon suljin symboloi hyvin tätä asennetta.
Tammikuussa kävin ensimmäisen ja ainoan kerran nuorten leskien vertaistukiryhmässä koska olin
sen aiemmin luvannut itselleni, mutta en kokenut tarvitsevani sitä enempää. Sen sijaan aloin kyllä
käydä vuosien tauoan jälkeen Setan hengellisessä ryhmässä, josta tuli minulle tärkeä. Paradoksaalisesti puolisoni pelkäsi kuolemaa, mutta ei pitänyt huolta itsestään. Itsekin olin
laiminlyönyt esim. hammaslääkärissä käyntiä vuosikaudet, nyt sain kipinän pistää hampaani
kuntoon.

Tunsin olevani valmis tapailemaan miehiä, minkä myös kerroin Facebookissa, ja tarjontaa kyllä
riitti netissä. Jonkun mielestä se voi olla liian aikaista, ja itsekin välillä mietin olenko ”normaali”,
mutta suru on aina yksilöllistä. Juttelimme joskus kuolemasta, ja puolisoni arveli aina että minä
selviän paremmin jos hän menee ensin. Uskon, että minulla on hänen siunauksensa; hän haluaisi minun vain olevan onnellinen. 

Uutta suhdetta en ollut hakemassa, mutta ennen kuinmikään ehti johtaa mihinkään, sain enemmän kuin tilasin. Facebook-kaveri muutaman vuoden ajalta lähetti minulle viestin. Vaihdoimme puhelinnumeroita, ja pian aloimme soitella joka ilta – tunti, puolitoista, joskus enemmänkin. Välillämme oli sata kilometriä. Näin meni helmi-maaliskuu.
Ihastus iski nopeasti, enkä enää edes halunnut tavata muita miehiä. Oli hyvä että tutustuimme
vähitellen toistemme persoonaan ennen kuin näimme kasvotusten. Jo noiden kahden kuukauden
aikana aloimme käyttää sanaa ”Rakkaus”, enkä totisesti käytä sitä kovin kevyesti. Puolisoni kanssa
kesti kuukausia ennen kuin sanoin sen, mutta meidän suhteemme olikin jo alussa hyvin myrskyinen
johtuen omista ristiriidoistani siihen aikaan. Nyt olen kypsynyt ja nähnyt elämää. Myös uusi
rakkaani on hyvin kypsä esim. sen suhteen mitä hän parisuhteelta odottaa; edes ikäiseni
homomiehet eivät aina näytä sitä olevan. Niin... meillä on ikäeroa 21 vuotta. En ole koskaan ollut
niitä miehiä, jotka etsivät nuorempia; se vain tapahtui odottamatta. 

Tapasimme ensi kertaa huhtikuun alussa kun matkustin hänen luokseen, ja siitä lähtien vietimme
kaikki viikonloput yhdessä, yleensä hänen luonaan, joskus minun – välillä pitempäänkin,
enimmillään kaksi viikkoa. Siitä syystä en enää ehtinyt kirkkoon sunnuntaisin, en enää käynyt
viikottain haudalla, ja jo varhaisessa vaiheessa lopetin joka iltaisen jutteluni puolisolleni; oli aika
päästää irti ja sanoa hyvästi - puhuinhan nyt elävän ihmisen kanssa – ja samalla jäi taas myös
rukoilu, ainakin sillä erää. Muistoalttarin purin ennen kuin rakkaani ensimmäisen kerran tuli kotiini;
kaikki on nyt yhdessä pahvilaatikossa. Kesäkuussa menimme kihloihin; edesmenneen puolisoni
kanssa siihenkin päästiin vasta kahden vuoden kuluttua. Olen vähitellen huomannut miten monia samoja persoonallisuuden piirteitä edesmenneellä puolisollani ja uudella rakkaallani on: kiinnostuksen kohteita, musiikkimaku, huumorintaju, arvoja... jopa samankaltaisia kohtalon yhteyksiä; molemmat jopa opiskelivat samassa oppilaitoksessa samaa alaa. Ehkä minulla on tietty ”tyyppi”, johon tunnen vetoa, mutta se ei ole mitään ulkoista – ulkoisesti he ovat vastakohtia.

Toukokuun lopussa valmistuin ammattiin, kesäkuussa aloitin autokoulun – mitä en ikinä ennen ollut
ajatellutkaan! Puhuimme siitä että muuttaisin rakkaani kotikaupunkiin, jota aloin valmistella
samalla kun kävin kesätöissä. Syksyn tullen se toteutui. Pian sen jälkeen sain ajokorttini ja hankin
auton. Ennen muuttoa hautasin neljän rakkaan edesmenneen kissan tuhkat - viimeisen uurnan saimme kotiin vasta edellisenä päivänä ennen puolisoni kuolemaa - metsään järven rannalle, jossa kihlauduimme edesmenneen puolisoni kanssa – ja samalla hautasin hiuskiuhkuran, jonka olin leikannut häneltä muistoksi.
Tämä on ollut suurten muutosten vuosi: itse asiassa koskaan elämäni ei ole lyhyessä ajassa
muuttunut näin suuresti! Vuoden 2015 lopussa luin että ensimmäisen vuoden jälkeen suru helpottaa,
ja silloin se tuntui vaikealta uskoa, ja vuosi vaikutti niin toivottoman pitkältä ajalta. Aivan alussa ajattelin että miten monta vuotta vielä pitää elää ja miksi, kun ei ole enää ketään. Kukaan ei ole kotona odottamassa. Uuden vuoden aaton yönä 2015/2016 makasin valveilla miettien että entä jos joudun elämään loppuelämäni yksin...
Mutta millainen vuosi siitä tulikaan – kuka olisi arvannut!
Joskus ihmisen on hyvä hypätä tuntemattomaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä, ja voiko olla
parempaa syytä kuin rakkaus.

En ehkä ole enää niin lähellä Henkistä maailmaa kuin vuoden 2015 lopussa, kun verho tämän ja tuonpuoleisen välillä oli ohentunut, mutta nyt olen jalat maassa kuten tämän maan päällä vaeltaessaan ihmisen kuuluu olla. Ihmiselämä on niin lyhyt ja epävarma, että miksi tuhlata sitä sellaisten asioiden pohtimiseen joista et voi mitään tietää. Jos Jumala on Rakkaus ja Rakkaus on Jumalasta, eikö se riitä? Suuren osan elämääni olen suunnitellut omia hautajaisiani, hyvin yksityiskohtaisesti: siitä oli tulossa melkoinen show. Nyt kaikki turha on karissut pois, riittää että minutkin haudataan Kristiyhteisön menoin. Nyt minä haluan elää – nyt vasta olen alkanut elää! Kun nyt vuoden lopussa taas katson kulunutta vuotta, ei ole mitään kaduttavaa. Uuden vuoden yönä olen myös muutaman vuoden kirjannut ylös mm. tavoitteeni tulevalle vuodelle ja sulkenut sen sinetöityyn kuoreen, jonka avaan sitten vasta vuoden kuluttua. Pieniä ihmeitä on tapahtunut niin kauan kuin olen näin menetellyt – kutsukaamme sitä vaikka magiaksi: mitä ajattelet, toteutuu. Niin nytkin. Joku selitti, että Henkinen maailma jättää ihmisen vuoden vaihtuessa yksin: hän voi vapaasti muovata tulevaa kohtaloaan. En lainkaan muistanut mitä olen kirjoittanut 2015 vuoden lopussa, mutta eräs kohta nousi yli muiden: ”Olen avoin rakkaudelle...”

Muutaman kerran syksyn ja talven aikana näin samantyyppistä unta, jossa puolisoni yhtäkkiä palasi kotiin, ja iloisen jälleennäkemisen riemun sijasta mietin koko ajan että minun pitää kertoa hänelle uudesta suhteestani ja ettemme siksi enää voi olla yhdessä.

Kesäkuussa 2017 muutimme kihlattuni kanssa takaisin vanhaan kotikaupunkiini; minusta ei vain enää ollut pikku-kaupunkilaiseksi, vaikka maalta olen kotoisin, joten kihlattuni uhrautui tällä kertaa minun puolestani.