.

.

Tervehdys

En ole pyrkinyt esittämään mitään yhtenäistä maailmankuvaa, en ylipäänsä usko yhteen ainoaan oikeaan totuuteen; ainoastaan fundamentalistisen kristinuskon näkemyksistä ikuisine helvetteineen sanoudun irti täydellisesti.

Olin järjestänyt isäni hautajaiset, ollut kuusi vuotta vapaaehtoisena saattokodissa, ja lisäksi saattanut neljä rakasta kissaa viimeiselle matkalle, mutta mikään ei minua valmistanut siihen kun avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 19 vuotta, äkillisesti kuoli - en tiennyt kuoleman kohtaamisesta sitä ennen yhtään mitään!

Omia hautajaisiani olin suunnitellut parikymmentä vuotta, ja nyt kaikki turhat krumeluurit karisevat, sillä ei ole enää merkitystä. Läheisen kuolema riisuu ihmisen hyvin paljaaksi - on kuin kuoreni olisi murtunut. Koskaan en ole pelännyt kuolemaa niin vähän kuin nyt: niin paljon rakkaita on odottamassa!

- Marko

(Ars Moriendi = kuolemisen taide; keskiajalla mm. kirjallisuutta, jossa käsiteltiin a) kuolemisen merkitystä elämässä, b) kuolemisen kokemista, valmistautumista biologiseen kuolemaan ja kuolevasta huolehtimiseen.)

Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

12.10.17

J. Krishnamurti kuolemasta...

J. Krishnamurti: Ajattelun tuolla puolen. Koonnut Mary Lutyens. WSOY 1973.
Olen ollut tietoinen Krishnamurtista teosofian kautta nuoruudestani asti, mutta hänen omista opetuksistaan olen kiinnostunut vasta myöhemmällä iällä ja minulla on ollut niistä vain jonkinlainen yleiskäsitys lähinnä muiden kirjoittajien viittausten kautta. Nyt kun ylipäänsä pitkästä aikaa tartuin kirjaan, valitsin omasta hyllystäni tämän joskus käsiini sattumoisin päätyneen pokkarin. Tämä on hyvin puhutteleva tekstinpätkä: parikymmentä vuotta "tein kuolemaa" enemmän kuin elin, kuten kerron blogin esipuheessa yllä - en tosin myönnä pelänneeni sitä; minulla oli hyvin yksityiskohtaiset käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ennen kaikkea Pekka Ervastin ja Rudolf Steinerin opetusten kautta. Tänä päivänä sillä ei ole mitään väliä: olen lakannut kuolemasta. 😁 - Marko

Tarkastelkaamme esimerkiksi kuolemakysymystä. Useimmille ihmisille se on valtava ongelma. Tunnethan kuoleman; joka päivä se vaeltaa vierelläsi. Onko mahdollista kohdata se niin täydesti, ettei siitä tule minkäänlaista ongelmaa? Voidaksesi kohdata sen tuolla tavoin on kaikkien kuolemaa koskevien uskomustesi, toivosi ja pelkosi päätyttävä. Muutoin lähestyt tätä ihmeellistä ilmiötä päätelmin, kuvitelmin, olet ennakolta huolissasi ja siksi lähestymisesi on aikaan sidottua. 
Aika on tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen etäisyys. Siis sinä, tarkkailija, pelkäät tuota kuolemaksi sanotun tuntemattoman kohtaamista. Et tiedä mitä kuoleminen on. Sinulla on kaikenlaisia kuolemaan liittyviä toivoja ja teorioita; uskot jälleensyntymiseen tai ylösnousemukseen tai johonkin ajattomaan henkiseen olentoon, jota sanotaan sieluksi, atmaniksi tai joksikin muuksi. Mutta oletko itse saanut selville sielun olemassaolon vai onko kysymys omaksumastasi perimätiedosta? Onko olemassa jotakin ikuisesti pysyvää, jatkuvaa, ajatuksen tuolla puolen olevaa? Jos sitä voidaan ajatella, se kuuluu ajatuksen alueelle eikä siis voi olla pysyvää. Ajatuksen alueella ei ole mitään ikuisesti pysyvää. On äärettömän tärkeätä oivaltaa, ettei mikään ole pysyvää, koska vain silloin vapaudut, vain silloin kykenet katsomaan, ja juuri siihen sisältyy suurta iloa.
Et voi pelätä tuntematonta, koska et tiedä mitä tuo tuntematon on, eikä sinulla siis ole mitään pelättävää. Kuolema on sana, ja juuri tuo sana, mielikuva, luo pelon. Voitko siis luopua mielikuvastasi ja katsoa kuolemaa? Niin kauan kuin sinulla on tuo mielikuva josta ajatus kumpuaa, ajatus luo aina väistämättömästi pelkoa. Sitten joko selität järkiperäisesti kuolemanpelkosi ja asennoidut vastustamaan tuota väistämätöntä tai keksit lukemattomia uskomuksia suojellaksesi itseäsi kuolemanpelolta. Niinpä itsesi ja pelonkohteesi välillä on kuilu. Tuossa ajallisessa ja paikallisessa välimatkassa on väistämättömästi ristiriitaa, joka ilmenee pelkona, huolena ja itsesäälinä. Kuolemanpelon synnyttänyt ajatus sanoo: "Lykätkäämme asia tuonnemmaksi, välttäkäämme sitä, pitäkäämme se mahdollisimman etäällä, älkäämme ajatelko kuolemaa" - mutta sinä ajattelet sitä. Kun sanot, ettet halua ajatella sitä, olet jo miettinyt, millä tavoin voisit sitä välttää. Pelkäät kuolemaa, koska olet lykännyt sen tuonnemmaksi.
Olemme erottaneet elämisen kuolemisesta, ja välimatka elämisestä kuolemiseen on pelkoa. Tuo välimatka, tuo aika, on pelon luoma. Eläminen on jokapäiväistä piinaa, päivittäistä loukkaantumista, surua ja hämmennystä; joskus sattumalta ikkuna avautuu lumotulle merelle. Tällaista sanomme elämiseksi ja pelkäämme kuolemista, joka on tämän kurjuuden päättymistä. Mieluummin takerrumme tunnettuun kuin kohtaamme avoimesti tuntemattoman. Tuota tunnettua ovat asuntomme, huonekalumme, perheemme, luonteemme, työmme, tietomme, maineemme, kaikki jumalamme, yksinäisyytemme - tuo vähäpätöisyys, joka lakkaamatta kiertää omissa ympyröissään, katkeroituneen olemassaolonsa kuvioissa.
Ajattelemme että eläminen on aina nykyisyyttä ja kuoleminen jotakin sellaista mikä odottaa meitä kaukana tulevaisuudessa. Mutta emme ole milloinkaan kysyneet, onko tämä jokapäiväinen kamppailu ylimalkaan lainkaan elämistä. Haluamme tietää totuuden jälleensyntymisestä, haluamme todisteen sielun kuolemattomuudesta, kuuntelemme selvänäkijöiden vakuutuksia ja psykologien selityksiä, mutta emme koskaan - milloinkaan - kysy miten voisimme elää, elää joka päivä riemumielin, haltioituneina, täynnä kauneutta. Olemme hyväksyneet elämän sellaisena kuin se on, täynnä tuskaa ja epätoivoa, ja tottuneet siihen, ja kuolemaa pidämme jonakin sellaisena mitä on huolellisesti kartettava. Mutta kuolema on hämmästyttävän samanlaista kuin elämä, jos vain osaamme elää. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Emme voi elää, ellemme kuole joka hetki - psykologisesti. Tämä ei ole mikään älyllinen paradoksi. Voidaksemme elää joka päivä täysipainoisesti, kokonaisesti, ikään kuin edessämme olisi uusi ihanuus, meidän on kuoltava kaikelle eiliselle. Muutoin elämme konemaisesti, ja konemaisina meidän on mahdotonta tuntea mitä rakkaus on tai mitä vapaus on.
Useimmat ihmiset pelkäävät kuolemista, koska eivät tiedä mitä eläminen merkitsee. Emme osaa elää, ja niinpä emme osaa myöskään kuolla. Niin kauan kuin pelkäämme elämää, pelkäämme kuolemaa. Sellainen ihminen, joka ei pelkää elämää, ei pelkää täydellistä epävarmuudentilaa, sillä hän ymmärtää, ettei ole mitään sisäistä, psykologista varmuutta. Kun ei ole varmuutta, on vain loputonta liikettä, ja silloin elämä ja kuolema ovat samaa. Sellainen ihminen, joka elää vailla ristiriitoja, kauneuden ja rakkauden parissa, ei pelkää kuolemaa, koska rakastaminen on kuolemista. 
Jos kuolet kaikelle tuntemallesi, perheellesi, muistoillesi, kaikille tunne-elämyksillesi, silloin kuolema on puhdistava, elvyttävä prosessi. Silloin kuolema tuo mukanaan viattomuuden, ja vain viattomat ovat dynaamisia, tunnevoimaisia, eivät ne jotka uskovat tai haluavat saada selville mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Voidaksesi oivaltaa tosiasiallisesti mitä tapahtuu kun kuolet sinun on kuoltava. Tämä ei ole pilaa. Sinun on kuoltava - ei fyysisesti vaan psykologisesti, sisäisesti. Sinun on kuoltava kaikelle sille mitä olet vaalinut ja sille mikä on katkeroittanut mielesi. Jos olet joskus kuollut jollekin pienelle tai suurelle mielihyvälle, kuollut aivan luonnollisesti, pakottamatta ja perustelematta, silloin tiedät mitä kuoleminen merkitsee. Kuolemassa mieli on täysin vapautunut omasta itsestään, päivittäisestä kaipuustaan, mielihyväntunteistaan ja tuskistaan. Kuolema on uudistumista, muuttumista, johon ei sisälly lainkaan ajatustoimintaa, sillä ajatus on entistä. Kuolemisessa on jotakin aivan uutta. Vapautuminen tunnetusta on kuolemaa, ja silloin elät.

Ei kommentteja:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:
(Mm. lemmikin hautajaiset, universalismi...)
Elämä. Ruumiin pilaantumisen estävä hengellinen etikka. Hautakirjoitus. Kaiverrusta kivessä. Osoittaa kuolemalla hankittujen hyveiden taannehtivan vaikutuksen.
(Ambrose Bierce: Laajennettu Saatanan sanakirja)