 |
| Tämä maalaus syntyi kolmen vuoden kypsyttelyn jälkeen. Kahden yrityksen ja erehdyksen jälkeen päädyin sekatekniikkaan - akvarelli ja akryyli - joka parhaiten toi esiin haluamani kontrastin. Halusin aina maalata kokemukseni edellisen puolisoni kuolemasta - kuinka minusta tuntui "kuin kuoreni olisi murtunut" ja "minua vedettiin Valoon"; sattumoisin maalasin sen pääsiäisenä 2019, ja siinä voi toki nähdä myös pääsiäisen sanoman, kuolema ja ylösnousemus, laajemmin ymmärrettynä. Jälkeenpäin oivalsin että se kuvastaa myös sydänleikkaustani, joka oli vain pari päivää maalauksen valmistumisen jälkeen. Siten se on erinomainen symboli koko nykyiselle elämänvaiheelleni. |
Nyt on aika käsitellä sydänleikkaustani, johon olen viitannut aiemmassa julkaisussani. On aika, koska vihdoin viimein olen palaamassa työelämään. Kirjoitan aiheesta sillä tavalla, että joku joka itse on menossa leikkaukseen, voi saada tästä jotain. Kerron sekä ihan konkreettisista asioista, joita kohtasin, että vähän henkisestä puolesta, joka on toki yksilöllistä ja voi olla hepreaa asioihin perehtymättömille.
Alunperin leikkaukseni piti olla maaliskuussa 2019, mutta sitä ennen minun piti hoidattaa hampaani kuntoon - suun terveys on ensiarvoisen tärkeää - ja kävin hammaslääkärissä muutamankin kerran, ja yllättäen juuri edellisellä viikolla löydettiin hammas, joka piti juurihoitaa, ja se on muutaman viikon pituinen prosessi. Soitin Sydänsairaalaan, ja leikkaus piti sen takia toistaiseksi perua. Niin ikään minulla oli ollut kahden kuukauden sisällä ennen leikkausta kaksi erillistä tulehdusta, joihin sain antibioottikuurin, ja sekin olisi ollut este leikkaukselle, mutta ne kyllä paranivat ajallaan. Kun hampaani oli hoidettu, soitin taas Sydänsairaalaan, ja jonkin ajan kuluttua sain uuden leikkauspäivän: 30.4.2019.
Minulla oli lista asioista, jotka halusin hoitaa ennen leikkausta. En tiedä oliko siinä mitään järkeä, ehkä se oli vain jotain psykologista, elämän hallintaa... esim. uunin ja hellan taustan puhdistus eivät liity yhtään mihinkään.
Parin kuukauden ajan päivittäin suorittaessani Gongyon ("ahkera harjoitus", Nichiren buddhalaisuudessa Lootus-sutran resitointi sekä mantran lausuminen), omistin toisen päivittäisen harjoitukseni sille että leikkaus onnistuisi erinomaisesti, toipuisin täyteen työkuntoon, ja myös tulisin taloudellisesti toimeen sairausloman aikana (päivän toisen harjoituksen omistan läheisteni hyvinvoinnille, jottei menisi liian itsekeskeiseksi). Lopuksi vielä lähetin kaukoreikiä itselleni leikkaukseen ja toipilasajalle. Myös toipilasaikana olen hoitanut itseäni Reikillä. Kristitty luonnollisesti rukoilisi vastaavasti. Onko sillä todellista vaikutusta, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta aivan varmasti sillä on psykologinen vaikutus, jota ei voi väheksyä!
Kahden viikon ajan ennen leikkausta iltaharjoituksen aikana poltin tuoksulyhdyssä Nardus-öljyä, joka on tunnettu siitä, että Jeesus voideltiin sillä kuolemaan, ja sen sanotaankin auttavan kuolemaan valmistautumisessa. En tietenkään aikonut kuolla, mutta enhän voinut tietää, joten minusta sekin mahdollisuus piti ottaa huomioon, ja kyllähän se myös rauhoittaa ihan muuten vain.
Kirjoitin puolisolleni ohjeet miten toimia jos kuolisin, kirjeen lähetettäväksi hyvälle ystävälleni, ja vielä julkaisin tässä blogissa omana sivunaan katsauksen elämäni ulkopiirteisiin (jonka julkaisin ennen leikkausta, ja kätkin taas päästyäni sairaalasta; jossain vaiheessa saatan tehdä sen taas julkiseksi).
Kirjoitin puolisolleni ohjeet miten toimia jos kuolisin, kirjeen lähetettäväksi hyvälle ystävälleni, ja vielä julkaisin tässä blogissa omana sivunaan katsauksen elämäni ulkopiirteisiin (jonka julkaisin ennen leikkausta, ja kätkin taas päästyäni sairaalasta; jossain vaiheessa saatan tehdä sen taas julkiseksi).
Tietoisessa mielessäni en etukäteen pelännyt ja jännittänyt mitään, mutta kehoni kyllä reagoi, varsinkin vatsan seudun lihaksilla.
Olin jo aiemmin käynyt tilaisuudessa, jossa ammattilaiset esitelmöivät leikkauksesta ja siitä toipumisesta. Erikseen kävin tapaamassa fysioterapeuttia, ja lisäksi minulle oli tehty sydänultra ruokatorven kautta, ja sepelvaltimoiden varjoainekuvaus. Kumpikin toimenpide saattaa olla hiukan epämiellyttävä, mutta itse olin koko ajan tyynen rauhallinen, ja se varmasti auttoi asiaa. Rauhallista sykettäni aivan ihmeteltiin niin silloin kuin myöhemminkin, mutta mitä hermoileminen auttaisi. Leikkausta edeltävä päivä oli nk. esikäynti, jossa meni aikaa 4-5 tuntia. Siihen sisältyi paljon odottelua, ja sain myös syödä lounaan. Tapasin mm. anestesialääkärin ja kirurgin. Kotiin sain mukaani antiseptista pesuainetta, jolla minun piti pestä itseni illalla.
Illalla niin ikään otin autoni väliaikaisesti pois liikenteestä Traficomin nettisivulla; en saisi ajaa kuukauteen, ja senkin jälkeen sairauslomalla ajamiseni olisi niin vähäistä ja lyhyitä matkoja, ettei se kannattaisi. Onnekseni olin lukenut aiheesta lehtijutun, muuten en olisi edes tiennyt tästä mahdollisuudesta. Säästän huomattavasti paitsi bensassa, myös vakuutusmaksuissa: osa vakuutuksesta pitää maksaa joka tapauksessa, mutta se on murto-osa. Totta kai tiedän, että akun varaus todennäköisesti menee, mutta sitä varten maksan kohtuullista vuosimaksua Falckin tiepalvelusta (ja sitä loppujen lopuksi myös tarvittiin, mutta osasin ennakoida sen). Kaiken varalta sain myös korotettua luottorajaani (kannattaa puhua aina elävän ihmisen kanssa, eikä yrittää käyttää nettipankin automaattisia toimintoja, se on minun kokemukseni! En edes olisi saanut alunperin luottokorttia nettipankin kautta, vaan vasta kun minulle soitettiin ja tarjottiin sitä).
Leikkauksen jälkeen sairaalan sosiaalityöntekijä kävi pyynnöstäni katsomassa minua, koska olin huolissani sairaalalaskusta; hän kehotti soittamaan potilaslaskutukseen heti kun se tulee, ja sopimaan maksueristä, minkä sitten myöhemmin teinkin ja asia järjestyi oikein hyvin. Kymmenen päivän lasku (arvioitu sairaalassaoloaika, jos kaikki menee hyvin, oli 10-14 päivää) oli vajaa 500 euroa, mikä voisi olla paljon pahemminkin: olen onnellinen, että elän Suomessa, suomalaisen terveydenhuollon ja sosiaaliturvan piirissä! Samoin olen kiitollinen ammattiyhdistysliikkeelle, ja kuulun liittoon mielihyvin, vaikka joskus sitäkin kyseenalaistin: sen ansiosta saan 28 kalenteripäivältä sairausajan palkkaa, joka määrällisesti tuntui ihan normipalkalta. Aika riippuu työsuhteesi kestosta, ja tieto löytyy työehtosopimuksesta (joka löytyy alasi liiton nettisivulta).
Ensimmäisen kuukauden jälkeen hain Kelan sairauspäivärahaa; päätös ja ensimmäinen erä (1/3) tulivat noin viikossa, mitä en osannut odottaa - nettisivulla kerrotaan, että käsittelyaika on kolme viikkoa. Positiivinen yllätys oli myös määrä, jolla hyvinkin tulisin toimeen niin kauan kuin tarvitsi. Tuen suuruushan lasketaan tulojen perusteella - joko toissavuoden verotuksen mukaan, tai sairausaikaa edeltäneiden kuuden kuukauden, jos niin itse valitset. Veroprosentti on vähintään 25% (eli jos palkastasi menee normaalisti enemmän, se on sen mukainen), mutta verottajalta voi hakea pienempää prosenttia etuutta varten. Täytyy myös muistaa ilmoittaa liittoon, että et maksa jäsenmaksua tältä ajalta.
Pitää silti lisätä, että kolme kuukautta juuri ja juuri pystyi selviytymään, mutta sairausloman sittemmin pitkittyessä - mistä kerron tuonnempana - se alkoi jo olla liikaa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa selviytyä sekä laskuista että muista elämisen kuluista kuin ottaa lisää velkaa.
Pitää silti lisätä, että kolme kuukautta juuri ja juuri pystyi selviytymään, mutta sairausloman sittemmin pitkittyessä - mistä kerron tuonnempana - se alkoi jo olla liikaa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa selviytyä sekä laskuista että muista elämisen kuluista kuin ottaa lisää velkaa.
Viimeinen asia minkä muistan ennen leikkausta on se, kun anestesialääkäri antoi minun hengitellä jotain kaasua ja sanoi, että "nyt sä Marko nukahdat", ja pimeys nielaisi minut. Teholta en muista paljon muuta kuin ainaisen janon ja suun kuivuuden; vettä annettiin vain vähän pahoinvointiriskin takia. Ensimmäisenä vuorokautena leikkauksesta herättyäni näin aina silmät sulkiessani hyvin värikkäitä mielikuvia, kuin animaatioita, jollaisia en ole koskaan ennen nähnyt, ja joita en kyennyt hallitsemaan.
 |
| Pian leikkauksen jälkeen |
Leikkaus onnistui erinomaisesti, mutta oli kuulemma ollut haastava. Sydämeni oli pysäytettynä 2,5 tuntia. Rintalastani oli halkaistu ja kiinnitetty teräslangalla; se luutuu parissa kuukaudessa. Ihmiskeholla on vallan ihmeellinen kyky toipua ja uusiutua! Kirurgi otti hyvin tosissaan kun lähinnä pohdin ääneen kuinka äänekäs keinoläppä on, ja millaista on kun se on omassa rinnassa eikä sitä pääse pakoon hetkeksikään. Kävi ilmi, että hän onnistui korjaamaan oman läppäni - en saanut keinoläppää! "Se on lottovoitto, että se onnistui niin hyvin" sanoi joku jälkeenpäin. Kuulemma ilman leikkausta olisin elänyt vielä viitisen vuotta - helppo uskoa, kun ajattelee miten nopeasti vika eteni: 2013 se todettiin lievänä, 2016 se oli keskivaikea, ja joulukuussa 2018 jo vaikea-asteinen.
Ääneni oli ensimmäisinä päivinä todella heikko, hädin tuskin sain sen kuuluville. Sairaalassa minulla oli tilaisuus vain kaksi kertaa edellisen huonetoverin lähdettyä lausua mantraa muutaman kerran. Eräs toipumisen merkki kotona olikin sittemmin se, että ääneni sai entisen voimansa ja hengitykseni syventyi normaaliksi lausuessani mantraa.
Seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen minut jo nostettiin pystyyn. Kävely sujui aluksi rollaattorin avulla, ja kävelin muutaman kerran päivässä käytävällä.
Seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen minut jo nostettiin pystyyn. Kävely sujui aluksi rollaattorin avulla, ja kävelin muutaman kerran päivässä käytävällä.
Sydänsairaalassa sai juoda Vichyä mielin määrin (tai vaihtoehtoisesti Jaffaa). Joka päivä alussa minusta poistettiin joitain letkuja ja johtoja (kuten väliaikainen tahdistin, joka oli vain kaiken varalta eikä sitä tarvittu). Etukäteen minua peloteltiin että katetrin poistaminen tuntuu ilkeältä, joten yllätyin vain että "joko se lähti". Se ei tuntunut miltään. Painoni nousi alussa, koska nestettä kertyy, ja sain nesteenpoistolääkettä; sairaalasta päästessäni painoin jo vähemmän kuin sinne mennessäni.
Öisin minun piti toisinaan pyytää kipulääkettä, ja minua myös käännettiin sängyssä ja tuettiin tyynyillä. Nukkuma-asento on rajoitettu, joten tietenkin lihaksetkin kipeytyvät - kylmägeelikin teki hyvää. Alussa tietenkin sain opiaatteja, mutta mielenkiintoista kyllä, kipulääkitykseni onnistuttiin purkamaan 10 päivän sairaalassa oloaikana; sen jälkeen minulla ei enää ollut isompia kipuja, mitä nyt vähän lihasjännitystä hartioissa ja selässä.
Minut siirrettiin ambulanssilla (kyyti on tässä tapauksessa maksuton) jatkohoitoon Tays Sydänsairaalasta Tays Hatanpäälle; kuin olisi tullut maalaissairaalaan uuden ja hienon Sydänsairaalan jälkeen. Mutta se täytyy sanoa, että Hatanpäällä oli paljon maistuvampi ruoka! Silti minusta oli todella tökeröä kun huonetoverini Sydänsairaalassa valitti ettei voi syödä ruokaansa, koska siinä ei ole suolaa.
Fysioterapeutin kanssa harjoiteltiin kävelyä käytävällä, portaissa, ja katsottiin jumppaohjeita, joita noudatan muutaman kerran päivässä toipilasaikana. Lisäksi teen pulloon puhalluksia.
Suoleni alkoi toimia vasta viimeisinä päivinä sairaalassa normaalisti. Minulla on suolistosairaus, Colitis ulcerosa, ja käyttämäni Azamun-lääke oli tauolla sairaalassa tulehdusriskin takia, mikä oli hyvä asia jo oman mielenrauhan vuoksi.
Jatkohoidossa ei yleensä käytetä enää telemetrialaitetta, mutta minulle se pistettiin kun valitin rytmihäiriötuntemusta: se osoittautui eteisvärinäksi, joka on vaaratonta ja sitä on kaikilla joskus, eikä sille löytynyt selitystä. Tunsin sitä vielä kotiuduttuanikin etenkin levossa.
Jatkohoidossa ei yleensä käytetä enää telemetrialaitetta, mutta minulle se pistettiin kun valitin rytmihäiriötuntemusta: se osoittautui eteisvärinäksi, joka on vaaratonta ja sitä on kaikilla joskus, eikä sille löytynyt selitystä. Tunsin sitä vielä kotiuduttuanikin etenkin levossa.
Sain lääkärintodistuksen työnantajalle, sekä B-lausunnon Kelalle sairauspäivärahaa varten, joka toimitettiin sinne suoraan. Kotiuduin taksilla (omavastuu on 25 €).
Tuo pari viikkoa sairaalassa oli kuin vähän rankempi retriitti; en katsonut juurikaan televisiota, eikä vanha puhelimeni päästä minua sosiaaliseen mediaan. Otin päivän kerrallaan, mitä muutakaan voisit.
Tuo pari viikkoa sairaalassa oli kuin vähän rankempi retriitti; en katsonut juurikaan televisiota, eikä vanha puhelimeni päästä minua sosiaaliseen mediaan. Otin päivän kerrallaan, mitä muutakaan voisit.
Sairauslomaa määrättiin alkuun kolme kuukautta, fyysisestä työstä johtuen.
Minulla on Marevan-lääkitys - puhe oli alussa että vain tuo kolme kuukautta (jos olisin saanut keinoläpän, lääkitys olisi elinikäinen) - jota varten joudun käymään verikokeissa, aluksi viikottain , sitten harvemmin.
Kuukausi leikkauksen jälkeen oli kontrollikäynti lääkärillä, joka piti itse varata terveysasemalta, ja sitä ennen verikokeita ja EKG, joihin piti pyytää lähete. EKG:tä mittaava hoitaja ei uskaltanut päästää minua lähtemään, vaan kutsui paikalle toisenkin hoitajan katsomaan tuloksia, ja yhdessä he kutsuivat vielä kolmannen henkilön; sitten minut lähetettiin välittömästi päivystävälle lääkärille mittaustulosten kanssa; eteisvärinä tai - lepatus (kumpaakin nimitystä käytettiin), taas: sykkeeni oli kuin olisin jatkuvalla juoksulenkillä (124), eikä kukaan kestä sellaista loputtomasti, se voi johtaa sydämen vajaatoimintaan. Lääkäri määräsi minulle heti annettavaksi beetasalpaajaa, ja sain siitä myös reseptin. Olin kyllä huomannut, että sydämeni lyö voimakkaammin kuin ennen, mutta en osannut huolestua siitä kun ei minulla mitään oireita ollut. Hyvä muistutus, että ei tämä vielä ohi ole.
Myöhemmin sain kaipaamiani vastauksia: 40%:lle tulee leikkauksen jälkeen eteisvärinä, johon määrätään yleensä beetasalpaajaa; yli 90%:lla rytmi normalisoituu kahden kuukauden kuluttua. Lopuille se jää. Googlasin, että ilman Marevania se olisi aivoinfarktiriski; siihen nähden käytän Marevania mielelläni niin pitkään kuin tarvitsee, ei se ole vaiva eikä mikään (kun hoitotaso oli saavutettu ja pysyi hyvin, verikokeet (INR) otettiin neljän viikon välein).
Alussa Marevan sai hiukan verta tihkumaan ulostaessa, mistä minua etukäteen varoitettiinkin, ja soitin kaiken varalta IBD-hoitajalle; sovittiin että tarkkailen tilannetta, mutta muuten suolen toiminta on ollut aivan normaalia ja verentulo lakkasi pian.
Beetasalpaaja saattaa aiheuttaa hiukan "utua päähän" eli et ole aivan terävimmilläsi - toisin sanoen, ei ihan huimaa, mutta tuntuu että huimaus vaanii ihan nurkan takana jatkuvasti, joka päivä, ja voi iskeä koska tahansa. Kun et vielä ole ihan kunnossa, kiinnität ylenmääräisesti huomiota itseesi ja uppoudut ruumiillisuuteesi, tietoisuutesi ei pääse vapaasti lentämään.
Lääkärin ohje oli lisäksi hiukan liian tulkinnanvarainen: 1 tabletti (5 mg) 1-2 kertaa päivässä. Yritän aina tulla toimeen vähemmällä, vaikka joskus saattaisi enemmän olla tarpeen. Jossain vaiheessa oli pakko alkaa ottaa kaksi pilleriä päivässä, kun syke tuntui nousevan levossa. Vähensin takaisin yhteen, kun kolmannen kuukauden alussa minulla oli ensimmäinen ja ainoa todella paha pahoinvointikohtaus: aamulla vuoteessa huone alkoi pyöriä silmissä, sitä kesti hetken ja seuraavaksi tuli kylmä hiki; sen jälkeen piti kahdesti käydä oksentamassa, vaikka vatsa oli tyhjä. Huono oloni loppui lääkkeen vähentämisen jälkeen viikossa, ja voin yhtä-äkkiä paremmin kuin pitkään aikaan!
Vielä noin viikko tuon kohtauksen jälkeen sattui seuraavaa: kävin ostoksilla kolmessa eri kaupassa ja raahasin kilojen painoista reppua lähimmälle bussipysäkille, kun sydämeni alkoi hakata ja silmissä sumeta. Oli pakko pysähtyä. Sama toistui kun jäin bussista: pysäkiltä on hyvin lyhyt matka kotipihaan, mutta oli pakko istua vähän aikaa mattotelineellä, ja sisälle päästyäni rojahdin sängylle. Noin parin viikon kuluttua tuo tunne uusiutui, kun kävelin mäkeä ylös. Pelottava tunne, kun et voi luottaa omaan kehoosi! Ymmärrän nyt paremmin vanhaa äitiäni, jonka jalat eivät aina kanna.
Kävin tiedotus- ja keskustelutilaisuudessa "toipuminen sydänleikkauksesta"; tullessani taas kuukauden tauon jälkeen Sydänsairaalan pihaan, voimakas puistatus kulki lävitseni ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Tuntuu, että johonkin alitajunnan syövereihin kai ne negatiiviset tuntemukset täytyy työntää; minä inhoan kaikkea vähänkin itsesääliltä haiskahtavaa - seurasinhan vuosia sitten sivusta sydänleikkauksesta toipumista, joka meni päin helvettiä ensinnäkin psykologisesti, ja varmaan sen takia sitten myös fyysisesti. Huomasin osallistujista taas kerran, että minä olen NUORI sydänpotilas!
Erään osallistujan kysymykseen, toipuuko läppäleikkauksen jälkeen joskus täysin terveeksi, "entiselleen", vastasi kirurgi, että niin ei oikeastaan voi sanoa, koska sinussa on keinotekoisia osia pysyvästi.
Kolmen kuukauden kontrolli sydänlääkärillä oli viimeisenä sairauslomapäivänäni. Mahdollista on myös hakea kuntoutukseen eri reittejä, kuten Kelan kautta. Kolmannen kuukauden alussa minulle myös soitettiin työterveydestä, ja haluttiin käymään sinnekin; samoin esimieheni soitti minulle ja kyseli kuulumisia, vielä myöhemminkin.
Kuukausi leikkauksen jälkeen oli kontrollikäynti lääkärillä, joka piti itse varata terveysasemalta, ja sitä ennen verikokeita ja EKG, joihin piti pyytää lähete. EKG:tä mittaava hoitaja ei uskaltanut päästää minua lähtemään, vaan kutsui paikalle toisenkin hoitajan katsomaan tuloksia, ja yhdessä he kutsuivat vielä kolmannen henkilön; sitten minut lähetettiin välittömästi päivystävälle lääkärille mittaustulosten kanssa; eteisvärinä tai - lepatus (kumpaakin nimitystä käytettiin), taas: sykkeeni oli kuin olisin jatkuvalla juoksulenkillä (124), eikä kukaan kestä sellaista loputtomasti, se voi johtaa sydämen vajaatoimintaan. Lääkäri määräsi minulle heti annettavaksi beetasalpaajaa, ja sain siitä myös reseptin. Olin kyllä huomannut, että sydämeni lyö voimakkaammin kuin ennen, mutta en osannut huolestua siitä kun ei minulla mitään oireita ollut. Hyvä muistutus, että ei tämä vielä ohi ole.
Myöhemmin sain kaipaamiani vastauksia: 40%:lle tulee leikkauksen jälkeen eteisvärinä, johon määrätään yleensä beetasalpaajaa; yli 90%:lla rytmi normalisoituu kahden kuukauden kuluttua. Lopuille se jää. Googlasin, että ilman Marevania se olisi aivoinfarktiriski; siihen nähden käytän Marevania mielelläni niin pitkään kuin tarvitsee, ei se ole vaiva eikä mikään (kun hoitotaso oli saavutettu ja pysyi hyvin, verikokeet (INR) otettiin neljän viikon välein).
Alussa Marevan sai hiukan verta tihkumaan ulostaessa, mistä minua etukäteen varoitettiinkin, ja soitin kaiken varalta IBD-hoitajalle; sovittiin että tarkkailen tilannetta, mutta muuten suolen toiminta on ollut aivan normaalia ja verentulo lakkasi pian.
Beetasalpaaja saattaa aiheuttaa hiukan "utua päähän" eli et ole aivan terävimmilläsi - toisin sanoen, ei ihan huimaa, mutta tuntuu että huimaus vaanii ihan nurkan takana jatkuvasti, joka päivä, ja voi iskeä koska tahansa. Kun et vielä ole ihan kunnossa, kiinnität ylenmääräisesti huomiota itseesi ja uppoudut ruumiillisuuteesi, tietoisuutesi ei pääse vapaasti lentämään.
Lääkärin ohje oli lisäksi hiukan liian tulkinnanvarainen: 1 tabletti (5 mg) 1-2 kertaa päivässä. Yritän aina tulla toimeen vähemmällä, vaikka joskus saattaisi enemmän olla tarpeen. Jossain vaiheessa oli pakko alkaa ottaa kaksi pilleriä päivässä, kun syke tuntui nousevan levossa. Vähensin takaisin yhteen, kun kolmannen kuukauden alussa minulla oli ensimmäinen ja ainoa todella paha pahoinvointikohtaus: aamulla vuoteessa huone alkoi pyöriä silmissä, sitä kesti hetken ja seuraavaksi tuli kylmä hiki; sen jälkeen piti kahdesti käydä oksentamassa, vaikka vatsa oli tyhjä. Huono oloni loppui lääkkeen vähentämisen jälkeen viikossa, ja voin yhtä-äkkiä paremmin kuin pitkään aikaan!
Vielä noin viikko tuon kohtauksen jälkeen sattui seuraavaa: kävin ostoksilla kolmessa eri kaupassa ja raahasin kilojen painoista reppua lähimmälle bussipysäkille, kun sydämeni alkoi hakata ja silmissä sumeta. Oli pakko pysähtyä. Sama toistui kun jäin bussista: pysäkiltä on hyvin lyhyt matka kotipihaan, mutta oli pakko istua vähän aikaa mattotelineellä, ja sisälle päästyäni rojahdin sängylle. Noin parin viikon kuluttua tuo tunne uusiutui, kun kävelin mäkeä ylös. Pelottava tunne, kun et voi luottaa omaan kehoosi! Ymmärrän nyt paremmin vanhaa äitiäni, jonka jalat eivät aina kanna.
Kävin tiedotus- ja keskustelutilaisuudessa "toipuminen sydänleikkauksesta"; tullessani taas kuukauden tauon jälkeen Sydänsairaalan pihaan, voimakas puistatus kulki lävitseni ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Tuntuu, että johonkin alitajunnan syövereihin kai ne negatiiviset tuntemukset täytyy työntää; minä inhoan kaikkea vähänkin itsesääliltä haiskahtavaa - seurasinhan vuosia sitten sivusta sydänleikkauksesta toipumista, joka meni päin helvettiä ensinnäkin psykologisesti, ja varmaan sen takia sitten myös fyysisesti. Huomasin osallistujista taas kerran, että minä olen NUORI sydänpotilas!
Erään osallistujan kysymykseen, toipuuko läppäleikkauksen jälkeen joskus täysin terveeksi, "entiselleen", vastasi kirurgi, että niin ei oikeastaan voi sanoa, koska sinussa on keinotekoisia osia pysyvästi.
Olen ulkoillut joka päivä, eli enemmän kuin ennen leikkausta, ja tunsinkin voivani paljon paremmin, jaksavani yhä enemmän jo ensimmäisen kuukauden lopussa leikkauksen jälkeen; enää ei tarvinnut mennä lepäämään joka välissä. Sairausloma on itse asiassa aika tylsää ja pitkäveteistä. Osaanpa taas arvostaa sitä kuinka työ todella tuo sisältöä elämään!
Saunaan saa mennä ja olisi saanut jo aikaisemmin kuin aloin itse käydä, mutta halusin olla varma. Muutoin suihkuttelin iltaisin rintaani suihkussa käydessäni, ja koska halusin pelata varman päälle hygienian kanssa, minulla oli pitkään erillinen puhdas pikku pyyhe, jolla painelin rintani kuivaksi.
Kohtuullista alkoholinkäyttöä ei ole kielletty, mutta korostan sanaa kohtuullinen: se on aivan eri asia kuin juoda kännit kerran viikossa! Minulle kohtuullinen tätä nykyä tarkoitti korkeintaan puoli litraa punaviiniä kerran tai pari kuukaudessa. Jos totutat itsesi vähään, vähäkin vaikuttaa vahvemmin. Ja miksi pitäisi olla änkyräkännissä?
Koko kolmen kuukauden sairausloman aikana kotiuduttuani kävin ainoastaan kolmesti keskustassa. Se on hassua, koska asumme vain noin kuuden kilometrin päässä! Aivan kuin asuisimme maalaiskylässä.
Saunaan saa mennä ja olisi saanut jo aikaisemmin kuin aloin itse käydä, mutta halusin olla varma. Muutoin suihkuttelin iltaisin rintaani suihkussa käydessäni, ja koska halusin pelata varman päälle hygienian kanssa, minulla oli pitkään erillinen puhdas pikku pyyhe, jolla painelin rintani kuivaksi.
Kohtuullista alkoholinkäyttöä ei ole kielletty, mutta korostan sanaa kohtuullinen: se on aivan eri asia kuin juoda kännit kerran viikossa! Minulle kohtuullinen tätä nykyä tarkoitti korkeintaan puoli litraa punaviiniä kerran tai pari kuukaudessa. Jos totutat itsesi vähään, vähäkin vaikuttaa vahvemmin. Ja miksi pitäisi olla änkyräkännissä?
Koko kolmen kuukauden sairausloman aikana kotiuduttuani kävin ainoastaan kolmesti keskustassa. Se on hassua, koska asumme vain noin kuuden kilometrin päässä! Aivan kuin asuisimme maalaiskylässä.
Aikaisemmassa kirjoituksessa vertasin ensimmäisen puolisoni kuolemaa ja sydänleikkaustani, mutta nyt tuntuu että vertaus vähän ontuu, sillä leikkauksen jälkeen kaikki tuntui erittäin normaalilta. Läheisen kuolema voi kuitenkin olla paljon suurempi kriisi, joka horjuttaa siihen astisen elämäsi perustuksia. Ei niitä voi verrata. Ehkä on hyväkin huomata, että se mikä henkilökohtaisesti koskettaa omaa persoonaasi, ei olekaan niin iso juttu kuin se mitä tapahtuu läheiselle.
Mutta sen verran henkistä puolta voi analysoida, että ainakin olen pysynyt positiivisella mielellä. Sillä on suuri merkitys. Tavallaan on kuitenkin totta mitä etukäteen pohdin, että sydänleikkaus ruumiillistaa sen kokemuksen, mikä minulla oli henkisesti puolisoni kuolemasta - henkinen vain on suurempaa ja voimakkaampaa kuin ruumiillinen.
Toisinaan on tuntunut, kuin jokin hämärä aavistus olisi yrittänyt murtautua alitajunnan pimennosta tietoisuuteen. Olen joka kerta nopeasti torjunut ja tukahduttanut sen, koska pelkkä aavistus, pelkkä tunne, on niin ahdistava ja pelottava, etten halua tietää siitä mitään. Mutta se tuskin onkaan mitään rationaalista, vaan pikemminkin primitiivistä. Jos jotain olen oppinut tästä kokemuksesta, niin ainakin sen, että myös minä kuolen. Itsestäänselvä tosiasia, ja kuitenkin niin etäinen ja vieras useimmille ihmisille, myös niille meistä, jotka luulevat olevansa sinut asian kanssa teoreettisesti. Ainakin minä nyt tiedän, mikä todennäköisimmin tulee tappamaan minut jonain päivänä.
Kun kolmen kuukauden sairauslomani oli viimein päättymässä keskiviikkona, maanantaina otin auton takaisin liikenteeseen, ja olin menossa kokeilemaan vieläkö se käynnistyy. Kuljin portaat alas toisesta kerroksesta ja ovesta ulos, enkä ollut mitenkään rasittunut, kun yhtäkkiä sydämeni alkoi taas hakata. Minun oli pakko istua jonkin aikaa hiekoitus-hiekkalaatikon päällä, ennen kuin palasin sisälle, missä tuntemus vielä jatkui. Se pelotti minua niin, että soitin 112:een. Puolisoni oli tuolloin kaupungilla, joten olin yksin. Minut vietiin ambulanssilla ensiapuun, ja illalla tunteja myöhemmin minulle tehtiin sähköinen rytminsiirto kevyessä nukutuksessa. Ennen sitä piti olla syömättä 7 tuntia. Nukutus tapahtui kaasulla maskin kautta, ja kesti ehkä kymmenisen minuuttia. Minut herätettiin heti sen jälkeen. Rytminsiirto tapahtuu juuri sillä laitteella, minkä kaikki tuntevat tv-sarjoista ("Irti!"). Oloni oli sen jälkeen aivan ihana, kun sydän oli vihdoin viimein normaalissa sinus-rytmissä, mistä täytyi olla siinä vaiheessa jo pitkä aika. Kahden tunnin jälkeen sain lähteä kotiin.
Seuraavana aamuna minulle oli jo aikaa sitten varattu käynti kardiologille sydänpolille kolmen kuukauden kontrollia varten. Kardiologi totesi, että vaikka läppä näytti hyvältä, kohonnut syke oli väsyttänyt sydämeni ja se oli mennyt vajaatoimintaan. Myös hän sanoi, että eteisvärinän sijasta minulla olikin ilmeisesti eteislepatus. Luulin aiemmin, että se on vain eri nimi samalle asialle, mutta ei aivan täsmälleen, vaikka ne kai ovat sukua toisilleen. Kardiologi passitti minut välittömästi saman tien taksilla Sydänsairaalaan. Vuorokausi minua lääkittiin vajaatoiminnan vuoksi suonensisäisesti. Tablettiannostusta nostettiin valvotusti. Beetasalpaaja vähennettiin 2,5 mg:aan/pv. Lääkitys alkoi korjata sydämen toimintaa nopeasti, ja tultuani siis tiistaina sairaalaan, pääsin kotiin perjantaina. Olin puhelinyhteydessä sairaalan sosiaalityöntekijään, joka neuvoi miten menetellä kun vuoden maksukattoni (2019 se on 683€) onneksi alkoi olla täynnä, mikä merkitsi sitä että sairaalaskuni pieneni merkittävästi (ja poliklinikka- tai terveyskeskusmaksuja ei enää tänä vuonna tarvitse maksaa). Tapasin myös fysioterapeuttia, joka varasi minulle ajan fysioterapian poliklinikalle, jolloin katsotaan mm. vielä vaivaavaa leikkauksen jälkeistä rinnan arkuutta; hermo voi olla puristuksissa, epäili lääkäri, tai arvessa on kiinnikkeitä. Luulen, että sairaalan kova sänky epämukavuudellaan provosoi sitä, koska se ei ole kotona ollut niin kipeä kuin nyt oli parina yönä: se tuntui aina nimenomaan kääntäessä kylkeä vuoteessa.
Kahteen viikkoon ei yli 4 km lenkkejä, eli taas pitää vähän varoa, ja vajaatoiminnassa on tiukat rajoitteet - mm. ei liikaa nesteitä (aina on sanottu että pitää juoda paljon vettä, mutta nyt täytyy oppia toisin), suolaa vähän jos lainkaan, ja alkoholia mieluiten ei ollenkaan, tai korkeintaan yksi annos (ei se minulle ole vaikeaa). Minun piti ostaa heti henkilövaaka, koska nesteen kertyminen voi aiheuttaa painon nousua, ja sitä varten on varalta nesteenpoistolääkkeitä. Myös oma verenpainemittari voi tulevaisuudessa olla hyvä sijoitus.
Jos tulee rytmihäiriö, minun pitää ottaa yhteyttä ja käydä EKG:ssä, tai jos se on paha, mennä päivystykseen. Minulle voitaisiin tarvittaessa tehdä eteislepatuksen katetriablaatio.
Sairauslomaa tuli lisää kuukausi. Totta kai mieleni oli aluksi maassa, kun tuli yllättäen takapakkia toipumisessa. On helppo olla positiivinen, jos kaikki menee hyvin. Mutta olen jälleen toiveikas; tämä voi vielä kuulemma parantua täysin. Ja jos viimeksi halusin kovasti uskoa, että pystyisin palaamaan töihin huolimatta joistain huolestuttavista merkeistä, joita mielessäni vähättelin (rytmihäiriöiden lisäksi hengenahdistus ulkona kävellessä), tällä kertaa todella voin hyvin! Kahden viikon kuluttua sairaalasta pääsystäni aloitin lihaskuntoharjoittelun 5 kg käsipainoilla, jota tein vuosia ennen leikkausta, 2-3 kertaa viikossa.
Sairausloman viimeisellä viikolla oli käynti sydänpolilla. Sydämeni ei vielä ole ihan priima, mutta paljon parempi kuin kuukausi takaperin; töihin paluulle ei ole estettä, se tekee vain hyvää sydämelle. Vajaatoiminta-lääkitykseni päivittäistä annostusta myös nostetaan hieman. Marevan-lääkitykseni jatkuu edelleen siltä varalta että eteislepatus palaisi. Samana päivänä kävin fysioterapeutilla, joka käsitteli kipukohtiani ja se helpotti välittömästi.
Päivää myöhemmin myös työterveyslääkäri, josta minulle soitettiin; tarvitsen työterveyden lausunnon myös Kelalle, koskien sitä voinko palata töihin: viimeinen sairauspäivärahan maksuerä riippuu siitä. Viimeisellä viikolla soitettiin myös töistä, ja olin jo aivan innoissani! Hullua kyllä, minun täytyy vielä pitää tämän vuoden puolella viiden viikon kesälomani; se ei enää ole niin houkutteleva neljän kuukauden poissaolon jälkeen, ja kesän jo mentyä, mutta ehkä on ihan hyvä, että saan vielä levätä kun jonkin aikaa aloittelen työn tekoa. Ensi kesäksi en sitten saakaan täyttä kesälomaa.
Harvey Kraft kirjoittaa kirjassaan Secrets of the Lotus Sutra: Legacy of Perfect Enlightenment:
"Vertauksessa lääkäri-isästä, joka paransi lapsensa mielenvikaisuudesta, Lootus-sutra oli paljastanut että sen Dharmalle oli uskottu parantava voima. Sen mukaisesti perustavanlaatuinen alttius sairaudelle aiheutui kohtalokkaasta pelosta - akuuteimmin kuoleman pelosta. Sellaisten pelkojen kasaantuminen elinaikojen aikajaksolla tuotti karmisen myrkyn, joka ilmeni fyysisinä ja mentaalisina kärsimyksinä. Seurausten kummutessa huonona terveytenä ilmenevästä kuoleman illuusiosta, ne jotka kääntyivät ikuisen elämän kulkuneuvon puoleen, löysivät vastalääkkeen. Sen tähden, Nichiren kirjoitti, kuin leijona joka hyökkää saaliinsa kimppuun, se joka rohkeasti lausui Nam-Myoho-Renge-Kyo, hyökkäsi vakavan sairauden juurisyyn kimppuun".
Nichiren niin ikään kirjoitti eräälle sairaalle seuraajalleen:
Mutta sen verran henkistä puolta voi analysoida, että ainakin olen pysynyt positiivisella mielellä. Sillä on suuri merkitys. Tavallaan on kuitenkin totta mitä etukäteen pohdin, että sydänleikkaus ruumiillistaa sen kokemuksen, mikä minulla oli henkisesti puolisoni kuolemasta - henkinen vain on suurempaa ja voimakkaampaa kuin ruumiillinen.
Toisinaan on tuntunut, kuin jokin hämärä aavistus olisi yrittänyt murtautua alitajunnan pimennosta tietoisuuteen. Olen joka kerta nopeasti torjunut ja tukahduttanut sen, koska pelkkä aavistus, pelkkä tunne, on niin ahdistava ja pelottava, etten halua tietää siitä mitään. Mutta se tuskin onkaan mitään rationaalista, vaan pikemminkin primitiivistä. Jos jotain olen oppinut tästä kokemuksesta, niin ainakin sen, että myös minä kuolen. Itsestäänselvä tosiasia, ja kuitenkin niin etäinen ja vieras useimmille ihmisille, myös niille meistä, jotka luulevat olevansa sinut asian kanssa teoreettisesti. Ainakin minä nyt tiedän, mikä todennäköisimmin tulee tappamaan minut jonain päivänä.
Kun kolmen kuukauden sairauslomani oli viimein päättymässä keskiviikkona, maanantaina otin auton takaisin liikenteeseen, ja olin menossa kokeilemaan vieläkö se käynnistyy. Kuljin portaat alas toisesta kerroksesta ja ovesta ulos, enkä ollut mitenkään rasittunut, kun yhtäkkiä sydämeni alkoi taas hakata. Minun oli pakko istua jonkin aikaa hiekoitus-hiekkalaatikon päällä, ennen kuin palasin sisälle, missä tuntemus vielä jatkui. Se pelotti minua niin, että soitin 112:een. Puolisoni oli tuolloin kaupungilla, joten olin yksin. Minut vietiin ambulanssilla ensiapuun, ja illalla tunteja myöhemmin minulle tehtiin sähköinen rytminsiirto kevyessä nukutuksessa. Ennen sitä piti olla syömättä 7 tuntia. Nukutus tapahtui kaasulla maskin kautta, ja kesti ehkä kymmenisen minuuttia. Minut herätettiin heti sen jälkeen. Rytminsiirto tapahtuu juuri sillä laitteella, minkä kaikki tuntevat tv-sarjoista ("Irti!"). Oloni oli sen jälkeen aivan ihana, kun sydän oli vihdoin viimein normaalissa sinus-rytmissä, mistä täytyi olla siinä vaiheessa jo pitkä aika. Kahden tunnin jälkeen sain lähteä kotiin.
Seuraavana aamuna minulle oli jo aikaa sitten varattu käynti kardiologille sydänpolille kolmen kuukauden kontrollia varten. Kardiologi totesi, että vaikka läppä näytti hyvältä, kohonnut syke oli väsyttänyt sydämeni ja se oli mennyt vajaatoimintaan. Myös hän sanoi, että eteisvärinän sijasta minulla olikin ilmeisesti eteislepatus. Luulin aiemmin, että se on vain eri nimi samalle asialle, mutta ei aivan täsmälleen, vaikka ne kai ovat sukua toisilleen. Kardiologi passitti minut välittömästi saman tien taksilla Sydänsairaalaan. Vuorokausi minua lääkittiin vajaatoiminnan vuoksi suonensisäisesti. Tablettiannostusta nostettiin valvotusti. Beetasalpaaja vähennettiin 2,5 mg:aan/pv. Lääkitys alkoi korjata sydämen toimintaa nopeasti, ja tultuani siis tiistaina sairaalaan, pääsin kotiin perjantaina. Olin puhelinyhteydessä sairaalan sosiaalityöntekijään, joka neuvoi miten menetellä kun vuoden maksukattoni (2019 se on 683€) onneksi alkoi olla täynnä, mikä merkitsi sitä että sairaalaskuni pieneni merkittävästi (ja poliklinikka- tai terveyskeskusmaksuja ei enää tänä vuonna tarvitse maksaa). Tapasin myös fysioterapeuttia, joka varasi minulle ajan fysioterapian poliklinikalle, jolloin katsotaan mm. vielä vaivaavaa leikkauksen jälkeistä rinnan arkuutta; hermo voi olla puristuksissa, epäili lääkäri, tai arvessa on kiinnikkeitä. Luulen, että sairaalan kova sänky epämukavuudellaan provosoi sitä, koska se ei ole kotona ollut niin kipeä kuin nyt oli parina yönä: se tuntui aina nimenomaan kääntäessä kylkeä vuoteessa.
Kahteen viikkoon ei yli 4 km lenkkejä, eli taas pitää vähän varoa, ja vajaatoiminnassa on tiukat rajoitteet - mm. ei liikaa nesteitä (aina on sanottu että pitää juoda paljon vettä, mutta nyt täytyy oppia toisin), suolaa vähän jos lainkaan, ja alkoholia mieluiten ei ollenkaan, tai korkeintaan yksi annos (ei se minulle ole vaikeaa). Minun piti ostaa heti henkilövaaka, koska nesteen kertyminen voi aiheuttaa painon nousua, ja sitä varten on varalta nesteenpoistolääkkeitä. Myös oma verenpainemittari voi tulevaisuudessa olla hyvä sijoitus.
Jos tulee rytmihäiriö, minun pitää ottaa yhteyttä ja käydä EKG:ssä, tai jos se on paha, mennä päivystykseen. Minulle voitaisiin tarvittaessa tehdä eteislepatuksen katetriablaatio.
Sairauslomaa tuli lisää kuukausi. Totta kai mieleni oli aluksi maassa, kun tuli yllättäen takapakkia toipumisessa. On helppo olla positiivinen, jos kaikki menee hyvin. Mutta olen jälleen toiveikas; tämä voi vielä kuulemma parantua täysin. Ja jos viimeksi halusin kovasti uskoa, että pystyisin palaamaan töihin huolimatta joistain huolestuttavista merkeistä, joita mielessäni vähättelin (rytmihäiriöiden lisäksi hengenahdistus ulkona kävellessä), tällä kertaa todella voin hyvin! Kahden viikon kuluttua sairaalasta pääsystäni aloitin lihaskuntoharjoittelun 5 kg käsipainoilla, jota tein vuosia ennen leikkausta, 2-3 kertaa viikossa.
Sairausloman viimeisellä viikolla oli käynti sydänpolilla. Sydämeni ei vielä ole ihan priima, mutta paljon parempi kuin kuukausi takaperin; töihin paluulle ei ole estettä, se tekee vain hyvää sydämelle. Vajaatoiminta-lääkitykseni päivittäistä annostusta myös nostetaan hieman. Marevan-lääkitykseni jatkuu edelleen siltä varalta että eteislepatus palaisi. Samana päivänä kävin fysioterapeutilla, joka käsitteli kipukohtiani ja se helpotti välittömästi.
Päivää myöhemmin myös työterveyslääkäri, josta minulle soitettiin; tarvitsen työterveyden lausunnon myös Kelalle, koskien sitä voinko palata töihin: viimeinen sairauspäivärahan maksuerä riippuu siitä. Viimeisellä viikolla soitettiin myös töistä, ja olin jo aivan innoissani! Hullua kyllä, minun täytyy vielä pitää tämän vuoden puolella viiden viikon kesälomani; se ei enää ole niin houkutteleva neljän kuukauden poissaolon jälkeen, ja kesän jo mentyä, mutta ehkä on ihan hyvä, että saan vielä levätä kun jonkin aikaa aloittelen työn tekoa. Ensi kesäksi en sitten saakaan täyttä kesälomaa.
Harvey Kraft kirjoittaa kirjassaan Secrets of the Lotus Sutra: Legacy of Perfect Enlightenment:
"Vertauksessa lääkäri-isästä, joka paransi lapsensa mielenvikaisuudesta, Lootus-sutra oli paljastanut että sen Dharmalle oli uskottu parantava voima. Sen mukaisesti perustavanlaatuinen alttius sairaudelle aiheutui kohtalokkaasta pelosta - akuuteimmin kuoleman pelosta. Sellaisten pelkojen kasaantuminen elinaikojen aikajaksolla tuotti karmisen myrkyn, joka ilmeni fyysisinä ja mentaalisina kärsimyksinä. Seurausten kummutessa huonona terveytenä ilmenevästä kuoleman illuusiosta, ne jotka kääntyivät ikuisen elämän kulkuneuvon puoleen, löysivät vastalääkkeen. Sen tähden, Nichiren kirjoitti, kuin leijona joka hyökkää saaliinsa kimppuun, se joka rohkeasti lausui Nam-Myoho-Renge-Kyo, hyökkäsi vakavan sairauden juurisyyn kimppuun".
Nichiren niin ikään kirjoitti eräälle sairaalle seuraajalleen:
Jos olet haluton pyrkimään parantamaan itsesi, tulee olemaan hyvin vaikeaa parantaa sairautesi. Yksi päivä elämää on paljon arvokkaampi kuin kaikki suuren maailman järjestelmän aarteet, joten ensin sinun pitää kerätä vilpitöntä uskoa. Tätä tarkoittaa kohta Lootus-sutran seitsemännessä osassa, joka lausuu että sormen polttaminen uhrina Buddhalle ja Lootus-sutralle on parempi kuin kaikkien suuren maailman järjestyksen aarteiden lahjoittaminen. Sinulla on vielä monta vuotta edessäsi, ja lisäksi sinä olet kohdannut Lootus-sutran. Jos elät edes yhden päivän pidempään, voit koota niin paljon enemmän hyötyä. Kuinka todella kallisarvoinen elämäsi on!
Jos karma yhdisti minut ja entisen puolisoni, tässä kohtaa näkisin karman purkautumisen; luonnollisesti tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta niin tai näin, kohtaloni kulkee eri suuntaan kuin hänen, huolimatta samasta sairaudesta ja leikkauksesta. Muokkaat itse oman kohtalosi, ja se riippuu omasta asennoitumisestasi.
On onnellista kun voi iloita siitä että sydän lyö normaalirytmissä! Vihdoinkin ylipäänsä tunnen taas oloni aivan normaaliksi. Terveiden ihmisten kannattaisi muistaa olla kiitollisia terveydestään.
On onnellista kun voi iloita siitä että sydän lyö normaalirytmissä! Vihdoinkin ylipäänsä tunnen taas oloni aivan normaaliksi. Terveiden ihmisten kannattaisi muistaa olla kiitollisia terveydestään.
