Opi kuolemaan - ja opit elämään

Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004).

Buddhalaisten tajunnantutkijoiden mukaan meillä on tavallista suuremmat mahdollisuudet kohdata syvempi tajuntamme sellaisissa dramaattisissa tilanteissa, joissa meidät yllättäen kiskaistaan irti tavanomaisesta mielentilastamme ja siihen tyypillisesti liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Kuolema, kaikkein dramaattisin tilanne, on sellainen mahdollisuus.

Buddhalaisuuden harjoittajaa kehotetaan valmistautumaan kuolemaan, kun hän on vielä keskellä elämää. Hänelle kuolema on tietoisuudentila, jota voidaan verrata syvään uneen. Meditaation avulla tuo syvän unen tila voidaan kokea tietoisesti. Tällainen harjoittelu ei tapahdu elämälle kielteisessä hengessä, vaan se koetaan päinvastoin kaikkein syvällisimmäksi myönteisyydeksi elämää kohtaan. Kuolema ja fyysinen elämä nähdään saman kokonaisuuden kahtena eri puolena. Se joka ei tunne kuolemaa, jää elämän koulussa lastentarha-asteelle. Kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. 

Kuoleman ei tarvitse merkitä tappiota. Sille, joka on harjaantunut ja valmistautunut oikealla tavalla, kuolema voi tarjota vihkimyksen elämän mysteeriin ja voitonriemuisen kokemuksen olemassaolon syvimmästä todellisuudesta. 

800-luvulla kirjoitetussa Tiibetiläisessä kuolleidenkirjassa kuvataan kuolemisen prosessi yhtä seikkaperäisesti kuin meidän tiedemiehemme kuvaavat biologisia tapahtumaketjuja. Kenenkään ei oleteta hyväksyvän näitä kuolinprosessin kuvauksia vain lukemalla ja kuulemalla niistä. Ne ovat vain hahmotelma, josta voi saada apua ja tukea, jos tahtoo etukäteen tutkia kuolinprosessia ja hankkia siitä itselleen kokemuksia. 

Jos katsoo tarkkaan ja avoimin mielin jokapäiväistä elämäänsä, voi huomata, että se koostuu jatkuvasta virrasta syntymän ja kuoleman hetkiä, aivan niin kuin buddhalaisuus opettaa. Se miten näihin kriiseihin suhtautuu, antaa viitteen siitä, miten tulee reagoimaan kuoleman edessä. 

Jos esimerkiksi menettää työpaikkansa, ja se herättää ahdistusta ja epävarmuutta, voi käyttää tilaisuuden hyväkseen tarkastellakseen vielä suurempaa ahdistusta ja pelkoa, jota alitajuisesti tuntee kuolemaa kohtaan.

Irrottautumalla tuskallisesta ja tuhoisasta suhteesta toiseen ihmiseen voi harjoitella hellittämään tunnesidoksista, mikä on myös valmistautumista kuolemassa tapahtuvaan, kokonaisvaltaisempaan vapautumiseen. Sulattamalla menetyksensä, kun joutuu luopumaan rakkaasta ystävästä tai tärkeinä pitämistään tavaroista, sulattaa samalla jotain tunneperäisestä vastustuksestaan kuolemassa tapahtuvia menetyksiä kohtaan. Kuolemassa joudumme kohtaamaan paljon riipaisevamman menetyksen joutuessamme auttamattomasti luopumaan kaikesta omaisuudestamme. 

Muita keinoja valmistautumiseen ovat riitojen sopiminen, vääryyksien hyvittäminen, jos se suinkin on mahdollista, ja keskeneräisten ongelmien selvittäminen. Sellainen psykologinen työ on äärettömän vaikeaa. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt. 

Ja miksi sitten pitäisi nähdä niin paljon vaivaa oppiakseen kuolemaan? No siksi, että jos oppii kuolemaan, oppii samalla elämään. Kuolema on yksi elämän vaihe, sen syvällisempi vaihe, se ei ole erillään elämästä. 

Buddhalaisille tajunnantutkijoille kuolemaan oppiminen on tärkeä edellytys sille, että oppii elämään täyttä ja rikasta elämää. Keskeisiä elementtejä heidän koulutuksessaan ovat harjoitukset kuolemisen taidossa ja kuolevien ihmisten auttaminen.

Syvä meditaatio, jossa harjoittaja tunkeutuu omaan psyykeensä kerros kerrokselta kunnes kohtaa tajuntansa syvimmän tason, on yksi tärkeä valmistautumismuoto kuolemassa tapahtuvalle tajunnan vetäytymiselle pois fyysisestä kehosta.

Ihmisen pitää olla eläessään kokenut ainakin välähdys omasta todellisesta, vailla muotoa olevasta tajunnastaan. Ilman sitä hän ei pysty käyttämään hyväkseen kuolemassa tarjoutuvaa mahdollisuutta kokea alkuperäinen valo ja vapautua syntymän ja kuoleman kiertokulusta.

Toinen tärkeä tapa, jolla harjoittaja valmistautuu kuolemaan, on opetella vapautumaan egonsa sidonnaisuuksista ja sen kielteisistä tunteista, kuten vihasta, katkeruudesta ja pahantahtoisuudesta. Kaikki tuollaiset ominaisuudet täytyy hajottaa ja neutralisoida siellä, missä ne kerran syntyivät eli tajunnassa.

Myötätunto on mahtava liittolainen tässä vapautustaistelussa. Myötätuntoa voi kehittää meditaatiomenetelmillä, jotka pitkä kokemus on osoittanut toimiviksi. Harjoittaja voi esimerkiksi syvän keskittyneisyyden tilassa antaa muististaan nousta esiin jonkun läheisen ihmisen, joka on osoittanut hänelle aitoa ja epäitsekästä rakkautta. Vaikka hän olisi kokenut rakkautta vain tämän ainoan kerran elämässään ja yleensä tuntisi vain riuduttavaa rakkauden nälkää, tämä on jo hyvä alku. Harjoittaja kokee uudelleen, miltä tuntuu olla rakkauden arvoinen, ja kiitollisuus täyttää hänen sydämensä. Rakkaus alkaa virrata, ja harjoittaja lähettää sitä ensin tuolle henkilölle joka sen oli herättänyt ja sen jälkeen muille ihmisille, ensin omille lähimmille omaisilleen, ystävilleen ja tuttavilleen ja sitten myös niille, joista hän ei pidä, peräti niin kutsutuille vihollisilleen.

Toinen buddhalainen harjoitus myötätunnon kehittämiseen perustuu siihen, ettei harjoittaja yritä tavanomaiseen tapaan ottaa etäisyyttä kärsiviin ihmisiin, joilla on suuria ongelmia, vaan syvässä sisäänpäin suuntautuneessa tilassa eläytyy heidän tilanteeseensa. Harjoittaja voi kuvitella, että nämä ihmiset ovat olleet jossain edellisessä elämässä hänen läheisiä sukulaisiaan, esimerkiksi hänen äitinsä tai oma lapsensa, ja muistuttaa itseään siitä, että kaikilla heillä on yhtä suuri oikeus onnellisuuteen kuin hänellä itsellään.

Kun myötätunto herää, harjoittaja suuntaa siihen huomionsa, ottaa sen mukaan sisäänpäin suuntautuvaan meditaatioonsa ja yrittää syventää sitä. 

Myötätunto tekee ihmisen kypsäksi harjoittamaan tonglenia, "antamista ja vastaanottamista", vanhaa perinteistä tiibetiläistä harjoitusta, jota Sogyal-rinpoche suosittelee Tiibetiläisessä kirjassa elämästä ja kuolemasta. Periaate on helppo, mutta toteutus vaikeaa. Useimmat voivat kuvitella toimivansa harjoitusohjeen mukaisesti vain mielikuvituksessaan: rakkaudesta muihin harjoittaja antaa oman onnensa ja hyvinvointinsa heille ja ottaa itselleen heidän kärsimyksensä ja niiden syyt.

Dalai-lama viittaa usein Gadampa Geshay Langritigban 1000-luvulla kirjoittamaan tekstiin Kahdeksan säettä mielen harjoittamisesta. Siinä kehotetaan itseään kehittävää ihmistä, joka tulee huonosti kohdelluksi, kuvittelemaan että hän ottaa itse kantaakseen sen kielteisen karman tai kohtalon, jonka hänen vihollisensa hankkii itselleen tällä kielteisellä toiminnallaan. Harjoittaja saa oppia, että vihollinen on hänen henkinen opettajansa, joka opettaa hänelle kärsivällisyyttä.

Tonglenharjoituksella on opetusten mukaan vahva lääkitsevä voima. Harjoittaja istuu hiljaa paikoillaan ja suuntaa huomionsa sisäänpäin niin syvään meditaatioon kuin mahdollista. Hän antaa mielensä rauhoittua, kehittää yhteyden myötätuntoon ja keskittyy siihen. Sen jälkeen hän kuvittelee mielessään itselleen läheisen ja tärkeän, kärsivän ihmisen. Hän yrittää kuvitella tämän ihmisen tuskaa ja ahdistusta. Kun hän tuntee sydämensä avautuvan tuolle ihmiselle, hän hengittää sisään tämän kärsimystä. Sisäänhengityksen aikana hän näkee mielessään, miten tuon ihmisen kärsimys imeytyy häneen itseensä ja tunkeutuu minän alkujuureen. Siellä tuo kärsimys hävittää kaikki jäljet harjoittajan itsekkyydestä ja kielteisistä tunteista. Kun itsekkyys on sulanut pois, harjoittajan oma syvin tajunta paljastuu. Uloshengityksen aikana hän kuvittelee, miten tuon syvän tajunnan kirkkaus, rauha, ilo ja harmonia välittyvät kärsivään ihmiseen ja tämä kielteinen karma häviää.

Tonglen voi olla suureksi avuksi, jos on tehnyt vääryyttä jollekin toiselle. Silloin harjoittaja kuvittelee mielessään tuon ihmisen, jota vastaan hän on rikkonut. Hengittäessään sisään hän ottaa täyden vastuun teostaan yrittämättä puolustella sitä millään tavoin. Hän tunnustaa tekonsa vääryyden ja pyytää koko sydämellään anteeksi. Hengittäessään ulos hän itse lähettää sovintoa ja anteeksiantoa, parantavaa voimaa ja ymmärrystä. Hän hengittää sisään syytökset ja ulos toivomukset vahingon korjaantumisesta, sisään vastuuta ja ulos anteeksiantoa ja sovintoa.

Harjoittaja voi myös istua hiljaisuudessa ja tarkkailla omaa mieltään. Jos se on levoton ja synkkä, hän kuvittelee hengittävänsä sisään kaiken huolen ja kaiken synkkyyden, kaiken mikä ei ole tervettä ja hyvää. Hengittäessään ulos hän antaa mielensä täyttyä rauhalla, kirkkaudella ja ilolla ja voi tällä tavalla hoitaa ja puhdistaa mieltään. 

Toinen harjoitus, jota suositellaan kuoleman yhteydessä, on phowa, tajunnan siirto. Sitä voi tehdä myös ihmisille, jotka ovat jo kuolleet. Phowaa tehdessään harjoittaja istuu meditaatioasennossa tai muussa mahdollisimman hyvässä ja mukavassa asennossa. Jos hän on itse sairas, hän voi tehdä harjoituksen makuulla. Harjoittaja antaa mielensä rauhoittua, suuntaa huomionsa sisäänpäin ja kuvittelee kultaisena virtaavan valon, joka täyttää koko taivaan. Jos harjoittaja on kristitty, hän voi kuvitella Kristuksen tai Neitsyt Marian kuvan näkyvän valossa. Jos hän on buddhalainen, hän kuvittelee valoon Buddhan kuvan. On tärkeää, että tuo kuva symboloi harjoittajalle koko olemassaolon kattavan totuuden, rakkauden ja myötätunnon ruumiillistumaa. Sen jälkeen hän kuvittelee oman tietoisuutensa olevan kuin sydänalassa hehkuva valokehä, jonka valo alkaa virrata tuohon suureen valoon taivaalla. Hän näkee sisäisellä katseellaan, miten pienempi valo yhtyy suureen valoon. 

Jos harjoittaja tekee phowaa kuolevalle ihmiselle, hän kuvittelee tuon suuren valon kuolevan pään yläpuolelle ja näkee sen virtaavan tämän ylle puhdistaen hänet. Harjoittaja kuvittelee, miten kuoleva sulautuu ja yhdistyy tuohon henkiseen valoon. Phowaa voi tehdä koko sairausajan, mutta erityisen tehokas se on juuri sillä hetkellä, kun kuoleva ihminen vetää viimeisen hengenvetonsa tai kun hengitys on kokonaan lakannut, mutta se pitäisi tehdä ennen kuin ruumista on siirretty.

Harjoittajan ei tarvitse olla vaikeasti sairaan ystävä tai läheinen voidakseen tehdä phowaharjoitusta hänen hyväkseen. Lääkärit, sairaanhoitajat ja muu henkilökunta voivat hyvällä menestyksellä tehdä harjoitusta. Ei ole myöskään välttämätöntä istua sairaan sängynlaidalla tai olla lainkaan hänen fyysisessä läheisyydessään. Harjoitus on yhtä tehokas, jos sen tekee yksin, omassa kodissaan.

Kuoleva ihminen on riisunut yltään kaikki naamionsa ja luopunut kaikista pikkumaisista arkipäiväisistä ajatuksistaan. Hän näkee kaiken teennäisyyden läpi. Hän on erittäin herkässä ja ratkaisevassa vaiheessa omassa kehitysprosessissaan. Sillä, miten häntä nyt kohdellaan, on buddhalaisen perinteen mukaan mitä suurin merkitys. Hänen läheisyydessään kaikkien pitää olla hyvin tarkkaavaisia sen suhteen, mitä he sanovat ja tekevät, mutta ennen kaikkea myös siitä, millaisia ajatuksia he vaalivat mielessään ja millaisia tunteita he ruokkivat sisällään. Häntä ei voi esimerkiksi lohduttaa kukaan, joka ei itse tunne oloaan lohdulliseksi. Mitkään rauhoittavat sanat eivät auta, jos niiden lausuja ei itse tunne sisäistä rauhaa. Jos tahtoo olla avuksi kuolevalle, ensimmäinen askel onkin hankkia itselleen lohdullinen ja rauhallinen mielentila. Jos kuolevaa auttavalla on kokemusta meditaatiosta, hänen pitäisi aina meditoida pitkään ja rauhassa oman tajuntansa pyhässä ilmapiirissä, ennen kuin lähestyy kuolevaa. Sellaisen meditaation jälkeen myötätunto ja aito välittäminen nousevat spontaanisti ja mitään yrittämättä esiin. Niitä ei tarvitse enää kuvitella.

Eniten kuoleva tarvitsee ympärillään olevilta toiveikasta ja sovinnollista asennetta. Siksi heidän pitää tuoda esiin asioita, jotka hän on tehnyt taitavasti ja keskittyä hänen hyveisiinsä, ei hänen heikkouksiinsa. Monet kuolemaansa lähestyvät ihmiset kokevat raskasta syyllisyyttä ja katumusta, eikä heidän rohkeutensa tahdo riittää. He voivat ehkä käyttää kuoleman tarjoamat mahdollisuudet paremmin hyväkseen, jos he saavat purkaa huolensa. Tällaisia tunnustuksia kuuntelevalle on tärkeää keskittyä tuon kuolevan ihmisen aina puhtaana ja ehyenä säilyvään sisäiseen luontoon, ja muistuttaa häntä sen olemassaolosta. 

Jos kuoleva on syyllistynyt rikkomukseen jotain toista ihmistä kohtaan tai häntä itseään on loukattu, on tärkeää tehdä sovinto. Selvittämättömät tunteet voivat tehokkaasti estää kuolevaa kokemasta alkuperäistä valoa. Ne voivat myös vaikuttaa kielteisesti hänen tulevaan inkarnaatioonsa. Ajatuksilla ja tunteilla, joita kuolevalla on siirtymävaiheessaan, on ratkaisevan tärkeä merkitys. Kun tajunta vapautuu kehon ja aistien rajoituksista, ajatukset ja tunteet saavat käyttöönsä suunnattoman voiman ja muuttuvat hyvin kiihkeiksi. 

Jos kuolevalla on vahvoja tunnesiteitä muihin ihmisiin tai omistamiinsa tavaroihin, hänen pitää yrittää luopua niistä lähestyessään kuolemaa. Ystävien ja sukulaistenkin pitää sisimmässään päästää kuoleva läheisensä lähtemään rauhassa. Se onnistuu tietenkin helpommin, jos itse on kokenut välähdyksiä kehon ja psyyken tuolla puolen olevasta tajunnasta.

Tässä blogissa myös:
Surun jakaminen ja muuntaminen - tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

Kuoleva ihminen (Tiibetiläisestä kuolleidenkirjasta)

Pysymättömyys ja kuolema

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen

Syntymä ja kuolema

Sekä kirjoituksia antroposofian pohjalta, jotka vastaavat tässä kuvattua buddhalaista asennoitumista kristillisessä hengessä:

Kuolevaa saattamassa

Rakkauden silta

Lore Degeller: "KULUTAN, OLEN SIIS OLEMASSA"; Tappajalapset - hätähuuto yhteiskunnallemme

Die Christengemeinschaft-lehdestä 12/2003, suomeksi Kristiyhteisö-lehdessä 2/2004.

Alkaen 1990-luvulta, useamman vuosikymmenen pituisen talouskasvun kauden jälkeen, johon on liittynyt lisääntyvää henkistä tyhjyyttä, näyttää nuorison asenteeksi kehittyneen eräänlainen makaaberi itsestäänselvyys. Tiivistetysti ilmaistuna asenteen motto on: "Kulutan, olen siis olemassa." Suurin piirtein näin asia esitettiin eräässä saksalaisessa televisio-ohjelmassa ("Kulturzeit", 3Sat, 18.7.2003).

Muistamme ehkä varhaisempia samankaltaisia ilmaisuja historiasta, kuten esim. Augustinuksen lauseen, "minä olen", minkä hän loi epäilyjensä pohjalta, tai Descartes'n lauseen "ajattelen, olen siis olemassa", ("cogito ergo sum"). Vaikka tuollaiset sanonnat eivät olekaan eksistentiaalisesti päteviä, niin niillä tarkoitettiin kuitenkin aina ihmisen henkilökohtaista olemassaoloa määrittäviä sielullisia ja henkisiä toimintoja.
Nykyään näillä olemisen ja oman itsensä kokemisilla viitataan ilmeisesti vain ihmisen alastomaan ruumiillisuuteen. Tie seuraavaan syvemmälle vievään askeleeseen, lausahdukseen: "Tapan, olen siis olemassa", ei enää ihmetytä kaiken ihmisyyteen kuuluvan henkisyyden katoamisen keskellä. Tällä on merkityksellisiä seurauksia sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Kaikkein raskaimmin se näyttää vaikuttavan 15-19-vuotiaisiin nuoriin. Ilmeisesti vain murtautumalla ulos anonyymistä kulutusyhteiskunnasta nuori voi vapauttaa itsensä yksinäisyydestä, identiteettinsä menetyksestä ja kuolettavasta, henkisten sisältöjen puutteesta johtuvasta pitkästymisestä. Edes yhden kerran elämässään hän haluaa murtautua ulos tylsästä massayhteiskunnasta, olla kerrankin kuuluisa, silläkin ehdolla, että se pitää maksaa omalla kuolemalla - näin raportoi "Kulturzeit"-ohjelma.
Taustan tuollaiselle käyttäytymiselle tarjoavat usein eri ryhmät, joita muodostuu yhä useammin. Rokkareiden ja äärioikeistolaisten väliin mahtuu monenlaisia välimuotoja. Niissä yhdistyy raportin mukaan mitä erilaisimpia emotioita, joita ruokkivat alistamisen pelko, sosiaalinen kyvyttömyys tai sovittamattomat oppilas-opettaja-suhteet, jotka purkautuvat holtittomina vihanpuuskina tai sattumanvaraisina raivokohtauksina. Niinpä esim. yhtye nimeltä "Industrial-Band-Ministry" lauloi seuraavasti: "I only kill to know I am alive." Vain kuolemaa tuottavassa toiminnassa nuori voi löytää itsensä tapetussa kohteessa.
Tällaiset ilmiöt alkoivat herättää huomiota ja esiintyä maailmanlaajuisesti vuodesta 1999 alkaen, siis vuosituhannen vaihteen aikoihin. Silloin kaksi nuorta järjesti denveriläisessä lukiossa verilöylyn, jonka aikana he surmasivat puoliautomaattisilla aseilla 12 toveriaan, yhden opettajan ja sitten itsensä.
Tämäntyyppiset tapahtumat eivät kuitenkaan rajoittuneet USA:han, missä kouluja pitää nykyään usein vartioida kuten linnoituksia. Niinpä eräs 16-vuotias, myös vuonna 1999, ampui Bad Reichenhallissa umpimähkään ohikulkijoita, tappoi kolme ja ampui sitten sisarensa ja itsensä. Edelleen vuonna 1999 eräs 15-vuotias tappoi Meissenissa muiden koulun oppilaiden silmien edessä opettajattarensa 22 puukoniskulla. Vuonna 2000 eräs 16-vuotias ampui internaattinsa johtajan baijerilaisessa Brannenburgissa. Kaikilla edellä kuvatuilla nuorilla oli laillisesti hankitut aseet, jotka he olivat ottaneet kotoaan.
Samankaltainen on myös 19-vuotiaan Robert Steinhäuserin tapaus. Hän pani toimeen Erfurtissa vuonna 2002 verilöylyn, jonka aikana hän ampumista harrastaneena surmasi 14 aikuista, kaksi lasta ja sitten vielä itsensä. Hän käytti asetta, johon hänellä oli varattuna vielä 500 ammusta. Hänen tekonsa ravisteli lopultakin julkisuuden hereille.
Toivottomuus, sielullinen tyhjyys, epäonnistuminen koulussa johtuen tieteellisesti taitavista mutta psykologis-inhimillisesti epäonnistuvista pedagogeista lienevät yksi syy, tietokonepelit ja väkivaltavideot toinen. Jälkimmäiset toimivat kiistämättä esikuvina. On epävarmaa, saavutetaanko kielloilla enää mitään näiden tuotteiden jättiläismäisillä markkinoilla. Kaiken lisäksi televisiota ja tietokonetta käytetään nykyään halpoina lastenvahteina. "Yhteiskunta saa sellaiset lapset, jotka se ansaitsee", kerrotaan yhteenvetona mainitussa TV-ohjelmassa.
Lisäsyynä pitää tässä yhteydessä mainita vielä kuitenkin eräs kolmas ilmiö, joka vaikuttaa lisääntyvässä määrin 21. vuosisadalla. Näitä niin sanottuja "tappajalapsia" aikamme ilmiönä yhdistää vihan ja tunnepurkausten vallassa tai ilman mitään syytä suoritetun murhaamisen lisäksi vielä yksi seikka. On todettavissa, että joidenkin nuorten tekijöiden, kuten esim. Bad Reichenhallin murhaajan kohdalla on ilmeisesti kysen apaattisista ja joskus kuin henkisesti poissaolevista henkilöistä, kuten myös siitä, että tekijöiden mentaliteetissa on usein runsaasti sadistisia piirteitä. Näyttää olevan kyse lisäksi pimeiden henkiolentojen toiminnasta. Ne johdattavat mustan magian käytäntöihin, ja Rudolf Steinerin selvityksen mukaan ne ovat lisäämässä vaikutustaan 3. vuosituhannella minuusvoimiltaan heikentyneissä tai minuusvoimansa kokonaan kadottaneissa ihmisissä.
Vain näin on ymmärrettävissä, että jonkin aikaa sitten eräs äiti Nürnbergissä irroitti 10 kuukauden ikäisen vauvansa pään leipäveitsellä tai että 15-18-vuotiaat kiduttivat Naumburgissa erään vanhan miehen sadistisen hitaasti ja brutaalisti päiväkausien ajan kuoliaaksi asti, potkivat, paloittelivat ruumiin, pelasivat jalkapalloa hänen päällään, sotkivat huoneen seinät hänen verellään, niin että jopa kaikkea kokeneet oikeuslääkäritkin olivat tyrmistyneitä.
Tappamishalua - ei edes ali-inhimillisenä minä-tunteena - vaan ennemminkin verenhimoisena raivona ilman motiivia! Kuitenkin tuollaiset käsittämättömät hirmuteot vaativat pohdintaa monella eri tasolla. Mainitun todellisten pimeiden valtojen lisääntyneen vaikutuksen lisäksi on myös karma-motiivi ilmeinen.
Reinkarnaation ja karman käsitteiden mukaisesti ajatteleminen on nykyään ajan vaatima välttämättömyys. Tätä ajattelutapaa eivät edellytä pelkästään maailmanlaajuiset terroriteot eivätkä luonnonkatastrofit vaan erityisesti myös lisääntyvä nuorisorikollisuus. Olivatko viattomilta tuntuvat uhrit mahdollisesti tekijöitä samankaltaisessa tilanteessa jossain edeltävässä inkarnaatioissa? Tällaista kuulee usein jälleensyntymis-terapiaan liittyvissä keskusteluissa. Vai haluavatko nykyiset tekijät ehkä edistää joitakin uusia vapahtamis- tai armahtamisimpulsseja tulevissa ruumiillistumisissa?
Samalla tavoin alimmilla arvioinnin tasoilla pysyy kysyvä katse suunnattuna kohti yhteiskuntaa ja sen materialistis-positivistisen maailmankuvan (positivismi=kaiken yliaistisen hylkäävä maailmankuva) synnyttämää pedagogiikkaa, esiintyköön se sitten kotona tai koulussa. Pitääkö Erfurtin teon aikaansaama hetkellinen herätys meitä hereillä tarpeeksi kauan, että voisimme murtaa vanhat ajatusmallit ja edistää kulttuurin muuttumista?
Voimme esittää itsellemme kysymyksen, kuinka on mahdollista, että huomioon ottaen tuollaiset järkyttävät seuraukset ei olla vielä tartuttu asiaan pohjia myöten ja lähdetty hakeutumaan pelkän materialismin ja darwinismin umpikujasta kohti mielekkäämpää uutta suuntaa.
Silmäys ihmisen henkiseen olemukseen, jota saksalainen runous ja muu kulttuuri niin kiihkeästi ilmentävät, ja pelkästään vastasyntyneen lapsen näkeminen pitäisi jo riittää ymmärtämään, että darwinismi, jota ei ole edes koskaan todistettu oikeaksi, ja sen omituinen periytymisteoria ovat valhetta. Darwinismin tieteellinen arviointi on moneen kertaan suoritettu (Portmann ym.). Tämä ei kuitenkaan vastaa ajan mielipidetottumuksia ja siksi nämä tutkimukset ovat jääneet huomioimatta.
Evoluutioajatuksen käyttö ihmisen sielullis-henkisen kehityksen tutkimuksessa sen sijaan olisi aito edistysaskel ja voisi tarjota mahdollisuuden pysäyttää väkivallan kierre.
Vain suuressa mittakaavassa uudistettu ihmiskuva kykenee mullistamaan vanhempien ja opettajien vastuut suuressa mitassa. Suuntaa voisi ottaa steinerpedagogiikasta. Tekniikan asemesta mottona on taide, tiedon kasaamisen asemesta luonteen kehittäminen, psykologisoivan modernin kirjallisuuden asemesta luetaan runsaammin klassista kirjallisuutta, jossa väkivallan teemaa ei välineellistetä vaan se muunnetaan.
Ali-inhimillisten suhteiden sijaan etsitään suhdetta jumaliin. Tämä ei merkitse paluuta ehtyneille lähteille, vaan inhimillisen kehityksen edistämistä korkeiden henkisten arvojen mieleen palauttamisen avulla. Sillä vain taiteen sisäisestä kokemisesta, olkoon se sitten taiteellisesti suunnitellun matematiikan oppitunnin avulla, tai suoran taiteellisen harjoituksen kautta, tai yksinkertaisesti runojen ulkoa opettelulla, mitä nykyään täysin laiminlyödään, voidaan henkilökohtaista persoonallisuuden kehitystä ja sosiaalista käyttäytymistä edistää. Beuysin määritelmän mukaan taide on juuri sosiaalisen lämmön tuottamista. Vain niin voi yhteiskuntamme lopulta tulevaisuudessa tavoittaa "sosiaalisen taiteen" päämäärän.

Vaikkakaan saksalainen byrokratia ei voi yön yli kirjoittaa koulujen opetussuunnitelmia uudelleen, niin on ajateltava, että tässä ja nyt voisi kuitenkin jo tapahtua jotakin, jos vanhemmat ja opettajat ryhtyvät toteuttamaan omia uusia aloitteitaan. Vanhemmalle sukupolvelle vanhuuden tutkijat ovat jo pitkään suositelleet runojen ulkoa oppimista ennaltaehkäisynä Alzheimerin sairautta vastaan. Voisiko kyseisen sairauden valtava lisääntyminen johtua paitsi väestön eliniän kasvamisesta myös mm. siitä, että jo vuosikymmenten ajan runoja ei ole enää opeteltu ulkoa nuoruudessa? Korkealaatuisen lyriikan ulkoa oppiminen on parannuskeino. Jokainen kantakoon ja vaalikoon omaa runoilijaystäväänsä sydämessään.

Monivuotisten kokemusten ja niihin liittyvien tapahtumien perusteella olen liittänyt tähän kirjoitukseen viisi esimerkkiä Rainer Maria Rilken työstä, jotka voivat toimia inhimillisen kehittyvän elämänkulun seuralaisina. Nuorilla, joilla on ollut mahdollisuus ennen 16. ikävuottaan omaksua itseensä syvällisesti tällaisia sisältöjä (opetella niitä ulkoa ja opetella ymmärtämään niitä), ei ole enää ainoana vaihtoehtona löytää "minä olen" - olemustaan tappamisessa, vaan he voivat kokea toden "minä olen" - olemuksensa. Hirmuteot voivat siten muuntua "sosiaaliseksi taiteeksi".

PEKKA ERVAST: KUOLEMA

Elian lähetyskirje n:o 4 (Elia = Pekka Ervast).

Kuolema on kaikista varmin tapaus ihmiselämässä, jokainen ihminen tietää kerran kuolevansa, ja kuitenkin kuolema samalla on kaikista salaperäisin tapahtuma. Paitsi sitä, ettemme tiedä hetkeä milloin se tulee, on kaikki se, mikä sitä mahdollisesti seuraa, verhottuna mitä salaperäisimpään hämäryyteen. Halusta ihminen tahtoisi tietää, mitä kuoleman jälkeen tulee, sillä semmoinen tieto olisi ylen tärkeä hänen nykyiselle elämälleen. Eikä olekaan mahdotonta saavuttaa sitä tietoa. Uskonto, joka tahtoo olla ihmiselle apuna ja ohjauksena elämässä, on julistanut yhtä ja toista kuolemasta ja haudantakaisesta olosta; ja kun muistamme, että uskontojen perustajat ovat olleet ihmisiä, joilla on ollut tietoa näistä tavallisilta kuolevaisilta salatuista asioista, ymmärrämme, ettei ole mahdotonta saavuttaa niistä tietoa; sillä kaikkien saavutettavissa on se, minkä yksi on saavuttanut
On erittäinkin kaksi kohtaa, jotka kuolemasta puhuttaessa kaipaavat selitystä. Toinen koskee sitä luultua tietoa, jonka muutamat uskovat omistavansa, sanoessaan, että kuolema on kaiken loppu. Nämä nk. materialistit väittävät, että ihminen kuolee, niin kuin puu kaatuu - ruumiin hajotessa haihtuu koko sieluelämäkin. Vaikkei enää ole ajanmukaista olla materialisti, koska on alettu ymmärtää, ettei kuoleman arvoitus ole noin helposti ratkaistu, on meidän kumminkin oltava kiitolliset materialismille siitä, että se on selvittänyt meille tärkeän kysymyksen elämän ja aineen suhteesta toisiinsa.
Se on itse asiassa näyttänyt, että elämä ja aine kulkevat rinnakkain - että kaikki elämä on ainehiukkasten värähtelyä. Värähtelyn lakkaaminen on siis kuolemaa ja kuolema elämän häviö!
Mutta materialismi ei tietänyt, että aine eli materia on olemassa toisissakin olomuodoissa kuin fyysillisesti näkyväisessä, materialismi ei aavistanut, että elämä, lakatessaan värähtelemästä näkyväisessä ruumiissa, vain vetäytyi pois fyysilliselle silmällemme näkymättömään henkiruumiiseen ja että ihmisen tajunta kuolemassa siirtyi fyysillisestä ruumiista tähän henkiruumiiseen.
Sillä kuolemaa ei ole. Kaikki on elämää. Kuolema on vain elämän poistuminen kuluneesta muodosta ja sen pukeutuminen uuteen muotoon. Meille ihmisille kuolema vain on tilan muutos. Me emme häviä emmekä muutu. Me olemme sieluja, eläviä, kuolemattomia henkiolentoja. Me olemme sieluja nyt eläessämme ja me olemme sieluja kuolemankin jälkeen. Heitämme ainoastaan päältämme näkyväisen ruumiin, joka välitti meidän yhteytemme näkyväisen maailman kanssa, ja olemme puettuina henkiruumiiseen, joka taas välittää yhteytemme henkimaailman kanssa. Eikä henkimaailma silloin enää ole näkymätön; peite on pudonnut silmiltämme ja me näemme, että olemmekin oikeastaan koko ajan olleet jäseniä toisessa maailmassa eikä suinkaan yksinomaan fyysillisessä. Sillä me olemme sieluja ja me olemme nyt jo jäseniä henkimaailmassa, vaikka se maailma tavallisesti on meille näkymätön.

Toinen kohta koskee erästä henkistä sairautta, joka on laajalle levinnyt ja jota kutsutaan kuolemanpeloksi. "Luurankoinen viikatemies, ihmiskunnan vitsaus" - tämänkaltaisia nimiä ón kuolemanpelko antanut sille totuuden sanansaattajalle, jonka pitäisi olla meille kaikille pyhä ja rakas.
Sillä kuolemanpelko johtuu tiedottomuudesta, ja tämä tiedottomuus pukeutuu useimmin siihen luuloon, että kuolemasta saattaisi seurata ikuinen kadotus, ikuinen tuska ja kärsimys ja helvetti. Luullaan, että Kristus on sitä opettanut, että uusi testamentti sitä opettaa. Tämä on erehdys, sillä kreikan ja latinan samoin kuin nykyisissä kielissä käytetään usein sanoja semmoisia kuin "ikuinen, ääretön, mahdoton, loppumaton", vaikka vain tahdotaan ilmaista, että jokin on pitkä ja suuri, ihmeellinen jne. Sanotaanhan puhekielessäkin esim. "tästä minulla on ikuista harmia". Se on luonnollista liioittelua. Sitä paitsi ei kreikan kielessä oli sanaa, joka täysin vastaisi käsitettä "ikuinen". Uudessa testamentissa käytetty sana "aionios" merkitsee "yhtä pitkä kuin aioni" ja "aioni" on "aikakausi". Korkeintaan tarkoitetaan siis uudessa testamentissa "pimeyttä", joka kestää yhden aikakauden eli maailman iän. Pois siis kaikki semmoinen väärä usko, että Jeesuksen taivaallinen Isä, joka antaa lempensä auringon paistaa sekä hyville että pahoille, olisi julmuri, joka antaisi yhdenkään ihmissielun kärsiä loppumattomia tuskia! Päinvastoin hän, meidän Jumalamme, tahtoo että me kaikki "tulisimme autuaiksi", so. että kaikki kehittyisimme täydellisiksi, täydellisiksi rakkaudessa ja täydellisiksi tiedossa, jotta meillä olisi voimaa ja kykyä häntä palvella ja auttaa ja hänen suureen luomistyöhönsä ottaa osaa.

Yhtäkaikki on suuri totuus kätkettynä tuohon uskoon kärsimyksiin kuoleman perästä - ja yhtä suuri totuus on usko äärettömään onneen ja autuuteen haudan tuolla puolen. Sillä kun ruumiista erotessamme joudumme henkimaailmaan, astumme samalla elämään, jossa surut ja ilot ovat erillään ajassa, ei niin kuin maan päällä alituisesti vaihdellen, vaan siten, että kaikki suru tulee ensin ja kaikki ilo sen jälkeen. Kuolema on suuri ja ankara kasvattaja. Se johtaa meitä paratiisin onnelaan, mutta se johtaa meitä omien syntiemme ja vikojemme luomaa tietä pitkin, ja se tie on jyrkkä ja ohdakkeinen, sillä meidän täytyy luopua synnistä, ennen kuin taivaan portit meille avautuvat. Kuoleman jälkeinen olo on täten jaettuna välitilaan ja taivaiseen elämään.

Välitila on useimmiten kiirastulta, jossa itsekkyytemme, pahat halumme ja himomme poltetaan pois, ja saattaa välistä olla vaivan ja tuskan helvettiä. Kadottaessamme fyysillisen ruumiin joudumme pois maallisen elämän piiristä emmekä saata tyydyttää maallisia haluja ja mielitekoja, ja jos sielumme on semmoista täynnä, on kärsimys kova, kun himojen täytyy kuolla omaan kykenemättömyyteensä. Samalla kuitenkin ymmärrys ja omatunto heräävät ja katkerasti kadumme, että olemme päästäneet käsistämme monta tilaisuutta parannukseen, kääntymykseen ja kehitykseen.
Vaan kukaan ihminen ei ole yksinomaan paha. Olkoot harvassa puhtaat ja hyvät ihmiset, kaikissa on kuitenkin hyvän siemen, kaikissa on jumalallisen elämän alku. Kaikki ovat johonkin määrin osanneet rakastaa ja kieltää itseään, kaikki ovat joskus kammoksuneet pahaa ja tunteneet ikävöimistä hyveeseen ja puhtauteen - ja tämä se on valmistanut heille sijan taivaissa. Kun kiirastulessa ovat puhdistuneet, astuvat sielut, "loistaviin häävaatteisiin puettuina", taivaiseen kotiinsa ja viettävät siellä sanomattoman autuaallista elämää. Mitä hyvää he ovat oppineet ja kokeneet maan päällä, sen he nyt täällä ikään kuin sulattavat omaan olemukseensa, sitä he ajattelevat ja nauttivat opetusta niiltä jumalallisilta opettajilta, joita he maan päällä ovat rakastaneet.

Ikuisesti ei kuitenkaan taivas kestä. Jonkun ajan - sanotaan: tavallisesti 1500 vuoden - kuluttua ihminen taas ikävöi takaisin maan päälle uutta kokeakseen ja uutta oppiakseen, sillä vielä hän on koonnut hyvin vähäsen niitä "taivaallisia aarteita, joita ei ruoste raiskaa eikä koi syö". Niin hän on tehnyt tuhannesti ennen ja niin hän on tekevä vielä pitkinä aikajaksoina. Hänen elämänsä on alituiseen tämmöistä vaihtelua tilasta toiseen - ainoastaan tilasta toiseen eikä paikallisesti, sillä ei kiirastuli eikä taivas ole paikallisesti erillään näkyväisestä maailmasta, vaan kaikki on samassa paikassa, kiirastuli on vain ikään kuin taivaan kuori ja näkyväinen maailma niin kuin sekä taivaan että kiirastulen kuori. Aivan samalla tavalla on nykyinen fyysillinen ruumiimme vain ulkonaisin kuoremme eli verhomme, joka peittää meiltä henkiset ruumiimme ja tekee sielumme aivan näkymättömäksi.
Itsessämme olemme sieluja ja sieluina ei kuolema meitä kohtaa. Kuolemassa heitämme verhon eli ruumiin toisensa perästä, mutta aikoinamme pukeudumme taas uusiin verhoihin eli ruumiisiin. Tämä on elämän ihmissieluja kehittävä kiertokulku ja siitä puhutaan suurissa uskonnoissa, niiden joukossa alkuperäisessä kristinuskossakin.
Kuolema on mahtava nimi ja se tuopi mieleemme majesteetillisen tunteen. Ylevä ja opettava onkin se hetki, jona eroamme maallisesta elämästä, opettava sekä meille että jälkeenjääville. Sinä hetkenä totuus vilahtaa mieleemme. Sinä hetkenä ymmärrämme paljon, näemme äkkiä, missä olemme erehtyneet, missä kulkeneet oikeata tietä. Jospa kuoleman ajatus opettaisi meitä kuolemaan kaikesta pahasta ja itsekkyydestä nyt jo eläessämme!