Tiibetiläinen Kuolleidenkirja - Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa. Toim. Francesca Fremantle ja Chögyam Trungpa. WSOY 1979.
Näyttää siltä, että tiibetiläisessä kulttuurissa elävät ihmiset eivät koe kuolemaa erityisen kiusalliseksi tai vaikeaksi tilanteeksi, mutta täällä lännessä meistä on tavattoman vaikea suhtautua siihen luonnollisesti. Kukaan ei kerro meille lopullista totuutta. Se, ettei kukaan todella halua auttaa, tehdä mitään kuolevan mielentilan helpottamiseksi, merkitsee hirvittävää ihmisen hylkäämistä, perustavanlaatuista rakkauden kieltämistä.
On ilmeisen välttämätöntä kertoa kuolevalle, että hän kuolee - ellei hän ole koomassa tai kykenemätön kommunikoimaan. Saattaa tuntua vaikealta todella käytännössä ottaa sellaista askelta, mutta jos satumme olemaan kuolevan ystävä tai aviomies tai vaimo, silloin meille tarjoutuu paras mahdollinen tilaisuus todella kommunikoida ja luoda luottamusta. On ilahduttava tilanne, kun joku vihdoinkin todella välittää meistä, ei pelaa teeskentelypeliä, ei yritä miellyttää meitä kertomalla meille valheita, niin kuin koko elämämme ajan on tapahtunut. Tässä tapaamme lopullisen, äärimmäisen totuuden, perimmäisen luottamuksen, mikä on äärettömän kaunista. Meidän tulisi todellakin yrittää päästä siihen.
On hyvin tärkeää, että joku on todellisessa, aidossa yhteydessä kuolevaan ja kertoo hänelle, ettei kuolema tässä vaiheessa ole myytti, vaan jotakin todella tapahtuvaa. "Se tapahtuu todella, mutta me olemme sinun ystäviäsi, ja sen tähden me olemme tässä ja seuraamme sinun kuolemaasi. Me tiedämme, että sinä kuolet, ja sinä tiedät, että sinä kuolet, ja me todella kohtaamme toisemme tässä." Se on hienoin ja paras osoitus ystävyydestä ja kommunikaatiosta, se merkitsee kuolevalle valtaisan rikasta inspiraatiota.
Meidän tulisi kyetä suhtautumaan oikealla tavalla hänen ruumiilliseen tilanteeseensa ja havaitsemaan hänen fyysisten aistitoimintojensa ja ymmärryksensä, kommunikaation tajun, kuulon, kasvojen ilmaisukyvyn ja muun sellaisen vähittäinen heikentyminen. Mutta on myös valtavan voimakastahtoisia ihmisiä, jotka kykenevät säilyttämään hymyn kasvoillaan aina viimeiseen minuuttiin asti ja jotka yrittävät karkottaa vanhuutensa ja vastustaa aistiensa heikentymistä - meidän tulisi tiedostaa myös tuollainen tilanne.
Pelkkä Bardo Thötrölin lukeminen ei vielä merkitse kovin paljon, tuskin enempää kuin että kuoleva tietää meidän suorittavan jonkinlaista seremoniaa hänen puolestaan. Meidän tulisi jollain lailla ymmärtää koko asia, niin ettemme vain lue suoraan kirjasta, vaan teemme tilanteesta keskustelun: "Sinä kuolet, sinä jätät ystäväsi ja perheesi. Sinulle rakas ympäristö ei enää kohta ympäröi sinua, sinä jätät meidät pian. Mutta samalla jokin jatkuu, sinun positiivinen suhteesi ystäviisi ja opetukseen jatkuu, joten ota kaiken perustaksi tuo jatkuvuus, jolla ei ole mitään tekemistä minän kanssa. Kun sinä kuolet, kohtaat kaikenlaisia traumaattisia kokemuksia, jätät ruumiisi ja kohtaat vanhat muistosi hallusinaatioiden hahmossa. Mitä hyvänsä näkyjä tai hallusinaatioita kohtaatkin, ole vain kosketuksissa siihen mitä tapahtuu äläkä yritä paeta. Pysy siinä missä olet ja säilytä vain kontakti siihen mitä on."
Näin toimiessamme ja kuolevan henkilön älyn ja tietoisuuden koko ajan heikentyessä hänessä samalla kehittyy herkempi tietoisuus ympäröivästä tunnelmasta. Sen tähden on todella tärkeää, että kykenemme antamaan lämpöä ja luomaan perusluottamusta siihen, että se, mitä kerromme hänelle, on totuus eikä vain jotakin, mitä meitä on neuvottu kertomaan hänelle.
Meidän tulisi osata selittää yksinkertaisesti heikkenemisprosessin eri vaiheet sen edetessä maasta veteen, vedestä tuleen jne., koko tuo ruumiin asteittainen heikentyminen, joka viimein päättyy kirkkauteen. Kyetäksemme saattamaan kuolevan kirkkauden tilaan meidän tulee olla kosketuksissa tiettyyn pohjaa luovaan perustaan, mikä on tuon henkilön kiinteys. "Ystäväsi tietävät, että sinä kuolet, mutta he eivät pelkää tuota ajatusta, he ovat todella täällä, he kertovat sinulle, että kuolet pian, eikä selkäsi takana tapahdu mitään epäilyttävää." On tärkeää, että olemme kokonaan läsnä, kun toinen ihminen kuolee. Sillä että pysymme kosketuksissa kuluvaan hetkeen, on valtaisa voima, koska juuri tässä vaiheessa ruumiin ja mielen välillä vallitsee eräänlainen epävarmuus. Ruumis ja aivojen toiminta heikkenevät, mutta me pysymme kosketuksissa tilanteeseen ja täten annamme sille jonkinlaisen kiinteän pohjan. Se miten yksilö suhtautuu näkyihin, joissa rauhalliset ja vihaiset jumaluudet näyttäytyvät, riippuu ilmeisesti hyvin paljon hänestä itsestään. Kirjan mukaan meidän tulisi yrittää kutsua kuolleen henkeä ja kertoa hänelle noista kuvista. Tämä on mahdollista, ellei jatkuvuus ole katkennut, mutta kun on kyse tavallisista ihmisistä, tämä jää paljolti arvailun varaan; mikään ei todista, ettemme ole kadottaneet kosketusta.
Kaiken ydin on se, että kun annat ohjeita kuolevalle, puhut itse asiassa itsellesi. Sinun vakaa tyyneytesi on osa kuolevaa ihmistä, joten jos sinä olet vakaa, niin se vetää bardotilassa olevaa henkilöä automaattisesti puoleensa. Toisin sanoen: pysy kosketuksissa kuolevaan, lahjoita hänelle hyvin terve ja kiinteä tilanne. Avautukaa yhtäaikaa toisillenne ja kehittäkää tilanteesta kahden mielen kohtaaminen.
Katso tässä blogissa myös:
Surun jakaminen ja muuntaminen; Tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan
sekä kristillisestä näkökulmasta:
Rakkauden silta
Kuolevaa saattamassa
Sekä linkkilistan kategoria "uskonnot"; lisää Tiibetin buddhalaista näkökulmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti