Kun Chuang Tzun vaimo kuoli, Hui Tzu meni ilmaisemaan osanottonsa. Hän tapasi lesken istumasta maassa, laulamasta jalat levällään suorassa kulmassa ja lyömästä tahtia kulhon laitaa vasten.
"Se, että olet elänyt vaimosi kanssa", Hui Tzu huudahti, "ja nähnyt vanhimman poikasi varttuvan mieheksi etkä silti vuodata kyyneltäkään puolisosi ruumiin ääressä, olisi jo kyllin paha asia. Mutta kun vielä rummutat kulhoa ja laulat - se menee taatusti jo liian pitkälle."
"Ei lainkaan", Chuang Tzu vastasi. "Kun vaimoni kuoli en voinut sille mitään, että hänen poismenonsa kosketti minua. Pian kuitenkin muistin että hän oli jo ollut olemassa aikaisemmassa olotilassa ennen syntymää, ilman muotoa tai edes sisäistä olemusta, ja että hänen tuossa rajattomassa tilassa ollessaan sisäinen olemus lisättiin henkeen. Tämä sisäinen olemus otti sitten muodon, ja seuraava vaihe oli syntymä. Nyt hän on uuden muutoksen johdosta kuollut, siirtyen vaiheesta toiseen, niin kuin kevät, kesä, syksy ja talvi seuraavat toisiaan. Hänen uinuessa näin iäisyyden helmassa minun ryhtymiseni itkemään ja vaikeroimaan merkitsisi samaa kuin, että julistaisin itseni tietämättömäksi näistä luonnonlaeista. Siksipä en siihen rupea."
Kun Chuang Tzu teki kuolemaa, hänen oppilaansa ilmoittivat haluavansa järjestää hänelle komeat hautajaiset. Chuang Tzu sanoi kuitenkin: "Taivas ja maa ovat ruumisarkkunani, aurinko, kuu ja tähdet ovat hautajaiskoristeinani ja koko luomakunta saattaa minut hautaan - eikö kaikki mitä hautauksessani tarvitaan ole mukavasti saatavilla?"
"Pelkäämme", oppilaat yrittivät todistella, "että haaskalintu syö mestarimme ruumiin." Tähän Chuang Tzu vastasi: "Maan päällä joudun haarahaukkojen ruuaksi, maan alla maamyyräsirkkojen. Miksi riistää leipä yhdeltä toisen ruokkimiseksi?"
Kirjasta Zenin ilosanoma; WSOY 1976.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti