Eija Dodds: Kammatkaa minun hiukseni; pohdintaa elämästä kuoleman kynnyksen molemmin puolin. Mediapinta 2011.
Kuun hopeainen valo hohti puun lehdelle. Valossa näkyi pienen pieni muna. Se oli pienempi kuin linnun muna ja kimmelsi vihreiden lehvien suojassa. Se viipyili kuun valossa lehden päällä puutarhassa, kuin olisi odottanut jotakin.
Päivisin aurinko kultasäteineen valaisi ja lämmitti sen sileää pintaa. Yöllä kuu ja tähdet loivat hohdettansa kuin hopeaharsoja heittäen oksalta toiselle.
Eräänä päivänä tapahtui, että muna alkoi muuttua toisenlaiseksi. Sitä ei sellaisenaan enää näkynyt, mutta samassa paikassa venytteli itseään vihreä karvainen toukka.
Toukalla näytti olevan kova nälkä. Se kuljetti hitaasti itseään lehdeltä toiselle ja söi. Se löysi vadelman ja söi siitä. Sen jälkeen ilmestyi luumuun reikä, sitten omenaan ja vielä toiseenkin.
Toukka liikkui ryömien kaikessa, mikä oli vihreää ja hyvää. Siitä se sai ravintoa ja jatkoi matkaa. Toukan toimissa kului pitkä aika, sillä puutarhan sokkeloissa oli paljon tekemistä. Päivä päivältä ja yö yöltä toukka tuli suuremmaksi kunnes lopulta koitti aika, jolloin sen täytyi pysähtyä paikalleen. Sen oli alettava rakentaa itselleen asuntoa.
Näin tapahtuikin. Talo valmistui, pitkulainen kotelo. Sisällä kotelossaan toukka teki askareitaan, mitkä täytyi tulla tehdyiksi. Aika riensi. Aurinko nousi ja laski. Tuli uusia aamuja, uusia päiviä, iltoja ja öitä. Kukat kukkivat. Ne avasivat terälehtensä puhtaille auringonsäteille. Kaikkialla tuoksui. Mehiläiset pörräsivät kukissa, nousivat välillä huiman korkealle aurinkoon ja laskeutuivat kohta alas taivaan aarteineen, joita ne toivat korkeuksista kukkiin.
Hedelmät alkoivat kypsyä. Siemenet niiden sisässä valmistuivat ja putosivat lopulta maan sisään maaäidin kehtoon odottamaan joulun valoa. Sen ne tarvitsivat voidakseen kasvattaa uudelleen kukkia ja hedelmiä. Toukkoa ahersi koko ajan omissa puuhissaan omassa talossaan.
Mutta sitten kerran toukan talossa tapahtui jotakin merkillistä. Sen ympärillä oli aivan hiljaista. Työt, jotka sen oli ollut tehtävä, olivat tulleet valmiiksi. Viimeinenkin askare oli toimitettu. Toukan kotitalon ovi alkoi pikku hiljaa aueta. Mutta, kun se oli kokonaan avoinna, ovesta ei tullutkaan toukka. Sieltä sisältä kuoriutuikin ulos kaunis perhonen.
Ihmeellisen kirkkaanna perhonen istuskeli talonsa yllä - aivan rauhallisesti. Siivet olivat vielä kiinni toisissaan. Ei ollut mitään kiirettä. Se näytti odottavan auringon lämpimien säteiden kosketusta. Se tiesi, että sillä tavalla se saisi siipensä kokonaan auki. Ja kohta kaikki olikin valmista. Siivet aukenivat. Perhonen uskaltautui lentoon.
Se kohosi kevyesti kohti valoa, liiteli vielä alas katsomaan kaikkea, missä oli vaeltanut ja tehnyt työtä, omalla paikallaan puutarhassa. Suuri iltatähti syttyi taivaalle. Perhonen oli vapaa lähtemään. Se suuntasi lentonsa suoraan kuun ja tähtien piiriin ja ainan edelleen auringon valtakuntaan saakka.
Siellä aukenivat taivaiset ovet ja ikkunat, ja perhonen näki sellaisen auringon nousun, mitä se milloinkaan ennen ei ollut voinut nähdä.
Aina kun me ihmiset täällä puutarhassamme katselemme auringon nousuja - ja laskuja ja tähtitaivaan tuiketta, meidän kanssamme on hän, jota me rakastamme ja joka on silloin aina meitä aivan lähellä. Vaikka hän olisi kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti