.

.

Tervehdys

En ole pyrkinyt esittämään mitään yhtenäistä maailmankuvaa, en ylipäänsä usko yhteen ainoaan oikeaan totuuteen; ainoastaan fundamentalistisen kristinuskon näkemyksistä ikuisine helvetteineen sanoudun irti täydellisesti.

Olin järjestänyt isäni hautajaiset, ollut kuusi vuotta vapaaehtoisena saattokodissa, ja lisäksi saattanut neljä rakasta kissaa viimeiselle matkalle, mutta mikään ei minua valmistanut siihen kun avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 19 vuotta, äkillisesti kuoli - en tiennyt kuoleman kohtaamisesta sitä ennen yhtään mitään!

Omia hautajaisiani olin suunnitellut parikymmentä vuotta, ja nyt kaikki turhat krumeluurit karisevat, sillä ei ole enää merkitystä. Läheisen kuolema riisuu ihmisen hyvin paljaaksi - on kuin kuoreni olisi murtunut. Koskaan en ole pelännyt kuolemaa niin vähän kuin nyt: niin paljon rakkaita on odottamassa!

- Marko

(Ars Moriendi = kuolemisen taide; keskiajalla mm. kirjallisuutta, jossa käsiteltiin a) kuolemisen merkitystä elämässä, b) kuolemisen kokemista, valmistautumista biologiseen kuolemaan ja kuolevasta huolehtimiseen.)

Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

12.8.18

Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen


Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, on jotain mistä kaikki buddhalaiset eivät ole yhtä mieltä. Monille länsimaisilla buddhalaisilla on kuoleman jälkeisestä elämästä näkemyksiä, jotka eroavat vain vähän ateismista, eli olennaisesti he eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään paitsi jollain hyvin abstraktilla tavalla (kuten että se mitä me teemme elämässämme, kaikuu eteenpäin läpi aikojen, tai että aineellisista jäännöksistämme tulee aikanaan jonkin uuden elämän muodon perusta). Kuitenkin oikeaoppiset opetukset tekevät selväksi että perinteinen buddhalaisuus omaksuu käsityksen toistuvista uudelleen syntymistä moniin olemisen piireihin. Kuolema on osa jatkuvaa elämän-kuoleman-uudelleen syntymisen kiertokulkua, joka sävyttää tavallista olemassaoloa.

Theravada-buddhalaisuuden oikeaoppinen kanta uudelleen syntymiseen on esitetty kertomuksessa kuningas Milindasta, joka on kirjoitettu 100-luvulla eaa.; siihen on tallennettu dialogi kreikkalaisen kuninkaan ja pyhimys Nagasenan välillä. Nagasena sanoo että tavalliset ihmiset uudelleen syntyvät, mutta olemassaolosta toiseen nämä ihmiset ovat:
Eivät sama eivätkä toinen... [aivan kuten] kannu maitoa joka muuttuu ensin rahkaksi, sitten voiksi, sitten gheeksi (kirkastetuksi voiksi); ei olisi oikein sanoa että ghee, voi ja rahka ovat samaa kuin maito, mutta ne ovat peräisin siitä, joten ei myöskään olisi oikein sanoa että ne ovat jotain muuta.

Milanda kysyy mikä se on joka uudelleen syntyy, johon vastaus on "mieli ja aine". Nagasena selittää että:

Tämän mielen ja aineen kautta teot tehdään, ja noista teoista johtuen toinen mieli ja aine uudelleen syntyy; mutta tuo mieli ja aine ei siten vapaudu aiempien tekojensa tuloksista.
Kunnianarvoisan Vasubandhun (buddhalainen munkki 400-luvulta) siteerataan sanoneen:

Kuolemassa ruumis jakaantuu kahdeksi, "nähtäväksi" ruumiiksi ja "näkymättömäksi" ruumiiksi. Tämä näkymätön ruumis on nimeltään sai-shin, joka tarkoittaa "hyvin pientä ruumista" jota ei voi nähdä fyysisin silmin. Se on niin pieni että se voi liikkua minkä tahansa fyysisen aineen läpi. Silmät, korvat, nenä ja kieli säilyttävät täydellisen tarkoituksen, ei ruumiina vaan kykynä. Tämä pieni ruumis kykenee leijumaan ja lentämään minkä tahansa välimatkan välittömästi. Jokaisella elämällä tässä olotilassa on potentiaali syntyä uudelleen, mutta se ei voi syntyä milloin ja missä haluaa, sen päättää se mitä henkilö teki eläessään. Hän syntyy tilanteeseen tai paikkaan joka on sopivin hänen luomiinsa syihin. Sillä hetkellä kun mies hedelmöittää naisen munasolun, jos se on sovelias jonkun uudelle elämälle, tämä hyvin pieni ruumis saapuu sinne hetkessä, ja uusi fyysinen muoto alkaa. Kun fyysinen ruumis kuolee, on mahdoton muuttaa joko hyviä tai huonoja vaikutuksia jotka sisältyvät sen elämään. Joillekin se tulee olemaan hyvin pitkä aika. Sen päättää kokonaan se mitä tuo henkilö teki elämänsä aikana.
Hedelmöityksessä on kolme tekijää työssä: isä, äiti ja lapsi. Osa siitä mikä määrittää elämän tilanteemme uudelleen syntymässä liittyy isän ja äidin DNA:han, ja toinen osa liittyy lapsen alitajuntaan varastoituun karmaan. Lapsi ei ole menneisyyden kopio tai reinkarnaatio, vaan täysin uusi ainutlaatuinen elämä. Henkilö joka eli ja kuoli menneisyydessä, on hävinnyt ikuisesti. Tämä näkemys on yksilön egolle hyvin vaikea hyväksyä, ja tästä syystä ego kuvittelee että sillä ei ole viimeistä käyttöpäivää, vaan se kopioituu uudelleen reinkarnaation (uuden ruumiin) avulla - mutta tämä on turhaa. Uudella ruumiilla ei ole mitään yhteyttä aikaisempaan "henkilöön": uudelleen syntynyt voi olla eri sukupuolta, eri etnistä taustaa, eri rotua, eri paikassa tai ympäristössä. Ainoastaan sisäiset alitajuiset taipumukset - eli karma tai motivaatiot - ovat sen kaltaiset mitä luotiin menneisyydessä. Mutta koska taipumuksia voidaan muuttaa, silloin uudelleen syntymä tekee kykeneväksi täydelliseen vapauteen menneisyydestä yksilön elämän sekä fyysisissä että mentaalisissa aspekteissa. 

Buddhalaisuuden mukaan henkilön elämä on ruumiin ja mielen yhdentyminen tai ykseys.
Hindulaisuuden mukaan henkilön elämä on ruumiin ja sielun yhdentyminen tai ykseys.
Sen hyväksyminen että ruumis ja mieli ilmaisevat henkilön elämää, johtaa buddhalaiseen uudelleen syntymisen käsitteeseen,
kun taas sen hyväksyminen että ruumis ja sielu ilmaisevat henkilön elämää, johtaa hindu-tiibetiläiseen reinkarnaation käsitteeseen.

Siinä missä hindut uskovat että heidän sielunsa on "muuttumaton", buddhalaiset uskovat että kaikki muuttuu kaiken aikaa, paitsi Laki josta tämä muutos johtuu. Toisin sanoen, hindulaisuus uskoo että on olemassa "itse", "ego" tai "identiteetti", joka siirtyy yhdestä ruumiista toiseen, kun taas buddhalaisuus uskoo että ruumiin komponentit, mukaan lukien henkilön persoonallisuus, ovat hajaannuksen alaisia hetkestä hetkeen. Buddhalaisuus pitää kiinni siitä että se mikä ymmärretään identiteettinä tai itsenä, muuttuu hetkestä hetkeen, ja jollain joka aina muuttuu, ei voi olla "pysyvää persoonallisuutta" joka siirtyy ruumiista toiseen. Se mikä siirtyy, on hetki joka synnyttää seuraavan hetken, aivan kuten yhden sammuvan kynttilän liekki sytyttää seuraavan kynttilän, siten jättäen vanhan kynttilän taakseen. Näin ollen buddhalaisuus uskoo että me olemme jatkuvasti kehittyvä tietoisuus, joka kehittyy henkilön nykyisen elämän aikana, ja jatkaa kehittymistään uudelleen syntyessään. Kuolema vain keskeyttää tämän tietoisuuden virran tarkoituksena uudelleen ladata "energiamme" jälleen uutta elämää varten.

Mistä tuli käsitys pysyvän sielun reinkarnaatiosta? Useimmat buddhalaiset koulukunnat pitävät reinkarnaation käsitettä ilmauksena toivottomasta halusta ego-itsen kuolemattomuuden toiveelle.
Reinkarnaatio on hindu-tiibetiläinen uskomus henkilön sielun siirtymiseen kuoleman jälkeen toiseen ruumiiseen.
Uudelleen syntyminen on buddhalainen uskomus henkilön alitajuisen mielen (karman halujen ja elämän taipumusten varasto) jatkuvuuteen - uuteen tuoreeseen elämään uudelleen syntymässä.

Daisaku Ikeda selittää: Me emme säilytä samaa ainetta jonka kanssa synnyimme, alusta loppuun. Suurin osa ruumiimme soluista kuolee jatkuvasti, tullakseen korvatuiksi uusilla. Niiden syntymä ja kuolema - aineenvaihdunta - pitää ruumiin jatkuvasti varustettuna tuoreella elämän voimalla ja tekee sen kykeneväksi jatkamaan elämistä.
Elämä ja kuolema ovat yhtä aikaa olemassa ruumiissamme. Kynnet ja hiukset ovat "elottomia", tiedottomia asioita, mutta ne syntyvät elävästä aineksesta. Ne siirtyvät elävästä kuolleeseen tilaan sujuvassa muutoksessa, jota seuraavat uudet kynnet ja tukka. Näiden ja muiden ruumiin osien syntymä ja kuolema yhdistyvät muodostamaan suuremman elämän. Siten elämä ei ole sen paremmin yhden ainoan yksikön kokonaisuus kuin pelkkä toisistaan riippumatta toimivien osien kokoonpano. Se on jotain joka muodostuu täydellisessä ykseydessä toimivista moninaisista osatekijöistä, pienemmistä elämistä jotka yhdistyvät muodostamaan suuremman elämän. Pienet syntymän ja kuoleman purot virtaavat laajempiin syntymän ja kuoleman jokiin, jotka vuorostaan virtaavat laajaan kosmisen elämän valtamereen. Elämän mystinen luonne on totisesti uskomaton työskentelyssään. 
Buddhalaisuus uskoo että energiamme on ikuista ja tuhoutumatonta, mutta egomme ja identiteettimme on jatkuvassa muutostilassa, kuitenkin meidän on vaikea nähdä tätä. Tieteellisestä näkökulmasta tässä näyttää olevan eniten järkeä. Energiaa ei voi tuhota, se voidaan vain muuttaa. Teknisesti puhuen, kun todella ajattelemme sitä, olemme aina muuttaneet energiaamme läpi olemassaolomme. Meidän täytyy myöntää että näytämme nyt hyvin erilaiselta kuin sylivauvana, ja kun katsomme tulevaisuuteen, mahdollisuutemme pysäyttää "muutos"-prosessi ovat melko ankeat. Koko ikääntymisprosessin ajan ajatuksemme ja tunteemme ovat muuttuneet, kuitenkin säilytimme identiteettimme läpi kaikkien näiden vuosien. Se osoittaa että elämä on todella dynaamista.
Itse asiassa monet meistä jotka ovat tehneet joitain merkittäviä muutoksia, huomaavat vaikeaksi uskoa että teimme joitain hyvin typeriä asioita menneisyydessä. Siinä tapauksessa saatamme jopa huomata vaikeaksi tunnistaa sellaisen persoonallisuuden joka meillä oli silloin. Kuitenkin me olimme tuo sama entiteetti ja tulemme olemaan tuo sama entiteetti kun olemme tavoittaneet jonkin toisen pisteen tulevaisuudessa. Sen tähden voisimme sanoa että olemme todellakin jotain jota voi ainoastaan kuvailla hetkellisenä ja dynaamisena; kuitenkin juuri tällä hetkellä meillä on illuusio sisäisestä identiteetistä, joka näyttää pysyvältä.

Muisti on selvästi ratkaisevan tärkeä itse-ymmärryksellemme. Se edustaa kokemuksen ja tiedon kerääntymistä, jotka määrittävät meidät. Se kuvaa meille tien jota olemme seuranneet ja selittää miksi olemme tässä pisteessä elämän matkallamme... Yksinkertaisesti ilmaistuna, muisti varmistaa että riippumatta siitä kuinka radikaaleja fyysisiä ja mentaalisia muutoksia tapahtuu elämässämme siirtyessämme yhdeksän ikäisestä yhdeksäänkymmeneen, me edelleen tiedämme olevamme sama henkilö...
Meidän täytyy yrittää ymmärtää ero yhtäältä elämän itsenäisen kokonaisuuden (entiteetin) - jonka buddhalaisuus opettaa olevan ikuinen - ja toisaalta yksilöllisen identiteetin välillä, jonka buddhalaisuus opettaa olevan lyhytikäinen... Tämä tarkoittaa että minun ainutlaatuinen ja olennainen identiteettini, ulkomuotoni ja luonteeni, ovat väliaikaisia. Henkilö joka tiedän olevani - välittämättä mitä muutoksia tapahtuu ulkonäössäni ja persoonallisuudessani - on kytketty tähän ainutlaatuiseen yksilöön. Se on rakentunut muistoista ja kokemuksista, syistä ja seurauksista, joita olen kerännyt tässä elämässä. Se on yhtä väliaikainen kuin itse tämä elämä.
Elämän itsenäinen kokonaisuus, ollen itsetuntemuksen alapuolella, kun tämä ainutlaatuinen identiteetti tulee loppuun, siirtyy "ei olemassaolon eikä ei-olemassaolon" vaiheeseen. Sitten kun olosuhteet joskus tulevaisuudessa ovat oikeat, se tulee ilmenneeksi jälleen toisessa ainutlaatuisessa yksilöllisessä identiteetissä. Tuo yksilöllinen identiteetti tulee myös kehittämään oman ainutlaatuisen ja olennaisen itse-ymmärryksensä, joka jälleen on puhtaasti väliaikainen ja kuolee kun tuo yksilöllinen identiteetti tulee elämänsä loppuun.
Tässä mielessä paljas elämän voima kulkee elämästä toiseen. Sitä ei luoda eikä tuhota. Se on olemassa ennen jokaista syntymää, ja jatkaa olemassaoloa jokaisen kuoleman jälkeen. Jokaisessa olemassaolon vaiheessa se kokoaa uuden syiden ja seurausten kasautumisen.

Kuolema on aina järkytys järjestelmälle, ja se on erityisen järkyttävää niille jotka eivät ole kehittäneet selviytymis-strategiaa kun lopulta kohtaavat sen. Ja se tulee tapahtumaan, se on vain ajan kysymys, mutta me kaikki näytämme ajattelevan että jostain ihmeellisestä syystä me olemme jotenkin poikkeus. On kutakuinkin käsittämätöntä että minä saatan olla seuraava. Toiset kuolevat, mutta en minä!

Jos otamme harkintaan sen mitä buddhalaiset kuvaavat "kahdeksannen tietoisuuden" eli karmatietoisuuden toimintana, ja mitä Carl Jung kuvaa "kollektiivisena tiedostamattomana", silloin se tarjoaa jotakuinkin järkevän selityksen. Jung oli vakuuttunut että tietoisuutemme ja kaiken ja jokaisen muun tietoisuus kootaan ja "varastoidaan". Samankaltaisesti buddhalaiset uskovat että karmatietoisuus varastoi kaikki tekomme "reaaliaikaisesti". Tämän näkemyksen omaksuminen merkitsisi että kun kerran olemme kuolleet, "mentaalinen" energiamme, joka edustaa kaikkia ajatuksiamme, sanojamme ja tekojamme, varastoidaan tähän tietoisuuteen, ja täällä se pysyy kunnes astuu uudelleen fyysiseen maailmaan. Toisin sanoen, me olemme "toiminnan mahdollisuus", mutta meillä ei ole keinoja muuttaa elämämme olemusta, jos uskomme Vasubandhua ja Ikedaa, koska meidän tarvitsee olla fyysisessä ruumiissa tehokkaasti vaikuttaaksemme aineen maailmaan.

Buddhalainen näkemys yhdeksästä tietoisuudesta voidaan yksinkertaistaa tässä kuvaamaan mielen mallia seuraavin tasoin:

  • Tietoisuus maailmasta (viisi aistia ja ajattelu)
  • Tietoisuus itsestä (Mano)
  • Alitajunta (Alaya, eli taipumusten varasto)
Tietoisuutemme sisältö on riippuvainen ruumiimme toiminnasta, ja kun ruumis kuolee, nuo kaksi mielen tasoa hajoavat ja häviävät. Alitajuista tasoa ruumis ei kuitenkaan hallitse. Se on informaation tallenne henkilön motivaatioitten ja taipumusten olemuksesta. Henkilön teot ajanjakson aikana kuolemaan saakka luovat hänen motivaationsa ja taipumuksensa, ja tekojen summa varastoidaan alitajuntaan henkilön karmana (eli tekojen historiana). 
Alitajunta on karmisen informaation varasto (jota kutsutaan myös Alaya-mieleksi) ja se ei häviä kuolemassa, vaan jähmettyy kuoleman alueelle (kuoleman alue on mielikuvituksen alue kuten unissa. Sitä kutsutaan myös Sunyatan, ei-substantiaalisuuden tai tyhjyyden alueeksi, fyysisen ajan ja tilan maailman tuolla puolen). 


Kasautunut syiden ja seurausten lasti jota kannetaan kahdeksannessa tietoisuudessa, on valvemielen tason alapuolella. niin että kullakin perättäisellä elämän muodolla, jokaisella identiteetillä, ei ole tietoisuutta eikä muistoa siitä. Siitä huolimatta buddhalaisuus opettaa että noilla kasautuneilla syillä ja seurauksilla alaya-tietoisuudessa on syvällinen vaikutus elämän itsenäisen kokonaisuuden tekoihin, ajatuksiin ja sanoihin seuraavassa olemassaolon vaiheessa.

Tila, joka on kenties hiukan (tai paljon?) kuoleman kaltainen, on uni; aika ja tila ovat täysin merkityksettömiä kun asetumme lepäämään, koska kytkemme "pois päältä" aistimme, jotka normaalisti vaikuttaisivat sen arvioimiseen missä olemme ajassa ja tilassa. Kun menemme vuoteeseen, suljemme silmämme, nukahdamme, avaamme silmämme, huomaamme että kuudesta kahdeksaan tuntia on mennyt silmän räpäyksessä. Voisimme väittää sen tähden että tietoisen "poissaolomme" (unen) kesto on mittaamaton. Tulemme tietoisiksi kuluneesta ajasta vasta kun katsomme herätyskelloa vieressämme. Kuitenkin jos olisimme olleet hereillä saman ajan, ja suorittaneet loputtoman määrän tehtäviä, tämä aika olisi vaikuttanut pitkältä. Tämä todistaa että aika on kokonaan "käsityksellinen". Näin ollen jos olemme kuolemaisillamme, voisimme väittää että me uudelleen synnymme heti seuraavassa hetkessä, koska aikaa kuoleman aikana ei ole olemassa totunnaisessa merkityksessä. Toisin sanoen, me olemme TÄÄLLÄ tavalla tai toisella kaiken AIKAA!

Kuoleman jälkeinen olotila on kuin näkisimme unta nukkuessamme. Meillä on jonkinlainen käsitys siitä että se olemme me joka näkee unta, ja koemme kaikenlaisia hetkellisiä ajatuksia ja tunteita, mutta olemme kykenemättömiä muuttamaan yhtään mitään fyysisessä maailmassa nukkuessamme. Joten voisimme sanoa että kun olemme kuolleet, tietoisuutemme on unenkaltaisessa tilassa. Australian aboriginaalit ovat itse asiassa myös usein viitanneet "uneksintaan" "henkimaailmana", johon esi-isät menivät poistuttuaan fyysisestä ruumiistaan.

Ottaen Jungin teorian yhtä hyvin kuin buddhalaisen olettamuksen karman "varastosta" varmistettuna, ei olisi yllättävää että muinaisina aikoina kuten nytkin, ihmiset jotka väittävät pääsevänsä käsiksi tähän tietoisuuteen - niin kutsutut meediot - saattavat todellakin yhdistyä tähän energiaan, ja on sen tähden uskottavaa että he kykenevät identifioimaan mitä kuollut entiteetti on antanut panoksena tähän energiavarantoon. "Kummitusten" näkemiset saattavat myös osua samankaltaiselle energian alueelle, missä herkkä henkilö saattaa todellakin "vastaanottaa" energiaa menneisyyden tapahtumasta tai entiteetistä. Buddhalaisuus selvästi varoittaa että osallistuminen tämänkaltaisiin psyykkisiin toimiin ilman tosiasiallista ymmärrystä sen takana olevista todellisista tekijöistä voi olla hämmentävää ja sen tähden ehdottomasti vaarallista vaikutusalttiille henkilölle.

Daisaku Ikeda sanoo: Mikä sallii elämän jatkua, on mystinen energia kerääntyneenä latenttiin muotoonsa. Kun jokin ulkoinen vaikutus herättää latentin muodon, siitä tulee ilmennyt jälleen kerran, antaen täyden ilmaisun yksilöllisyydelleen. Aikanaan se hiljaisesti vetäytyy kuoleman tilaan. Kuitenkin tämän latentin tilan aikana tuo olemus varastoi tuoretta energiaa valmistuksena tulevaa uudelleen syntymäänsä varten. 
Elämä on kuin sen lepoaikana varastoidun voiman räjähdys ja palaminen. Kun se on päättänyt elinaikansa, se poistuu, sulautuen maailmankaikkeuteen. Tämän latentin tilan aikana se tankkaa itsensä kosmisella voimalla, odottaen aikaa jolloin se voi jälleen kerran syntyä elämään.
Tämä on makroskooppinen näkemys elämästä, nähtynä yhden elinajan suhteen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ikuisuuden sisällä. Meidän täytyy myös tarkastella elämää mikroskooppisesti, nähden syntymät ja kuolemat jotka tapahtuvat meissä jokaisessa jokaisena kuluvana hetkenä. Elinaika muodostuu tämän prosessin toistumisesta, sillä pienempien elämien syntymät ja kuolemat yhdistyvät varmistamaan suuremman elämän jatkuvuuden. 

Buddhalaisuus lausuu että meidän pitäisi nauttia elämästämme. Kuitenkin se sanoo myös että tämä ilo voidaan kokea kaikessa ihanuudessaan ainoastaan valaistumisen avulla. Ilman valaistumista me näemme itsemme väliaikaisen olemassaolon olentoina. Vasta kun olemme valaistuneet, voimme olla todella rajattomia. Me kaikki tiedämme mitä merkitsee rajoittaa elämäämme. Harjoittava Nichiren buddhalainen sanoo: "Annan parhaani viimeiseen henkäykseen asti, koska minulla on ikuinen tulevaisuus!" Tulevaisuus merkitsee toivoa. Toivo merkitsee rajatonta motivaatiota ja energiaa niin kauan kuin on elämää. Tällä asenteella on jo suuri merkitys.
Käyttäen esimerkkiä nukkumisesta ja hereillä olemisesta, voisimme sanoa että kun olemme hereillä voimme toimia fyysisessä maailmassa. Tämä synnyttää todellisia muutoksia. Kun nukumme, ei ole väliä kuinka paljon saatamme uneksia muutoksesta, se säilyy pelkkänä unena löytämättä ilmaisua todellisessa maailmassa. Herätessämme aamulla meidän täytyy hoitaa asiat jotka jätimme hoitamatta ennen kuin menimme nukkumaan.

Daisaku Ikeda on kirjoittanut:  Mahayana-buddhalaisuuden mukaan... jopa saavutettuaan Buddhatilan henkilö tulee, hyvin pian kuoleman jälkeen, ilmestymään uudelleen fyysisessä maailmassa, ottaen tavallisen kuolevaisen muodon työskennelläkseen toisten pelastumisen puolesta. Aika jonka elämä vaatii kulkeakseen välitilan kautta kuoleman ja uudelleen syntymän välissä, riippuu tuon yksilön elämän olosuhteista... Buddhalaisuus... tekee eron ruumiimme kuoleman ja [alati muuttuvan] henkemme kuoleman välillä... niin kauan kuin ylläpidämme buddhalaisten periaatteiden harjoitusta elämämme aikana, voimme minimoida välitilassa olemisemme keston ja nopeasti syntyä uudelleen tähän maailmaan ja jatkaa buddhalaisen harjoituksen polulla [eli Bodhisattvana, joka on luvannut uudelleen syntyä kärsivissä valtakunnissa niin auttaakseen kaikkia olentoja kulkemaan kohti valaistumista - kaikkein jalointa päämäärää Mahayana-buddhalaisuudessa]... Jokaisen yksilön kuolema on... keino uudelleen syntyä... me emme kuole turhan takia, me kuolemme aloittaaksemme uuden elämän. Kuoleman perustavanlaatuinen tarkoitus on syntymä - sallia meidän aloittaa uudesti ikuisen elämän kiertokulkumme seuraavassa vaiheessa. 
Monet nykyaikaiset buddhalaiset ylenkatsovat opetuksissa sitä mikä on ristiriidassa heidän sekulaarien mieltymystensä kanssa. Mutta itse buddhalaiset kuoleman jälkeistä elämää koskevat opit  ovat selkeitä; suurin osa meistä siirtyy yhdestä elämästä toiseen, kokien eri elämäntiloja, vaihdellen helvetillisistä autuaallisen miellyttäviin, ja tällä tavalla me olemme sekä nykyisen että tulevan elämämme olosuhteitten (eli karmamme) perillisiä ja takojia.

Buddhalaisuus asettaa yksilöllisen ihmiselämämme aivan keskelle loputonta universaalia kiertokulkua, joka sisällyttää kaiken, syntymän, kasvun, rappion ja kuoleman kiertokulkua. Me tiedostamme että kaikki fyysinen olemassaolo on väliaikaista. Me hyväksymme että kaikki energia maailmankaikkeudessa, mukaan lukien elämän energia joka evästää eläviä olentoja, on ikuista. Buddhalaisuus asettaa syntymän ja kuoleman kiertokulkumme lujasti tuohon yhteyteen.

Kaikki buddhalaiset koulukunnat opettavat että henkilön nykyinen tilanne on tulosta hänen menneistä teoistaan eli karmastaan. Nichiren buddhalaisuus vie tämän käsityksen pidemmälle, vapauttaakseen itsen menneisyydestä. Tulevaisuuden näkökulmasta nykyhetki edustaa nyt menneisyyttä. Tämä merkitsee että henkilön teot nykyhetkenä vaikuttavat henkilön tulevaisuuden tilanteeseen. Nichiren buddhalaisuus keskittyy nykyhetken karmisiin taipumuksiin, riippumatta menneestä karmasta. Vastuun ottaminen teoistamme nykyhetkenä on tapa luoda karmaa - ja tällä tavalla elämme elämäämme syventäen hyviä syitä tai tehdäksemme muutoksen taipumuksissamme. Tämä merkitsee että voimme suunnitella elämämme suunnan.

"Jos saavutamme valaistumisen tilan tässä elämässä, tuo tila tulee ikuisesti leviämään elämiimme. Läpi syntymän ja kuoleman kiertokulun jokaisessa uudessa elämässä meitä siunataan hyvällä terveydellä, varallisuudella ja älykkyydellä, yhdessä kannustavan ja mukavan ympäristön kanssa, johtaen elämään joka ylitsevuotaa hyvää onnea. Kukin meistä tulee myös omaamaan ainutlaatuisen tehtävän ja syntymään sopivaan muotoon sen täyttämiseksi." - Ikeda

Lähteet:

Buddhism and Reincarnation

Buddhist Beliefs Regarding the Afterlife

Identity, Death & Rebirth

The Difference Between Reincarnation and Rebirth

Lisää tietoa Nichiren buddhalaisuudesta ja sen harjoittamisesta löydät blogistani Daimonion

29.7.18

Pysymättömyys ja kuolema

Gill Farrer-Halls: Pieni Buddha kirja. WSOY 2005.

Valitsin tämän kirjoituksen siksi, että olen itse kääntynyt buddhalaisuuteen, kuten voit lukea toisesta blogistani. Todennäköisesti lisää buddhalaisuuden näkökulmia on tulossa. 

Kaikki asiat joista nautin, ovat pian vain muistoja, aivan kuin kokemukseni unessa. Mikään mikä on mennyttä, ei tule takaisin.
Shantideva

Me luomme pysyvyyden harhan, koska koetamme suojella itseämme pysymättömyyden ja kuoleman ikäviltä tosiasioilta. Tämä johtaa väärään uskomukseen, jonka mukaan asiat tai ihmiset voivat tuoda meille onnen. Arvokkaimmatkin asiat ja esineet kuitenkin rapistuvat, menevät rikki tai joutuvat hukkaan. Ystävät muuttavat muualle, eivät ole enää kiinnostuneita pitämään yhteyttä, tai kuolevat. Jokainen meistä tietää myös itse kuolevansa. Silti oletamme yleensä elävämme vanhoiksi. Koetamme sitkeästi piiloutua pysymättömyyden ja kuoleman todellisuudelta, vaikka kaikki ympärillämme todistaa muuta. 
Buddha totesi kerran, että samoin kuin norsun jalanjäljet ovat eläinten jalanjäljistä suurimmat, samoin pysymättömyyden meditaatio ja meditaatioista voimakkain. Ei ole vaikeaa nähdä pysymättömyyttä mätänevässä omenassa, särkyneessä maljakossa tai revenneessä vaatteessa. Tällä tavalla pysymättömyyden voi todentaa oman kokemuksensa kautta. Ihmiset ympärillä harmaantuvat ja muuttuvat ryppyisiksi, koska he yksinkertaisesti vanhenevat. Tämä todistaa kiistämättömästi pysymättömyydestä. Kun meditoi pysymättömyyttä, muuttumattomuuden harha hälvenee pois, ja tapahtuu herääminen elämän katoavaiseen olemukseen.
Pysymättömyyden oivaltaminen on hyvin syvältä viiltävä kokemus. Se on vakavamielistä vastakaikua olemassaolon lyhytaikaisuudelle. Se kehottaa pitämään arvossa sitä, mitä on tässä ja nyt, koska hetken päästä kaikki voi olla poissa. Samalla tavalla kuoleman tiedostaminen saa paradoksaalisesti arvostamaan elämää entistä enemmän ja elämään jokaisen hetken mielekkäästi. 
Kun pohtii elämän haurautta - sitä tosiasiaa, että olemassaolo on riippuvainen seuraavasta hengityksestä, seuraavasta sydämenlyönnistä - voi oivaltaa, kuinka arvokasta on seurata buddhalaisuuden kaltaista henkistä polkua. Varmaa on, että kuolema kohtaa meitä kaikkia. Se, miten ja milloin kukin meistä kuolee, on epävarmaa. Omaisuudesta, ystävistä tai perheenjäsenistä ei ole apua kuoleman hetkellä. Kaikki meidän hienot kokemuksemme ja laajat tietomme ovat silloin mennyttä eivätkä enää palaa. 
Ainoa asia, josta on hyötyä kuoleman lähestyessä, on meditoimalla ja heräämisen polkua seuraamalla kehittynyt tyyni mieli. Siksi juuri nyt on oikea aika kuunnella Buddhan opetusta ja ryhtyä elämään tarkkaavaista, henkistä elämää. Tätä kautta on mahdollisuus kohdata kuolema rauhallisesti. Näin voimme parhaiten arvostaa tätä kallisarvoista ihmiselämää, kun meillä vielä on se. 

12.10.17

J. Krishnamurti kuolemasta...

J. Krishnamurti: Ajattelun tuolla puolen. Koonnut Mary Lutyens. WSOY 1973.
Olen ollut tietoinen Krishnamurtista teosofian kautta nuoruudestani asti, mutta hänen omista opetuksistaan olen kiinnostunut vasta myöhemmällä iällä ja minulla on ollut niistä vain jonkinlainen yleiskäsitys lähinnä muiden kirjoittajien viittausten kautta. Nyt kun ylipäänsä pitkästä aikaa tartuin kirjaan, valitsin omasta hyllystäni tämän joskus käsiini sattumoisin päätyneen pokkarin. Tämä on hyvin puhutteleva tekstinpätkä: parikymmentä vuotta "tein kuolemaa" enemmän kuin elin, kuten kerron blogin esipuheessa yllä - en tosin myönnä pelänneeni sitä; minulla oli hyvin yksityiskohtaiset käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ennen kaikkea Pekka Ervastin ja Rudolf Steinerin opetusten kautta. Tänä päivänä sillä ei ole mitään väliä: olen lakannut kuolemasta. 😁 - Marko

Tarkastelkaamme esimerkiksi kuolemakysymystä. Useimmille ihmisille se on valtava ongelma. Tunnethan kuoleman; joka päivä se vaeltaa vierelläsi. Onko mahdollista kohdata se niin täydesti, ettei siitä tule minkäänlaista ongelmaa? Voidaksesi kohdata sen tuolla tavoin on kaikkien kuolemaa koskevien uskomustesi, toivosi ja pelkosi päätyttävä. Muutoin lähestyt tätä ihmeellistä ilmiötä päätelmin, kuvitelmin, olet ennakolta huolissasi ja siksi lähestymisesi on aikaan sidottua. 
Aika on tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen etäisyys. Siis sinä, tarkkailija, pelkäät tuota kuolemaksi sanotun tuntemattoman kohtaamista. Et tiedä mitä kuoleminen on. Sinulla on kaikenlaisia kuolemaan liittyviä toivoja ja teorioita; uskot jälleensyntymiseen tai ylösnousemukseen tai johonkin ajattomaan henkiseen olentoon, jota sanotaan sieluksi, atmaniksi tai joksikin muuksi. Mutta oletko itse saanut selville sielun olemassaolon vai onko kysymys omaksumastasi perimätiedosta? Onko olemassa jotakin ikuisesti pysyvää, jatkuvaa, ajatuksen tuolla puolen olevaa? Jos sitä voidaan ajatella, se kuuluu ajatuksen alueelle eikä siis voi olla pysyvää. Ajatuksen alueella ei ole mitään ikuisesti pysyvää. On äärettömän tärkeätä oivaltaa, ettei mikään ole pysyvää, koska vain silloin vapaudut, vain silloin kykenet katsomaan, ja juuri siihen sisältyy suurta iloa.
Et voi pelätä tuntematonta, koska et tiedä mitä tuo tuntematon on, eikä sinulla siis ole mitään pelättävää. Kuolema on sana, ja juuri tuo sana, mielikuva, luo pelon. Voitko siis luopua mielikuvastasi ja katsoa kuolemaa? Niin kauan kuin sinulla on tuo mielikuva josta ajatus kumpuaa, ajatus luo aina väistämättömästi pelkoa. Sitten joko selität järkiperäisesti kuolemanpelkosi ja asennoidut vastustamaan tuota väistämätöntä tai keksit lukemattomia uskomuksia suojellaksesi itseäsi kuolemanpelolta. Niinpä itsesi ja pelonkohteesi välillä on kuilu. Tuossa ajallisessa ja paikallisessa välimatkassa on väistämättömästi ristiriitaa, joka ilmenee pelkona, huolena ja itsesäälinä. Kuolemanpelon synnyttänyt ajatus sanoo: "Lykätkäämme asia tuonnemmaksi, välttäkäämme sitä, pitäkäämme se mahdollisimman etäällä, älkäämme ajatelko kuolemaa" - mutta sinä ajattelet sitä. Kun sanot, ettet halua ajatella sitä, olet jo miettinyt, millä tavoin voisit sitä välttää. Pelkäät kuolemaa, koska olet lykännyt sen tuonnemmaksi.
Olemme erottaneet elämisen kuolemisesta, ja välimatka elämisestä kuolemiseen on pelkoa. Tuo välimatka, tuo aika, on pelon luoma. Eläminen on jokapäiväistä piinaa, päivittäistä loukkaantumista, surua ja hämmennystä; joskus sattumalta ikkuna avautuu lumotulle merelle. Tällaista sanomme elämiseksi ja pelkäämme kuolemista, joka on tämän kurjuuden päättymistä. Mieluummin takerrumme tunnettuun kuin kohtaamme avoimesti tuntemattoman. Tuota tunnettua ovat asuntomme, huonekalumme, perheemme, luonteemme, työmme, tietomme, maineemme, kaikki jumalamme, yksinäisyytemme - tuo vähäpätöisyys, joka lakkaamatta kiertää omissa ympyröissään, katkeroituneen olemassaolonsa kuvioissa.
Ajattelemme että eläminen on aina nykyisyyttä ja kuoleminen jotakin sellaista mikä odottaa meitä kaukana tulevaisuudessa. Mutta emme ole milloinkaan kysyneet, onko tämä jokapäiväinen kamppailu ylimalkaan lainkaan elämistä. Haluamme tietää totuuden jälleensyntymisestä, haluamme todisteen sielun kuolemattomuudesta, kuuntelemme selvänäkijöiden vakuutuksia ja psykologien selityksiä, mutta emme koskaan - milloinkaan - kysy miten voisimme elää, elää joka päivä riemumielin, haltioituneina, täynnä kauneutta. Olemme hyväksyneet elämän sellaisena kuin se on, täynnä tuskaa ja epätoivoa, ja tottuneet siihen, ja kuolemaa pidämme jonakin sellaisena mitä on huolellisesti kartettava. Mutta kuolema on hämmästyttävän samanlaista kuin elämä, jos vain osaamme elää. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Emme voi elää, ellemme kuole joka hetki - psykologisesti. Tämä ei ole mikään älyllinen paradoksi. Voidaksemme elää joka päivä täysipainoisesti, kokonaisesti, ikään kuin edessämme olisi uusi ihanuus, meidän on kuoltava kaikelle eiliselle. Muutoin elämme konemaisesti, ja konemaisina meidän on mahdotonta tuntea mitä rakkaus on tai mitä vapaus on.
Useimmat ihmiset pelkäävät kuolemista, koska eivät tiedä mitä eläminen merkitsee. Emme osaa elää, ja niinpä emme osaa myöskään kuolla. Niin kauan kuin pelkäämme elämää, pelkäämme kuolemaa. Sellainen ihminen, joka ei pelkää elämää, ei pelkää täydellistä epävarmuudentilaa, sillä hän ymmärtää, ettei ole mitään sisäistä, psykologista varmuutta. Kun ei ole varmuutta, on vain loputonta liikettä, ja silloin elämä ja kuolema ovat samaa. Sellainen ihminen, joka elää vailla ristiriitoja, kauneuden ja rakkauden parissa, ei pelkää kuolemaa, koska rakastaminen on kuolemista. 
Jos kuolet kaikelle tuntemallesi, perheellesi, muistoillesi, kaikille tunne-elämyksillesi, silloin kuolema on puhdistava, elvyttävä prosessi. Silloin kuolema tuo mukanaan viattomuuden, ja vain viattomat ovat dynaamisia, tunnevoimaisia, eivät ne jotka uskovat tai haluavat saada selville mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Voidaksesi oivaltaa tosiasiallisesti mitä tapahtuu kun kuolet sinun on kuoltava. Tämä ei ole pilaa. Sinun on kuoltava - ei fyysisesti vaan psykologisesti, sisäisesti. Sinun on kuoltava kaikelle sille mitä olet vaalinut ja sille mikä on katkeroittanut mielesi. Jos olet joskus kuollut jollekin pienelle tai suurelle mielihyvälle, kuollut aivan luonnollisesti, pakottamatta ja perustelematta, silloin tiedät mitä kuoleminen merkitsee. Kuolemassa mieli on täysin vapautunut omasta itsestään, päivittäisestä kaipuustaan, mielihyväntunteistaan ja tuskistaan. Kuolema on uudistumista, muuttumista, johon ei sisälly lainkaan ajatustoimintaa, sillä ajatus on entistä. Kuolemisessa on jotakin aivan uutta. Vapautuminen tunnetusta on kuolemaa, ja silloin elät.

13.12.16

MUUTOSTEN AIKA


 "Kiitos ja hyvästi!"

Päivitetty 3.3.2018
Blogissani Resurget Sol Fugiens kerron omasta henkisestä tiestäni, ja siihen suuresti liittyy myös
tämä kirjoitus, joka kuitenkin paremmin sopii tänne.

Marraskuussa 2015 avopuolisoni, jonka kanssa elin lähes 19 vuotta, menehtyi äkillisesti
sairaskohtaukseen. Varhain perjantai-aamuna olin lähdössä silloiseen työssäoppimispaikkaani.
Nukuimme eri huoneissa, koska hänellä oli univaikeuksia ja minun piti nousta aikaisin. Juuri kun
olin jo lähdössä ovesta, tulin yhtäkkiä tietoiseksi aavemaisesta hiljaisuudesta. Puolisollani oli
keinoläppä sydämessä ja se tikitti hyvin kuuluvasti. Jälkeenpäin ymmärsin että juuri sen äänen
puuttuminen oli asia johon kiinnitin huomioni. Löysin hänet makaamasta mahallaan lattialla sängyn
vieressä; olin juuri suorittanut ensiapukurssin ja yritin kääntää hänet, mutta hän oli liian painava.
Soitin 112:een. Ambulanssi tuli, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Poliisit tulivat, kuten aina kun joku
kuolee kotona, ja sitten ruumisauto. Soitin esimiehelleni ja opettajalleni, ja hain sairaslomaa.
Seuraavana päivänä oloni oli niin ahdistunut että menin ensiapuun, ja sainkin hyvin apua. Sain
lääkkeitä ahdistukseen ja nukahtamiseen (sinänsä tragikoomista, että olisin voinut päättää päiväni
pillereillä jos olisin halunnut), ja ennen kaikkea sain seuraavalle viikolle ajan debriefingiin
akuuttipsykiatrian polille. Jo välittömästi siellä käymäni keskustelun jälkeen ensimmäistä kertaa ajattelin että ehkä oli hyvä että puolisoni pääsi pois, koska hänen elämänsä oli niin vaikeaa, ja ehkä
minulla vielä on elämää edessäni. Sairaanhoitaja jonka tapasin, sanoi että minullahan on asiat hyvin
koska minulla oli ihmisiä joille puhua. Koin tarpeelliseksi puhua eri ihmisten kanssa vaikka samatkin asiat.

Heräsin äkillisesti todellisuuteen että se mihin suuntaan elämänkatsomukseni oli kehittynyt, ei
kantanut minua lainkaan tässä uudessa tilanteessa. Uskoni oli saattanut horjua, mutta ilman toivoa
en voisi elää! Oli kuin kuoreni olisi murtunut: minusta oli tullut hyvin sisäänpäinkääntynyt ja
katkera ihminen, ja pettymys ihmisiin oli muuttunut pettymykseksi itse Jumalaan. Nyt aloin avautua
ja uskoni ihmisiin palasi – olen kiitollinen niille muutamille, jotka antoivat minulle aikaansa! Jopa
yksinkertainen lause ”otan osaa”, jota ennen pidin tyhjänä hokemana, tuntui nyt merkitykselliseltä;
mitä muutakaan voisi sanoa – mitkään taikasanat eivät muuttaisi mitään! Isäni kuollessa vuosia
aikaisemmin – siitä kerron tämän blogin vanhimmassa kirjoituksessa – havainnoin ylimielisesti
sukulaisia jotka kyynelehtivät hautajaisissa ja sanoivat että ”nyt hän on paremmassa paikassa”;
minusta näytti etteivät he itsekään olleet sisäistäneet sanojaan, ja olin ylpeä siitä että säilytin
tyyneyteni. Mutta me emme olleetkaan läheisiä isäni kanssa. Kuinka naivi sitä voikaan olla kunnes
elämä opettaa! Luulin olevani täysin sinut kuoleman kanssa, mutta nyt löysin itseni
käsittämättömän mysteerin edestä. Käsittämätöntä, että ihminen joka on ollut vierelläsi lähes 19 vuotta, eräänä päivänä vain yhtä-äkkiä katoaa maan päältä. Mutta yhä vähemmän kuolemaa on syytä pelätä kun niin moni läheinen on mennyt rajan taakse, mukaan lukien rakkaat kissat. Jokaisen on hyvä muistaa miten hauras ihmiselämä on: jos haluat sanoa läheisellesi miten paljon häntä arvostat, älä jätä sitä huomiseen. Älä pidä mitään itsestään selvyytenä.

Kahteen viikkoon en syönyt juuri mitään, ja senkin jälkeen hyvin vähän ennen kuin ruokahaluni
palasi; parissa kuukaudessa menetin noin kymmenen kiloa. Kahteen kuukauteen en kyennyt
nukkumaan ilman lääkkeitä. Saatoin purskahtaa itkuun kesken hampaiden harjauksen. En katsellut
tallentamiani tv-ohjelmia, vaan ainoastaan sillä hetkellä lähetettäviä ja pelkästään suomenkielisiä;
se antoi jonkinlaisen tunteen etten ollut yksin. Yksinäisyys ja hiljaisuus jotka olin kokenut aina voimavarana, tuntuivat nyt painostavilta. Elin muistoissani; minne tahansa meninkin, kaikki
muistutti hänestä. Halusin muistaa hänet parhaimmillaan, ja ne hyvät muistot tuntuivat kovin
kaukaisilta; aivan kuin olisin menettänyt hänet jo kauan sitten ja jokin olisi kuollut jo aiemmin.
Samalla aika tuntui suhteelliselta: kun kaksi viikkoa oli kulunut, se oli kuin ikuisuus – ja hautajaisiin oli vielä kaksi viikkoa. Kun iltaisin join teetä ja katsoin televisiota, ihmettelin koska elämä alkaa tuntua ”normaalilta”; tein niin kuin yleensä aina minä tahansa iltana, mutta silti kaikki oli toisin... ja toisaalta melkein liian normaalia...
Kävin katsomassa taloja joissa olimme vuosien varrella asuneet. Tein lähes kaiken mitä tein ajatellen, että ”tuosta hän olisi pitänyt”. Tein kävelylenkkejä lähimetsään ja läheiselle hautausmaalle; hautausmaista olen aina pitänyt – niillä on rauhoittava vaikutus minuun. Nukuin puolisoni lapsuuden nallensa kanssa, jolle puin hänen puseronsa. Aloin iltaisin puhua puolisolleni, ja luin hänelle (ja samalla toki kertauksena itselleni) Pekka Ervastin teosofisia kirjoja elämästä kuoleman jälkeen. Aloin myös jälleen rukoilla, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Löysin itsestäni jälleen sen mitä tunsin häntä kohtaan parhaina päivinämme; Rakkaus on suurempi kuolemaa – se on se mikä jää: se vain muuttaa muotoaan puhtaasti henkiseksi.
Ensimmäisten parin viikon aikana kotonamme muutaman kerran joitain esineitä putosi/kaatui, mitä
pidin merkkinä puolisoni läsnäolosta henkisessä olomuodossa; en kerro yksityiskohtia, mutta se
tuntui todellakin enemmän kuin sattumalta. Odotin häntä myös uniini, mutta muut kuin minä
näkivät ne merkityksellisimmät unet.
Katsoin vanhan videon, jolle puolisoni oli tallentunut, ja nauroin hänen huumorilleen siinä; se toi ilon mieleen.
Toki myös nykyaikaisesti eräs hänen kaverinsa perusti muistoryhmän Facebookiin, johon sitten
postasin paljon kuvia hänen elämänsä varrelta, ja koska olimme nimenneet toisemme
perintöyhteyshenkilöiksi Facebookissa, ilmoitin hänen kuolemastaan ja myöhemmin lähettämällä
skannatun kuolinilmoituksen sain muutettua hänen profiilinsa muistosivuksi.

Ennen puolisoni kuolemaa elämänkatsomukseni oli tullut huomattavan synkäksi ja pessimistiseksi,
minkä vasta jälkeenpäin selvästi pystyin näkemään. Vaikka olin kokenut melkoisia pettymyksiä
etenkin uskonnollisten ihmisten taholta, pääsyy lieni kuitenkin parisuhde. Olimme jo pitemmän
aikaa olleet lähinnä kuin kämppäkavereita. Puolisoni oli alkoholisti; se oli nähtävissä jo silloin kun
tutustuimme – tapasimmekin baarissa – mutta pitkään aikaan en vain halunnut nähdä sitä. Ja se
paheni vuosien vieriessä, varsinkin sen jälkeen kun hänelle tehtiin kaksi isoa leikkausta. Hän
masentui ja alkoi myös lihoa. Muistan viimeisinä aikoina olleeni usein hänelle vihainen, enemmän
kuin mitään muuta. En itsekään ollut varmasti osaton, vaan otin ehkä etäisyyttä ja käperryin liiaksi itseeni. Tilanne ei voinut jatkua loputtomiin sellaisena, mutta ei sen olisi suonut päättyvän näin. Viimeisinä kuukausina hän huomautti etten ollut aikoihin sanonut rakastavani häntä; jäin sanattomaksi, enkä enää sanonut sitä koskaan hänen eläessään. On helppo sanoa että joskus olisi parasta vain erota. Kyllähän se mielessä kävi usein, mutta pelkäsin että hän romahtaisi täysin, joten uhrasin oman onneni hänen tähtensä. Loppuun asti hän halusi pitää kiinni illuusiosta että meillä menee hyvin: minä olin se ainut asia johon hän saattoi luottaa. Itsekin yritin valehdella itselleni ja rationalisoida ”rakkauden”. Hän itse eli paljon vanhojen hyvien aikojen muistoissa; aina kun hänellä oli kavereita kylässä, kuulin ne samat vanhat jutut yhä uudelleen. Kuten tuttu ev.lut. pappi, jonka kanssa myös puhuin, totesi: minun pitää hyväksyä ristiriitaisuus, valo ja varjo, että puolisossani oli myö puolia joista en pitänyt, eikä se vähennä hyvän arvoa; hän oli kokonainen ihminen.

 Nyt tuntui kuin puolisoni olisi vetänyt minua takaisin VALOON. Yhtäkkiä vuosia jatkunut musta kauteni, jolloin käytin ainoastaan mustia vaatteita, lakkasi, ja aloin käyttää värejä: se oli minun tapani kunnioittaa puolisoani – ei pukeutua surun väriin, vaan nousta pois synkkyydestä myös ulkoisesti. Myös kuolemassa on sekä valoa että varjoa, aivan kuten elämässä. Suru on pohjimmiltaan itsekästä, omaa menetystämmehän me suremme. Ei kuolema ole paha asia kuolleelle itselleen – kaikki kuolevat, ja monet paljon nuorempina ja traagisemmin.
Oli luontevaa kääntyä taas Kristiyhteisön puoleen, jonka löysimme yhdessä sinä vuonna kun tapasimme. Vain minusta tuli sittemmin jäsen, mutta puolisoni oli se joka loppuun asti koki sen omakseen vaikka itse olin ottanut etäisyyttä. Hän ei koskaan välittänyt uskonnollisista opeista eikä edes lukenut mitään henkistä kirjallisuutta; hänellä oli oma syvä henkisyytensä ja hän oli luonnostaan korkeasti moraalinen ihminen ja sydämen kristitty, mitä minä vain yritin olla, melko huonolla menestyksellä.
Onneksi puolisoni isä oli ymmärtäväinen ja itse asiassa tämän myötä meistä tuli läheisempiä kuin
ennen; emme olleet rekisteröineet parisuhdettamme puolisoni kanssa, joten lain edessä olimme
vieraita toisillemme. Toisaalta olin helpottunut että vältyin kaikelta byrokratialta. Hänet siunattiin
hautaan Kristiyhteisön menoin, vakaumuksensa mukaisesti. Ensimmäinen osa hautausrituaalista
suoritettiin kolme päivää kuoleman jälkeen sairaalan kappelissa, ruumiin ollessa esillä kasvot paljaina. Vain minä ja hänen isänsä olimme läsnä papin ja avustajan lisäksi. Totta kai itkin
nähdessäni hänet, mutta rituaalin sanojen myötä rauhoituin. Uskonnollisilla menoilla on todellakin
arvonsa elämän kriiseissä, voin vakuuttaa! 
Suutelin puolisoni kylmää otsaa, ja jäätyäni hetkeksi yksin leikkasin suortuvan hänen hiuksistaan, jonkinlaiseksi ”pyhäinjäännökseksi” kai.
Sain päättää värssyn kuolinilmoitukseen – jossa minut mainittiin ensimmäisenä ja ainoana nimeltä –
ja päätin hautajaisten musiikin. Saatoin häntä yksin kun hautaustoimisto siirsti hänen ruumiinsa
sairaalasta hautausmaan kappeliin. Hautajaispäivänä sovin myös kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa suruliputuksesta. Jokainen askel tällä matkalla oli tärkeä; se antoi tunteen että elän mukana ja saatan puolisoani hänen siirtymisessään toiselle tasolle. Hautajaiset olivat joulukuussa, ja moni kehui niitä kauniiksi – ylösnostaviksi pikemmin kuin maahan jättäviksi, toisin kuin luterilaiset hautajaiset. Saattoväkeä ei ollut paljon. Puolisoni oli sosiaalinen seuramies, mutta niin moni kaverisuhde oli hyvin pinnallinen; tässä nähtiin miten harvoja tosi ystäviä hänellä oli. Toisaalta monesta ihmisestä jotka olin tuntenut ainoastaan puolisoni kautta, tuli esiin uusia sydämellisiä puolia.
Hautajaisten jälkeen seurasi vielä uurnan lasku: kannoin uurnan painaen sitä itkien lujasti rintaani
vasten kun kävelimme hänen isänsä ja äitinsä kanssa sukuhaudalle, johon laskin sen ja lapioin
ensimmäiset mullat, hänen isänsä loput. Sittemmin tapanani oli viikottain käydä haudalla, sytyttää
Havin lasilyhty, jollaista puolisoni olisi arvostanut, ja pari suitsuketikkua. Tietenkään hän ei ollut
haudassa, vain hänen maalliset jäännöksensä, mutta jälleen täytyy sanoa että tällaisia traditioita ei
ole syytä väheksyä – ne voivat olla tärkeitä kiinnekohtia jälkeen jääville. 

Sairaslomaa pidin vain viikon ja yhden päivän – kieltäydyin kun minulle tarjottiin lisää; oli terveellistä päästä pois kotoa ja tehdä jotain mielekästä mikä vei ajatukset muualle. Esimieskin tuli halaamaan minua, mikä oli hieno ele! Palatessani työhön en toki viitsinyt jokaiselle vastaantulijalle kertoa mitä on tapahtunut, ellei siihen tullut luontevaa tilaisuutta, vaikka minusta tuntui että koko maailman pitäisi tietää. Ihmiset pälättivät niitä näitä eikä kukaan tajunnut että maailma oli romahtanut. Minua alkoi ahdistaa ja teki mieli huutaa. Ikään kuin olisi pitänyt teeskennellä normaalia kun kaikki oli hullusti.
Pelkäsin etukäteen kahden viikon joululomaa, mutta päätin siitä huolimatta viettää pyhät yksin enkä äitini kanssa, joka asui samassa kaupungissa. Halusin jatkaa rauhassa joka iltaisia keskustelujani puolisoni kanssa ilman että joku kummastelee sitä; lisäksi joulun viettäminen äidin kanssa olisi tuntunut kuin taantumiselta varhaisempiin vuosiin kun asuin hänen luonaan. Se oli ensimmäinen yksin viettämäni joulu ikinä. Ja yllättävää kyllä, kaikesta huolimatta tunsin jouluna vahvasti minua ympäröivän hyvyyden, valon ja rakkauden ilmapiirin. Se sai minutkin haluamaan olla sen arvoinen.  Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni ystävän mukana kauneimmissa joululauluissa. Jouluyönä sain kyydin Kristiyhteisön jumalanpalvelukseen, joka niin monia vuosia oli ollut meille merkityksellinen osa yhteistä joulun viettoa, paitsi aivan viimeisinä vuosina kun puolisoni ei enää jaksanut lähteä kirkkoon, enkä minäkään sitten mennyt yksin.
Heti ensimmäisenä ovella tapasin ihmisen, joka muutama vuosi aiemmin oli aiheuttanut minulle
suurta mielipahaa mikä sai minut vähitellen erkaantumaan kirkosta. Nyt sain tuntea ettei sillä
todellakaan ole väliä, se on kaikki mennyttä. Siksi en mene yksityiskohtiin; julkaisin asiasta pitkän
ja perusteellisen blogikirjoituksen silloin, mutta nyt poistin sen. Kun on kysymys elämää
suuremmista asioista, pienten ihmisten pikkumainen eripura paljastaa mitättömyytensä. Kuolema
kirkastaa olennaisen. Myöhemmin olin läsnä saman ihmisen pitäessä esitelmän, jossa sivusi omaa henkistä tietään, ja oivalsin että meillä on ehkä enemmän yhteistä kuin olin aavistanutkaan.
Aloin taas käydä kirkossa säännöllisesti. Kristiyhteisön jumalanpalveluksessa – Ihmisen vihkitoimituksessa - rukoillaan aina myös vainajien puolesta, ”rukouksemme yhtyköön kaikkiin niihin, jotka Kristusta itsessään elvyttäen menivät edellämme. Heidän suojaava voimansa
säteilköön meille”, ja heidän uskotaan myös osallistuvan. Tuttujen seurakuntalaisten osanotto
lämmitti mieltä, samoin kuin se miten sydämellisesti minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin. 

Kristiyhteisön uusi kirkkotila Tampereella vihittiin käyttöön alkuvuodesta 2016, ja mm. minä pidin
puheen joka kuulemma sai ihmiset itkemään, ja lahjoitin seurakunnalle hopeisen soittokellon jonka
puolisoni pappa oli aikoinaan tuonut Amerikasta. Tästä lähtien sen soitto avaisi jokaisen jumalanpalveluksen. Hopeakellolla oli historia, kuten minulla ja puolisollani, samoin seurakunnalla ja uusilla tiloilla, mutta nyt myös uusia alkuja.
Hautausrituaalin kolmantena ja viimeisenä vaiheena oleva muistojumalanpalvelus eli Vainajan
vihkitoimitus suoritettiin helmikuussa. Paikalla oli vain muutama, mutta muutama joka välitti.
Koskaan en ole ollut niin tietoinen ja läsnä. Se ei ollut enää surullista, mutta loppurukous vainajan puolesta oli niin kaunis, että toi kyyneleet silmiin. Pappi sanoi jälkeenpäin hyvin osuvasti että puolisoni ei enää kyennyt kehittymään tällä tasolla, joten hänen oli siirryttävä toiselle puolelle jatkamaan matkaansa; samalla hän vapautti minut kulkemaan omaa polkuani maan päällä. Jo vuoden 2014 alusta olin alkanut ottaa askeleita eteenpäin omalla tielläni; työllistyin vuodeksi, pian sen jälkeen sain kesäsijaisuuden, ja heti sen perään hain ja pääsin ammatilliseen koulutukseen. Puolisoni sen sijaan oli jämähtänyt paikoilleen elämässään ja tavallaan oli myös painolastina minulle.
Vuoden vaihdetta olin viettänyt tyypilliseen tapaani rituaalilla, jossa pohdin kaikkia tehtyjä tai
tekemättä jätettyjä asioita vuoden aikana joita kaduin ja päästin niistä irti. Koko kolmentoista
kohdan lista koski puolisoani. Äkillisessä kuolemassa on se keskeneräisyyden tuntu; jäät miettimään mitä olisit vielä voinut sanoa, mitä tehdä toisin tai paremmin...
Pidin itseni kiireisenä käytännön asioiden parissa, mm. kävin läpi ja möin tai annoin pois ylimääräisiä tavaroita. Karsin ronskilla kädellä huonekaluja ja tavaroita, joita puolisoni oli hamstrannut. Minua se tavarapaljous oli ajoittain ahdistanut.
Tammikuun puolivälissä muutin yhteisestä kolmiostamme uuteen pienempään asuntoon.
Nyt tunsin olevani vapaa – se on pakko todeta – oman itsenäisen elämäni
alussa, joka oli nuorempana jäänyt vähiin. Rakensin kuitenkin muistoalttarin lipaston päälle. Oli outoa että ei enää ollut ”meitä”; sain/voin/minun piti ajatella vain itseäni. Sallin itselleni myös
pienen hemmottelun. Stockmannilta tuolloin ostamani kuohuviinipullon suljin symboloi hyvin tätä asennetta.
Tammikuussa kävin ensimmäisen ja ainoan kerran nuorten leskien vertaistukiryhmässä koska olin
sen aiemmin luvannut itselleni, mutta en kokenut tarvitsevani sitä enempää. Sen sijaan aloin kyllä
käydä vuosien tauoan jälkeen Setan hengellisessä ryhmässä, josta tuli minulle tärkeä. Paradoksaalisesti puolisoni pelkäsi kuolemaa, mutta ei pitänyt huolta itsestään. Itsekin olin
laiminlyönyt esim. hammaslääkärissä käyntiä vuosikaudet, nyt sain kipinän pistää hampaani
kuntoon.

Tunsin olevani valmis tapailemaan miehiä, minkä myös kerroin Facebookissa, ja tarjontaa kyllä
riitti netissä. Jonkun mielestä se voi olla liian aikaista, ja itsekin välillä mietin olenko ”normaali”,
mutta suru on aina yksilöllistä. Juttelimme joskus kuolemasta, ja puolisoni arveli aina että minä
selviän paremmin jos hän menee ensin. Uskon, että minulla on hänen siunauksensa; hän haluaisi minun vain olevan onnellinen. 
Uutta suhdetta en ollut hakemassa, mutta ennen kuinmikään ehti johtaa mihinkään, sain enemmän kuin tilasin. Facebook-kaveri muutaman vuoden ajalta lähetti minulle viestin. Vaihdoimme puhelinnumeroita, ja pian aloimme soitella joka ilta – tunti, puolitoista, joskus enemmänkin. Välillämme oli sata kilometriä. Näin meni helmi-maaliskuu.
Ihastus iski nopeasti, enkä enää edes halunnut tavata muita miehiä. Oli hyvä että tutustuimme
vähitellen toistemme persoonaan ennen kuin näimme kasvotusten. Jo noiden kahden kuukauden
aikana aloimme käyttää sanaa ”Rakkaus”, enkä totisesti käytä sitä kovin kevyesti. Puolisoni kanssa
kesti kuukausia ennen kuin sanoin sen, mutta meidän suhteemme olikin jo alussa hyvin myrskyinen
johtuen omista ristiriidoistani siihen aikaan. Nyt olen kypsynyt ja nähnyt elämää. Myös uusi
rakkaani on hyvin kypsä esim. sen suhteen mitä hän parisuhteelta odottaa; edes ikäiseni
homomiehet eivät aina näytä sitä olevan. Niin... meillä on ikäeroa 21 vuotta. En ole koskaan ollut
niitä miehiä, jotka etsivät nuorempia; se vain tapahtui odottamatta. 

Tapasimme ensi kertaa huhtikuun alussa kun matkustin hänen luokseen, ja siitä lähtien vietimme
kaikki viikonloput yhdessä, yleensä hänen luonaan, joskus minun – välillä pitempäänkin,
enimmillään kaksi viikkoa. Siitä syystä en enää ehtinyt kirkkoon sunnuntaisin, en enää käynyt
viikottain haudalla, ja jo varhaisessa vaiheessa lopetin joka iltaisen jutteluni puolisolleni; oli aika
päästää irti ja sanoa hyvästi - puhuinhan nyt elävän ihmisen kanssa – ja samalla jäi taas myös
rukoilu, ainakin sillä erää. Muistoalttarin purin ennen kuin rakkaani ensimmäisen kerran tuli kotiini;
kaikki on nyt yhdessä pahvilaatikossa. Kesäkuussa menimme kihloihin; edesmenneen puolisoni
kanssa siihenkin päästiin vasta kahden vuoden kuluttua. Olen vähitellen huomannut miten monia samoja persoonallisuuden piirteitä edesmenneellä puolisollani ja uudella rakkaallani on: kiinnostuksen kohteita, musiikkimaku, huumorintaju, arvoja... jopa samankaltaisia kohtalon yhteyksiä; molemmat jopa opiskelivat samassa oppilaitoksessa samaa alaa. Ehkä minulla on tietty ”tyyppi”, johon tunnen vetoa, mutta se ei ole mitään ulkoista – ulkoisesti he ovat vastakohtia.

Toukokuun lopussa valmistuin ammattiin, kesäkuussa aloitin autokoulun – mitä en ikinä ennen ollut
ajatellutkaan! Puhuimme siitä että muuttaisin rakkaani kotikaupunkiin, jota aloin valmistella
samalla kun kävin kesätöissä. Syksyn tullen se toteutui. Pian sen jälkeen sain ajokorttini ja hankin
auton. Ennen muuttoa hautasin neljän rakkaan edesmenneen kissan tuhkat - viimeisen uurnan saimme kotiin vasta edellisenä päivänä ennen puolisoni kuolemaa - metsään järven rannalle, jossa kihlauduimme edesmenneen puolisoni kanssa – ja samalla hautasin hiuskiuhkuran, jonka olin leikannut häneltä muistoksi.
Tämä on ollut suurten muutosten vuosi: itse asiassa koskaan elämäni ei ole lyhyessä ajassa
muuttunut näin suuresti! Vuoden 2015 lopussa luin että ensimmäisen vuoden jälkeen suru helpottaa,
ja silloin se tuntui vaikealta uskoa, ja vuosi vaikutti niin toivottoman pitkältä ajalta. Aivan alussa ajattelin että miten monta vuotta vielä pitää elää ja miksi, kun ei ole enää ketään. Kukaan ei ole kotona odottamassa. Uuden vuoden aaton yönä 2015/2016 makasin valveilla miettien että entä jos joudun elämään loppuelämäni yksin...
Mutta millainen vuosi siitä tulikaan – kuka olisi arvannut!
Joskus ihmisen on hyvä hypätä tuntemattomaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä, ja voiko olla
parempaa syytä kuin rakkaus.

En ehkä ole enää niin lähellä Henkistä maailmaa kuin vuoden 2015 lopussa, kun verho tämän ja tuonpuoleisen välillä oli ohentunut, mutta nyt olen jalat maassa kuten tämän maan päällä vaeltaessaan ihmisen kuuluu olla. Ihmiselämä on niin lyhyt ja epävarma, että miksi tuhlata sitä sellaisten asioiden pohtimiseen joista et voi mitään tietää. Jos Jumala on Rakkaus ja Rakkaus on Jumalasta, eikö se riitä? Suuren osan elämääni olen suunnitellut omia hautajaisiani, hyvin yksityiskohtaisesti: siitä oli tulossa melkoinen show. Nyt kaikki turha on karissut pois, riittää että minutkin haudataan Kristiyhteisön menoin. Nyt minä haluan elää – nyt vasta olen alkanut elää! Kun nyt vuoden lopussa taas katson kulunutta vuotta, ei ole mitään kaduttavaa. Uuden vuoden yönä olen myös muutaman vuoden kirjannut ylös mm. tavoitteeni tulevalle vuodelle ja sulkenut sen sinetöityyn kuoreen, jonka avaan sitten vasta vuoden kuluttua. Pieniä ihmeitä on tapahtunut niin kauan kuin olen näin menetellyt – kutsukaamme sitä vaikka magiaksi: mitä ajattelet, toteutuu. Niin nytkin. Joku selitti, että Henkinen maailma jättää ihmisen vuoden vaihtuessa yksin: hän voi vapaasti muovata tulevaa kohtaloaan. En lainkaan muistanut mitä olen kirjoittanut 2015 vuoden lopussa, mutta eräs kohta nousi yli muiden: ”Olen avoin rakkaudelle...”
Muutaman kerran syksyn ja talven aikana näin samantyyppistä unta, jossa puolisoni yhtäkkiä palasi kotiin, ja iloisen jälleennäkemisen riemun sijasta mietin koko ajan että minun pitää kertoa hänelle uudesta suhteestani ja ettemme siksi enää voi olla yhdessä.

Kesäkuussa 2017 muutimme kihlattuni kanssa takaisin vanhaan kotikaupunkiini; minusta ei vain enää ollut pikku-kaupunkilaiseksi, vaikka maalta olen kotoisin, joten kihlattuni uhrautui tällä kertaa minun puolestani. 

11.10.15

HILJAINEN ATERIA - JUHLA KUOLLEIDEN KANSSA

Puhuminen kuolleille

Vaikka perinteisesti spiritismisessio on hyvä tapa kommunikoida niiden kanssa, jotka ovat astuneet henkimaailmaan, on täysin sopivaa puhua heille muinakin aikoina. Saatat astua huoneeseen ja yhtäkkiä muistaa jonkun jonka olet menettänyt, tai tuntea tuulahduksen tuttua tuoksua. Henkilökohtaisesti aina helmikuussa katselen syntymäpäiväkortteja ja mietin itsekseni kuinka hauska tuo tai tuo olisi isoisäni mielestä. Kerron hänelle niistä vaikka hän kuoli 2002. Et tarvitse hienoa tai muodollista rituaalia puhuaksesi kuolleille. He kuulevat sinua. 

Miksi Samhainin aikaan?

Miksi pitää hiljainen ateria Samhainina? Se tunnetaan perinteisesti yönä jolloin huntu meidän maailmamme ja henkimaailman välillä on hauraimmillaan. Se on yö jolloin tiedämme varmasti että kuolleet kuulevat puheemme, ja ehkä jopa vastaavat. Se on kuoleman ja ylösnousemuksen, uusien alkujen ja hellien jäähyväisten aika. 

Menu ja kattaus

Menuvalintasi riippuvat sinusta, mutta koska on Samhain, saatat haluta valmistaa perinteisiä sielukakkuja, kuten myös tarjota ruokia omenoiden, myöhäisen syksyn kasvisten ja saatavilla olevan riistan kera. 
Kata pöytään musta liina, mustat lautaset ja aterimet, mustat lautasliinat. Käytä kynttilöitä ainoana valon lähteenä - mustia jos mahdollista. 
Realistisesti ei kaikilla ole mustia astioita. Monissa traditioissa on täysin hyväksyttävää käyttää mustan ja valkoisen yhdistelmää, vaikka mustan pitäisi olla hallitseva väri.

Isännän/emännän velvollisuudet

Kun isännöit hiljaista ateriaa, selvästikin asian ydin on siinä että kukaan ei voi puhua - ja se tekee isännän työstä hyvin visaisen. Se tarkoittaa että sinulla on velvollisuus ennakoida jokaisen vieraan tarpeet ilman että he tiedottavat niistä suullisesti. Riippuen pöytäsi koosta, saatat haluta varmistaa että kummassakin päässä on oma suolansa, pippurinsa, voinsa jne. Niinikään tarkkaile vieraitasi siltä varalta että joku tarvitsee juomaa lisää, ylimääräisen haarukan pudonneen tilalle, tai lisää lautasliinoja. 

Hiljainen ateria

Joissain pakanatraditioissa on tullut suosituksi pitää hiljainen ateria kuolleiden kunniaksi. Tämän tradition alkuperästä on aika perusteellisesti väitelty - jotkut väittävät sen palautuvan muinaisiin kulttuureihin, toiset uskovat sen olevan suhteellisen uusi idea. Joka tapauksessa, monet ihmiset ympäri maailman harjoittavat sitä. 

Kun järjestät hiljaisen aterian, on muutamia suuntaviivoja seurattavaksi. Ensinnäkin, tee ateriointialueestasi pyhä, joko luomalla kehä, suitsuttamalla, tai jollain muulla metodilla. Sammuta puhelimet ja televisiot, eliminoiden ulkoiset häiriöt. 

Toiseksi, muista että tämä on juhlallinen ja hiljainen tilaisuus, ei karnevaali. Se on hiljaisuuden aika, kuten nimi meille muistuttaa. Saatat haluta jättää nuorimmat lapset seremonian ulkopuolelle. Pyydä jokaista aikuisvierasta tuomaan lappu aterialle. Lapun sisältö pidetään yksityisenä, ja sen pitäisi sisältää mitä he haluavat sanoa kuolleille ystävilleen tai omaisilleen. 

Kata pöydän ääreen paikka jokaiselle vieraalle, ja varaa pöydän pääty henkien paikaksi. Vaikka on mukava kattaa paikka jokaiselle yksilölle jota haluat kunnioittaa, joskus se ei vain ole mahdollista. Sen sijaan käytä tuikkuja henkikattaukseen edustamaan jokaista kuollutta. Verhoa henkituoli mustalla tai valkoisella kankaalla. 

Kukaan ei voi puhua siitä hetkestä alkaen kun he astuvat ruokailuhuoneeseen. Kunkin vieraan astuessa huoneeseen, hänen pitäisi pysähtyä hetkeksi henkituolin luona ja uhrata hiljainen rukous kuolleille. Kun kaikki ovat istuutuneet, liittäkää kätenne yhteen ja viettäkää hiljainen hetki siunataksenne ruuan. Isäntä tai emäntä, jonka pitäisi istua suoraan vastapäätä henkituolia, tarjoilee aterian vieraille ikäjärjestyksessä, vanhimmasta nuorimpaan. Kenenkään ei pitäisi syödä ennen kuin kaikille vieraille - henget mukaan lukien - on tarjoiltu. 

Kun kaikki ovat syöneet, jokaisen vieraan pitäisi ottaa esiin tuomansa lappu kuolleille. Mene pöydän päähän missä henki istuu, ja missä palaa kynttilä kuolleelle rakkaalle. Keskity lappuun ja sitten polta se liekissä (käsillä on hyvä olla lautanen tai pieni pata palaville paperin paloille) ja sitten palaa paikallesi. Kun jokaisella on ollut vuoronsa, liittäkää jälleen kätenne yhteen ja uhratkaa hiljainen rukous kuolleille. 

Kaikki poistuvat huoneesta hiljaisuudessa. Pysähtykää henkituolin luona matkalla ovelle ja sanokaa hyvästit vielä kerran. 

Katso myös:  




20.7.15

Kuoleva ihminen

Tiibetiläinen Kuolleidenkirja - Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa. Toim. Francesca Fremantle ja Chögyam Trungpa. WSOY 1979. 

 Näyttää siltä, että tiibetiläisessä kulttuurissa elävät ihmiset eivät koe kuolemaa erityisen kiusalliseksi tai vaikeaksi tilanteeksi, mutta täällä lännessä meistä on tavattoman vaikea suhtautua siihen luonnollisesti. Kukaan ei kerro meille lopullista totuutta. Se, ettei kukaan todella halua auttaa, tehdä mitään kuolevan mielentilan helpottamiseksi, merkitsee hirvittävää ihmisen hylkäämistä, perustavanlaatuista rakkauden kieltämistä.
On ilmeisen välttämätöntä kertoa kuolevalle, että hän kuolee - ellei hän ole koomassa tai kykenemätön kommunikoimaan. Saattaa tuntua vaikealta todella käytännössä ottaa sellaista askelta, mutta jos satumme olemaan kuolevan ystävä tai aviomies tai vaimo, silloin meille tarjoutuu paras mahdollinen tilaisuus todella kommunikoida ja luoda luottamusta. On ilahduttava tilanne, kun joku vihdoinkin todella välittää meistä, ei pelaa teeskentelypeliä, ei yritä miellyttää meitä kertomalla meille valheita, niin kuin koko elämämme ajan on tapahtunut. Tässä tapaamme lopullisen, äärimmäisen totuuden, perimmäisen luottamuksen, mikä on äärettömän kaunista. Meidän tulisi todellakin yrittää päästä siihen.
On hyvin tärkeää, että joku on todellisessa, aidossa yhteydessä kuolevaan ja kertoo hänelle, ettei kuolema tässä vaiheessa ole myytti, vaan jotakin todella tapahtuvaa. "Se tapahtuu todella, mutta me olemme sinun ystäviäsi, ja sen tähden me olemme tässä ja seuraamme sinun kuolemaasi. Me tiedämme, että sinä kuolet, ja sinä tiedät, että sinä kuolet, ja me todella kohtaamme toisemme tässä." Se on hienoin ja paras osoitus ystävyydestä ja kommunikaatiosta, se merkitsee kuolevalle valtaisan rikasta inspiraatiota. 
Meidän tulisi kyetä suhtautumaan oikealla tavalla hänen ruumiilliseen tilanteeseensa ja havaitsemaan hänen fyysisten aistitoimintojensa ja ymmärryksensä, kommunikaation tajun, kuulon, kasvojen ilmaisukyvyn ja muun sellaisen vähittäinen heikentyminen. Mutta on myös valtavan voimakastahtoisia ihmisiä, jotka kykenevät säilyttämään hymyn kasvoillaan aina viimeiseen minuuttiin asti ja jotka yrittävät karkottaa vanhuutensa ja vastustaa aistiensa heikentymistä - meidän tulisi tiedostaa myös tuollainen tilanne.
Pelkkä Bardo Thötrölin lukeminen ei vielä merkitse kovin paljon, tuskin enempää kuin että kuoleva tietää meidän suorittavan jonkinlaista seremoniaa hänen puolestaan. Meidän tulisi jollain lailla ymmärtää koko asia, niin ettemme vain lue suoraan kirjasta, vaan teemme tilanteesta keskustelun: "Sinä kuolet, sinä jätät ystäväsi ja perheesi. Sinulle rakas ympäristö ei enää kohta ympäröi sinua, sinä jätät meidät pian. Mutta samalla jokin jatkuu, sinun positiivinen suhteesi ystäviisi ja opetukseen jatkuu, joten ota kaiken perustaksi tuo jatkuvuus, jolla ei ole mitään tekemistä minän kanssa. Kun sinä kuolet, kohtaat kaikenlaisia traumaattisia kokemuksia, jätät ruumiisi ja kohtaat vanhat muistosi hallusinaatioiden hahmossa. Mitä hyvänsä näkyjä tai hallusinaatioita kohtaatkin, ole vain kosketuksissa siihen mitä tapahtuu äläkä yritä paeta. Pysy siinä missä olet ja säilytä vain kontakti siihen mitä on."
Näin toimiessamme ja kuolevan henkilön älyn ja tietoisuuden koko ajan heikentyessä hänessä samalla kehittyy herkempi tietoisuus ympäröivästä tunnelmasta. Sen tähden on todella tärkeää, että kykenemme antamaan lämpöä ja luomaan perusluottamusta siihen, että se, mitä kerromme hänelle, on totuus eikä vain jotakin, mitä meitä on neuvottu kertomaan hänelle.
Meidän tulisi osata selittää yksinkertaisesti heikkenemisprosessin eri vaiheet sen edetessä maasta veteen, vedestä tuleen jne., koko tuo ruumiin asteittainen heikentyminen, joka viimein päättyy kirkkauteen. Kyetäksemme saattamaan kuolevan kirkkauden tilaan meidän tulee olla kosketuksissa tiettyyn pohjaa luovaan perustaan, mikä on tuon henkilön kiinteys. "Ystäväsi tietävät, että sinä kuolet, mutta he eivät pelkää tuota ajatusta, he ovat todella täällä, he kertovat sinulle, että kuolet pian, eikä selkäsi takana tapahdu mitään epäilyttävää." On tärkeää, että olemme kokonaan läsnä, kun toinen ihminen kuolee. Sillä että pysymme kosketuksissa kuluvaan hetkeen, on valtaisa voima, koska juuri tässä vaiheessa ruumiin ja mielen välillä vallitsee eräänlainen epävarmuus. Ruumis ja aivojen toiminta heikkenevät, mutta me pysymme kosketuksissa tilanteeseen ja täten annamme sille jonkinlaisen kiinteän pohjan. Se miten yksilö suhtautuu näkyihin, joissa rauhalliset ja vihaiset jumaluudet näyttäytyvät, riippuu ilmeisesti hyvin paljon hänestä itsestään. Kirjan mukaan meidän tulisi yrittää kutsua kuolleen henkeä ja kertoa hänelle noista kuvista. Tämä on mahdollista, ellei jatkuvuus ole katkennut, mutta kun on kyse tavallisista ihmisistä, tämä jää paljolti arvailun varaan; mikään ei todista, ettemme ole kadottaneet kosketusta.
Kaiken ydin on se, että kun annat ohjeita kuolevalle, puhut itse asiassa itsellesi. Sinun vakaa tyyneytesi on osa kuolevaa ihmistä, joten jos sinä olet vakaa, niin se vetää bardotilassa olevaa henkilöä automaattisesti puoleensa. Toisin sanoen: pysy kosketuksissa kuolevaan, lahjoita hänelle hyvin terve ja kiinteä tilanne. Avautukaa yhtäaikaa toisillenne ja kehittäkää tilanteesta kahden mielen kohtaaminen.

Katso tässä blogissa myös:

 Surun jakaminen ja muuntaminen; Tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

 sekä kristillisestä näkökulmasta:

Rakkauden silta

Kuolevaa saattamassa

Sekä linkkilistan kategoria "uskonnot"; lisää Tiibetin buddhalaista näkökulmaa. 

22.4.15

TAO/ZEN

Kun Chuang Tzun vaimo kuoli, Hui Tzu meni ilmaisemaan osanottonsa. Hän tapasi lesken istumasta maassa, laulamasta jalat levällään suorassa kulmassa ja lyömästä tahtia kulhon laitaa vasten.
"Se, että olet elänyt vaimosi kanssa", Hui Tzu huudahti, "ja nähnyt vanhimman poikasi varttuvan mieheksi etkä silti vuodata kyyneltäkään puolisosi ruumiin ääressä, olisi jo kyllin paha asia. Mutta kun vielä rummutat kulhoa ja laulat - se menee taatusti jo liian pitkälle."
"Ei lainkaan", Chuang Tzu vastasi. "Kun vaimoni kuoli en voinut sille mitään, että hänen poismenonsa kosketti minua. Pian kuitenkin muistin että hän oli jo ollut olemassa aikaisemmassa olotilassa ennen syntymää, ilman muotoa tai edes sisäistä olemusta, ja että hänen tuossa rajattomassa tilassa ollessaan sisäinen olemus lisättiin henkeen. Tämä sisäinen olemus otti sitten muodon, ja seuraava vaihe oli syntymä. Nyt hän on uuden muutoksen johdosta kuollut, siirtyen vaiheesta toiseen, niin kuin kevät, kesä, syksy ja talvi seuraavat toisiaan. Hänen uinuessa näin iäisyyden helmassa minun ryhtymiseni itkemään ja vaikeroimaan merkitsisi samaa kuin, että julistaisin itseni tietämättömäksi näistä luonnonlaeista. Siksipä en siihen rupea."

Kun Chuang Tzu teki kuolemaa, hänen oppilaansa ilmoittivat haluavansa järjestää hänelle komeat hautajaiset. Chuang Tzu sanoi kuitenkin: "Taivas ja maa ovat ruumisarkkunani, aurinko, kuu ja tähdet ovat hautajaiskoristeinani ja koko luomakunta saattaa minut hautaan - eikö kaikki mitä hautauksessani tarvitaan ole mukavasti saatavilla?"
"Pelkäämme", oppilaat yrittivät todistella, "että haaskalintu syö mestarimme ruumiin." Tähän Chuang Tzu vastasi: "Maan päällä joudun haarahaukkojen ruuaksi, maan alla maamyyräsirkkojen. Miksi riistää leipä yhdeltä toisen ruokkimiseksi?" 

Kirjasta Zenin ilosanoma; WSOY 1976.

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:
(Mm. lemmikin hautajaiset, universalismi...)
Elämä. Ruumiin pilaantumisen estävä hengellinen etikka. Hautakirjoitus. Kaiverrusta kivessä. Osoittaa kuolemalla hankittujen hyveiden taannehtivan vaikutuksen.
(Ambrose Bierce: Laajennettu Saatanan sanakirja)