.

.

Tervehdys

En ole pyrkinyt esittämään mitään yhtenäistä maailmankuvaa, en ylipäänsä usko yhteen ainoaan oikeaan totuuteen; ainoastaan fundamentalistisen kristinuskon näkemyksistä ikuisine helvetteineen sanoudun irti täydellisesti.

Olin järjestänyt isäni hautajaiset, ollut kuusi vuotta vapaaehtoisena saattokodissa, ja lisäksi saattanut neljä rakasta kissaa viimeiselle matkalle, mutta mikään ei minua valmistanut siihen kun avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 19 vuotta, äkillisesti kuoli - en tiennyt kuoleman kohtaamisesta sitä ennen yhtään mitään!

Omia hautajaisiani olin suunnitellut parikymmentä vuotta, ja nyt kaikki turhat krumeluurit karisevat, sillä ei ole enää merkitystä. Läheisen kuolema riisuu ihmisen hyvin paljaaksi - on kuin kuoreni olisi murtunut. Koskaan en ole pelännyt kuolemaa niin vähän kuin nyt: niin paljon rakkaita on odottamassa!

- Marko

(Ars Moriendi = kuolemisen taide; keskiajalla mm. kirjallisuutta, jossa käsiteltiin a) kuolemisen merkitystä elämässä, b) kuolemisen kokemista, valmistautumista biologiseen kuolemaan ja kuolevasta huolehtimiseen.)

Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

12.10.17

J. Krishnamurti kuolemasta...

J. Krishnamurti: Ajattelun tuolla puolen. Koonnut Mary Lutyens. WSOY 1973.
Olen ollut tietoinen Krishnamurtista teosofian kautta nuoruudestani asti, mutta hänen omista opetuksistaan olen kiinnostunut vasta myöhemmällä iällä ja minulla on ollut niistä vain jonkinlainen yleiskäsitys lähinnä muiden kirjoittajien viittausten kautta. Nyt kun ylipäänsä pitkästä aikaa tartuin kirjaan, valitsin omasta hyllystäni tämän joskus käsiini sattumoisin päätyneen pokkarin. Tämä on hyvin puhutteleva tekstinpätkä: parikymmentä vuotta "tein kuolemaa" enemmän kuin elin, kuten kerron blogin esipuheessa yllä - en tosin myönnä pelänneeni sitä; minulla oli hyvin yksityiskohtaiset käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ennen kaikkea Pekka Ervastin ja Rudolf Steinerin opetusten kautta. Tänä päivänä sillä ei ole mitään väliä: olen lakannut kuolemasta. 😁 - Marko

Tarkastelkaamme esimerkiksi kuolemakysymystä. Useimmille ihmisille se on valtava ongelma. Tunnethan kuoleman; joka päivä se vaeltaa vierelläsi. Onko mahdollista kohdata se niin täydesti, ettei siitä tule minkäänlaista ongelmaa? Voidaksesi kohdata sen tuolla tavoin on kaikkien kuolemaa koskevien uskomustesi, toivosi ja pelkosi päätyttävä. Muutoin lähestyt tätä ihmeellistä ilmiötä päätelmin, kuvitelmin, olet ennakolta huolissasi ja siksi lähestymisesi on aikaan sidottua. 
Aika on tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen etäisyys. Siis sinä, tarkkailija, pelkäät tuota kuolemaksi sanotun tuntemattoman kohtaamista. Et tiedä mitä kuoleminen on. Sinulla on kaikenlaisia kuolemaan liittyviä toivoja ja teorioita; uskot jälleensyntymiseen tai ylösnousemukseen tai johonkin ajattomaan henkiseen olentoon, jota sanotaan sieluksi, atmaniksi tai joksikin muuksi. Mutta oletko itse saanut selville sielun olemassaolon vai onko kysymys omaksumastasi perimätiedosta? Onko olemassa jotakin ikuisesti pysyvää, jatkuvaa, ajatuksen tuolla puolen olevaa? Jos sitä voidaan ajatella, se kuuluu ajatuksen alueelle eikä siis voi olla pysyvää. Ajatuksen alueella ei ole mitään ikuisesti pysyvää. On äärettömän tärkeätä oivaltaa, ettei mikään ole pysyvää, koska vain silloin vapaudut, vain silloin kykenet katsomaan, ja juuri siihen sisältyy suurta iloa.
Et voi pelätä tuntematonta, koska et tiedä mitä tuo tuntematon on, eikä sinulla siis ole mitään pelättävää. Kuolema on sana, ja juuri tuo sana, mielikuva, luo pelon. Voitko siis luopua mielikuvastasi ja katsoa kuolemaa? Niin kauan kuin sinulla on tuo mielikuva josta ajatus kumpuaa, ajatus luo aina väistämättömästi pelkoa. Sitten joko selität järkiperäisesti kuolemanpelkosi ja asennoidut vastustamaan tuota väistämätöntä tai keksit lukemattomia uskomuksia suojellaksesi itseäsi kuolemanpelolta. Niinpä itsesi ja pelonkohteesi välillä on kuilu. Tuossa ajallisessa ja paikallisessa välimatkassa on väistämättömästi ristiriitaa, joka ilmenee pelkona, huolena ja itsesäälinä. Kuolemanpelon synnyttänyt ajatus sanoo: "Lykätkäämme asia tuonnemmaksi, välttäkäämme sitä, pitäkäämme se mahdollisimman etäällä, älkäämme ajatelko kuolemaa" - mutta sinä ajattelet sitä. Kun sanot, ettet halua ajatella sitä, olet jo miettinyt, millä tavoin voisit sitä välttää. Pelkäät kuolemaa, koska olet lykännyt sen tuonnemmaksi.
Olemme erottaneet elämisen kuolemisesta, ja välimatka elämisestä kuolemiseen on pelkoa. Tuo välimatka, tuo aika, on pelon luoma. Eläminen on jokapäiväistä piinaa, päivittäistä loukkaantumista, surua ja hämmennystä; joskus sattumalta ikkuna avautuu lumotulle merelle. Tällaista sanomme elämiseksi ja pelkäämme kuolemista, joka on tämän kurjuuden päättymistä. Mieluummin takerrumme tunnettuun kuin kohtaamme avoimesti tuntemattoman. Tuota tunnettua ovat asuntomme, huonekalumme, perheemme, luonteemme, työmme, tietomme, maineemme, kaikki jumalamme, yksinäisyytemme - tuo vähäpätöisyys, joka lakkaamatta kiertää omissa ympyröissään, katkeroituneen olemassaolonsa kuvioissa.
Ajattelemme että eläminen on aina nykyisyyttä ja kuoleminen jotakin sellaista mikä odottaa meitä kaukana tulevaisuudessa. Mutta emme ole milloinkaan kysyneet, onko tämä jokapäiväinen kamppailu ylimalkaan lainkaan elämistä. Haluamme tietää totuuden jälleensyntymisestä, haluamme todisteen sielun kuolemattomuudesta, kuuntelemme selvänäkijöiden vakuutuksia ja psykologien selityksiä, mutta emme koskaan - milloinkaan - kysy miten voisimme elää, elää joka päivä riemumielin, haltioituneina, täynnä kauneutta. Olemme hyväksyneet elämän sellaisena kuin se on, täynnä tuskaa ja epätoivoa, ja tottuneet siihen, ja kuolemaa pidämme jonakin sellaisena mitä on huolellisesti kartettava. Mutta kuolema on hämmästyttävän samanlaista kuin elämä, jos vain osaamme elää. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Emme voi elää, ellemme kuole joka hetki - psykologisesti. Tämä ei ole mikään älyllinen paradoksi. Voidaksemme elää joka päivä täysipainoisesti, kokonaisesti, ikään kuin edessämme olisi uusi ihanuus, meidän on kuoltava kaikelle eiliselle. Muutoin elämme konemaisesti, ja konemaisina meidän on mahdotonta tuntea mitä rakkaus on tai mitä vapaus on.
Useimmat ihmiset pelkäävät kuolemista, koska eivät tiedä mitä eläminen merkitsee. Emme osaa elää, ja niinpä emme osaa myöskään kuolla. Niin kauan kuin pelkäämme elämää, pelkäämme kuolemaa. Sellainen ihminen, joka ei pelkää elämää, ei pelkää täydellistä epävarmuudentilaa, sillä hän ymmärtää, ettei ole mitään sisäistä, psykologista varmuutta. Kun ei ole varmuutta, on vain loputonta liikettä, ja silloin elämä ja kuolema ovat samaa. Sellainen ihminen, joka elää vailla ristiriitoja, kauneuden ja rakkauden parissa, ei pelkää kuolemaa, koska rakastaminen on kuolemista. 
Jos kuolet kaikelle tuntemallesi, perheellesi, muistoillesi, kaikille tunne-elämyksillesi, silloin kuolema on puhdistava, elvyttävä prosessi. Silloin kuolema tuo mukanaan viattomuuden, ja vain viattomat ovat dynaamisia, tunnevoimaisia, eivät ne jotka uskovat tai haluavat saada selville mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Voidaksesi oivaltaa tosiasiallisesti mitä tapahtuu kun kuolet sinun on kuoltava. Tämä ei ole pilaa. Sinun on kuoltava - ei fyysisesti vaan psykologisesti, sisäisesti. Sinun on kuoltava kaikelle sille mitä olet vaalinut ja sille mikä on katkeroittanut mielesi. Jos olet joskus kuollut jollekin pienelle tai suurelle mielihyvälle, kuollut aivan luonnollisesti, pakottamatta ja perustelematta, silloin tiedät mitä kuoleminen merkitsee. Kuolemassa mieli on täysin vapautunut omasta itsestään, päivittäisestä kaipuustaan, mielihyväntunteistaan ja tuskistaan. Kuolema on uudistumista, muuttumista, johon ei sisälly lainkaan ajatustoimintaa, sillä ajatus on entistä. Kuolemisessa on jotakin aivan uutta. Vapautuminen tunnetusta on kuolemaa, ja silloin elät.

13.12.16

MUUTOSTEN AIKA


 "Kiitos ja hyvästi!"

Päivitetty 20.7.2017

Blogissani Resurget Sol Fugiens kerron omasta henkisestä tiestäni, ja siihen suuresti liittyy myös
tämä kirjoitus, joka kuitenkin paremmin sopii tänne.

Marraskuussa 2015 avopuolisoni, jonka kanssa elin lähes 19 vuotta, menehtyi äkillisesti
sairaskohtaukseen. Varhain perjantai-aamuna olin lähdössä silloiseen työssäoppimispaikkaani.
Nukuimme eri huoneissa, koska hänellä oli univaikeuksia ja minun piti nousta aikaisin. Juuri kun
olin jo lähdössä ovesta, tulin yhtäkkiä tietoiseksi aavemaisesta hiljaisuudesta. Puolisollani oli
keinoläppä sydämessä ja se tikitti hyvin kuuluvasti. Jälkeenpäin ymmärsin että juuri sen äänen
puuttuminen oli asia johon kiinnitin huomioni. Löysin hänet makaamasta mahallaan lattialla sängyn
vieressä; olin juuri suorittanut ensiapukurssin ja yritin kääntää hänet, mutta hän oli liian painava.
Soitin 112:een. Ambulanssi tuli, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Poliisit tulivat, kuten aina kun joku
kuolee kotona, ja sitten ruumisauto. Soitin esimiehelleni ja opettajalleni, ja hain sairaslomaa.
Seuraavana päivänä oloni oli niin ahdistunut että menin ensiapuun, ja sainkin hyvin apua. Sain
lääkkeitä ahdistukseen ja nukahtamiseen (sinänsä tragikoomista, että olisin voinut päättää päiväni
pillereillä jos olisin halunnut), ja ennen kaikkea sain seuraavalle viikolle ajan debriefingiin
akuuttipsykiatrian polille. Jo välittömästi siellä käymäni keskustelun jälkeen ensimmäistä kertaa ajattelin että ehkä oli hyvä että puolisoni pääsi pois, koska hänen elämänsä oli niin vaikeaa, ja ehkä
minulla vielä on elämää edessäni. Sairaanhoitaja jonka tapasin, sanoi että minullahan on asiat hyvin
koska minulla oli ihmisiä joille puhua. Koin tarpeelliseksi puhua eri ihmisten kanssa vaikka samatkin asiat.

Heräsin äkillisesti todellisuuteen että se mihin suuntaan elämänkatsomukseni oli kehittynyt, ei
kantanut minua lainkaan tässä uudessa tilanteessa. Uskoni oli saattanut horjua, mutta ilman toivoa
en voisi elää! Oli kuin kuoreni olisi murtunut: minusta oli tullut hyvin sisäänpäinkääntynyt ja
katkera ihminen, ja pettymys ihmisiin oli muuttunut pettymykseksi itse Jumalaan. Nyt aloin avautua
ja uskoni ihmisiin palasi – olen kiitollinen niille muutamille, jotka antoivat minulle aikaansa! Jopa
yksinkertainen lause ”otan osaa”, jota ennen pidin tyhjänä hokemana, tuntui nyt merkitykselliseltä;
mitä muutakaan voisi sanoa – mitkään taikasanat eivät muuttaisi mitään! Isäni kuollessa vuosia
aikaisemmin – siitä kerron tämän blogin vanhimmassa kirjoituksessa – havainnoin ylimielisesti
sukulaisia jotka kyynelehtivät hautajaisissa ja sanoivat että ”nyt hän on paremmassa paikassa”;
minusta näytti etteivät he itsekään olleet sisäistäneet sanojaan, ja olin ylpeä siitä että säilytin
tyyneyteni. Mutta me emme olleetkaan läheisiä isäni kanssa. Kuinka naivi sitä voikaan olla kunnes
elämä opettaa! Luulin olevani täysin sinut kuoleman kanssa, mutta nyt löysin itseni
käsittämättömän mysteerin edestä. Käsittämätöntä, että ihminen joka on ollut vierelläsi lähes 19 vuotta, eräänä päivänä vain yhtä-äkkiä katoaa maan päältä. Mutta yhä vähemmän kuolemaa on syytä pelätä kun niin moni läheinen on mennyt rajan taakse, mukaan lukien rakkaat kissat. Jokaisen on hyvä muistaa miten hauras ihmiselämä on: jos haluat sanoa läheisellesi miten paljon häntä arvostat, älä jätä sitä huomiseen. Älä pidä mitään itsestään selvyytenä.

Kahteen viikkoon en syönyt juuri mitään, ja senkin jälkeen hyvin vähän ennen kuin ruokahaluni
palasi; parissa kuukaudessa menetin noin kymmenen kiloa. Kahteen kuukauteen en kyennyt
nukkumaan ilman lääkkeitä. Saatoin purskahtaa itkuun kesken hampaiden harjauksen. En katsellut
tallentamiani tv-ohjelmia, vaan ainoastaan sillä hetkellä lähetettäviä ja pelkästään suomenkielisiä;
se antoi jonkinlaisen tunteen etten ollut yksin. Yksinäisyys ja hiljaisuus jotka olin kokenut aina voimavarana, tuntuivat nyt painostavilta. Elin muistoissani; minne tahansa meninkin, kaikki
muistutti hänestä. Halusin muistaa hänet parhaimmillaan, ja ne hyvät muistot tuntuivat kovin
kaukaisilta; aivan kuin olisin menettänyt hänet jo kauan sitten ja jokin olisi kuollut jo aiemmin.
Samalla aika tuntui suhteelliselta: kun kaksi viikkoa oli kulunut, se oli kuin ikuisuus – ja hautajaisiin oli vielä kaksi viikkoa. Kun iltaisin join teetä ja katsoin televisiota, ihmettelin koska elämä alkaa tuntua ”normaalilta”; tein niin kuin yleensä aina minä tahansa iltana, mutta silti kaikki oli toisin... ja toisaalta melkein liian normaalia...
Kävin katsomassa taloja joissa olimme vuosien varrella asuneet. Tein lähes kaiken mitä tein ajatellen, että ”tuosta hän olisi pitänyt”. Tein kävelylenkkejä lähimetsään ja läheiselle hautausmaalle; hautausmaista olen aina pitänyt – niillä on rauhoittava vaikutus minuun. Nukuin puolisoni lapsuuden nallensa kanssa, jolle puin hänen puseronsa. Aloin iltaisin puhua puolisolleni, ja luin hänelle (ja samalla toki kertauksena itselleni) Pekka Ervastin teosofisia kirjoja elämästä kuoleman jälkeen. Aloin myös jälleen rukoilla, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Löysin itsestäni jälleen sen mitä tunsin häntä kohtaan parhaina päivinämme; Rakkaus on suurempi kuolemaa – se on se mikä jää: se vain muuttaa muotoaan puhtaasti henkiseksi.
Ensimmäisten parin viikon aikana kotonamme muutaman kerran joitain esineitä putosi/kaatui, mitä
pidin merkkinä puolisoni läsnäolosta henkisessä olomuodossa; en kerro yksityiskohtia, mutta se
tuntui todellakin enemmän kuin sattumalta. Odotin häntä myös uniini, mutta muut kuin minä
näkivät ne merkityksellisimmät unet.
Katsoin vanhan videon, jolle puolisoni oli tallentunut, ja nauroin hänen huumorilleen siinä; se toi ilon mieleen.
Toki myös nykyaikaisesti eräs hänen kaverinsa perusti muistoryhmän Facebookiin, johon sitten
postasin paljon kuvia hänen elämänsä varrelta, ja koska olimme nimenneet toisemme
perintöyhteyshenkilöiksi Facebookissa, ilmoitin hänen kuolemastaan ja myöhemmin lähettämällä
skannatun kuolinilmoituksen sain muutettua hänen profiilinsa muistosivuksi.

Ennen puolisoni kuolemaa elämänkatsomukseni oli tullut huomattavan synkäksi ja pessimistiseksi,
minkä vasta jälkeenpäin selvästi pystyin näkemään. Vaikka olin kokenut melkoisia pettymyksiä
etenkin uskonnollisten ihmisten taholta, pääsyy lieni kuitenkin parisuhde. Olimme jo pitemmän
aikaa olleet lähinnä kuin kämppäkavereita. Puolisoni oli alkoholisti; se oli nähtävissä jo silloin kun
tutustuimme – tapasimmekin baarissa – mutta pitkään aikaan en vain halunnut nähdä sitä. Ja se
paheni vuosien vieriessä, varsinkin sen jälkeen kun hänelle tehtiin kaksi isoa leikkausta. Hän
masentui ja alkoi myös lihoa. Muistan viimeisinä aikoina olleeni usein hänelle vihainen, enemmän
kuin mitään muuta. En itsekään ollut varmasti osaton, vaan otin ehkä etäisyyttä ja käperryin liiaksi itseeni. Tilanne ei voinut jatkua loputtomiin sellaisena, mutta ei sen olisi suonut päättyvän näin. Viimeisinä kuukausina hän huomautti etten ollut aikoihin sanonut rakastavani häntä; jäin sanattomaksi, enkä enää sanonut sitä koskaan hänen eläessään. On helppo sanoa että joskus olisi parasta vain erota. Kyllähän se mielessä kävi usein, mutta pelkäsin että hän romahtaisi täysin, joten uhrasin oman onneni hänen tähtensä. Loppuun asti hän halusi pitää kiinni illuusiosta että meillä menee hyvin: minä olin se ainut asia johon hän saattoi luottaa. Itsekin yritin valehdella itselleni ja rationalisoida ”rakkauden”. Hän itse eli paljon vanhojen hyvien aikojen muistoissa; aina kun hänellä oli kavereita kylässä, kuulin ne samat vanhat jutut yhä uudelleen. Kuten tuttu ev.lut. pappi, jonka kanssa myös puhuin, totesi: minun pitää hyväksyä ristiriitaisuus, valo ja varjo, että puolisossani oli myö puolia joista en pitänyt, eikä se vähennä hyvän arvoa; hän oli kokonainen ihminen.

Ensin olin vieraantunut kirkkouskonnollisuudesta ja loin oman vapaan kristinuskon muotoni, jossa
olin itse oma pappini – nautin ehtoollistakin itsekseni kotona. Sitten vieraannuin koko
kristinuskosta, tai uskonnosta ylipäänsä; jumalakäsitykseni oli pikku hiljaa muuttunut rakastavasta
Isästä persoonattomaan voimaan, joka ei kuule rukouksia eikä puutu ihmiskunnan asioihin: minusta
tuli deisti, eikä sekään riittänyt: kapinoin omaksumalla henkisen elämäni symboliksi kaikkien
kapinallisten arkkityypin: Luciferin. Tunnustauduin luciferistiksi. En toki pitänyt häntä
persoonallisena olentona, vaan todellisen salatun jumaluuden edustajana gnostilaisittain, enkä
suinkaan pitänyt itsekkyyttä ja pahuutta ihannoitavina asioina, vaikka saatoin kyllä tuntea sympatiaa
myös filosofisia satanisteja kohtaan. Tein silti eron satanismin ja luciferismin välillä, kuten myös
Saatanan ja Luciferin hahnmojen välillä. Aloitin jopa uuden blogin nimeltä ”Ministry of Infernal
Affairs”, joka oli kyllä suomenkielinen, mutta halusin mukaan tuon sanaleikin jota ei voi kunnolla
kääntää. Nyt poistin blogini. Uusi elämänkatsomukseni jäi lyhytikäiseksi, mutta kävin kuitenkin
melko syvällä.

 Nyt tuntui kuin puolisoni olisi vetänyt minua takaisin VALOON. Yhtäkkiä vuosia jatkunut musta kauteni, jolloin käytin ainoastaan mustia vaatteita, lakkasi, ja aloin käyttää värejä: se oli minun tapani kunnioittaa puolisoani – ei pukeutua surun väriin, vaan nousta pois synkkyydestä myös ulkoisesti. Myös kuolemassa on sekä valoa että varjoa, aivan kuten elämässä. Suru on pohjimmiltaan itsekästä, omaa menetystämmehän me suremme. Ei kuolema ole paha asia kuolleelle itselleen – kaikki kuolevat, ja monet paljon nuorempina ja traagisemmin.
Oli luontevaa kääntyä taas Kristiyhteisön puoleen, jonka löysimme yhdessä sinä vuonna kun tapasimme. Vain minusta tuli sittemmin jäsen, mutta puolisoni oli se joka loppuun asti koki sen omakseen vaikka itse olin ottanut etäisyyttä. Hän ei koskaan välittänyt uskonnollisista opeista eikä edes lukenut mitään henkistä kirjallisuutta; hänellä oli oma syvä henkisyytensä ja hän oli luonnostaan korkeasti moraalinen ihminen ja sydämen kristitty, mitä minä vain yritin olla, melko huonolla menestyksellä.
Onneksi puolisoni isä oli ymmärtäväinen ja itse asiassa tämän myötä meistä tuli läheisempiä kuin
ennen; emme olleet rekisteröineet parisuhdettamme puolisoni kanssa, joten lain edessä olimme
vieraita toisillemme. Toisaalta olin helpottunut että vältyin kaikelta byrokratialta. Hänet siunattiin
hautaan Kristiyhteisön menoin, vakaumuksensa mukaisesti. Ensimmäinen osa hautausrituaalista
suoritettiin kolme päivää kuoleman jälkeen sairaalan kappelissa, ruumiin ollessa esillä kasvot paljaina. Vain minä ja hänen isänsä olimme läsnä papin ja avustajan lisäksi. Totta kai itkin
nähdessäni hänet, mutta rituaalin sanojen myötä rauhoituin. Uskonnollisilla menoilla on todellakin
arvonsa elämän kriiseissä, voin vakuuttaa! 
Suutelin puolisoni kylmää otsaa, ja jäätyäni hetkeksi yksin leikkasin suortuvan hänen hiuksistaan, jonkinlaiseksi ”pyhäinjäännökseksi” kai.
Sain päättää värssyn kuolinilmoitukseen – jossa minut mainittiin ensimmäisenä ja ainoana nimeltä –
ja päätin hautajaisten musiikin. Saatoin häntä yksin kun hautaustoimisto siirsti hänen ruumiinsa
sairaalasta hautausmaan kappeliin. Hautajaispäivänä sovin myös kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa suruliputuksesta. Jokainen askel tällä matkalla oli tärkeä; se antoi tunteen että elän mukana ja saatan puolisoani hänen siirtymisessään toiselle tasolle. Hautajaiset olivat joulukuussa, ja moni kehui niitä kauniiksi – ylösnostaviksi pikemmin kuin maahan jättäviksi, toisin kuin luterilaiset hautajaiset. Saattoväkeä ei ollut paljon. Puolisoni oli sosiaalinen seuramies, mutta niin moni kaverisuhde oli hyvin pinnallinen; tässä nähtiin miten harvoja tosi ystäviä hänellä oli. Toisaalta monesta ihmisestä jotka olin tuntenut ainoastaan puolisoni kautta, tuli esiin uusia sydämellisiä puolia.
Hautajaisten jälkeen seurasi vielä uurnan lasku: kannoin uurnan painaen sitä itkien lujasti rintaani
vasten kun kävelimme hänen isänsä ja äitinsä kanssa sukuhaudalle, johon laskin sen ja lapioin
ensimmäiset mullat, hänen isänsä loput. Sittemmin tapanani oli viikottain käydä haudalla, sytyttää
Havin lasilyhty, jollaista puolisoni olisi arvostanut, ja pari suitsuketikkua. Tietenkään hän ei ollut
haudassa, vain hänen maalliset jäännöksensä, mutta jälleen täytyy sanoa että tällaisia traditioita ei
ole syytä väheksyä – ne voivat olla tärkeitä kiinnekohtia jälkeen jääville. 

Sairaslomaa pidin vain viikon ja yhden päivän – kieltäydyin kun minulle tarjottiin lisää; oli terveellistä päästä pois kotoa ja tehdä jotain mielekästä mikä vei ajatukset muualle. Esimieskin tuli halaamaan minua, mikä oli hieno ele! Palatessani työhön en toki viitsinyt jokaiselle vastaantulijalle kertoa mitä on tapahtunut, ellei siihen tullut luontevaa tilaisuutta, vaikka minusta tuntui että koko maailman pitäisi tietää. Ihmiset pälättivät niitä näitä eikä kukaan tajunnut että maailma oli romahtanut. Minua alkoi ahdistaa ja teki mieli huutaa. Ikään kuin olisi pitänyt teeskennellä normaalia kun kaikki oli hullusti.
Pelkäsin etukäteen kahden viikon joululomaa, mutta päätin siitä huolimatta viettää pyhät yksin enkä äitini kanssa, joka asui samassa kaupungissa. Halusin jatkaa rauhassa joka iltaisia keskustelujani puolisoni kanssa ilman että joku kummastelee sitä; lisäksi joulun viettäminen äidin kanssa olisi tuntunut kuin taantumiselta varhaisempiin vuosiin kun asuin hänen luonaan. Se oli ensimmäinen yksin viettämäni joulu ikinä. Ja yllättävää kyllä, kaikesta huolimatta tunsin jouluna vahvasti minua ympäröivän hyvyyden, valon ja rakkauden ilmapiirin. Se sai minutkin haluamaan olla sen arvoinen.  Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni ystävän mukana kauneimmissa joululauluissa. Jouluyönä sain kyydin Kristiyhteisön jumalanpalvelukseen, joka niin monia vuosia oli ollut meille merkityksellinen osa yhteistä joulun viettoa, paitsi aivan viimeisinä vuosina kun puolisoni ei enää jaksanut lähteä kirkkoon, enkä minäkään sitten mennyt yksin.
Heti ensimmäisenä ovella tapasin ihmisen, joka muutama vuosi aiemmin oli aiheuttanut minulle
suurta mielipahaa mikä sai minut vähitellen erkaantumaan kirkosta. Nyt sain tuntea ettei sillä
todellakaan ole väliä, se on kaikki mennyttä. Siksi en mene yksityiskohtiin; julkaisin asiasta pitkän
ja perusteellisen blogikirjoituksen silloin, mutta nyt poistin sen. Kun on kysymys elämää
suuremmista asioista, pienten ihmisten pikkumainen eripura paljastaa mitättömyytensä. Kuolema
kirkastaa olennaisen. Myöhemmin olin läsnä saman ihmisen pitäessä esitelmän, jossa sivusi omaa henkistä tietään, ja oivalsin että meillä on ehkä enemmän yhteistä kuin olin aavistanutkaan.
Aloin taas käydä kirkossa säännöllisesti. Kristiyhteisön jumalanpalveluksessa – Ihmisen vihkitoimituksessa - rukoillaan aina myös vainajien puolesta, ”rukouksemme yhtyköön kaikkiin niihin, jotka Kristusta itsessään elvyttäen menivät edellämme. Heidän suojaava voimansa
säteilköön meille”, ja heidän uskotaan myös osallistuvan. Tuttujen seurakuntalaisten osanotto
lämmitti mieltä, samoin kuin se miten sydämellisesti minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin. 

Kristiyhteisön uusi kirkkotila Tampereella vihittiin käyttöön alkuvuodesta 2016, ja mm. minä pidin
puheen joka kuulemma sai ihmiset itkemään, ja lahjoitin seurakunnalle hopeisen soittokellon jonka
puolisoni pappa oli aikoinaan tuonut Amerikasta. Tästä lähtien sen soitto avaisi jokaisen jumalanpalveluksen. Hopeakellolla oli historia, kuten minulla ja puolisollani, samoin seurakunnalla ja uusilla tiloilla, mutta nyt myös uusia alkuja.
Hautausrituaalin kolmantena ja viimeisenä vaiheena oleva muistojumalanpalvelus eli Vainajan
vihkitoimitus suoritettiin helmikuussa. Paikalla oli vain muutama, mutta muutama joka välitti.
Koskaan en ole ollut niin tietoinen ja läsnä. Se ei ollut enää surullista, mutta loppurukous vainajan puolesta oli niin kaunis, että toi kyyneleet silmiin. Pappi sanoi jälkeenpäin hyvin osuvasti että puolisoni ei enää kyennyt kehittymään tällä tasolla, joten hänen oli siirryttävä toiselle puolelle jatkamaan matkaansa; samalla hän vapautti minut kulkemaan omaa polkuani maan päällä. Jo vuoden 2014 alusta olin alkanut ottaa askeleita eteenpäin omalla tielläni; työllistyin vuodeksi, pian sen jälkeen sain kesäsijaisuuden, ja heti sen perään hain ja pääsin ammatilliseen koulutukseen. Puolisoni sen sijaan oli jämähtänyt paikoilleen elämässään ja tavallaan oli myös painolastina minulle.
Vuoden vaihdetta olin viettänyt tyypilliseen tapaani rituaalilla, jossa pohdin kaikkia tehtyjä tai
tekemättä jätettyjä asioita vuoden aikana joita kaduin ja päästin niistä irti. Koko kolmentoista
kohdan lista koski puolisoani. Äkillisessä kuolemassa on se keskeneräisyyden tuntu; jäät miettimään mitä olisit vielä voinut sanoa, mitä tehdä toisin tai paremmin...
Pidin itseni kiireisenä käytännön asioiden parissa, mm. kävin läpi ja möin tai annoin pois ylimääräisiä tavaroita. Karsin ronskilla kädellä huonekaluja ja tavaroita, joita puolisoni oli hamstrannut. Minua se tavarapaljous oli ajoittain ahdistanut.
Tammikuun puolivälissä muutin yhteisestä kolmiostamme uuteen pienempään asuntoon.
Nyt tunsin olevani vapaa – se on pakko todeta – oman itsenäisen elämäni
alussa, joka oli nuorempana jäänyt vähiin. Rakensin kuitenkin muistoalttarin lipaston päälle. Oli outoa että ei enää ollut ”meitä”; sain/voin/minun piti ajatella vain itseäni. Sallin itselleni myös
pienen hemmottelun. Stockmannilta tuolloin ostamani kuohuviinipullon suljin symboloi hyvin tätä asennetta.
Tammikuussa kävin ensimmäisen ja ainoan kerran nuorten leskien vertaistukiryhmässä koska olin
sen aiemmin luvannut itselleni, mutta en kokenut tarvitsevani sitä enempää. Sen sijaan aloin kyllä
käydä vuosien tauoan jälkeen Setan hengellisessä ryhmässä, josta tuli minulle tärkeä. Paradoksaalisesti puolisoni pelkäsi kuolemaa, mutta ei pitänyt huolta itsestään. Itsekin olin
laiminlyönyt esim. hammaslääkärissä käyntiä vuosikaudet, nyt sain kipinän pistää hampaani
kuntoon.

Tunsin olevani valmis tapailemaan miehiä, minkä myös kerroin Facebookissa, ja tarjontaa kyllä
riitti netissä. Jonkun mielestä se voi olla liian aikaista, ja itsekin välillä mietin olenko ”normaali”,
mutta suru on aina yksilöllistä. Juttelimme joskus kuolemasta, ja puolisoni arveli aina että minä
selviän paremmin jos hän menee ensin. Uskon, että minulla on hänen siunauksensa; hän haluaisi minun vain olevan onnellinen. 
Uutta suhdetta en ollut hakemassa, mutta ennen kuinmikään ehti johtaa mihinkään, sain enemmän kuin tilasin. Facebook-kaveri muutaman vuoden ajalta lähetti minulle viestin. Vaihdoimme puhelinnumeroita, ja pian aloimme soitella joka ilta – tunti, puolitoista, joskus enemmänkin. Välillämme oli sata kilometriä. Näin meni helmi-maaliskuu.
Ihastus iski nopeasti, enkä enää edes halunnut tavata muita miehiä. Oli hyvä että tutustuimme
vähitellen toistemme persoonaan ennen kuin näimme kasvotusten. Jo noiden kahden kuukauden
aikana aloimme käyttää sanaa ”Rakkaus”, enkä totisesti käytä sitä kovin kevyesti. Puolisoni kanssa
kesti kuukausia ennen kuin sanoin sen, mutta meidän suhteemme olikin jo alussa hyvin myrskyinen
johtuen omista ristiriidoistani siihen aikaan. Nyt olen kypsynyt ja nähnyt elämää. Myös uusi
rakkaani on hyvin kypsä esim. sen suhteen mitä hän parisuhteelta odottaa; edes ikäiseni
homomiehet eivät aina näytä sitä olevan. Niin... meillä on ikäeroa 21 vuotta. En ole koskaan ollut
niitä miehiä, jotka etsivät nuorempia; se vain tapahtui odottamatta. 

Tapasimme ensi kertaa huhtikuun alussa kun matkustin hänen luokseen, ja siitä lähtien vietimme
kaikki viikonloput yhdessä, yleensä hänen luonaan, joskus minun – välillä pitempäänkin,
enimmillään kaksi viikkoa. Siitä syystä en enää ehtinyt kirkkoon sunnuntaisin, en enää käynyt
viikottain haudalla, ja jo varhaisessa vaiheessa lopetin joka iltaisen jutteluni puolisolleni; oli aika
päästää irti ja sanoa hyvästi - puhuinhan nyt elävän ihmisen kanssa – ja samalla jäi taas myös
rukoilu, ainakin sillä erää. Muistoalttarin purin ennen kuin rakkaani ensimmäisen kerran tuli kotiini;
kaikki on nyt yhdessä pahvilaatikossa. Kesäkuussa menimme kihloihin; edesmenneen puolisoni
kanssa siihenkin päästiin vasta kahden vuoden kuluttua. Olen vähitellen huomannut miten monia samoja persoonallisuuden piirteitä edesmenneellä puolisollani ja uudella rakkaallani on: kiinnostuksen kohteita, musiikkimaku, huumorintaju, arvoja... jopa samankaltaisia kohtalon yhteyksiä; molemmat jopa opiskelivat samassa oppilaitoksessa samaa alaa. Ehkä minulla on tietty ”tyyppi”, johon tunnen vetoa, mutta se ei ole mitään ulkoista – ulkoisesti he ovat vastakohtia.

Toukokuun lopussa valmistuin ammattiin, kesäkuussa aloitin autokoulun – mitä en ikinä ennen ollut
ajatellutkaan! Puhuimme siitä että muuttaisin rakkaani kotikaupunkiin, jota aloin valmistella
samalla kun kävin kesätöissä. Syksyn tullen se toteutui. Pian sen jälkeen sain ajokorttini ja hankin
auton. Ennen muuttoa hautasin neljän rakkaan edesmenneen kissan tuhkat - viimeisen uurnan saimme kotiin vasta edellisenä päivänä ennen puolisoni kuolemaa - metsään järven rannalle, jossa kihlauduimme edesmenneen puolisoni kanssa – ja samalla hautasin hiuskiuhkuran, jonka olin leikannut häneltä muistoksi.
Tämä on ollut suurten muutosten vuosi: itse asiassa koskaan elämäni ei ole lyhyessä ajassa
muuttunut näin suuresti! Vuoden 2015 lopussa luin että ensimmäisen vuoden jälkeen suru helpottaa,
ja silloin se tuntui vaikealta uskoa, ja vuosi vaikutti niin toivottoman pitkältä ajalta. Aivan alussa ajattelin että miten monta vuotta vielä pitää elää ja miksi, kun ei ole enää ketään. Kukaan ei ole kotona odottamassa. Uuden vuoden aaton yönä 2015/2016 makasin valveilla miettien että entä jos joudun elämään loppuelämäni yksin...
Mutta millainen vuosi siitä tulikaan – kuka olisi arvannut!
Joskus ihmisen on hyvä hypätä tuntemattomaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä, ja voiko olla
parempaa syytä kuin rakkaus. Jo pari vuotta elämä on ihmeellisesti kantanut minua eteenpäin, jopa synkimmällä hetkellä, joten eiköhän se tee niin vastakin. Täytyy vain luottaa, ei antautua pelon ja
huolen valtaan. Usein käytetyssä fraasissa lienee jotain perääkin: silloinkin kun minun on ollut vaikea uskoa Jumalaan, Jumala on uskonut minuun. Lempipsalmini 23 kiteyttää asian hyvin: "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." Vesi kantaa kun siihen luottaa; jos panikoit, hukut. Sellainen on myös Elämän luonne. Voit joko myötäillä sen virtaa, tai vastustaa sitä.
Henkisyys ei enää ole pinnalla elämässäni, mutta en sanoisi olevani materialistikaan. Ihminen on
henki joka käyttää ruumista, ja jos todella elää, elää hengestä; ei se välttämättä näy ulospäin, vaan tunnet vain olevasi elossa. Ilmennän itseäni enkä seuraa jotain kaavaa. Ruumista ja henkeä ei voi erottaa toisistaan tai henkisyys jää leijailemaan sfääreissä elämästä irrallaan. Henkisintä mitä voit tehdä, on elää täysillä ja nauttia siitä! Muuta kiitosta ja ylistystä ei Korkeinkaan kaipaa. Puhtaasti Henkeen siirrymme vasta sitten kuolemassa. Mielestäni olen nyt ”henkisempi” kuin silloin kun yritin olla, nyt kun se ei ole sanoja, ajatuksia, ulkoisia koristeita – ei mitään mitä teen: minä olen. En ehkä ole enää niin lähellä Henkistä maailmaa kuin vuoden 2015 lopussa, kun verho tämän ja tuonpuoleisen välillä oli ohentunut, mutta nyt olen jalat maassa kuten tämän maan päällä vaeltaessaan ihmisen kuuluu olla. Ihmiselämä on niin lyhyt ja epävarma, että miksi tuhlata sitä sellaisten asioiden pohtimiseen joista et voi mitään tietää. Meditaation olen taas aloittanut koska se tekee hyvää mielelle, ja sekin on nimenomaan läsnäoloa tässä hetkessä! En halua lipsua vanhoihin tapoihini, joten kieltäydyn rukoilemasta. Se ei tarkoita etten uskoisi Jumalaan; Jumala tietää parhaiten eikä tarvitse neuvonantajia. Siitä minulla on ensikäden kokemus. Mieluummin käyttäisin sanaa Jumaluus tjs., joka ei tuo mieleen persoonallista olentoa joka hyvän haltijan tavoin toteuttaa ihmisten pikkumaisia toiveita. Periaatteessa ajatusmaailmani ei ole muuttunut siitä kun tunnustauduin luciferistiksi; ainoastaan kaikki silloinen pessimismi ja kyynisyys on kaikonnut, eikä ole tarvetta verhota ajatuksiani synkkään symboliikkaan.
Zen-buddhalaisuus viehättää minua, ja Isä meidän-rukouksesta, jota olen elämäni aikana paljon teoreettisesti tutkinut kuin myös hartaana lausunut, olen laatinut oman zen-tulkintani, jossa sen lauseista tulee käytännöllisiä periaatteita jotka toteutuvat Zazen-meditaatiossa:

Isä meidän, joka olet taivaissa: Buddha-luonto, Kristus meissä; me olemme kaikki Yhtä ja Taivas on täällä, korkeimmassa tietoisuudessamme ja rakastavassa sydämessämme.
Pyhitetty olkoon Sinun nimesi: Jumalan Nimeä ei voi lausua; pyhitämme sen hiljaisuudessa, joka on Jumalan Henkäys: MINÄ OLEN osa Pyhyyden valtamerta, maailmankaikkeuden värähtelevää rytmiä.
Tulkoon Sinun valtakuntasi: Valtakunta on henkinen keskus joka avautuu sydämessämme kun teemme sille tilaa.
Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin kuin taivaissa myös maan päällä: Me yhdistymme Isän Tahtoon kun otamme elämän sellaisena kuin se on, eikä vain mielessä vaan myös ruumiissa – ajatuksesta kokemukseen.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme: Elämän Leipää – Jumalallista Elämää - saamme aina kun olemme läsnä tässä hetkessä, tässä ruumiissa; Iankaikkinen elämä on NYT!
Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme meidän velallisillemme: Ei ole olemassa menneisyyttä, joten mitään emme ole velkaa, eikä meidän pidä jäädä roikkumaan muiden meille tekemiin vääryyksiin vaan elää hetkessä.
Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta: Ei ole dualismia
joten ei ole pahaa; se on vain harhaa. Tarvitsemme vapautusta vain egostamme; erillisyyden tunto Jumalasta on kaiken pahan alku ja se on juurtunut itsekkyyteen. 

Jos Jumala on Rakkaus ja Rakkaus on Jumalasta, eikö se riitä? Suuren osan elämääni olen
suunnitellut omia hautajaisiani, hyvin yksityiskohtaisesti: siitä oli tulossa melkoinen show. Nyt
kaikki turha on karissut pois, riittää että minutkin haudataan Kristiyhteisön menoin. Nyt minä
haluan elää – nyt vasta olen alkanut elää! Kun nyt vuoden lopussa taas katson kulunutta vuotta, ei
ole mitään kaduttavaa. Uuden vuoden yönä olen myös muutaman vuoden kirjannut ylös mm. tavoitteeni tulevalle vuodelle ja sulkenut sen sinetöityyn kuoreen, jonka avaan sitten vasta vuoden kuluttua. Pieniä ihmeitä on tapahtunut niin kauan kuin olen näin menetellyt – kutsukaamme sitä vaikka magiaksi: mitä ajattelet, toteutuu. Niin nytkin. Joku selitti, että Henkinen maailma jättää ihmisen vuoden vaihtuessa yksin: hän voi vapaasti muovata tulevaa kohtaloaan. En lainkaan muistanut mitä olen kirjoittanut 2015 vuoden lopussa, mutta eräs kohta nousi yli muiden: ”Olen avoin rakkaudelle...”
Muutaman kerran syksyn ja talven aikana näin samantyyppistä unta, jossa puolisoni yhtäkkiä palasi kotiin, ja iloisen jälleennäkemisen riemun sijasta mietin koko ajan että minun pitää kertoa hänelle uudesta suhteestani ja ettemme siksi enää voi olla yhdessä.

Kesäkuussa 2017 muutimme kihlattuni kanssa takaisin vanhaan kotikaupunkiini; minusta ei vain enää ollut pikku-kaupunkilaiseksi, vaikka maalta olen kotoisin, joten kihlattuni uhrautui tällä kertaa minun puolestani. 

11.10.15

HILJAINEN ATERIA - JUHLA KUOLLEIDEN KANSSA

Puhuminen kuolleille

Vaikka perinteisesti spiritismisessio on hyvä tapa kommunikoida niiden kanssa, jotka ovat astuneet henkimaailmaan, on täysin sopivaa puhua heille muinakin aikoina. Saatat astua huoneeseen ja yhtäkkiä muistaa jonkun jonka olet menettänyt, tai tuntea tuulahduksen tuttua tuoksua. Henkilökohtaisesti aina helmikuussa katselen syntymäpäiväkortteja ja mietin itsekseni kuinka hauska tuo tai tuo olisi isoisäni mielestä. Kerron hänelle niistä vaikka hän kuoli 2002. Et tarvitse hienoa tai muodollista rituaalia puhuaksesi kuolleille. He kuulevat sinua. 

Miksi Samhainin aikaan?

Miksi pitää hiljainen ateria Samhainina? Se tunnetaan perinteisesti yönä jolloin huntu meidän maailmamme ja henkimaailman välillä on hauraimmillaan. Se on yö jolloin tiedämme varmasti että kuolleet kuulevat puheemme, ja ehkä jopa vastaavat. Se on kuoleman ja ylösnousemuksen, uusien alkujen ja hellien jäähyväisten aika. 

Menu ja kattaus

Menuvalintasi riippuvat sinusta, mutta koska on Samhain, saatat haluta valmistaa perinteisiä sielukakkuja, kuten myös tarjota ruokia omenoiden, myöhäisen syksyn kasvisten ja saatavilla olevan riistan kera. 
Kata pöytään musta liina, mustat lautaset ja aterimet, mustat lautasliinat. Käytä kynttilöitä ainoana valon lähteenä - mustia jos mahdollista. 
Realistisesti ei kaikilla ole mustia astioita. Monissa traditioissa on täysin hyväksyttävää käyttää mustan ja valkoisen yhdistelmää, vaikka mustan pitäisi olla hallitseva väri.

Isännän/emännän velvollisuudet

Kun isännöit hiljaista ateriaa, selvästikin asian ydin on siinä että kukaan ei voi puhua - ja se tekee isännän työstä hyvin visaisen. Se tarkoittaa että sinulla on velvollisuus ennakoida jokaisen vieraan tarpeet ilman että he tiedottavat niistä suullisesti. Riippuen pöytäsi koosta, saatat haluta varmistaa että kummassakin päässä on oma suolansa, pippurinsa, voinsa jne. Niinikään tarkkaile vieraitasi siltä varalta että joku tarvitsee juomaa lisää, ylimääräisen haarukan pudonneen tilalle, tai lisää lautasliinoja. 

Hiljainen ateria

Joissain pakanatraditioissa on tullut suosituksi pitää hiljainen ateria kuolleiden kunniaksi. Tämän tradition alkuperästä on aika perusteellisesti väitelty - jotkut väittävät sen palautuvan muinaisiin kulttuureihin, toiset uskovat sen olevan suhteellisen uusi idea. Joka tapauksessa, monet ihmiset ympäri maailman harjoittavat sitä. 

Kun järjestät hiljaisen aterian, on muutamia suuntaviivoja seurattavaksi. Ensinnäkin, tee ateriointialueestasi pyhä, joko luomalla kehä, suitsuttamalla, tai jollain muulla metodilla. Sammuta puhelimet ja televisiot, eliminoiden ulkoiset häiriöt. 

Toiseksi, muista että tämä on juhlallinen ja hiljainen tilaisuus, ei karnevaali. Se on hiljaisuuden aika, kuten nimi meille muistuttaa. Saatat haluta jättää nuorimmat lapset seremonian ulkopuolelle. Pyydä jokaista aikuisvierasta tuomaan lappu aterialle. Lapun sisältö pidetään yksityisenä, ja sen pitäisi sisältää mitä he haluavat sanoa kuolleille ystävilleen tai omaisilleen. 

Kata pöydän ääreen paikka jokaiselle vieraalle, ja varaa pöydän pääty henkien paikaksi. Vaikka on mukava kattaa paikka jokaiselle yksilölle jota haluat kunnioittaa, joskus se ei vain ole mahdollista. Sen sijaan käytä tuikkuja henkikattaukseen edustamaan jokaista kuollutta. Verhoa henkituoli mustalla tai valkoisella kankaalla. 

Kukaan ei voi puhua siitä hetkestä alkaen kun he astuvat ruokailuhuoneeseen. Kunkin vieraan astuessa huoneeseen, hänen pitäisi pysähtyä hetkeksi henkituolin luona ja uhrata hiljainen rukous kuolleille. Kun kaikki ovat istuutuneet, liittäkää kätenne yhteen ja viettäkää hiljainen hetki siunataksenne ruuan. Isäntä tai emäntä, jonka pitäisi istua suoraan vastapäätä henkituolia, tarjoilee aterian vieraille ikäjärjestyksessä, vanhimmasta nuorimpaan. Kenenkään ei pitäisi syödä ennen kuin kaikille vieraille - henget mukaan lukien - on tarjoiltu. 

Kun kaikki ovat syöneet, jokaisen vieraan pitäisi ottaa esiin tuomansa lappu kuolleille. Mene pöydän päähän missä henki istuu, ja missä palaa kynttilä kuolleelle rakkaalle. Keskity lappuun ja sitten polta se liekissä (käsillä on hyvä olla lautanen tai pieni pata palaville paperin paloille) ja sitten palaa paikallesi. Kun jokaisella on ollut vuoronsa, liittäkää jälleen kätenne yhteen ja uhratkaa hiljainen rukous kuolleille. 

Kaikki poistuvat huoneesta hiljaisuudessa. Pysähtykää henkituolin luona matkalla ovelle ja sanokaa hyvästit vielä kerran. 

Katso myös:  




20.7.15

Kuoleva ihminen

Tiibetiläinen Kuolleidenkirja - Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa. Toim. Francesca Fremantle ja Chögyam Trungpa. WSOY 1979. 

 Näyttää siltä, että tiibetiläisessä kulttuurissa elävät ihmiset eivät koe kuolemaa erityisen kiusalliseksi tai vaikeaksi tilanteeksi, mutta täällä lännessä meistä on tavattoman vaikea suhtautua siihen luonnollisesti. Kukaan ei kerro meille lopullista totuutta. Se, ettei kukaan todella halua auttaa, tehdä mitään kuolevan mielentilan helpottamiseksi, merkitsee hirvittävää ihmisen hylkäämistä, perustavanlaatuista rakkauden kieltämistä.
On ilmeisen välttämätöntä kertoa kuolevalle, että hän kuolee - ellei hän ole koomassa tai kykenemätön kommunikoimaan. Saattaa tuntua vaikealta todella käytännössä ottaa sellaista askelta, mutta jos satumme olemaan kuolevan ystävä tai aviomies tai vaimo, silloin meille tarjoutuu paras mahdollinen tilaisuus todella kommunikoida ja luoda luottamusta. On ilahduttava tilanne, kun joku vihdoinkin todella välittää meistä, ei pelaa teeskentelypeliä, ei yritä miellyttää meitä kertomalla meille valheita, niin kuin koko elämämme ajan on tapahtunut. Tässä tapaamme lopullisen, äärimmäisen totuuden, perimmäisen luottamuksen, mikä on äärettömän kaunista. Meidän tulisi todellakin yrittää päästä siihen.
On hyvin tärkeää, että joku on todellisessa, aidossa yhteydessä kuolevaan ja kertoo hänelle, ettei kuolema tässä vaiheessa ole myytti, vaan jotakin todella tapahtuvaa. "Se tapahtuu todella, mutta me olemme sinun ystäviäsi, ja sen tähden me olemme tässä ja seuraamme sinun kuolemaasi. Me tiedämme, että sinä kuolet, ja sinä tiedät, että sinä kuolet, ja me todella kohtaamme toisemme tässä." Se on hienoin ja paras osoitus ystävyydestä ja kommunikaatiosta, se merkitsee kuolevalle valtaisan rikasta inspiraatiota. 
Meidän tulisi kyetä suhtautumaan oikealla tavalla hänen ruumiilliseen tilanteeseensa ja havaitsemaan hänen fyysisten aistitoimintojensa ja ymmärryksensä, kommunikaation tajun, kuulon, kasvojen ilmaisukyvyn ja muun sellaisen vähittäinen heikentyminen. Mutta on myös valtavan voimakastahtoisia ihmisiä, jotka kykenevät säilyttämään hymyn kasvoillaan aina viimeiseen minuuttiin asti ja jotka yrittävät karkottaa vanhuutensa ja vastustaa aistiensa heikentymistä - meidän tulisi tiedostaa myös tuollainen tilanne.
Pelkkä Bardo Thötrölin lukeminen ei vielä merkitse kovin paljon, tuskin enempää kuin että kuoleva tietää meidän suorittavan jonkinlaista seremoniaa hänen puolestaan. Meidän tulisi jollain lailla ymmärtää koko asia, niin ettemme vain lue suoraan kirjasta, vaan teemme tilanteesta keskustelun: "Sinä kuolet, sinä jätät ystäväsi ja perheesi. Sinulle rakas ympäristö ei enää kohta ympäröi sinua, sinä jätät meidät pian. Mutta samalla jokin jatkuu, sinun positiivinen suhteesi ystäviisi ja opetukseen jatkuu, joten ota kaiken perustaksi tuo jatkuvuus, jolla ei ole mitään tekemistä minän kanssa. Kun sinä kuolet, kohtaat kaikenlaisia traumaattisia kokemuksia, jätät ruumiisi ja kohtaat vanhat muistosi hallusinaatioiden hahmossa. Mitä hyvänsä näkyjä tai hallusinaatioita kohtaatkin, ole vain kosketuksissa siihen mitä tapahtuu äläkä yritä paeta. Pysy siinä missä olet ja säilytä vain kontakti siihen mitä on."
Näin toimiessamme ja kuolevan henkilön älyn ja tietoisuuden koko ajan heikentyessä hänessä samalla kehittyy herkempi tietoisuus ympäröivästä tunnelmasta. Sen tähden on todella tärkeää, että kykenemme antamaan lämpöä ja luomaan perusluottamusta siihen, että se, mitä kerromme hänelle, on totuus eikä vain jotakin, mitä meitä on neuvottu kertomaan hänelle.
Meidän tulisi osata selittää yksinkertaisesti heikkenemisprosessin eri vaiheet sen edetessä maasta veteen, vedestä tuleen jne., koko tuo ruumiin asteittainen heikentyminen, joka viimein päättyy kirkkauteen. Kyetäksemme saattamaan kuolevan kirkkauden tilaan meidän tulee olla kosketuksissa tiettyyn pohjaa luovaan perustaan, mikä on tuon henkilön kiinteys. "Ystäväsi tietävät, että sinä kuolet, mutta he eivät pelkää tuota ajatusta, he ovat todella täällä, he kertovat sinulle, että kuolet pian, eikä selkäsi takana tapahdu mitään epäilyttävää." On tärkeää, että olemme kokonaan läsnä, kun toinen ihminen kuolee. Sillä että pysymme kosketuksissa kuluvaan hetkeen, on valtaisa voima, koska juuri tässä vaiheessa ruumiin ja mielen välillä vallitsee eräänlainen epävarmuus. Ruumis ja aivojen toiminta heikkenevät, mutta me pysymme kosketuksissa tilanteeseen ja täten annamme sille jonkinlaisen kiinteän pohjan. Se miten yksilö suhtautuu näkyihin, joissa rauhalliset ja vihaiset jumaluudet näyttäytyvät, riippuu ilmeisesti hyvin paljon hänestä itsestään. Kirjan mukaan meidän tulisi yrittää kutsua kuolleen henkeä ja kertoa hänelle noista kuvista. Tämä on mahdollista, ellei jatkuvuus ole katkennut, mutta kun on kyse tavallisista ihmisistä, tämä jää paljolti arvailun varaan; mikään ei todista, ettemme ole kadottaneet kosketusta.
Kaiken ydin on se, että kun annat ohjeita kuolevalle, puhut itse asiassa itsellesi. Sinun vakaa tyyneytesi on osa kuolevaa ihmistä, joten jos sinä olet vakaa, niin se vetää bardotilassa olevaa henkilöä automaattisesti puoleensa. Toisin sanoen: pysy kosketuksissa kuolevaan, lahjoita hänelle hyvin terve ja kiinteä tilanne. Avautukaa yhtäaikaa toisillenne ja kehittäkää tilanteesta kahden mielen kohtaaminen.

Katso tässä blogissa myös:

 Surun jakaminen ja muuntaminen; Tiibetiläisen tonglen-harjoituksen mukaelma Toby Johnsonin mukaan

 sekä kristillisestä näkökulmasta:

Rakkauden silta

Kuolevaa saattamassa

Sekä linkkilistan kategoria "uskonnot"; lisää Tiibetin buddhalaista näkökulmaa. 

22.4.15

TAO/ZEN

Kun Chuang Tzun vaimo kuoli, Hui Tzu meni ilmaisemaan osanottonsa. Hän tapasi lesken istumasta maassa, laulamasta jalat levällään suorassa kulmassa ja lyömästä tahtia kulhon laitaa vasten.
"Se, että olet elänyt vaimosi kanssa", Hui Tzu huudahti, "ja nähnyt vanhimman poikasi varttuvan mieheksi etkä silti vuodata kyyneltäkään puolisosi ruumiin ääressä, olisi jo kyllin paha asia. Mutta kun vielä rummutat kulhoa ja laulat - se menee taatusti jo liian pitkälle."
"Ei lainkaan", Chuang Tzu vastasi. "Kun vaimoni kuoli en voinut sille mitään, että hänen poismenonsa kosketti minua. Pian kuitenkin muistin että hän oli jo ollut olemassa aikaisemmassa olotilassa ennen syntymää, ilman muotoa tai edes sisäistä olemusta, ja että hänen tuossa rajattomassa tilassa ollessaan sisäinen olemus lisättiin henkeen. Tämä sisäinen olemus otti sitten muodon, ja seuraava vaihe oli syntymä. Nyt hän on uuden muutoksen johdosta kuollut, siirtyen vaiheesta toiseen, niin kuin kevät, kesä, syksy ja talvi seuraavat toisiaan. Hänen uinuessa näin iäisyyden helmassa minun ryhtymiseni itkemään ja vaikeroimaan merkitsisi samaa kuin, että julistaisin itseni tietämättömäksi näistä luonnonlaeista. Siksipä en siihen rupea."

Kun Chuang Tzu teki kuolemaa, hänen oppilaansa ilmoittivat haluavansa järjestää hänelle komeat hautajaiset. Chuang Tzu sanoi kuitenkin: "Taivas ja maa ovat ruumisarkkunani, aurinko, kuu ja tähdet ovat hautajaiskoristeinani ja koko luomakunta saattaa minut hautaan - eikö kaikki mitä hautauksessani tarvitaan ole mukavasti saatavilla?"
"Pelkäämme", oppilaat yrittivät todistella, "että haaskalintu syö mestarimme ruumiin." Tähän Chuang Tzu vastasi: "Maan päällä joudun haarahaukkojen ruuaksi, maan alla maamyyräsirkkojen. Miksi riistää leipä yhdeltä toisen ruokkimiseksi?" 

Kirjasta Zenin ilosanoma; WSOY 1976.

24.11.12

TARINA LAPSELLE KUOLEMASTA

 Eija Dodds: Kammatkaa minun hiukseni; pohdintaa elämästä kuoleman kynnyksen molemmin puolin. Mediapinta 2011.

Kuun hopeainen valo hohti puun lehdelle. Valossa näkyi pienen pieni muna. Se oli pienempi kuin linnun muna ja kimmelsi vihreiden lehvien suojassa. Se viipyili kuun valossa lehden päällä puutarhassa, kuin olisi odottanut jotakin.
Päivisin aurinko kultasäteineen valaisi ja lämmitti sen sileää pintaa. Yöllä kuu ja tähdet loivat hohdettansa  kuin hopeaharsoja heittäen oksalta toiselle.
Eräänä päivänä tapahtui, että muna alkoi muuttua toisenlaiseksi. Sitä ei sellaisenaan enää näkynyt, mutta samassa paikassa venytteli itseään vihreä karvainen toukka.
Toukalla näytti olevan kova nälkä. Se kuljetti hitaasti itseään lehdeltä toiselle ja söi. Se löysi vadelman ja söi siitä. Sen jälkeen ilmestyi luumuun reikä, sitten omenaan ja vielä toiseenkin.
Toukka liikkui ryömien kaikessa, mikä oli vihreää ja hyvää. Siitä se sai ravintoa ja jatkoi matkaa. Toukan toimissa kului pitkä aika, sillä puutarhan sokkeloissa oli paljon tekemistä. Päivä päivältä ja yö yöltä toukka tuli suuremmaksi kunnes lopulta koitti aika, jolloin sen täytyi pysähtyä paikalleen. Sen oli alettava rakentaa itselleen asuntoa.

Näin tapahtuikin. Talo valmistui, pitkulainen kotelo. Sisällä kotelossaan toukka teki askareitaan, mitkä täytyi tulla tehdyiksi. Aika riensi. Aurinko nousi ja laski. Tuli uusia aamuja, uusia päiviä, iltoja ja öitä. Kukat kukkivat. Ne avasivat terälehtensä puhtaille auringonsäteille. Kaikkialla tuoksui. Mehiläiset pörräsivät kukissa, nousivat välillä huiman korkealle aurinkoon ja laskeutuivat kohta alas taivaan aarteineen, joita ne toivat korkeuksista kukkiin. 
Hedelmät alkoivat kypsyä. Siemenet niiden sisässä valmistuivat ja putosivat lopulta maan sisään maaäidin kehtoon odottamaan joulun valoa. Sen ne tarvitsivat voidakseen kasvattaa uudelleen kukkia ja hedelmiä. Toukkoa ahersi koko ajan omissa puuhissaan omassa talossaan.
Mutta sitten kerran toukan talossa tapahtui jotakin merkillistä. Sen ympärillä oli aivan hiljaista. Työt, jotka sen oli ollut tehtävä, olivat tulleet valmiiksi. Viimeinenkin askare oli toimitettu. Toukan kotitalon ovi alkoi pikku hiljaa aueta. Mutta, kun se oli kokonaan avoinna, ovesta ei tullutkaan toukka. Sieltä sisältä kuoriutuikin ulos kaunis perhonen.
Ihmeellisen kirkkaanna perhonen istuskeli talonsa yllä - aivan rauhallisesti. Siivet olivat vielä kiinni toisissaan. Ei ollut mitään kiirettä. Se näytti odottavan auringon lämpimien säteiden kosketusta. Se tiesi, että sillä tavalla se saisi siipensä kokonaan auki. Ja kohta kaikki olikin valmista. Siivet aukenivat. Perhonen uskaltautui lentoon. 
Se kohosi kevyesti kohti valoa, liiteli vielä alas katsomaan kaikkea, missä oli vaeltanut ja tehnyt työtä, omalla paikallaan puutarhassa. Suuri iltatähti syttyi taivaalle. Perhonen oli vapaa lähtemään. Se suuntasi lentonsa suoraan kuun ja tähtien piiriin ja ainan edelleen auringon valtakuntaan saakka.
Siellä aukenivat taivaiset ovet ja ikkunat, ja perhonen näki sellaisen auringon nousun, mitä se milloinkaan ennen ei ollut voinut nähdä. 
Aina kun me ihmiset täällä puutarhassamme katselemme auringon nousuja - ja laskuja ja tähtitaivaan tuiketta, meidän kanssamme on hän, jota me rakastamme ja joka on silloin aina meitä aivan lähellä. Vaikka hän olisi kuollut.

ENKELIEN AJATUKSIA

Otteita Irene Johansonin kirjasta, "Enkelien ajatuksia ihmiskunnan nykyongelmiin; heidän viestiensä arvioimisen kyvyn kehittäminen." Suomen antroposofinen liitto 2011. Täydelliset selostukset kustakin asiasta voit lukea itse kirjasta - tässä vain makupaloja.

Elinluovutus

Periaatteessa elinten luovuttajalle ei ole kuolemanjälkeisessä elämässä mitään seurauksia, sillä eiväthän fyysistä kehoa kohdanneet toimenpiteet kosketa sielua ja ihmisen yksilöllisyyttä. Maailmassa on paljon ihmisiä, joilta sota tai vakava onnettomuus on vienyt tai tuhonnut jonkun kehon osan. Siitä huolimatta he voivat kulkea "säännönmukaisen" kuolemanjälkeisen tiensä. Ihmisen kuoltua sielu irtoaa täydellisesti ruumiista, myös silloin, kun kuolleen sydän on siirretty johonkin toiseen ihmiseen. Hänen sielunvoimansa kulkevat normaalin tien. Elimeen itseensä liittyy kuitenkin niiden omistajan yksilöllisyyden voimakkaasti leimaamia ominaisuuksia. Voitaisiin sanoa: Jokainen elin on tietyn henkilökohtaisen tähden vaikutuksen alainen, sillä on tietty leima, sillä on ikään kuin yksilöllisyyden värähtelyt. Nämä värähtelyt vaikuttavat elimen vastaanottajaan aivan tietyllä tasolla. On lähdettävä siitä, että tämä vaikutus ja se, että hän saa tietyn elimen, tapahtuu karmallisen tahdon mukaisesti. Lahjoitetun elimen ja vastaanottajan elimistön värähtelyjen välillä saattaa syntyä kitkaa niin ruumiin kuin sielunkin alueella. Se voidaan kuitenkin selvittää "karmallisella tasoitustyöllä". 

Abortti

Osa sieluista tietää jo edeltäkäsin, että niille tehdään abortti. Karmansa mukaisesti ne valitsevat vanhempansa jo kauan ennen hedelmöitymistä, kuten kaikkien muidenkin lasten kohdalla tapahtuu. Nämä sielut tietävät kuitenkin, että heillä ei ole mitään tai vain vähäisiä mahdollisuuksia nähdä päivänvalo ja syntyä ihmiseksi. Näiden sielujen inkarnoitumisaika äidin ruumiissa rajoittuu muutamaan viikkoon. Ne ovat toteuttaneet oman karmansa ja vanhempien karman. Niiden täytyy piirtää vain hyvin pieni piiri maan päälle ja ne ovat tehneet sen. Usein kyseessä ovat sielut, joita sitoo äitiin tai molempiin vanhempiin suuri rakkaus ja sen tähden ne ottavat kantaakseen tämän tien. Ne ovat jo edeltäkäsin tietoisia pian koittavasta lähdöstään. Ne näkevät vanhempia ympäröivistä värähtelyistä, henkisistä väreistä, että vanhemmat eivät halua ottaa niitä vastaan. Syntymättä laisinkaan maailmaan vaikuttavat ne usein vanhempien elämään hyvin voimakkaasti. Vaikutus vanhempien kohtaloon on pysyvä. Nämä sielut kulkevat hyvin lyhyen kuoleman jälkeisen tien. Ne itse ja kaikki tähän kohtaloon liittyvät henkiset olennot etsivät vanhempia, jotka ovat valmiita ottamaan ne vastaan.
Niille sieluille, joiden kohdalla abortti on etukäteen epävarma, on tilanne vaikeampi. Syntymättömän ihmisen tuska on sellaisissa aborteissa paljon suurempi, sillä hän on yhdessä enkelinsä kanssa valmistanut inkarnaatiotaan pitkän aikaa. He ovat sopineet elämänsuunnitelmastaan yhdessä heihin kohtalonomaisesti liittyneiden ihmisten enkelien kanssa. Näiden ihmisten kanssa heidän täytyy sovittaa tai kehittää eteenpäin jotain aikaisempiin elämänyhteyksiin liittyvää, tai etsiä uutta alkua. Abortti estää näitä ihmisiä toteuttamasta elämänsuunnitelmansa maan päällä. Lapsen karmaan hyökyy valtava pettymyksen ja surun aalto. Sellainen sielu tarvitsee paljon pidemmän ajan päästäkseen yli "äidin kohdussa vietetyn lyhyen elämän" aiheuttamasta pettymyksestä, sillä se ei ollut valmistetun elämänkulun mukainen. Myös tämä sielu löytää varavanhemmat, mutta vasta paljon pidemmän ajan kuluttua.

Äkillinen kuolema

Menettäessämme jonkun läheisen tasapainomme järkkyy äkillisesti. Selviämme ympäristössämme vain rajoitetusti. Meidän on löydettävä uudestaan suunta elämällemme. Meille tarjoutuu myös mahdollisuus aloittaa täysin uusi elämä. Kyseessä ei ole ainoastaan syntynyt aukko, sillä huomaamme ehkä miten voimakkaasti luotamme lähtenyt on muovannut meitä. Voimme kysyä: olenko todella sellainen, vai olenko ainoastaan sopeutunut? Saamme tilaisuuden muuttaa elämämme täysin. Tärkeä, vierellemme asetettu osa elämäämme on otettu pois. Nyt voimme luoda loimen uudestaan ja päättää itse, korvataanko tämä osa jollain toisella, vai minkälaiseksi uusi loimi muodostuu. 
Äkillisen kuoleman seurauksena ihmisen hengellä ei ole enää ruumista. Maan päälle jäänyt ihminen voi tehdä paljon poismenneen hyväksi, hänen pitäisi etsiä henkisesti tämän sielua, koska se harhailee kuolemaa seuraavien ensimmäisten päivien aikana vielä ympäriinsä. Hänen pitäisi kääntyä kuolleen puoleen ja selittää tälle, että sielun täytyy irrottautua Maasta. Tästä syystä myös perheenjäsenten täytyy päästää sielu irti. Rukousten avulla voidaan myös pyytää apua korkeammilta maailmoilta.

Joukkomurhat

Tämä ihmisten mielivallan aiheuttama kuolema ei ole kovinkaan mielivaltaista. Murhaaja ei yleensä ole enää itsensä herra. Hänet on riivattu ja häntä käytetään hyväksi. Uhrit järjestettiin jo aikaisemmin hänen ympärilleen niin kuin hämähäkin seitissä. Kuka järjestää uhrit? Kyseessä on karmallinen järjestely, mutta siitä huolimatta syntyy suuri epätasapaino, jonka tasoittaminen vaatii paljon voimia.

Nälkään kuolevat lapset

Näistä sieluista, joilta otetaan pois hengissä säilymisen ruumiillinen perusta, tulee "henkistyneitä". Ensin ruumiillinen ravinnon tarve kasvaa tavattoman suureksi, mutta sitten, tietystä vaiheesta lähtien, se muutuu hyvin pieneksi ja henkinen, inhimillisen hengen ylittävä, kasvaa. Nämä sielut uhrautuivat ihmiskunnan hyväksi.

AIDS

Aids on ristin varjossa. Siihen sairastuneet kulkevat kärsimystien, ristintien kuten Jeesus. He eivät kuitenkaan ota ristiä itselleen, he eivät kanna sitä, he kulkevat ristin päällä, risti on heidän tiensä. Kyseiset ihmiset erottuvat muista. He kuolevat muiden puolesta. He ottavat toisten syyllisyyden kannettavakseen. He kuolevat ihmiskunnan puolesta. He eivät ole syyllistyneet mihinkään. Heitä ei saa tuomita. He kantavat ihmiskunnan syyllisyyttä. 

Syyskuun 11. 2001

Hyökkäys kohdistui kapitalismin tunnukseen. Maailma on kuohuksissa. Oli kuitenkin todella tarpeen, että materialismin perustoja järkytettiin. Rudolf Steiner sanoi ihmisille, että materialismi on sairaus. Tämän terroriteon olisi pitänyt saada ihmiset miettimään asioita uudelta kannalta. Se kuuluu sairauden terapiaan. [...] Tämän tapahtuman jälkeen voisi tapahtua edistystä. Tapahtuma ei ollut korkeampien valtojen aiheuttama, mutta aika oli kypsä jonkin tapahtumiselle, jotain täytyi tapahtua.

3.11.12

Muistopalvelus kiitokseksi poismenneen elämästä

John McQuiston II: A Prayer Book for the 21st Century. Morehouse Publishing 2004.
Raamattusitaatit Kirkkoraamatusta, mutta osin muokattuina, jotta ne paremmin sopisivat kirjoittajan esitykseen; Jumalan vihaan viittaavat ilmaukset on poistettu, ja "Herra" korvattu yleisluontoisemmilla  ilmauksilla. Yksikkömuoto on toisinaan muutettu monikoksi.

Sisaremme/veljemme on nyt kutsuttu tekojen maailman ulkopuolelle. Me jatkamme elämää pian liittyäksemme häneen, vääjäämättömän virtauksen eteenpäin pyyhkäiseminä kohti tuota tilaa, missä kaikki ovat vapaita ajasta ja tilasta, liittyneinä sinuun elämässä ja viimein ikuisesti osa loputonta, rakastavaa, käsittämätöntä tuonpuoleista kaiken keskellä.
Iankaikkinen Kaiken-Sisältävä, sisaremme/veljemme elämästä me kiitämme. Me muistamme häntä rakkaudella ja luottamuksella. Me emme pelkää hänen tai itsemme puolesta, sillä Sinä olet hänen kanssaan, ja hän on Sinun kanssasi.

Vakuutuksen sanat
Sillä me olemme varmoja, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Room.8:38-39

Jos elämme, elämme Jumalan omina, ja jos kuolemme, kuolemme Jumalan omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Jumalalle. Room.14:8

Paljon voimme puhua, mutta loppuun emme pääse; ja meidän sanojemme loppusumma on: Hän on kaikki kaikessa. Hän itse on suurempi kuin kaikki hänen tekonsa. Siirak 43:27-28

 Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. Jes.55:9

Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Luoja antoi, Luoja otti, kiitetty olkoon Luoja ja luomakunta! 1 Tim.6:7, Job 1:21

Lukukappaleita psalmeista
Mysteerien Mysteeri, sinä olet meidän turvamme
polvesta polveen.
Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, 
sinä olit, ajasta aikaan sinä olet.
Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen.
Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Meidän päivämme vaipuvat,
vuotemme haihtuvat kuin henkäys.
Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä,
tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.
Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa,
ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois.
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.
Ravitse meitä armollasi joka aamu.
Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi,
anna lastemme nähdä kunniasi loisto.
Herra, meidän Jumalamme, ole lempeä meille, 
anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt.

PSALMI  90

Minne voisimme mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisimme paeta sinun edestäsi?
Vaikka nousisimme taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisimme vuoteemme tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisimme lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisimme merten taa,
sielläkin sinä meitä ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.
Vaikka sanoisimme: "Nyt olemme pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",
sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.
Sinä olet luonut meidät sisintämme myöten,
äidin kohdussa olet meidät punonut.

PSALMI 139:7-13

Uskon  lausunto
 Todellisuuden kokonaisuus on Jumala suhteessa Jumalaan,
Me olemme Jumalalle kuin aalto on merelle.
Jumala on ajattelija ja ajatus,
Luoja ja luotu,
Painovoima,
Tuuli vetten yllä,
Ilma jota hengitämme,
Vesi jota juomme,
Leipä jota syömme,
Elämän ja kuoleman prosessi.

Toimien kaikessa joka on,
Kehittyen ja muuttuen,
Luomattomana, perimmäisenä, käsittämättömänä,
Josta kaikki asiat lähtevät,
Josta kaikki asiat ovat,
Johon kaikki asiat palaavat.

Jumala on maailmankaikkeus, jolla ei ole reunaa,
Aamukaste ja auringon keskus,
Jumala on meidän välillämme,
Jumala on meidän takanamme,
Jumala hengittää meidät.
Nousten, lisääntyen, muuttuen,
Suuri ihme ja arvoitus,
Kaikkien kategorioiden ulkopuolella,
Kaikkien suhteiden suhde,
Kaiken kommunikaation välittäjä,
Rakkauden syy ja rakkaus itse.
Jumala meissä itsessämme, sieluissamme ja ruumiissamme.

Jumala on läsnäoleva hetki,
Nyt joka ei koskaan lakkaa olemasta,
Ääretön joka suuntaan.

Jumala täyttää maailmankaikkeuden.
Me olemme, aina ja kaikkialla,
Iankaikkisen ykseyden aspekteja.

Sillä jos voisimme kuvitella kaikki maailmat jotka ovat olemassa,
Ne olisivat vähäisempiä kuin Jumalan valtakunta sisäisesti meissä,
Vapauden paikka paikasta,
Vapauden aika ajasta.

Lohdutuksen sanat
Olenko minä sellainen Jumala, jonka valta ulottuu vain lähelle? Eikö myös kauas? Voiko kukaan kätkeytyä sellaiseen piilopaikkaan, etten minä häntä näkisi? Enkö minä ole läsnä kaikkialla niin taivaassa kuin maassa? 

JEREMIA 23:24

Minä olen A ja O, alku ja loppu.

ILM.21:6

Iankaikkinen ei ole sen paremmin ajattomuutta kuin loputonta aikaakaan. Me puhumme metaforin jotka on otettu ajasta, mutta metaforat ovat vain metaforia, eivät Todellisuus itse. Elämässä me liikumme kohti tilaa jota ei vielä ole, yhtä mittaa me jätämme taakse tilan jota ei enää ole.
Kuitenkin menneisyys ja tulevaisuus ovat olemassa ainoastaan osana nykyisyyttä, ja nykyisyys on syvä mysteeri. Se on poissa siinä samassa kun yritämme tarttua siihen, silti se on aina kanssamme. Joka hetki ajassa on osa iankaikkista, iankaikkista, joka välittää meille ajan ja ylittää sen. Me vaikutamme olevan sidottuja aikaan, mutta me elämme ja kuolemme elämän lähteessä, kaikkein syvimmässä mysteerissä: elävässä ja iankaikkisessa Jumalassa.

Loppusanat
Elämän keskellä me olemme kuolemassa. Keneltä voimme etsiä lohtua, paitsi Sinulta, sydäntemme salaisuudelta. Rauhoita meitä, iankaikkinen Läsnäolo, viimeisellä hetkellämme, jotta emme unohda että olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan Sinun sylissäsi.
Sillä niin paljon kuin se on iankaikkisen Todellisuuden luonto, että me elämme ja sitten kuolemme, sisaremme/veljemme on palautettu maailmankaikkeuden elävään Lähteeseen. Syntymässä hän tuli Jumalasta; elämän aikana hän oli Jumalan ilmentymä; kuolemassa hän on Jumalassa. Mistä hän tuli, sinne hän on palannut, Äärettömästä Äärettömään. Kiitos olkoon Jumalalle hänestä ja iankaikkisesta Hengestä joka toimi hänessä.
Elämä. Ruumiin pilaantumisen estävä hengellinen etikka. Hautakirjoitus. Kaiverrusta kivessä. Osoittaa kuolemalla hankittujen hyveiden taannehtivan vaikutuksen.
(Ambrose Bierce: Laajennettu Saatanan sanakirja)