C.G. Jung - Ikääntymisestä ja kuolemasta; Sitaatteja

Wikipedia: C.G. Jung


Lääkärinä olen vakuuttunut että on hygieenistä - jos saan käyttää sanaa - löytää kuolemassa päämäärä jota kohti voi pyrkiä, ja että luistaminen pois siitä on jotain epäterveellistä ja epänormaalia, joka ryövää elämän toiselta puoliskolta sen tarkoituksen. 

Olemme niin vakuuttuneita siitä että kuolema on yksinkertaisesti prosessin loppu, että meille ei tavallisesti juolahda mieleen ymmärtää kuolemaa päämääränä ja täyttymyksenä, kuten epäröimättä teemme nousevan nuorekkaan elämän tavoitteille ja tarkoituksille. 

Elämän keskeltä eteenpäin, ainoastaan hän säilyy elinvoimaisesti elävänä, joka on valmis kuolemaan elämän myötä.

Ikääntyvien ihmisten pitäisi tietää, että heidän elämänsä eivät nouse ja laajene, vaan että vääjäämätön sisäinen prosessi pakottaa elämän supistumiseen. Nuorelle henkilölle on melkein synti, tai ainakin vaara, ajatella liikaa itseään; mutta ikääntyvälle henkilölle on velvollisuus ja välttämättömyys omistaa vakava huomio itselleen. Tuhlattuaan valoaan maailmaan, aurinko vetää takaisin säteensä jotta valaisisi itseään. Sen sijaan että tekisivät samoin, monet vanhat ihmiset ovat mieluummin luulotautisia, saitoja, saivartelijoita, menneisyyden ylistäjiä, tai muuten ikuisia murrosikäisiä - kaikki valitettavia korvikkeita itsen valaistukselle, mutta väistämättömiä seurauksia harhasta, että elämän toista puoliskoa täytyy hallita ensimmäisen periaatteet. 

Mutta me emme voi elää elämän iltapäivää elämän aamun ohjelman mukaan; sillä mikä oli suurta aamulla, on pientä illalla, ja siitä mikä aamulla oli totta, on illalla tullut valhe. 

Vanhana oleminen on hyvin epäsuosittua. Kukaan ei näytä ottavan huomioon, että kykenemättömyys vanheta on aivan yhtä absurdia kuin kykenemättömyys kasvaa ulos lapsen kengistä. Yhä lapsellista kolmikymppistä miestä on toki harmiteltava, mutta nuorekas seitsemänkymmen vuotias, eikö se ole hurmaavaa? Ja kuitenkin molemmat ovat poikkeavia, tyylittömiä, psykologisia luonnottomuuksia. 

Nuori mies joka ei taistele ja valloita, on menettänyt parhaan osan nuoruuttaan, ja vanhassa miehessä, joka ei tiedä kuinka kuunnella jokien salaisuuksia niiden virratessa huipuilta laaksoihin, ei ole järkeä; hän on henkinen muumio, joka ei ole muuta kuin jäykkä menneisyyden reliikki. Hän seisoo erillään elämästä, mekaanisesti toistaen itseään viimeistä tyhjänpäiväisyyttä myöten.

Nuoruuden viini ei aina kirkastu etenevien vuosien myötä; joskus siitä tulee sameaa.

Elämän aamusta ja keväästä, illasta ja syksystä puhuminen ei ole pelkkää sentimentaalista jargonia. Annamme siten ilmaisun psykologisille totuuksille, ja vielä enemmän psykologisille tosiasioille. 

Kuin ammus joka lentää päämääräänsä, elämä päättyy kuolemaan. Jopa sen nousu ja sen lakipiste ovat vain askelia ja keinoja tähän päämäärään. 

Ihmisen syntymä on sisällökäs merkityksestä, miksi ei kuolema?

Kun henkilö kuolee, tunteet ja emootiot jotka sitovat hänen sukulaisensa häneen, menettävät sovelluksensa todellisuuteen ja vajoavat alitajuntaan, missä ne aktivoivat kollektiivisen sisällön, jolla on haitallinen vaikutus tietoisuuteen.

Batakit ja monet muut alkukantaiset ihmiset sanovat sen tähden että kun ihminen kuolee, hänen luonteensa huonontuu niin että hän aina yrittää vahingoittaa eläviä jollain tavalla.

Tämä näkemys selvästi perustuu kokemukseen, että pysyvä riippuvuus kuolleisiin saa elämän näyttämään vähemmän elämisen arvoiselta, ja saattaa jopa olla psyykkisten sairauksien syy. Vahingollinen vaikutus näyttäytyy menetetyn libidon, masennuksen ja fyysisen heikkouden muodossa. On myös universaaleja selostuksia näistä kuoleman jälkeisistä ilmiöistä aaveen ja kummittelun muodossa. 

Niin kutsuttujen henkien psykoterapeuttiset pyrkimykset on tähdätty eläviin joko suoraan tai epäsuorasti, edesmenneen henkilön kautta, jotta heistä tehtäisiin tietoisempia. 

Spiritualismi kollektiivisena ilmiönä siten ajaa takaa samoja päämääriä kuin lääketieteellinen psykologia, ja niin tehdessään tuottaa samoja perusideoita ja mielikuvia jotka muotoilevat itsensä "henkien opetuksiksi", jotka ovat luonteenomaisia kollektiivisen tiedostamattoman luonnolle.

Ruumista ei voi ymmärtää pelkästään inertin aineen yhteen kasautumisena, vaan sitä täytyy pitää aineellisena järjestelmänä valmiina elämälle ja elämän mahdollistajana, sillä varauksella että kaikessa valmiudessaan se ei voisi elää ilman "elävän olemuksen" lisäystä. Sillä kumotessamme "elävän olemuksen" mahdollisen merkityksen, ruumiista itsestään puuttuu jotain joka on välttämätöntä sen elämään, nimittäin psyykkinen tekijä.

Me tiedämme tämän suoraan omasta kokemuksesta itsestämme, ja epäsuorasti kanssaihmistemme kokemisesta. Me tiedämme sen myös korkeampien selkärankaisten tieteellisestä tutkimuksestamme, ja täydellisestä todisteiden puutteesta päinvastaiselle, meidän täytyy olettaa että jokin sellainen tekijä on läsnä alemmissa organismeissa ja jopa kasveissa. 

Mieli ja ruumis ovat ilmauksia yhdestä entiteetistä, jonka olennainen luonto ei ole tunnettavissa sen paremmin ulkoisesta materiaalisesta manifestaatiostaan, kuin sisäisestä, suorasta havainnosta.

Muinaisen uskomuksen mukaan ihminen syntyi sielun ja ruumiin yhteen tulemisesta. Olisi luultavasti oikeampaa puhua tiedon ulottumattomissa olevasta elävästä olemuksesta, koskien perimmäistä luontoa, josta mitään ei voi sanoa paitsi että se hämärästi ilmaisee "elämän" perikuvaa. 

Elävä olemus ilmenee ulospäin aineellisena ruumiina, mutta sisäisesti sarjana kuvia elinvoimaisista toiminnoista jotka tapahtuvat sen sisällä. Ne ovat kolikon kaksi puolta, emmekä voi vapauttaa itseämme epäilyksestä että kenties tämä koko mielen ja ruumiin erotus saattaa lopulta osoittautua pelkästään järjen juoneksi tietoisen erotuskyvyn tarkoituksessa. 

Primitiivinen ilmapiiri jossa sana "henki" syntyi, on yhä meissä, vaikka tietenkin psyykkisellä tasolla jossain tietoisuuden alapuolella. Mutta kuten nykyaikainen spiritualismi osoittaa, tarvitaan hyvin vähän tuomaan tuo osa primitiivistä mentaliteettia pinnalle.

Kaukana materiaalisesta maailmasta, tämä on psyykkinen maailma, joka sallii meidän tehdä vain epäsuoria ja hypoteettisia päätelmiä aineen todellisesta luonnosta.

Psykoterapian näkökulmasta olisi sen tähden suotavaa ajatella kuolemaa ainoastaan siirtymänä, osana elämän prosessia, jonka laajuus ja kesto ovat tietomme ulottumattomissa.

Enemmistö uskonnoista on monimutkaisia kuolemaan valmistautumisen järjestelmiä, niin paljon että elämällä ei itse asiassa ole merkitystä paitsi valmistautumisena kuoleman lopulliseen päämäärään. Molemmissa suurimmissa elävissä uskonnoissa, kristinuskossa ja buddhalaisuudessa, olemassaolon tarkoitus pannaan täytäntöön sen lopussa.

Näyttäisi olevan enemmän yhtäpitävää ihmiskunnan kollektiivisen psyyken kanssa pitää kuolemaa elämän tarkoituksen täyttymyksenä ja sen päämääränä todellisimmassa merkityksessä, eikä pelkästään merkityksettömänä lakkaamisena.

Säännönmukaisesti lähestyvään loppuun viittaavat nuo symbolit jotka niin ikään normaalissa elämässä julistavat psykologisen olotilan muutoksia, uudestisyntymis-symbolit kuten ympäristön muutokset, matkat ja vastaavat.

Olen toistuvasti kyennyt jäljittämään taaksepäin yli vuoden sarjassa unia viittauksia lähestyvästä kuolemasta. Lisäksi tämä usein näyttäytyy merkillisinä persoonallisuuden muutoksina, jotka voivat edeltää kuolemaa hyvin pitkän ajan.

Kaiken kaikkiaan olin hämmästynyt nähdessäni kuinka vähän vaivaa tiedostamaton psyyke näkee kuolemasta. Näyttäisi siltä kuin kuolema olisi jotain suhteellisen merkityksetöntä, tai kenties psyykeämme ei vaivaa mitä yksilölle tapahtuu.

Mutta näyttää siltä että tiedostamaton on sitäkin kiinnostuneempi siitä kuinka henkilö kuolee; eli onko tietoisuuden asenne sopeutunut kuolemiseen vai ei.

Tämän päivän ihmiselle elämän laajentuminen ja sen kulminaatio ovat järkeenkäypiä päämääriä, mutta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä näyttää hänestä kyseenalaiselta tai uskon ulottumattomissa olevalta. Elämän lakkaaminen eli kuolema voidaan hyväksyä järkevänä päämääränä ainoastaan kun joko olemassaolo on niin viheliäistä että olemme suorastaan iloisia sen loppumisesta, tai kun olemme vakuuttuneita siitä että aurinko pyrkii laskuunsa "valaistakseen kaukaisia rotuja", samalla loogisella johdonmukaisuudella jota se osoitti noustessaan zeniittiinsä. Mutta uskomisesta on tullut niin vaikea taito tänä päivänä, että se ylittää useimpien ihmisten kapasiteetin, etenkin ihmiskunnan koulutetun osan. He ovat tottuneet liiaksi ajatukseen että suhteessa kuolemattomuuteen ja sellaisiin kysymyksiin, on lukemattomia ristiriitaisia mielipiteitä eikä vakuuttavia todisteita. Ja koska "tiede" on iskusana, joka näyttää kantavan ehdottoman vakuuttuneisuuden painoa tilapäisessä maailmassa, me pyydämme "tieteellisiä" todisteita. Mutta koulutetut ihmiset jotka osaavat ajatella, tietävät erittäin hyvin että tämän kaltainen todistus on filosofinen mahdottomuus. Me yksinkertaisesti emme voi tietää yhtään mitään sellaisista asioista.

Elämän keskipäivän salaisena hetkenä paraabeli käännetään, kuolema syntyy. Elämän toinen puolisko ei merkitse nousua, avautumista, lisääntymistä, elämäniloa, vaan kuolemaa, koska loppu on sen päämäärä. Elämän täyttymyksen negaatio on samanmerkityksinen kuin kieltäytyminen hyväksymästä sen loppua. Molemmat merkitsevät että ei haluta elää, ja olla haluamatta elää on yhtäläinen kuin olla haluamatta kuolla. Kasvu ja väheneminen tekevät yhden kaaren.

Mutta kenen tahansa joka kieltäytyy kokemasta elämää, täytyy tukahduttaa halunsa elää - toisin sanoen, hänen täytyy tehdä osittainen itsemurha.

Se että elämän korkein huippu voidaan ilmaista kuoleman symboliikalla, on hyvin tunnettu tosiasia, sillä kaikki kasvu itsensä yli merkitsee kuolemaa.

Kuolema on tärkeä kiinnostuksen kohde, etenkin ikääntyvälle henkilölle. Kategorinen kysymys asetetaan hänelle, ja hän on velvollinen vastaamaan siihen. Tässä tarkoituksessa hänellä kuuluu olla myytti kuolemasta, sillä järki ei näytä hänelle muuta kuin pimeän montun johon hän on laskeutumassa. Myytti voi kuitenkin loihtia esiin muita mielikuvia häntä varten, auttavia ja rikastuttavia kuvia elämästä kuolleiden maassa. Jos hän uskoo niihin, tai vahvistaa niitä jollain määrällä luottamusta, hän on aivan yhtä oikeassa tai aivan yhtä väärässä kuin joku joka ei usko niihin. Mutta kun mies, joka menettää toivonsa, marssii kohti tyhjyyttä, se joka on pannut uskonsa arkkityyppiin, seuraa elämän polkuja ja elää suoraan kuolemaansa. Molemmat epäilemättä pysyvät epävarmuudessa, mutta yksi elää vastoin vaistojaan, toinen niiden myötä.

Lääkärinä teen kaikkeni vahvistaakseni uskoa kuolemattomuuteen, etenkin vanhemmilla potilailla, kun sellaiset kysymykset tulevat uhkaavan lähelle. Sillä oikeassa psykologisessa perspektiivissä nähtynä kuolema ei ole loppu vaan päämäärä, ja elämän kallistus kuolemaa kohti alkaa niin pian kuin korkein aste on ohitettu.

Elämä on energia-prosessi. Kuten jokainen energia-prosessi, se on periaatteessa peruuttamaton, ja sen tähden suuntautuu kohti päämäärää. Tuo päämäärä on lepotila. [...] Jokaisen prosessin loppu on sen päämäärä.

Carl Jung speaks about Death:

Toisessa blogissani on aiemmin julkaistu:

Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta

Jung ja "Jumalan tietäminen"

Myöhemmin tässä blogissa mahdollisesti tulossa lisää Jungin ajatuksia, kuoleman jälkeisestä elämästä, sekä hänen omasta kuolemanraja-kokemuksestaan. Myös hänen salaperäisen gnostilaissävytteisen tekstinsä, Seitsemän Saarnaa Kuolleille (josta kerrotaan ensimmäisessä linkissä yllä), kääntäminen kiinnostaa minua.