Nuorena totuuden etsijänä Pekka Ervast, Suomen Ruusu-Risti järjestön perustaja, oli ensimmäinen suuri vaikuttajani henkisellä tiellä. Vähän myöhemmin 1990-luvulla kuuluin aikani Alankomaissa perustettuun Lectorium Rosicrucianumiin, Kultaisen Ruusuristin Kansainväliseen Kouluun, mitä en kyllä omasta kokemuksestani voi suositella - näiden kahden liikkeen ero on melkoinen; monet käyttävät nimitystä "ruusuristi", eikä niillä aina välttämättä käytännössä ole paljonkaan yhteistä. Sen ei pitäisi hämmästyttää ketään: aivan samoinhan on "virallisen" kristinuskon laita. Terminologia ja symboliikka ovat ehkä samoja, mutta miten niitä tulkitaan ja sovelletaan onkin sitten ihan jotain muuta.
Seuraava Pekka Ervastin teksti puhutteli minua niin paljon, että yli 10 vuotta myöhemmin teetin mustia okaita vasempaan olkavarteeni 1997 ottamani ruusu-tatuoinnin jatkoksi:
Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan "maallismielinen", suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa; mutta se on myös yhtä yksipuolinen, jos se pitää maallista elämää surun ja murheen laaksona, vihaa sen viattomia iloja ja vaanii syntiä sen kauneimmissa tunteissa. Edellisessä tapauksessa se pyytää elämän ruusuja, mutta ei elämän okaita, jälkimmäisessä taas se ei tahdo nähdä muuta kuin kuolon ristiä kaikkialla.
Rosenkreutsilainen maailmankatsomus pyrkii yhdistämään kahta äärimmäisyyttä, liittää yhteen ristin ja ruusun, hakee kultaisen keskitien ilon ja surun rajoilta, nousee ilon ja surun yli siihen rauhaan, joka maailman voittaa. Rosenkreutsilaisyys on hengen renessanssia. Se ei kannata katolisen kirkon munkki-askeesia, mutta ei liioin maailmanihmisten materialismia. Se ei etsi iloa eikä pakene kärsimystä, mutta tervehtii molempia elämän luonnollisina antimina.
Esoteerisesti se tulkitsee ruusuristin vertauskuvaa näin: kun ihminen ottaa ristinsä (sekä ulkonaisen että sisäisen kohtalonsa) kantaakseen - ja kantaakseen nurkumatta, jopa ilomielin, silloin ristissä puhkeaa ruusu, rakkauden ruusu, joka tuo rauhan ja autuuden hänen elämäänsä. Ruusu on silloin muodostunut hänen sydänverestään. Ja veri on Kristuksen verta, joka on vuotanut hänen sydämestään, kun risti miekkana on pistetty siihen.
- Pekka Ervast 1921
Ja seuraava lainaus taas on peräisin kolmannen, maailmanlaajuisen ruusuristiläisjärjestön, Amorcin, perustajan H. Spencer Lewisin kirjasta "Muistan ennen eläneeni", jonka on suomentanut Kyllikki Aspelin-Ignatius, ja suomeksi julkaissut Mystica 1925 (monet mielenkiintoisimmista esoteerisista kirjoista, joita divarissa on vastaan tullut, ja joista en ole aiemmin edes kuullut, ovat olleet Mystican julkaisuja 1920-luvulta!):
"Rauha, rauha kaikille, sillä minä olen noussut ylös. Haudasta olen tullut, olen ylösnoussut. Kauan kärsin ja koetin päästä vapaaksi, jotta saattaisin antaa maailmalle enemmän valoa, mutta tietämättömyydessään ja turhamaisuudessaan ihminen esti minua pidättäen minua ristiin naulittuna väärien todellisuuksien ristillä. Ihmisruumis on risti, jolle kaikki sielut ovat naulitut, ja ihminen tekee sen siksi. Tällä ristillä olen minä ollut kuin ruusu, kiertävien oksien ja okaiden kiinnittämänä. Kyyneleet olivat kastepisaroita, jotka tippuivat terälehdiltä ja jättivät kuolemattomuuden tuoksun säteilemään sielun auraan. Mutta minä olen vapaa, vapaa palaamaan valon valtakuntaan, missä sielut yhtyvät pyhässä seurustelussa ja asustavat Jumalan älyn asunnoissa. "
Tämän julkaisun otsikko puolestaan on The Rosicrucian Fellowshipin - joka ei toimi Suomessa - käyttämä tervehdys. Perustajan, Max Heindelin, alkuperäinen 1920-luvulla suomeksi julkaistu pääteos, "Rosenkreuziläinen maailmankatsomus eli mystillinen kristinoppi", on eräs kirja-aarteistani ihan vain harvinaisuutensa vuoksi. Siitä on julkaistu uusi suomennos, jos sisältö kiinnostaa ennen kaikkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti