Kiitos, anteeksi ja hyvästi, Rakas Äiti!

Piirrokseni äidistä v. 1995

Äitini joutui syyskuussa sairaalaan. Olin tottunut siihen että hänellä saattoi olla muutaman päivän reissuja, ja viime aikoina ne tuntuivat lisääntyneen, mutta tämä pitkittyi kolmeen viikkoon; hoito näytti alkaneen purra - niin kertoi minulle soittanut lääkäri - mutta jo seuraavana aamuna 15.10. tuli puhelu hoitajalta: äitini oli kuollut. 4.30 hän oli käynyt avustettuna vessassa, 6.00 hänet löydettiin elottomana. Se oli yllätys myös häntä hoitaneelle lääkärille. Koska kuolinsyy oli epäselvä, annoin tietenkin luvan lääketieteelliseen ruumiinavaukseen; samalla ajattelin sen antavan minulle hiukan lisäaikaa järjestelyihin. Häpeän sanoa, etten käynyt katsomassa häntä hänen ollessaan osastolla; jos olisin yhtään ajatellut nenääni pidemmälle... mutta toisaalta, ei se olisi mitään muuttanut. Silti ei koskaan pitäisi kuvitella että vielä on aikaa. Sitä ei voi tietää. Lääkäri kysyi minulta ennen hänen kuolemaansa, olenko huomannut hänessä muistamattomuutta, ja itse asiassa kiinnitin sellaiseen huomiota ensimmäistä kertaa vasta syyskuussa ennen hänen joutumistaan sairaalaan! Ilmeisesti hän oli alkanut jo disorientoitua tästä maailmasta. Onneksi hän sai kuitenkin pysyä enimmäkseen mieleltään järkevänä loppuun saakka; ruumis oli se joka alkoi antaa periksi jo vuosia aiemmin.  Muistan kuinka kerran käydessäni äitiä tapaamassa melkein järkytyin kun yhtäkkiä tajusin miten vanhalta ja raihnaiselta hän näytti! 

Samana päivänä töiden jälkeen menin suoraan sairaalaan, jonka kappeliin äitini ruumis oli minua varten tuotu ja laitettu esille. Lausuin aluksi ja lopuksi kolme Daimokua gashon* ja kumarruksen kera. Sanoin hänelle, "kiitos, anteeksi ja hyvästi, rakas äiti", sekä "Kristus olkoon sinussa, Hengen maan Valo loistakoon sinulle", joka on peräisin Kristiyhteisön hautauskaavasta (kuulun yhä Kristiyhteisöön, vaikka se ei tarkalleen ottaen vastaa henkilökohtaista vakaumustani enää). Meditoin puoli tuntia hänen ruumiinsa äärellä, elottomia kasvoja tuijottaen. Painoin suukon hänen kylmälle otsalleen. Suosittelen ehdottomasti kaikille, että he menisivät vähintäänkin katsomaan kuolleen läheisensä ruumista: se on yhtä luonnollinen kokemus kuin vastasyntyneen näkeminen ja mielestäni myös hyvin terveellinen muistutus! Muoto oli tyhjä, sen elävöittänyt liekki oli poissa - ei sammunut, vain poissa. Äitiä oli melkein vaikea tunnistaa, koska se ei enää ollut hän - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Myöhemminkin jotkut viralliset tahot puhuivat "vainajasta" tarkoittaessaan ruumista, kuten minä sitä suoraan nimitin; ikään kuin kyseessä olisi vielä joku, vaikka se oli vain jokin joka aiemmin kuului jollekulle - tai oikeastaan ei edes kuulunut, vaan oli vain lainassa. "Ei vanhoissa kuorissa ole mitään murheellista", sanoi Pikku Prinssi.

Vaivihkaa hän on astunut Suureen Hiljaisuuteen... mikä voisikaan olla luonnollisempaa meille maan hiljaisille. Ehkä sitten seuraa tosiaan Rauha ja Lepo tämän elämän vastapainoksi. Ei yhtään huono ajatus.   

[* Daimoku: Nichiren-buddhalaisuuden mantra: Nam Myoho Renge Kyo, "ylistys Lootus-sutran Mystiselle Laille"; Gasho: käsien ele, jossa kämmenet laitetaan yhteen rinnan eteen - rukous, tervehdys, kiitollisuus, kunnioitus...]

Juuri tällaiset kokemukset johtivat Siddharta Gautaman etsimään valaistumista ja tulemaan Buddhaksi:

Yhtäkkiä 29 vuoden iässä hän kohtasi pysymättömyyden ja kärsimyksen. Tehdessään harvinaisen käynnin ylellisen palatsinsa ulkopuolelle hän näki ensin jonkun toivottoman sairaan. Seuraavana päivänä hän näki raihnaisen vanhuksen ja sitä seuraavana päivänä kuolleen henkilön. Hän oli hyvin poissa tolaltaan oivallettuaan, että vanhuus, sairaus ja kuolema odottivat lopulta jokaista, jota hän rakasti, eikä hänellä ollut tarjota heille suojaa tältä.

(Buddhalaisuus.fi: Kuka Buddha oli?)

Pelko ei ole se mitä perimmäisten asioiden äärellä tuntee, vaan syvä kunnioitus Elämän (ja Kuoleman) Majesteetin edessä. Miksi pelätä sellaista, mikä tulee meidän kaikkien osaksi yhtä luonnollisesti kuin olemme syntyneet tähän maailmaan? Me olemme kaikki samanarvoisia kuolemassa, ja kaikki yhtä yksin astumme kynnyksen yli. Kuolema ei erottele, ja blogin esipuheessa teen selväksi etten usko meitä jaettavan eri paikkoihin ja kohdeltavan eri tavalla. Karma ja uudelleen syntyminen pitävät huolen "oikeudenmukaisuudesta". Ja kun niin moni läheinen ja rakas on jo mennyt verhon taa, kuinka siellä voisi odottaa mitään pahaa? Niin kuin Platon sanoi: "Kukaan ei tiedä kuolemasta edes sitä, onko se paras kaikista hyvistä asioista. Mutta me pelkäämme kuolemaa ikään kuin tietäisimme varmasti, että se on pahin kaikista pahoista asioista." Ja vaikka monilla meistä - minä mukaan lukien - voi olla hyvinkin varmoja ajatuksia siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen (vai tapahtuuko mitään), niin tosiasia on ja pysyy, että kukaan meistä ei oikeasti tiedä! On typerää ylimielisyyttä jos ei tätä kykene tunnustamaan. Toisaalla olen kertonut että vaikka pidänkin kuolemanrajakokemuksia sinänsä todellisina, niin sen lisäksi mikä niissä on universaalia, mielestäni on myös paljon sellaista ainesta joka on kunkin ihmisen oman mielen tuottamaa ja tämä pitäisi pystyä erottamaan, joten niitäkään ei aina voi ottaa ihan sellaisenaan yksityiskohtaisena todisteena, vaikka kokijalle itselleen ovatkin varmasti merkityksellisiä.

Itkin ainoastaan ensimmäisenä päivänä. Koin myönteisenä sen että se sattui enemmän kuin osasin odottaa. Sen jälkeen tiedostaminen siirtyi tunteen tasolta ajatuksen tasolle, ja kaikkiin niihin huoliin mitä tästä aiheutuu. Olen etukäteen ollut huolissani siitä että joudun kantamaan kaikki velvollisuudet harteillani, mutta toisaalta minähän olen usein huolissani asioista ja aina kaikki kuitenkin menee parhain päin! Nyt koin vain hetkellisesti sen tunteen, että Verho kahden maailman välissä on ohentunut, mikä oli vahva edellisen puolisoni kuoltua; ero on ehkä siinä, että silloin minä itse aktiivisesti kurotin hänen puoleensa. Lisäksi tämä oli odotettavissa, vaikka pääsikin hieman yllättämään; on vain luonnollista että lapset hautaavat vanhempansa. Jos lasketaan vain ihmiset, olen kohdannut kuoleman näin läheltä nyt kolme kertaa. Isästäni olen kertonut aiemmin tässä blogissa, samoin edellisestä puolisostani. Joka kerta on ollut erilainen. Isääni minulla ei koskaan ollut minkäänlaista suhdetta, mutta hänen sukulaisensa auttoivat paljon järjestelyissä, ja hänellä oli reilusti säästöjä kattamaan kulut, ja enemmänkin. Puolisoni kanssa emme olleet virallistaneet suhdettamme; hänen isänsä pääasiassa hoiti viralliset asiat ja vanhemmat myös maksoivat kaiken. Minä sain kuitenkin päättää kaiken olennaisen. Yhteistä molemmissa kuolemantapauksissa oli se, että niistä koitui (lopulta) minulle siunausta monin tavoin. Nyt ensimmäistä kertaa joudun todellakin yksin vastaamaan kaikesta, ja äitini oli varaton. On surullista, että juuri eläkkeellä äitini joutui ottamaan kulutusluottoa kulutusluoton päälle tullakseen toimeen, ja ajautui myös ulosottoon. Hän oli samassa tehtaassa vuosikymmeniä, ja silti eläke ei riittänyt mihinkään; minun työhistoriallani ei näytä hyvältä...

Äidin jäämistöstä sain 
sentään uuden kauniin
kristallisen uhriastia-setin
alttarilleni

Laitoin alttarilleni valokuvan äidistä ja sytytin sen eteen tuikun, jota poltan päivittäin. Buddhalainen suruaika kestää 49 päivää, ja omituista kyllä, se päättyy täsmälleen äitini syntymäpäivään 4. joulukuuta. Tänä aikana omistan päivittäiset Gongyoni** hänelle, lukemalla alkuun tietyn meditaation, ja lopuksi yritän edes vähän aikaa harjoittaa tiibetiläiseen tapaan Phowaa - eri traditio, mutta buddhalaisuutta kaikki tyynni - mikä on kyllä vaikeaa, mutta tuntuu myös vaikuttavalta. Se on toki paljon enemmän kuin minä edes kykenen ymmärtämään, mutta yksinkertaisimmillaan pyrin visualisoimaan äitini, kultaisen valon hänen ylleen, valossa Buddhan hahmon, ja kuinka valo virtaa häneen ja lopuksi hän sulautuu valoon. Totta kai tiedostan: liian vähän liian myöhään. Vaikka uskonkin henkisten harjoitusten merkitykseen, kun ajattelee miten paljon enemmän olisin voinut tehdä hänen hyväkseen kun hän oli elossa, se on vähän sama kuin rukoilisi jonkun hädänalaisen puolesta sen sijaan että konkreettisesti auttaisi häntä jollain tapaa. Toki vilpitön hyvä tahto on puolet prosessista, mutta jos se ei ruumiillistu hyvinä tekoina, prosessi myös jää puolitiehen, kauniiksi ajatukseksi.  Arvokkain uhri loppujen lopuksi olisi ollut omistaa aikaani äidille kun se oli mahdollista.

[**Gongyo, "ahkera harjoitus", Nichiren-buddhalaisuudessa kahdesti päivässä alttarin edessä suoritettava liturgia, jossa resitoidaan Lootus-sutraa ja lausutaan Daimokua.]

Olen esim. kotihoidon joskus soittaessa kokenut sanattoman paineen siitä että olen itsekäs ja välinpitämätön - mutta ehkä se on pikemminkin ollut syyllisyys omassa mielessäni, joka on tuon ajatuksen saanut aikaan. Tänä vuonna pitkästä aikaa lienee taas tarvetta vuoden vaihteen irtipäästämis-rituaalilleni, josta jo olin luopunut, koska nykyään en enää yleensä kadu mitään. Viimeksi se oli erityisesti tarpeen puolisoni kuoltua. Tästä voikin päätellä, että läheisen kuolema yleensäkin aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Eihän mikään rituaali saa tehtyä tekemättömäksi - tai tässä tapauksessa pikemminkin muuta sitä että ei tehnyt tarpeeksi - mutta koska sitä nimenomaan ei voi enää muuttaa, on turha kantaa taakkaa sydämellään. Se mikä on mennyt, on mennyt: vain itseään voi muuttaa ja luoda sitä kautta parempaa tulevaisuutta; sehän on myös "karman" - joka tarkoittaa yksinkertaisesti tekoja - syvin olemus: sen metafyysisempiä tulkintoja ei tarvita. 

Nirvana-sutra lausuu: "Ihmiset ovat kärsineet alkaen lukemattomia kalpoja sitten. Luut jotka jättää taakseen kalpana, kasautuvat yhtä korkeiksi kuin Vipula-vuori lähellä Rajagrihaa, ja maito jota imee, vastaa neljän meren vettä. Veri jota vuodattaa, ylittää veden määrän neljässä meressä, ja niin myös kyyneleet joita vuodattaa surussa vanhempien, veljien ja sisarten, vaimojen, lapsien ja sukulaisten kuoleman vuoksi. Ja vaikka käyttäisi kaikki kasvit ja puut mitä maassa kasvaa neljän tuuman paloina  pitääkseen tukkimiehen kirjanpitoa niillä, ei voisi laskea kaikkia vanhempia joita on ollut menneissä elämän olemassaoloissa." Nämä ovat sanoja jotka Buddha lausui maatessaan salpuulehdossa elämänsä viimeisenä päivänä. Sinun pitäisi kiinnittää mitä tarkinta huomiota niihin. Ne merkitsevät että vanhempien määrää, jotka synnyttivät sinut alkaen lukemattomia kalpoja sitten, ei voida laskea edes tukkimiehen kirjanpidolla katkomalla kaikki kymmenen suunnan maailmoissa kasvavat kasvit ja puut neljän tuuman paloiksi.

- Nichiren

 Olin muutenkin jo ennen tätä pohdiskellut omaa epätäydellisyyttäni ja keskeneräisyyttäni Buddhalaisella polulla, ja nyt se vain korostuu. On helppo sanoa että "olenhan vain ihminen", mitä olen käyttänyt paljon selittelynä sille että ei edes yritä... Koskaan en ole tuntenut itseäni näin alhaiseksi. Tuntuu kuin olisin hylännyt äitini, jättänyt yksin. Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun esimerkiksi julkaisin blogikirjoituksen, "Omahyväisyys - narsismi - itsetunto". Jos on vain tasaisen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei ole kipinää, liikettä, haastetta... ELÄMÄÄ. Taannoin ajattelin että olen ikään kuin pysähtynyt paikoilleni, mutta nämä ajatukset ja tunteet todistavat että niin ei ole. KIITOS siitä! Edistystä omassa kehityksessä tapahtuu, mutta se on niin hienovaraista ettei sitä yleensä huomaa. Ylpeilen yleensä pään tiedolla, joten on terveellistä tulla nöyryytetyksi huomaamaan vajavaisuutensa sydämen sivistyksessä. Ehkä tämä on se siunaus mikä minun pitää saada tästä kuolemasta.

Minä ja äiti 1970-luvulla tätini
luona Haapamäellä

Äidin sairaalassa olon pitkittyessä pohdin omaa äiti-suhdettani. Lapsena minä olin arka mammanpoika, ja toisaalta vaikka tavallaan kehuskelen sillä että sain alle kouluikäisenä koluta vapaasti lähimetsiä ja kiipeillä puissa, muistan yhdenkin kerran kun olin johdattanut kaverini kauas pihapiiristä ja yhtäkkiä heidän vihaiset äitinsä ilmestyivät paikalle. Paitsi ei minun äitini. En silti syytä häntä mistään. Ei hänkään sille mitään mahtanut että perheessämme vallitsi puhumattomuuden kulttuuri, jossa ei liiemmin osoitettu tunteita. Eiköhän se ollut siirtynyt sukupolvelta toiselle. Eikä introversiossa sinänsä ole mitään pahaa. Olen minäkin introvertti, mutta en ehkä ihan niin paljon: koin tapaamiset ja puhelut kiusallisena, koska hänestä ei saanut paljoa irti ja senkin vähän joutui kiskomaan ulos. Kuitenkin edesmennyt puolisoni onnistui saamaan häneen yhteyden, ja ihmettelin aina heidän keskinäistä suhdettaan - minä kuulin aina kaikki äitini asiat puolisoltani. Uutinen hänen kuolemastaan saikin äitini kyyneliin. Toisaalta tullessani ulos kaapista yhden nolostuttavan salailuyrityksen jälkeen ja ollessani jo puolisoni kanssa, tein sen kirjeellä, jonka mukaan liitin Setan esitteen. Kului vähän aikaa, äitini soitti ja kysyi onko kaikki hyvin kun ei ole mitään kuulunut, lopuksi sanoi terveisiä puolisolleni. Yksinkertaista, vähin sanoin! Sen enempää en olisi kaivannutkaan.

Nykyinen puolisoni ei myöskään ole sellainen super-ekstrovertti kuin edesmennyt puolisoni, vaikka hänellä juttua riittääkin tuttujen kesken, joten hän ja äitini eivät oikein koskaan osanneet kommunikoida - enhän minäkään meinannut osata äitini kanssa! Äiti oli silti ainoa ulkopuolinen todistaja häissämme maistraatissa. 

Minulla ei ole epäilystäkään että me lapset olimme hänelle tärkeitä. Mutta minä en osannut arvostaa häntä tarpeeksi. Kaipaan jopa niitä lyhyitä puheluita ja käyntejä hänen luonaan, jotka koin usein muka kiusallisina. Olen menettänyt viimeisen ankkurin varhaislapsuuteeni; juureni, jotka ovat perusta sille että minusta tuli minä, on revitty irti. Ei se ollut huono lapsuus, vaikka muistankin pelänneeni monia asioita, ja kieltämättä mieleeni ei nouse mitään lämmön ja rakkauden täyteisiä muistoja, vaan monenlaisia tilanteita jotka lapselle tuottivat turvattomuuden tunnetta, ja jotka suoranaisesti aiheutuivat vanhemmistani, heidän käyttäytymisestään. 

Äitini elämästä ennen minua en tiedä mitään, paitsi hajanaisia katkelmia; en tiedä hänen ajatuksistaan, toiveistaan, haaveistaan. Ei ole kauaa siitä kun hän kertoi minulle että mies, jonka kanssa hän oli ennen isääni, on kuollut; siinä kaikki. En kysellyt enempää, koska olin niin tottunut hänen tapoihinsa etten edes odottanut vastausta mihinkään. 

Joudun nyt omin päin selvittämään kaikki käytännön asiat, koska juuri mistään ei ole mitään tietoa. Ajatelkaa ihmiset läheisiänne, ja pistäkää edes paperille kaikki tärkeät asiat! Niin minä teen. (Ja myös: älkää säilökö vuosia vanhoja laskuja ja kuitteja nurkissanne, vaan arkistoikaa mappiin ajankohtaiset paperit ja hävittäkää tarpeettomat!) Joskus kauan sitten kysyin äidiltäni miten hän toivoo asiat järjestettävän kuoltuaan, ja hän vastasi hyvin perinnäiseen tapaan että "eihän sellaista viitsi ajatella"! Kyllä pitäisi, juuri silloin kun siihen on vielä aikaa - jos ei itsen niin ainakin läheisten vuoksi! 

Ensimmäinen iso asia oli palvelutalo-yksiön irtisanominen. Avaimet takaisin kotihoidolta ja turvapalvelulta ja lääkeautomaatin ja turvapuhelimen palautus heille, rollaattori kaupungin apuvälineyksikköön. Sähkösopimuksen, puhelimen ja netin (äitini maksoi itse laskunsa nettipankissa!) irtisanominen, sekä lehtitilauksen lakkauttaminen. Osoitteen muutos postin nettilomakkeella äitini puolesta vain postille (ei digi- ja väestötietovirastoon), minun osoitteeseeni ja minun nimeni c/o-nimenä. Asunnon tyhjennys, josta jouduin maksamaan omalla kustannuksellani 300€ - muuta vaihtoehtoa en nähnyt, mutta se onkin ainoa kustannus jonka aion maksaa. Pidin vain muutaman tavaran, jotka toin tilataksilla kotiin. Tyhjentäjä oli sama firma, jolle kuusi vuotta sitten myin puolisoni antiikkimööpeleitä pilkkahintaan. Äidilläni vain ei ollut mitään arvokasta. Onneksi asunto oli pieni ja siisti kolmen vuoden asumisen jälkeen, vaikka siivooja kävi vain kerran kuussa, joten siivous oli helppoa: uuniakaan ei oltu koskaan käytetty. 

Digi-ja väestötietovirastosta sanottiin ettei kuolintieto vielä näy järjestelmässä, ja minun pitäisi odottaa kuolintodistusta; lukemani perusteella sen kirjoittaa ruumiinavauksen tekevä lääkäri. Vasta sitten voin saada virkatodistuksen äidistäni hänen pankkiasioitaan varten. Ilman sitä en voi vielä hakea sosiaalitoimesta hautausavustusta, enkä niin ollen myöskään asioida hautaustoimistossa. Omaisilla ei ole lain mukaan velvollisuutta maksaa varattoman ihmisen hautausta, se on syytä pitää mielessä! Laskujeni mukaan on mahdollista selvitä tonnilla. Tietenkin se tarkoittaa että kuolinilmoitusta ei julkaista, ja tuhkat haudataan muistolehtoon, jolloin uurnaa ei tarvita, eikä mitään virallista muistotilaisuutta pidetä, ainoastaan pieni kahvihetki kotona lähimpien kesken. Alunperin ajattelin, ettei edes nimilaattaa hautausmaan muuriin, mutta se ei paljoa maksa, joten maksan sen omalla kustannuksellani (se ei ilmeisesti ole sellainen kulu, jonka voi maksaa suoraan kuolinpesän tililtä ennen perunkirjoitusta); varaan täysin anonyymin lähdön itselleni. Äitini oli joka tapauksessa hyvin vaatimaton ihminen, ei hän paremmasta välittäisikään, ja kerran varmistinkin että hän tyytyy halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Ja sama koskee minua itseäni; haluan pyrkiä helpottamaan ennen kaikkea nykyisen puolisoni taakkaa sitten aikanaan niin henkisesti kuin taloudellisestikin - tämä oli taas tarpeellinen muistutus siitä; valmistautumista ei kannata lykätä, koska ei voi tietää milloin on liian myöhäistä. Tämä onkin taas yksi elämän virstanpylväs, konkreettinen merkki siitä että minulla itselläni on jo enemmän vuosia takana kuin edessä. Voit yrittää vältellä asiaa, mutta kuolemaa ei kukaan voi paeta; aina se seuraa kintereillä, ja kerran vääjäämättä tavoittaa sinut. 

Reilun parin viikon kuluttua minulle soitettiin sairaalasta, että hautauslupa ja kuolintodistuksen kopio voidaan lähettää minulle; ruumiinavaus oli tehty jo edellisellä viikolla - nopeaa toimintaa, loppujen lopuksi. Peruskuolemansyy oli sydämen kasvain; välitön kuolemansyy keuhkoveritulppa. Silti edelleen kesti että kuolintieto päivittyi väestötietorekisteriin; se näkyi noin viikon kuluttua tästä, eli reilut kolme viikkoa kuolemasta. En pystynyt tilaamaan virkatodistusta äidistäni nettilomakkeella - se ei toiminut oikein - joten oli pakko tehdä se puhelimitse; se toimitettiin pyynnöstäni joka tapauksessa sähköisesti, ja sekin oli  huono ratkaisu minulta: vaikeutena oli sen tulostaminen, johon minulla ei ole kotona mahdollisuutta, joten kesti pari ylimääräistä päivää ennen kuin onnistuin siinä. Kun vihdoin viimein pääsin pankkiin, se oli positiivinen yllätys: tilanne ei ollut niin huono kuin kuvittelin. Ei niin, että sieltä mitään perintöä riittäisi, mutta varat kattavat halvimman löytämäni vaihtoehdon mukaiset hautauskulut. Tunsin kiitollisuutta; jälleen kerran minun ei olisi pitänyt yhtään epäillä että Maailmankaikkeus toimii parhaakseni. Tosin tililtä oli mennyt marraskuun vuokra, joten jouduin sitä pyytämään takaisin; kuukausittain toistuva maksu piti poistaa maksupalvelusta, ja se piti tehdä lähettämällä nettipankissa viesti. Sitä ei voitu tehdä konttorissa, koska äitini tili oli eri Osuuspankissa.  Oli hyvä tietää, että marraskuun eläkkeet ja asumistuki maksetaan automaattisesti takaisin maksajille heidän sitä pyytäessään - minun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään. 

Oikeusaputoimisto pyysi tiedot minun ja puolisoni tuloista sekä menoista, kuten vuokra, laskeakseen olenko oikeutettu oikeusapuun perunkirjoituksessa. Kustannukset ovat 70€ kertamaksu + 110€/h, josta maksan omavastuuta 40%. Tilasin seurakunnilta sukuselvityksen, jossa saattaisi mennä aikaa monta viikkoa palvelun ruuhkautumisen takia; tarvittaessa verottajalta haetaan lisäaikaa. Vein ensi töikseni paksun nipun äidin laskuja sekä saldotodistuksen kuolinpäivältä oikeusaputoimistoon ennen sovittua puhelinneuvottelua. Lisäksi tarvitaan tilitapahtumat kuolinpäivästä alkaen (sitä ennen niitä ei anneta). 

Omasta vakaumuksestani riippumatta äitini toki haudataan perinteisin ev.lut. menoin, koska hän oli aina seurakunnan jäsen, vaikka en hänen uskomuksistaan mitään tiedä. Joskus kauan sitten tiedän hänen käyneen jonkun tuttavansa kanssa kirkossa ilmeisesti aika useinkin. Kuolemasta oli kulunut tasan kuukausi, kun soitin ensin ev.lut. seurakunnille ja varasin siunaustilaisuuden hautausmaan kappelissa - se olisi perjantaina klo 14, ja sitä varten saa palkallisen vapaapäivän - tuhkauksen ja tuhkan sijoittamisen muistolehtoon, sekä nimilaatan muuriin. Seuraavaksi kävin hautaustoimistossa, joka myi edullisia paketteja (kyllä, sellaisiakin löytää!): arkku (- uurna), pukeminen, kuljetus. Menin vahingossa ensin väärään liikkeeseen, ja pöyristyin heidän "halvimmista" hinnoistaan; kannattaa siis olla tarkka. 

Vuorossa hautajaispäivänä oli naispappi, mikä olikin minulle tärkein kriteeri; harkitsin kyllä kääntyä tutun papin puoleen - minulla oli kaksi vaihtoehtoa - mutta päätin etten mutkista asioita yhtään enempää. Sovimme tapaamisen kasvotusten hautajaisviikolla. Kanttorille ilmoitin musiikkitoiveeni, jotka ovat samat kuin edesmenneen puolisoni hautajaisissa alku- ja loppumusiikkina, siihen väliin en mitään muuta tahtoisikaan, mutta piti olla vähintään yksi virsi, joten valitsin suosikkivirteni 517 - sekin oli myös edesmenneen puolisoni hautajaisissa, hänenkin suosikkinsa. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Perheniemen opistossa 1992-93, useaan otteeseen: musiikkilinjan nuoret tykkäsivät laulaa sitä aamun avauksissa, joten siihen liittyy rakkaita muistoja. Se on jopa riemullinen, ja viimeinen säkeistö puhuu kuolemasta. Äidilläni tuskin oli lempivirsiä. Samoin valitsin lukukappaleeksi psalmin 23, josta aina olen pitänyt. Alkumusiikki oli Albinonin Adagio g-mollissa, loppumusiikkina Bachin kantaatti 147, "Kristus, Valo Valkeuden." Niiden väliin mahtuu tunteiden koko kirjo: aloitetaan haikeissa, surumielisissä tunnelmissa, ja päätetään toiveikkaisiin, jopa kohottaviin säveliin: tunsin kuinka oloni keveni Bachin alkaessa soida, vaikka ei tilaisuus missään vaiheessa ollut minulle liian raskas. Vein arkulle omasta ja veljeni puolesta molemmilta yhden ainokaisen valkoisen ruusun: ruusu on henkisenä symbolina läntinen vastine lootukselle (Nichiren-buddhalaisuuden pyhän tekstin, Lootus-sutran, alkuperäinen nimi sanskritiksi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen). "Kaunis, koruton tilaisuus", sanoi serkkuni. Varmasti äitini näköinen: hän lähti niin kuin eli. Ja se sopii myös minulle itselleni - ja itse asiassa itselleni haluan vieläkin vaatimattomampaa, uskokaa pois! 

Ymmärrän todella hyvin miksi Kristiyhteisön toimituksissa kuvaaminen yms. ei ole suotavaa, ja pidin siitä omasta puolestani kiinni myös nyt: olennaista on se mitä tapahtuu kunkin läsnäolijan sisimmässä juuri sillä hetkellä - sen voi tallentaa korkeintaan muistoihin, ja silloinkin vaillinaisesti koska hetki meni jo, se ei viivy eikä palaa. Kuten koko ihmiselämä. Takana voi olla jotain Ikuista, mutta se murtautuu aikaan vain välähdyksittäin. Parhaiten tällaiset hetket tallentaa esim. maalaamalla, tai kirjoittamalla runoksi. (Edellisen tein puolisoni kohdalla kolmen vuoden kuluttua - ks. "sydänleikkaus"; jälkimmäisen taas isäni kohdalla.)

Pieni myönnytys: toisen ottama kuva tilaisuudesta,
josta ei voi tunnistaa henkilöitä

Sukulaisia ei valita, he tulevat samassa paketissa kun synnyt tänne, ja minulla on todella löyhät sukusiteet; aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt tyystin, vaikka lapsena minulla toki oli paljon hyviä hetkiä esim. tätini luona Haapamäellä ja enoni luona Ähtärissä. Muutaman kanssa olen yhteydessä Facebookissa. Äiti piti heihin enemmän yhteyttä ja hänen myötään katkeaa sekin säie. Isän puoleiseen sukuun minulla ei koskaan ole mitään yhteyttä ollutkaan. Ei niin että inhoaisin sukuani, ei toki... se ei vain merkitse mitään erityistä. Miksi ihmiset, joihin sinut yhdistää veri, olisivat tärkeämpiä kuin hengenheimolaiset, sukulaissielut? Näin ajattelin jo nuorena ja ajattelen yhä. Esim. työtoverien kanssa täytyy tulla toimeen, koska heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä joka päivä; sukulaisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, ellei heidän kanssaan tule toimeen. Minä en ole ollut senkään vertaa tekemisissä sukuni kanssa, että tietäisin tulemmeko toimeen. Tämän asian kanssa sisäisesti hiukan kamppailin, koska en oikeastaan edes halunnut kutsua ketään. Tietenkään en voinut kieltää osallistumasta, ja he kutsuivat itse itsensä. Totta kai heillä oli oikeus, ja tiedän että äiti kyllä arvostaisi. Eihän tämä minun juhlani ollut. Eikä siitä silti mitään sukukokousta tullut, vain serkku ja kolme pikkuserkkua, jotka eivät edes voineet jäädä kahville (sääli, sillä olin valmistautunut siihen). En minä omiin hautajaisiini halua velvollisuudesta ihmisiä, joita en ole tavannut aikoihin ja jotka eivät tiedä minusta ja elämästäni mitään. En ole itsekään kokenut velvollisuudekseni osallistua sukulaisten hautajaisiin. 

Kaiken tämän keskellä joulu tekee tuloaan: minä olen ehdottomasti jouluihminen, joulumieli valtaa minut helposti. Ja kerran viikonloppuna tavalliseen tapaan puolisoni kanssa kaupungilla, tajusin yhtäkkiä olevani ONNELLINEN - jos siitä oli ikinä epäilystäkään... Hautajaisten jälkeen ja 49 päivän kuluessa umpeen, uusi lehti on kääntynyt ja äidin osalta tarina on tullut päätökseen ilman sen suurempaa draamaa. Se on vain osa elämää, ei sen enempää; toisin kuin kuusi vuotta sitten, tämä kuolema ei pysäyttänyt, järkyttänyt ja muuttanut koko elämääni. Jäljellä on vain perunkirjoitus, viimeinen muodollisuus siihen päälle.

Seuraavaksi saan saattaa rakkaan kissamme - joka tuli jo edesmenneen puolisoni aikana, ja jota äitini muutaman kerran kesäisin hoiti - rajan yli muutaman vuoden sisällä, ja sitten onkin minun vuoroni, jos luonnollinen järjestys säilyy (olenhan puolisoani vanhempi ja minulla on sydänsairaus). Paitsi jos joku ystävistäni ehtii ensin. Sitä en ollut tullut edes ajatelleeksi, ennen kuin muuan heistä mainitsi tästä mahdollisuudesta... 

Tämä antoi tarpeellisen sysäyksen kuolemaan valmistautumiseen. En halua että puolisoni joutuu tilanteeseen, jossa ei ole mitään tietoa mistään. Sovin tapaamisen hyvän ystävän kanssa kolmistaan, puhuaksemme tästä aiheesta, sillä koen että se keskustelu tarvitsee jonkun kolmannen läsnäolon, muuten aihe tulee liian kevyesti sivuutetuksi leikin laskun kera - jolle on toki paikkansa raskasta aihetta keventämään, mutta ei sen pitäisi jäädä vain sille tasolle. Olen myös tehnyt selväksi, että jos minusta tulisi puolisolleni lähinnä taakka ja rasite, on parempi erota ettei käy niin kuin minulle ja edesmenneelle puolisolleni: roikutaan löysässä hirressä kunnes kuolema meidät erottaa. Tärkein asia, mitä voin tehdä, on alkaa pistää rahaa sivuun pikku hiljaa. Laadin viimein valmiiksi tämän blogin sivun "Elämäni päättyessä" (ainahan sitä voi toki muokata), jossa kerron ajatuksiani oman kuolemani varalta, sekä uutuutena toisenkin sivun, "Nichiren-buddhalainen muistopalvelus", joka on mitä nimikin sanoo: olen suunnitellut sen itselleni. 

VNV Nation: From my hands

Suomennetut lyriikat: 

Niin paljon luulin että minun täytyisi sanoa. 

Vaikka yritän puhua, aikomukseni harhautuu. 

Emme voi välttää tosiasioita, jotka toivat meidät tänne. 

Olen tullut sanoakseni hyvästi. 

Valheet joita yritän kertoa omilla silmilläni; 

Ylpeyden teko, tahallinen kompromissi. 

Ole kiltti ja ymmärrä, kuinka revitty olen kun kävelen pois täältä. 

Minä suren hetkiä joita emme jaa. 

Jos olen aivan liian sentimentaalinen, pahoittelen. 

Ole kiltti ja ymmärrä, tällainen minä olen, ja tällainen minä tulen yhä olemaan kun olen kävellyt pois täältä. 

Tiedät etten ole epäystävällinen, kun sanon tulevaisuudessa että mennyt on vain mennyttä. 

Ei paluuta, ei sydämen muutosta. 

Mutta tämä on nyt, aika ei anna periksi. 

Ajatukseni paljastavat, niin helposti ilmiantavat. 

Kuinka kauan odotan täällä, sen jälkeen kun olet poissa. 

Mikään ei pääty, mutta en usko sitä nyt. 

Ole kiltti äläkä kävele pois täältä. 

Ja ollessani yksin, kun muistan nuo päivät, mikään ei muuta yhtä ainoaa tosiasiaa siitä kuka sinä olit minulle. 

Voi, tulkoon mitä tulee, ikuisesti loppuun saakka; huomaan niin vaikeaksi antaa sinun mennä. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Ei ole tarvetta surullisille hyvästeille. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Tiedän että on aika mennä, aika antaa tämän pudota käsistäni.