.

.

Tervehdys

En ole pyrkinyt esittämään mitään yhtenäistä maailmankuvaa, en ylipäänsä usko yhteen ainoaan oikeaan totuuteen; ainoastaan fundamentalistisen kristinuskon näkemyksistä ikuisine helvetteineen sanoudun irti täydellisesti.

Olin järjestänyt isäni hautajaiset, ollut kuusi vuotta vapaaehtoisena saattokodissa, ja lisäksi saattanut neljä rakasta kissaa viimeiselle matkalle, mutta mikään ei minua valmistanut siihen kun avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 19 vuotta, äkillisesti kuoli - en tiennyt kuoleman kohtaamisesta sitä ennen yhtään mitään!

Omia hautajaisiani olin suunnitellut parikymmentä vuotta, ja nyt kaikki turhat krumeluurit karisevat, sillä ei ole enää merkitystä. Läheisen kuolema riisuu ihmisen hyvin paljaaksi - on kuin kuoreni olisi murtunut. Koskaan en ole pelännyt kuolemaa niin vähän kuin nyt: niin paljon rakkaita on odottamassa!

- Marko

(Ars Moriendi = kuolemisen taide; keskiajalla mm. kirjallisuutta, jossa käsiteltiin a) kuolemisen merkitystä elämässä, b) kuolemisen kokemista, valmistautumista biologiseen kuolemaan ja kuolevasta huolehtimiseen.)

Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

18.10.03

MANFRED KYBER: KUOLEMA JA PIKKU TYTTÖ


Satuja, Mystica 1925

Oli kerran pikku tyttö, joka aina oli kovin yksin. "Hän on omituinen lapsi", sanoivat suuret, "ja hän on tyhmä eikä siedä melua", sanoivat pienet - ja sen tähden ei kukaan leikkinyt hänen kanssaan. Nyt te varmaan arvelette, että pikku tytöstä se oli hyvin surullista ja hyvin ikävää. Hiukan surullista se tosin joskus oli, mutta ikävää se ei ollut lainkaan, sillä pikku tyttö ei ikävystynyt koskaan. Hänen luokseen tuli aina niin paljon ajatuksia vieraisille ja hän näkikin kaikki nämä ajatukset ja jutteli niille kuin seisoisivat ne ilmielävinä hänen edessään. Hän puhui kieltä, jossa ei ole sanoja ja tätä kieltä osaavat kaikki, joiden luokse ajatukset tulevat vieraisille.
Ajatukset, jotka tulivat pikku tytön luo, olivat kaikki hyvin erilaisia, ja ne olivat myös aivan erilailla puetut, jos nyt sitä voi lainkaan sanoa ajatuksesta. Niiden joukossa oli surullisia harmaissa vaatteissa, iloisia vaaleanpunaisissa kultatähdin koristelluissa vaatteissa, punaisia ja lystikkäitä, jotka irvistelivät ja sinisiä, jotka kertoivat satumaista ja joiden silmät aina katselivat jonnekin kauas etäisyyteen. Täytyy olla hyvin hiljaista, kun niin monet ajatukset tulevat vieraisille. Sen tähden meni pikku tyttö kernaimmin aivan yksin kylän hautausmaalle ja istuutui kaikkien hautojen keskelle korkeiden puiden alle. Pikku tyttö tunsi kaikki haudat nimineen ja oli todella ihmeellistä tarkata, mitkä ajatukset tulivat vieraisille eri hautojen luokse ja minkä hautojen luota ajatukset pysyivät poissa. Oli kuin ne eivät oikein viihtyisi siellä.
Opettavaa ja huvittavaa oli myöskin se, mitä ajatukset sanoivat tuon tai tämän haudan äärellä, kun ne tulivat vieraisille. Se, mitä ne sanoivat, ei aina ollut imartelevaa kuolleille haudoissa, mutta pikku tyttö voi siitä nähdä, minkä hautojen äärellä voi parhaiten istua ja jutella ajatuksien kanssa.

Kun nyt pikku tyttö taas kerran istui hautausmaalla ja antoi kirjavien ajatuksien tulla luokseen vieraisille, asteli mustapukuinen olento kaikkien hautakumpujen lomitse ja tuli suoraan pikku tytön luo.
"Oletko sinäkin ajatus?" kysyi pikku tyttö. "Mutta sinä olet niin paljon suurempi kuin ne ajatukset, jotka tavallisesti käyvät luonani ja sinä olet kauniimpi, kuin kukaan minun monista ajatuksistani koskaan on ollut."
Kaunis tummapukuinen olento istuutui pikku tytön viereen.
"Sinä kysyt hiukan liian paljon yht'aikaa. Minä olen kyllä ajatus ja kuitenkin taas jotain suurempaa. Minun ei ole lainkaan niin helppo selittää sitä sinulle. Muuten sen varmasti kernaasti tekisin."
"Älä vaivaudu minun tähteni", sanoi pikku tyttö. "Minun ei ollenkaan tarvitse ymmärtää sinua, on myös hyvin hauska vain katsella sinua. Mutta minä tahtoisin kernaasti tietää, mikä sinun nimesi on. Minun ajatukseni sanovat minulle aina nimensä ja se on hyvin lystikästä."
"Minä olen kuolema", sanoi kaunis olento ja katsoi hyvin ystävällisesti pikku tyttöön. Tunsi pakostakin luottamusta kuolemaa kohtaan, kun katsoi häntä silmiin, sillä kuolemalla oli kauniit ja hyvät silmät. Sellaisia silmiä ei pikku tyttö ollut vielä nähnyt. Pikku tyttö ei pelästynytkään. Hän oli vain hyvin hämmästynyt ja yllätetty, ja hän melkein iloitsi siitä, että saattoi istua niin rauhallisesti kuoleman vieressä.
"Tiedätkö", sanoi hän, "on niin hassua, että kaikki ihmiset pelkäävät, kun he puhuvat sinusta, kun sinä kuitenkin olet niin kiltti. Tahtoisin kernaasti leikkiä sinun kanssasi. Yleensä ei minun kanssani kukaan leiki."
Silloin leikki kuolema pikku tytön kanssa - kuten kaksi lasta leikkii keskenään keskellä hautausmaan hautoja.
"Rakennetaan taivas ja maa", sanoi pikku tyttö, "toivottavasti sinäkin osaat. Me teemme taivaan vaaleista piikivistä ja maan tummista. Mutta sinun täytyy ahkerasti etsiä kiviä."
Kuolema kokosi kiviä ja ponnisteli kovasti tyydyttääkseen pikku tyttöä.
"Nyt meillä on tarpeeksi", sanoi pikku tyttö, "minusta sinä osaat leikkiä hyvin hauskasti. Tahdotko sinä nyt rakentaa taivaan ja minä rakennan maan vai päinvastoin? Minulle se on yhdentekevää. Sinä voit valita sen, joka sinua eniten huvittaa. Minä suon sen sinulle."
"Kiitoksia paljon", sanoi kuolema, "mutta katsohan, minä en ole lapsi enää enkä osaa enää rakentaa niin kuin lapsena osaa. Sinähän olet lapsi vielä ja arvelen, että rakennat taivaasi ja maasi itse. Mutta minä autan sinua molemmissa."
"Sepä on kiltisti tehty", sanoi pikku tyttö ja rakensi taivaansa ja maansa kirjavista piikivistä. Kuolema katseli ja auttoi samalla pikku tyttöä.
"Katsohan nyt", sanoi pikku tyttö, "Tässä on taivas, ja siellä asuu hyvä Jumala, ja tässä on maa, ja siellä asun minä. Nyt täytyy sinunkin vielä saada asunto. Mutta enhän minä tiedäkään, missä sinä asut?"
"Minä asun taivaan ja maan välillä", sanoi kuolema, "sillä minunhan täytyy kuljettaa ihmiset maasta taivaaseen."
"Aivan oikein", sanoi pikku tyttö, "sitten sinä saat asunnon vaaleista ja tummista kivistä yhdessä. Siitä tulee hieno asunto, saatpa nähdä vain."
Kuolema ilostui ja katseli, miten pikku tyttö rakensi hänelle asuntoa.
"Kuulehan", sanoi pikku tyttö, "sinähän juuri sanoit, että kuljetat ihmisiä maasta taivaaseen. Kerro minulle hiukan siitä, miten sen teet - ja mitä varten meidän ylipäänsä täytyy kuolla? Eikö sitten voi ilman muuta juosta taivaaseen?"
Pienen tytön kysyessä soivat kellot pyhäiltaa.
"Kuuletko kellojen soivan?" sanoi kuolema. "Katsohan, ihmissielujen laita on aivan sama kuin kellojen. Jokainen ihmissielu on kello, ja sinä kuulet, jos oikein tarkkaat, sen soivan iloisina ja surullisina hetkinä. Monella soittaa se enää vain hyvin heikosti ja silloin ovat asiat todella hullusti. Kun minä nyt tulen jonkun ihmisen luo, silloin soi hänen kellosielunsa pyhäiltaa - minä ripustan kellon sitten taivaaseen ja siellä soi se edelleen."
"Soivatko sitten kaikki siellä sekaisin?" kysyi pikku tyttö, "se ei varmaan kuulu lainkaan kauniilta, sillä jokainenhan soi erilailla. Hyvän Jumalan ei varmaan ole mieluisaa kuunnella sitä aina."
"Se on kyllä totta", sanoi kuolema, "mutta katsohan, kellosielut palaavat niin usein takaisin maailmaan ja valetaan niin usein uudestaan, kunnes jokaisella on oma oikea sointunsa ja kaikki sointuvat yhteen. Mutta niin kauan täytyy minun kantaa ihmisiä maasta taivaaseen."
"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi", sanoi pikku tyttö. "Se on varmaan hyvin vaivalloista työtä. Mutta odotahan vain, kerran kaikki tulee paremmaksi ja sinulla ei ole enää mitään tekemistä ja me leikimme aina yhdessä yhtä hauskasti kuin tänään."
Kuolema nyökkäsi ja hänen silmänsä katsoivat hyvin, hyvin kauas etäisyyteen.
"Sinun asuntosi on nyt valmis", sanoi pikku tyttö. "Eikö siitä tullutkin sievä?"
"Se on hyvin sievä", sanoi kuolema, "minä kiitänkin sinua. Mutta on myöhä ja nyt sinun täytyy mennä kotiin. Oli hauska leikkiä kanssasi."
Ja kuolema ojensi pikku tytölle kätensä.
"Hyvää iltaa", sanoi pikku tyttö ja niiasi. "Etkö sinä tule myös kerran minun luokseni käymään? Minä olen niin paljon yksin."
"Kyllä", sanoi kuolema ystävällisesti, "minä tulen hyvin pian luoksesi, koska sinä olet niin yksin."

Pian sen jälkeen tuli pikku tyttö hyvin sairaaksi ja kaikki ihmiset arvelivat, että hänen täytyisi kuolla. Ihmiset olivat surullisia, sillä heistä näytti aina surulliselta, kun joku kuoli ja etenkin, kun se oli lapsi, jolla vielä oli elämä edessään, kuten he sanoivat. Mutta tämähän oli omituinen lapsi, jota suuret eivät ymmärtäneet ja jonka kanssa pienet eivät halunneet leikkiä. Lopultakin oli parempi näin.
Kellojen soittaessa pyhäiltaa astui kuolema pikku tytön huoneeseen.
"Sepä oli kiltisti sinulta, että tulet käymään luonani", sanoi pikku tyttö.
"On pyhäilta", sanoi kuolema ja istuutui pikku tytön vuoteen laidalle.
"Oi niin", sanoi pikku tyttö, "siitä sinä kerroit minulle niin kauniisti silloin, kun me yhdessä rakensimme taivasta ja maata. Silloin tulet varmaan hakemaan minun kellosieluani. Mutta toivottavasti se myöskin soi kauniisti, ettei hyvä Jumala harmistu."
"Taivaassa kaivataan puhdasäänistä kelloa", sanoi kuolema, "siksi on minua pyydetty tulemaan sinun luoksesi."
"Täytyykö minun sitten kuolla?" sanoi pikku tyttö.
"Ei sinun ollenkaan tarvitse nimittää sitä niin", sanoi kuolema, "katsohan, se on aivan yksinkertaista: ovellasi seisoo kaksi enkeliä ja he vievät sinut sitten hyvän Jumalan luo taivaaseen."
"Mutta minä en voi nähdä enkeleitä", sanoi pikku tyttö.
"Minäpä otan sinut syliini", sanoi kuolema, "silloin näet heti enkelit."
Niin otti kuolema pikku tytön syliinsä ja kun hän oli hänet käsivarsilleen ottanut, näki hän kaksi säteilevää enkeliä valkeissa vaatteissa kimmeltävin siivin ja enkelit veivät hänet hyvän Jumalan luo taivaaseen. Mutta pikku tytön kellosielu soi, eikä pitkään aikaan ollut niin puhdasääninen kello soinut pyhäiltaansa siellä ylhäällä. Taivaassa oli hyvin hauskaa ja siellä ei pikku tyttö ollut mikään omituinen lapsi enää, sillä suuret enkelit ymmärsivät häntä ja pienet enkelit leikkivät hänen kanssaan. Hyvä Jumalakin oli hyvin tyytyväinen ja iloitsi siitä, että hän oli saanut niin puhdasäänisen kellon. Pikku tytön mielestä oli vain hyvin surullista, että kuoleman täytyi jäädä alas maahan. Hän näki hänen seisovan hautausmaalla kurkistaessaan kerran alas ja silloin hän nyökkäsi hänelle.
"Voitko kuulla, kun minä huudan täältä ylhäältä?" kysyi pikku tyttö.
"Kyllä", sanoi kuolema, "eikä sinun tarvitse huutaa niin kovaa, sillä minulle ovat taivas ja maa yhtä lähellä toisiaan, kuin mitä me kerran yhdessä rakensimme piikivistä."
"Minä olen iloinen siitä", sanoi pikku tyttö, "vahinko vain etten enää voi leikkiä sinun kanssasi. Nyt ei kukaan leiki sinun kanssasi. Älä vain ole liian surullinen siellä. Kuuletko?"
"On hauskaa, että sinä olet leikkinyt kanssani", sanoi kuolema, "ja kun minä olen surullinen, kuulen minä sinun kellosielusi soivan ylhäällä ja iloitsen siitä, että lapsi kerran on leikkinyt kanssani."
"Niin, tee se", sanoi pikku tyttö, "ja minä sanon sinulle jotain ihmeen ihanaa, jonka suuret enkelit ovat kertoneet minulle. Suuret enkelit sanovat, että kerran tulee aika, jolloin kaikki kellosielut sointuvat yhteen ja kaikki ihmiset leikkivät kuin lapset kuoleman kanssa."




Ei kommentteja:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:
(Mm. lemmikin hautajaiset, universalismi...)
Elämä. Ruumiin pilaantumisen estävä hengellinen etikka. Hautakirjoitus. Kaiverrusta kivessä. Osoittaa kuolemalla hankittujen hyveiden taannehtivan vaikutuksen.
(Ambrose Bierce: Laajennettu Saatanan sanakirja)