Thich Nhat Hanhin opetuksia elämästä ja kuolemasta

 Otteita Thich Nhat Hanhin kirjasta Ei kuolemaa, ei pelkoa; lohduttavaa elämänviisautta. Basam Books 2003. 

Suurin pelkomme on, että kuollessamme katoamme kokonaan. Monet meistä uskovat, että koko olemassaolomme kestää hetkestä, jolloin synnymme tai saamme alkumme hetkeen, jolloin kuolemme. Uskomme tulevamme tyhjästä ja katoavamme tyhjyyteen. Niinpä meitä pelottaa ajatus tuhoutumisesta. Buddhalla oli täysin toisenlainen ymmärrys olemassaolostamme. Buddhan mukaan syntymä ja kuolema ovat käsitteitä. Ne eivät ole todellisia. Se, että pidämme niitä todellisina, synnyttää voimakkaan harhakuvan, jonka vuoksi kärsimme. Buddha opetti, ettei ole olemassa syntymää eikä kuolemaa; ei tulemista eikä menemistä; ei samaa eikä erilaista; ei pysyvää minuutta eikä tuhoutumista. Me vain kuvittelemme näin. Kun ymmärrämme, että olemme tuhoutumattomia, vapaudumme pelosta. Se on suuri helpotus. Voimme nauttia elämästä ja arvostaa sitä uudella tavalla. 

Buddha sanoi, että kun olosuhteet ovat riittävät, jotain ilmentyy. Sanomme, että se on olemassa. Kun yksi tai kaksi edellytystä puuttuu ja jokin lakkaa ilmentymästä samalla tavalla kuin aiemmin, sanomme, ettei se ole olemassa. Buddhan mukaan asioiden luokittelu olemassa oleviin ja olemattomiin on väärin. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään täysin olemassa olevaa tai täysin olematonta. Tämä on helppo ymmärtää television ja radion avulla. Saatamme olla huoneessa, jossa ei ole televisiota eikä radiota. Luulemme, että televisio- ja radio-ohjelmat eivät ole olemassa siinä huoneessa. Mutta me kaikki tiedämme, että huone on täynnä signaaleja. Ohjelmien signaalit täyttävät ilman kaikkialla. Tarvitaan vain yksi edellytys, radio tai televisio, ja muodot, värit ja äänet ilmestyvät. Olisi ollut virheellistä sanoa, etteivät signaalit ole olemassa vain siksi, ettei meillä ole radiota tai televisiota, joilla ottaa ne vastaan ja päästää ne ilmentymään. Ne vain vaikuttivat olemassa olemattomilta, koska olosuhteet eivät olleet riittävät niiden ilmentymiselle. Tuona hetkenä tuossa huoneessa emme uskoneet niiden olemassaoloon. On virheellistä todeta, ettei jotain ole olemassa vain siksi, ettemme havaitse sitä. Meitä hämmentävät ainoastaan käsityksemme olemisesta ja olemassa olemattomuudesta. Ne saavat meidät luulemaan, että jotain on tai ei ole olemassa. Näitä käsityksiä ei voi soveltaa todellisuuteen. 

Prajnaparamitassa sanotaan: "Kuuntele, Shariputra, kaikki dharmat (ilmiöt) ovat tyhjiä, niitä ei ole luotu eikä tuhottu, ne eivät lisäänny eivätkä vähene."

Tässä on tärkeää huomata, mitä tyhjyydellä tarkoitetaan: se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei meillä ole erillistä minuutta. Millään ei ole erillistä minuutta, eikä mikään ole olemassa itsestään. Jos tutkimme asioita tarkasti, huomaamme, että kaikki ilmiöt, me mukaan lukien, koostumme erilaisista tekijöistä. Me koostumme isästämme ja äidistämme, isoisistämme ja isoäideistämme, ruumiistamme, tunteistamme, havainnoistamme, mielemme muodostelmista, maasta, auringosta ja loputtomasta määrästä tekijöitä, jotka eivät liity minuuteemme. Kaikki nämä osatekijät ovat riippuvaisia syistä ja olosuhteista. Näemme, miten kaikki olemassa ollut, olemassa oleva ja olevaksi tuleva on yhteydessä kaikkeen muuhun ja riippuvaista kaikesta muusta. Kaikki, mitä näemme, on ilmentynyt vain siksi, että se on osa jotain muuta, muita olosuhteita, jotka ovat mahdollistaneet sen ilmentymisen. Ilmiöitä ei luoda eikä tuhota, koska ne ovat jatkuvassa ilmentymisprosessissa. Saatamme olla tarpeeksi älykkäitä ymmärtääksemme tämän, mutta älyllinen ymmärrys ei riitä. Tämän todellinen ymmärtäminen tarkoittaa vapautumista pelosta. Se tarkoittaa valaistumista. Se tarkoittaa olemista yhteenkuuluvuudessa kaiken muun kanssa.

Kun Shakespeare sanoo: "Ollako vai eikö olla - siinäpä kysymys", Buddha vastaa: "Ollako vai eikö olla - siitä ei ole kysymys." Olla ja ei olla ovat ainoastaan kaksi vastakkaista ajatusta. Mutta ne eivät ole todellisia, eivätkä ne kuvaa todellisuutta.

Minulla on valokuva itsestäni kuusitoistavuotiaana poikana. Onko se minun valokuvani? En ole aivan varma. Kuka on kuvan poika? Onko se sama henkilö kuin minä vai joku muu? Mieti tarkkaan, ennen kuin vastaat. Monet ihmiset sanovat, että kuvan poika ja minä olemme sama henkilö. Jos poika on sama henkilö kuin minä, miksi hän näyttää niin erilaiselta? Onko tuo poika vielä elossa vai onko hän kuollut? Hän ei ole sama henkilö kuin minä, muttei myöskään eri henkilö. Jotkut katsovat valokuvaa ja sanovat, ettei kuvan nuorta poikaa enää ole olemassa. Ihminen koostuu ruumiista, tunteista, mielteistä, mielen muodostelmista ja tajunnasta, jotka kaikki ovat minussa muuttuneet tuon valokuvan ottamisen jälkeen. Kuvassa olevan pojan ruumis ei ole sama kuin minun ruumiini nyt yli seitsemänkymmentävuotiaana. Tunteet ovat erilaiset ja havainnot hyvin erilaisia. Tuntuu kuin olisin aivan eri henkilö kuin tuo poika, mutta ilman tuon pojan olemassaoloa minuakaan ei olisi olemassa. Olen jatkumo samalla tavoin kuin sade on pilven jatkumo. Jos katsot valokuvaa tarkemmin, näet minut siinä jo vanhana miehenä. Sinun ei tarvitse odottaa viittäkymmentäviittä vuotta. Kun sitruunapuu kukkii, et ehkä näe vielä hedelmiä, mutta tarkemmin katsoen ymmärrät, että hedelmät ovat jo puussa. Tarvitaan enää yksi tekijä, jotta ne tulevat näkyviin: aikaa. Sitruunat ovat jo sitruunapuussa. Nyt näet vain oksat, lehdet ja kukat. Mutta ajan myötä sitruunapuu kantaa hedelmää.

Sytytämme kaksi kynttilää, ja puhallamme tulitikun sammuksiin. Luuletko, että tulitikun liekki on kuollut? Liekki ei synny eikä kuole. Kysymys kuuluukin, ovatko kahden kynttilän liekit yksi ja sama liekki vai kaksi eri liekkiä? Ne eivät ole samat, mutteivät myöskään eri liekit. Nyt toinen kysymys: onko tulitikun liekki kuollut? Se on sekä kuollut että elossa. Sen luonto ei ole kuolla eikä syntyä. Jos jätämme kynttilän palamaan tunnin ajaksi, pysyykö sen liekki samana vai tuleeko siitä toinen liekki? Kynttilän sydän, tali ja happi muuttuvat koko ajan. Jos ne kerran muuttuvat, liekinkin täytyy muuttua. Niinpä liekki ei ole se sama, muttei myöskään eri liekki. 

Olen saapunut, olen kotona

Tässä ja nyt

Olen vahva, olen vapaa

Asun äärettömyydessä

Voit lausua tätä gathaa, runoa, kävely- tai istumameditaation aikana. Voit harjoitella tätä runoa, kun ajat töihin. Et ole ehkä vielä saapunut työpaikallesi, mutta ajaessasi olet jo saapunut todelliseen kotiisi, nykyhetkeen. Ja kun saavut työpaikallesi, sekin on todellinen kotisi. Olet myös työpaikallasi läsnä nykyhetkessä. 

Jos pystyt hengittämään sisään ja ulos ja kävelemään tässä hengessä: "Olen saapunut, olen kotona, tässä ja nyt", tulet huomaamaan, että sinusta on heti tulossa paljon vahvempi ja vapaampi. Olet läsnä nykyhetkessä, todellisessa osoitteessasi. Mikään ei enää saa sinua juoksemaan tai pelkäämään. Olet vapaa menneisyyden murehtimisesta. Et ole juuttunut ajattelemaan sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut ja mitä et pysty hallitsemaan. Olet vapaa syyllisyydestä, joka koskee menneisyyttäsi ja vapaa tulevaisuutta koskevista huolista. Ainoastaan vapaa ihminen voi olla onnellinen. 

Kun aamulla syöt leipäsi tai voisarvesi, syö se siten, että leipä antaa elämän. Nauti ehtoollinen joka aamu, kun murrat leipäsi tai maistat voisarveasi. Tunne olevasi elossa; tunne olevasi yhteydessä koko maailmankaikkeuteen. Jos leipäpala on Jeesuksen ruumis, se on myös maailmankaikkeuden ruumis. Voimme sanoa: "Tämä leipäpala on maailmankaikkeuden ruumis." Tarkkaavainen syöminen sallii sinuin tunnistaa leipäpalan maailmankaikkeuden ruumiiksi. Kun syöt tällä tavoin, olet uusi ihminen. Anna uuden olemuksesi ilmentyä sinussa. Voit tehdä tätä harjoitusta yksin. Voit myös harjoittaa sitä muiden kanssa auttaaksesi veljiäsi ja sisariasi uudistamaan itseään päivittäisen harjoituksensa jokaisena hetkenä.

Buddha, bodhisattvat ja Buddhan oppilaat ovat henkisiä esivanhempiani. Heihin kuuluvat omat henkiset opettajani, joista osa on vielä elossa ja osa jo poistunut. He ovat läsnä minussa, koska he ovat siirtäneet minuun rauhan, viisauden, rakkauden ja onnellisuuden siemenet. He ovat herättäneet henkiin oman kykyni ymmärtää ja olla myötätuntoinen. 

Olivatpa juuresi missä tahansa henkisessä perinteessä, ota mukaan harjoitukseesi sen perinteen opettajat. Jos juuresi ovat kristinuskossa, henkisiin opettajiisi lukeutuvat Jeesus, hänen opetuslapsensa, pyhimykset ja kristilliset opettajat, jotka ovat koskettaneet elämääsi. Jos juuresi ovat juutalaisuudessa, saatat haluta sisällyttää harjoitukseesi patriarkat, matriarkat ja korkea-arvoiset rabbit. Henkiset esivanhempani, lihalliset esivanhempani, henkiset jälkeläiseni ja lihalliset jälkeläiseni ovat kaikki osa minua. Minä olen he, ja he ovat minä. Minulla ei ole erillistä minuutta. Me kaikki olemme olemassa osana elämän ihmeellistä virtaa.

Bodhisattva Manjushri

On myös olemassa bodhisattvoja, jotka eivät vaikuta kovin aktiivisilta, mutta he ovat hyvin tyyniä ja lempeitä, ja heidän läsnäolonsa innostaa meitä rakkauteen, ymmärrykseen ja suvaitsevaisuuteen. Maailmassa on lukemattomia tällaisia bodhisattvoja. Meidän tulisi elää niin, että meillä on aikaa tunnistaa heidän läsnäolonsa ja tutustua heihin. Bodhisattvat eivät ole jumalia tai menneisyyden hahmoja. Heitä elää ruumiillistuneina ympärilläsi. Heillä on paljon energiaa, ymmärrystä ja myötätuntoa, ja me voimme hyötyä heidän läheisyydestään. 

Kshitigarbha, joka menee synkimpiin paikkoihin auttaakseen kaikkia olentoja, ei ole vain yksi henkilö. Hänellä on monia ilmentymiä kaikissa erilaisissa helveteissä, joita löydämme maailmastamme. Sadaparibhuta, bodhisattva, joka sanoo: "En koskaan uskaltaisi halveksia ketään", on myös kaikkialla. Vaikka jollakulla ei näyttäisi olevan kykyä valaistua, hän tietää, että jokaisessa on tuo kyky. Sadaparibhuta auttaa jokaista saamaan itseluottamusta ja pääsemään eroon alemmuuden tunteista. Tällainen kompleksi halvaannuttaa ihmisen. Sadaparibhutan erikoislahjana on vaalia meissä olevaa valaistunutta rakkauden mieltä. Tämä bodhisattva ei ole vain henkilö Lootussutrasta, vaan hänet voi löytää keskuudestamme monissa eri valepuvuissa. Meidän tulee tunnistaa bodhisattva Sadaparibhuta, joka on ruumiillistuneena keskuudessamme. Manjushri on bodhisattva, jolla on ymmärrystä - henkilö, joka voi ymmärtää meitä ja tehdä meistä loputtoman onnellisia. Manjushri kykenee näkemään kärsimyksemme ja vaikeutemme, eikä hän koskaan syytä tai rankaise meitä. Hän on aina vierellämme rohkaisemassa ja valaisemassa meitä. Manjushri ei ole tarinan hahmo vaan läsnä keskuudessamme monissa valeasuissa, joskus pikkusiskona, veljenä, tai sisaren tai veljen lapsena.

Bodhisattva Avalokiteshvara

Me emme palvo kuvitteellisia tai myyttisiä henkilöhahmoja. Bodhisattvat eivät ole pilvissä eläviä menneisyyden hahmoja. Bodhisattvat ovat todellisia ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta ja päättäväisyyttä. Kun voimme ymmärtää toisen ihmisen kärsimyksiä ja tuntea rakkautta häntä kohtaan, olemme yhteydessä suuren ymmärryksen bodhisattvaan. Syvällisen kuuntelemisen bodhisattva, Avalokiteshvara, on myös keskuudessamme. Psykoterapeuttien täytyy opetella kuuntelemaan yhtä syvällisesti kuin bodhisattva Avalokiteshvaran, joka katsoo syvälle korvillaan. Kun todella kuuntelemme lapsiamme tai vanhempiamme, Avalokiteshvara on jo sydämessämme. Kauniiden äänten bodhisattva, Gadgadashvara, käyttää musiikkia, kirjoituksia ja ääntä herättääkseen ihmiset. Jos olet runoilija, kirjailija tai säveltäjä, saatat olla tämä bodhisattva. Taiteelliset luomuksesi eivät pelkästään auta ihmisiä hetkellisesti unohtamaan tuskansa, vaan myös kastelevat heissä olevia valaistuneen ymmärryksen ja myötätunnon siemeniä. Joukossamme on monia kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä, jotka käyttävät äänten ihanaa valtamerta tehdäkseen ymmärryksen ja rakkauden helpommin lähestyttäviksi Buddhan opettamien dharman ovien kautta. Tätä tarkoittaa yksi Samantabhadran pyrkimyksistä:

Pyrin käyttämään äänten suurta valtamerta, Synnyttäen kauniisti vaikuttavia sanoja, Jotka ylistävät Buddhan valtavia hyveitä, Menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

- Kukkakoristesutran viimeinen kappale

Kuoleman lähestyessä saattaa olla, ettet ole kovin tietoinen ruumiistasi. Koet tunnottomuutta, mutta olet edelleen kiinni ajatuksessa, että ruumiisi on sinä. Luulet, että ruumiisi hajoaminen tarkoittaa sinunkin hajoamistasi. Sen vuoksi sinua pelottaa. Pelkäät katoavasi lopullisesti. Kuolevan henkilön ruumiin hajoaminen ei voi vaikuttaa henkilön todelliseen luontoon. Sinun kuuluu selittää hänelle, että hänen elämällään ei ole rajoja. Hänen ruumiinsa on vain ilmentymä, aivan kuin pilvikin. Kun pilvi ei enää ole pilvi, se ei ole kadonnut. Se ei ole kadonnut tyhjyyteen; se on muuttanut muotoaan; siitä on tullut sadetta. Tämän vuoksi meidän ei tulisi luulla, että oma minuutemme ja ruumiimme ovat yhtä. Tämä ruumis ei ole minä. Minä en ole kiinni tässä ruumiissa. Minun elämäni on rajaton. 

Olen käyttänyt Anguttara Nikayassa olevan, kuoleville annettavan sutraopetuksen sanoja, ja tehnyt niistä laulun. Se on kehtolaulu, joka voidaan laulaa henkilölle, jonka elämä on loppumaisillaan:

Tämä ruumis ei ole minä, minä en ole kiinni tässä ruumiissa, Elämäni on rajatonta, En ole koskaan syntynyt enkä kuollut. Suunnaton valtameri ja taivas eri aurinkokuntineen Kaikki ilmentyvät tietoisuudesta. Aikojen alusta lähtien olen ollut vapaa. Syntymä ja kuolema ovat vain ovia, joiden kautta astumme sisään ja ulos. Syntymä ja kuolema ovat piilosilla keskenään. Joten hymyile minulle, tartu käteeni ja vilkuta hyvästiksi. Tapaamme viimeistään huomenna. Tapaamme aina uudelleen todellisessa alkulähteessämme, Elämän monimuotoisilla poluilla.

Sen sijaan, että sanoisit Tämä ruumis ensimmäisellä rivillä, voit toistaa rivin sijoittaen siihen sanat Nämä silmät... Nämä korvat... Tämä nenä... Tämä kieli... Tämä mieli... Nämä muodot... Nämä äänet... jne. (Esim. Nämä silmät eivät ole minä; minä en ole kiinni näissä silmissä...)

Tämän laulun esittäminen kuolevalle henkilölle vapauttaa hänet ajatuksesta, että hänellä olisi pysyvä identiteetti, joka on yhteydessä johonkin ruumiinosaan tai mieleen. Kaikki koostumukset hajoavat, mutta todellinen minuutemme ei katoa tyhjyyteen. Tällainen ohjattu meditaatio auttaa meitä vapautumaan luulosta, että olisimme yhtä ruumiimme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Me emme todellisuudessa ole mitään näistä. Meidän elämämme on rajatonta. Syntymä, kuolema, oleminen ja olemassa olemattomuus eivät määrittele meitä. Tämä on totuus. 

Tajuttomana olevilla henkilöillä on kyky kuulla meitä, jos istumme heidän vierellään täysin läsnä ja rauhallisina. Kymmenen vuotta sitten Bordeaux'ssa asuvat yliopisto-opiskelija sai kuulla, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan Kaliforniassa. Opiskelija itki valtavasti. Hän ei tiennyt, olisiko hänen äitinsä enää elossa, kun hän saapuisi kotiin Kaliforniaan. Sisar Chan Khong pyysi häntä lentämään Kaliforniaan välittömästi ja neuvoi, että jos äiti olisi vielä elossa pojan saapuessa, hänen tulisi harjoittaa kuten Shariputra oli tehnyt Anathapindikan kanssa. Sisar kehotti häntä puhumaan niistä onnellisista kokemuksista, jotka äiti ja poika olivat jakaneet. Pojan tuli kertoa tarinoita äidin varhaisilta avioliittovuosilta ja tämän nuoruudesta. Hänen tuli kertoa näitä tarinoita, koska ne tuottaisivat äidille iloa, vaikkei tämä olisikaan tajuissaan.

Kun poika saapui sairaalaan, äiti oli jo tajuton. Vaikkei poika täysin uskonutkaan, että tajuttomana makaava ihminen voi kuulla, hän teki silti, mitä sisar Chan Khong oli neuvonut häntä tekemään. Lääkärit kertoivat hänelle, että hänen äitinsä oli ollut tajuttomana viikon ajan eivätkä he olleet toiveikkaita, että tämä enää tulisi tajuihinsa. Kun poika oli puhunut äidilleen puolentoista tunnin ajan, tämä tuli tajuihinsa.

Jos istut kuolevan ihmisen vierellä täysin tyynenä ja ruumiiltasi, mieleltäsi ja sielultasi läsnäolevana, onnistut auttamaan häntä kuolemaan vapaana. 

Muutama vuosi sitten sisar Chan Khong vieraili vanhemman siskonsa luona sairaalassa. Kaksi vuotta maksansiirron jälkeen sisaren ruumis hylki uutta elintä. Hänellä oli hirveät tuskat. Kun sisar Chan Khong saapui sairaalaan, hän huomasi, että jokainen perheenjäsen oli luopunut toivosta olla avuksi. Vaikka sisko oli tajuton, hän silti vääntelehti, valitti ja huusi tuskissaan. Kaikki hänen lapsensa, jopa lääkäritytär, tunsivat itsensä voimattomiksi. 

Sisar Chan Khong saapui sairaalaan mukanaan kasettinauha, jolla Luumukylän munkit ja nunnat laulavat bodhisattva Avalokiteshvaran, suuren myötätunnon bodhisattvan, nimeä. Vaikka hänen siskonsa oli tajuton, sisar Chan Khong soitti kasettia sängyn vieressä ja, asetettuaan korvakuulokkeet siskolleen käänsi äänen lähes täysille. Muutaman minuutin kuluttua tapahtui jotain ällistyttävää. Sisko makasi täysin rauhallisena, kunnes kuoli viisi päivää myöhemmin. Noiden viiden päivän ajan sisar Chan Khongin sisko kuunteli bodhisattvan nimen lausuntaa. Hän oli vieraillut useita kertoja buddhalaistemppeleissä ja kuullut usein myötätunnon bodhisattvan nimen lausuntaa. Sen kuuleminen uudestaan kuolinvuoteella kasteli hänen elämänsä arvokkaimpien ja iloisimpien asioiden siemeniä. Hänen elämällään oli henkinen ulottuvuus, ja hänellä oli usko. Hän oli kuullut sutralausuntaa ja dharmaopetuksia monta kertaa. Kasettinauha, jolla oli munkkien ja nunnien lausuntaa, oli yltänyt hänen onnellisuutensa siemeniin. Ne olivat siemeniä, joita lääkärit eivät osanneet koskettaa. Kuka tahansa olisi voinut tehdä, mitä sisar Chan Khong teki, mutta se ei tullut kenenkään mieleen. 

Tietoisuutemme on kuin televisio monine kanavineen. Kun painamme kauko-ohjaimen nappia, valitsemamme kanava ilmestyy näkyviin. Kun istumme kuolevan henkilön vierellä, meidän täytyy tietää, mikä kanava valita. Kuolevan henkilön läheiset ovat tällöin parhaassa asemassa valitsemaan. Jos olet kuolevan henkilön läheisyydessä, käytä sellaisia ääniä ja kuvia tuon henkilön elämästä, jotka kastelevat hänen suurimman onnensa siemeniä. Jokaisen tietoisuudessa ovat Puhtaan maan ja nirvanan, Jumalan valtakunnan ja paratiisin siemenet. 

Wikipedia: Thich Nhat Hanh

Plum Village (Luumukylä)

Valkoinen Lumme, Thich Nhat Hanhin suomalainen sangha

Thich Nhat Hanhin kuolemasta julkaisin lyhyen postauksen toisessa blogissani 2022. 

Kiitos, anteeksi ja hyvästi, Rakas Äiti!

Piirrokseni äidistä v. 1995

Äitini joutui syyskuussa sairaalaan. Olin tottunut siihen että hänellä saattoi olla muutaman päivän reissuja, ja viime aikoina ne tuntuivat lisääntyneen, mutta tämä pitkittyi kolmeen viikkoon; hoito näytti alkaneen purra - niin kertoi minulle soittanut lääkäri - mutta jo seuraavana aamuna 15.10. tuli puhelu hoitajalta: äitini oli kuollut. 4.30 hän oli käynyt avustettuna vessassa, 6.00 hänet löydettiin elottomana. Se oli yllätys myös häntä hoitaneelle lääkärille. Koska kuolinsyy oli epäselvä, annoin tietenkin luvan lääketieteelliseen ruumiinavaukseen; samalla ajattelin sen antavan minulle hiukan lisäaikaa järjestelyihin. Häpeän sanoa, etten käynyt katsomassa häntä hänen ollessaan osastolla; jos olisin yhtään ajatellut nenääni pidemmälle... mutta toisaalta, ei se olisi mitään muuttanut. Silti ei koskaan pitäisi kuvitella että vielä on aikaa. Sitä ei voi tietää. Lääkäri kysyi minulta ennen hänen kuolemaansa, olenko huomannut hänessä muistamattomuutta, ja itse asiassa kiinnitin sellaiseen huomiota ensimmäistä kertaa vasta syyskuussa ennen hänen joutumistaan sairaalaan! Ilmeisesti hän oli alkanut jo disorientoitua tästä maailmasta. Onneksi hän sai kuitenkin pysyä enimmäkseen mieleltään järkevänä loppuun saakka; ruumis oli se joka alkoi antaa periksi jo vuosia aiemmin.  Muistan kuinka kerran käydessäni äitiä tapaamassa melkein järkytyin kun yhtäkkiä tajusin miten vanhalta ja raihnaiselta hän näytti! 

Samana päivänä töiden jälkeen menin suoraan sairaalaan, jonka kappeliin äitini ruumis oli minua varten tuotu ja laitettu esille. Lausuin aluksi ja lopuksi kolme Daimokua gashon* ja kumarruksen kera. Sanoin hänelle, "kiitos, anteeksi ja hyvästi, rakas äiti", sekä "Kristus olkoon sinussa, Hengen maan Valo loistakoon sinulle", joka on peräisin Kristiyhteisön hautauskaavasta (kuulun yhä Kristiyhteisöön, vaikka se ei tarkalleen ottaen vastaa henkilökohtaista vakaumustani enää). Meditoin puoli tuntia hänen ruumiinsa äärellä, elottomia kasvoja tuijottaen. Painoin suukon hänen kylmälle otsalleen. Suosittelen ehdottomasti kaikille, että he menisivät vähintäänkin katsomaan kuolleen läheisensä ruumista: se on yhtä luonnollinen kokemus kuin vastasyntyneen näkeminen ja mielestäni myös hyvin terveellinen muistutus! Muoto oli tyhjä, sen elävöittänyt liekki oli poissa - ei sammunut, vain poissa. Äitiä oli melkein vaikea tunnistaa, koska se ei enää ollut hän - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Myöhemminkin jotkut viralliset tahot puhuivat "vainajasta" tarkoittaessaan ruumista, kuten minä sitä suoraan nimitin; ikään kuin kyseessä olisi vielä joku, vaikka se oli vain jokin joka aiemmin kuului jollekulle - tai oikeastaan ei edes kuulunut, vaan oli vain lainassa. "Ei vanhoissa kuorissa ole mitään murheellista", sanoi Pikku Prinssi.

Vaivihkaa hän on astunut Suureen Hiljaisuuteen... mikä voisikaan olla luonnollisempaa meille maan hiljaisille. Ehkä sitten seuraa tosiaan Rauha ja Lepo tämän elämän vastapainoksi. Ei yhtään huono ajatus.   

[* Daimoku: Nichiren-buddhalaisuuden mantra: Nam Myoho Renge Kyo, "ylistys Lootus-sutran Mystiselle Laille"; Gasho: käsien ele, jossa kämmenet laitetaan yhteen rinnan eteen - rukous, tervehdys, kiitollisuus, kunnioitus...]

Juuri tällaiset kokemukset johtivat Siddharta Gautaman etsimään valaistumista ja tulemaan Buddhaksi:

Yhtäkkiä 29 vuoden iässä hän kohtasi pysymättömyyden ja kärsimyksen. Tehdessään harvinaisen käynnin ylellisen palatsinsa ulkopuolelle hän näki ensin jonkun toivottoman sairaan. Seuraavana päivänä hän näki raihnaisen vanhuksen ja sitä seuraavana päivänä kuolleen henkilön. Hän oli hyvin poissa tolaltaan oivallettuaan, että vanhuus, sairaus ja kuolema odottivat lopulta jokaista, jota hän rakasti, eikä hänellä ollut tarjota heille suojaa tältä.

(Buddhalaisuus.fi: Kuka Buddha oli?)

Pelko ei ole se mitä perimmäisten asioiden äärellä tuntee, vaan syvä kunnioitus Elämän (ja Kuoleman) Majesteetin edessä. Miksi pelätä sellaista, mikä tulee meidän kaikkien osaksi yhtä luonnollisesti kuin olemme syntyneet tähän maailmaan? Me olemme kaikki samanarvoisia kuolemassa, ja kaikki yhtä yksin astumme kynnyksen yli. Kuolema ei erottele, ja blogin esipuheessa teen selväksi etten usko meitä jaettavan eri paikkoihin ja kohdeltavan eri tavalla. Karma ja uudelleen syntyminen pitävät huolen "oikeudenmukaisuudesta". Ja kun niin moni läheinen ja rakas on jo mennyt verhon taa, kuinka siellä voisi odottaa mitään pahaa? Niin kuin Platon sanoi: "Kukaan ei tiedä kuolemasta edes sitä, onko se paras kaikista hyvistä asioista. Mutta me pelkäämme kuolemaa ikään kuin tietäisimme varmasti, että se on pahin kaikista pahoista asioista." Ja vaikka monilla meistä - minä mukaan lukien - voi olla hyvinkin varmoja ajatuksia siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen (vai tapahtuuko mitään), niin tosiasia on ja pysyy, että kukaan meistä ei oikeasti tiedä! On typerää ylimielisyyttä jos ei tätä kykene tunnustamaan. Toisaalla olen kertonut että vaikka pidänkin kuolemanrajakokemuksia sinänsä todellisina, niin sen lisäksi mikä niissä on universaalia, mielestäni on myös paljon sellaista ainesta joka on kunkin ihmisen oman mielen tuottamaa ja tämä pitäisi pystyä erottamaan, joten niitäkään ei aina voi ottaa ihan sellaisenaan yksityiskohtaisena todisteena, vaikka kokijalle itselleen ovatkin varmasti merkityksellisiä.

Itkin ainoastaan ensimmäisenä päivänä. Koin myönteisenä sen että se sattui enemmän kuin osasin odottaa. Sen jälkeen tiedostaminen siirtyi tunteen tasolta ajatuksen tasolle, ja kaikkiin niihin huoliin mitä tästä aiheutuu. Olen etukäteen ollut huolissani siitä että joudun kantamaan kaikki velvollisuudet harteillani, mutta toisaalta minähän olen usein huolissani asioista ja aina kaikki kuitenkin menee parhain päin! Nyt koin vain hetkellisesti sen tunteen, että Verho kahden maailman välissä on ohentunut, mikä oli vahva edellisen puolisoni kuoltua; ero on ehkä siinä, että silloin minä itse aktiivisesti kurotin hänen puoleensa. Lisäksi tämä oli odotettavissa, vaikka pääsikin hieman yllättämään; on vain luonnollista että lapset hautaavat vanhempansa. Jos lasketaan vain ihmiset, olen kohdannut kuoleman näin läheltä nyt kolme kertaa. Isästäni olen kertonut aiemmin tässä blogissa, samoin edellisestä puolisostani. Joka kerta on ollut erilainen. Isääni minulla ei koskaan ollut minkäänlaista suhdetta, mutta hänen sukulaisensa auttoivat paljon järjestelyissä, ja hänellä oli reilusti säästöjä kattamaan kulut, ja enemmänkin. Puolisoni kanssa emme olleet virallistaneet suhdettamme; hänen isänsä pääasiassa hoiti viralliset asiat ja vanhemmat myös maksoivat kaiken. Minä sain kuitenkin päättää kaiken olennaisen. Yhteistä molemmissa kuolemantapauksissa oli se, että niistä koitui (lopulta) minulle siunausta monin tavoin. Nyt ensimmäistä kertaa joudun todellakin yksin vastaamaan kaikesta, ja äitini oli varaton. On surullista, että juuri eläkkeellä äitini joutui ottamaan kulutusluottoa kulutusluoton päälle tullakseen toimeen, ja ajautui myös ulosottoon. Hän oli samassa tehtaassa vuosikymmeniä, ja silti eläke ei riittänyt mihinkään; minun työhistoriallani ei näytä hyvältä...

Äidin jäämistöstä sain 
sentään uuden kauniin
kristallisen uhriastia-setin
alttarilleni

Laitoin alttarilleni valokuvan äidistä ja sytytin sen eteen tuikun, jota poltan päivittäin. Buddhalainen suruaika kestää 49 päivää, ja omituista kyllä, se päättyy täsmälleen äitini syntymäpäivään 4. joulukuuta. Tänä aikana omistan päivittäiset Gongyoni** hänelle, lukemalla alkuun tietyn meditaation, ja lopuksi yritän edes vähän aikaa harjoittaa tiibetiläiseen tapaan Phowaa - eri traditio, mutta buddhalaisuutta kaikki tyynni - mikä on kyllä vaikeaa, mutta tuntuu myös vaikuttavalta. Se on toki paljon enemmän kuin minä edes kykenen ymmärtämään, mutta yksinkertaisimmillaan pyrin visualisoimaan äitini, kultaisen valon hänen ylleen, valossa Buddhan hahmon, ja kuinka valo virtaa häneen ja lopuksi hän sulautuu valoon. Totta kai tiedostan: liian vähän liian myöhään. Vaikka uskonkin henkisten harjoitusten merkitykseen, kun ajattelee miten paljon enemmän olisin voinut tehdä hänen hyväkseen kun hän oli elossa, se on vähän sama kuin rukoilisi jonkun hädänalaisen puolesta sen sijaan että konkreettisesti auttaisi häntä jollain tapaa. Toki vilpitön hyvä tahto on puolet prosessista, mutta jos se ei ruumiillistu hyvinä tekoina, prosessi myös jää puolitiehen, kauniiksi ajatukseksi.  Arvokkain uhri loppujen lopuksi olisi ollut omistaa aikaani äidille kun se oli mahdollista.

[**Gongyo, "ahkera harjoitus", Nichiren-buddhalaisuudessa kahdesti päivässä alttarin edessä suoritettava liturgia, jossa resitoidaan Lootus-sutraa ja lausutaan Daimokua.]

Olen esim. kotihoidon joskus soittaessa kokenut sanattoman paineen siitä että olen itsekäs ja välinpitämätön - mutta ehkä se on pikemminkin ollut syyllisyys omassa mielessäni, joka on tuon ajatuksen saanut aikaan. Tänä vuonna pitkästä aikaa lienee taas tarvetta vuoden vaihteen irtipäästämis-rituaalilleni, josta jo olin luopunut, koska nykyään en enää yleensä kadu mitään. Viimeksi se oli erityisesti tarpeen puolisoni kuoltua. Tästä voikin päätellä, että läheisen kuolema yleensäkin aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Eihän mikään rituaali saa tehtyä tekemättömäksi - tai tässä tapauksessa pikemminkin muuta sitä että ei tehnyt tarpeeksi - mutta koska sitä nimenomaan ei voi enää muuttaa, on turha kantaa taakkaa sydämellään. Se mikä on mennyt, on mennyt: vain itseään voi muuttaa ja luoda sitä kautta parempaa tulevaisuutta; sehän on myös "karman" - joka tarkoittaa yksinkertaisesti tekoja - syvin olemus: sen metafyysisempiä tulkintoja ei tarvita. 

Nirvana-sutra lausuu: "Ihmiset ovat kärsineet alkaen lukemattomia kalpoja sitten. Luut jotka jättää taakseen kalpana, kasautuvat yhtä korkeiksi kuin Vipula-vuori lähellä Rajagrihaa, ja maito jota imee, vastaa neljän meren vettä. Veri jota vuodattaa, ylittää veden määrän neljässä meressä, ja niin myös kyyneleet joita vuodattaa surussa vanhempien, veljien ja sisarten, vaimojen, lapsien ja sukulaisten kuoleman vuoksi. Ja vaikka käyttäisi kaikki kasvit ja puut mitä maassa kasvaa neljän tuuman paloina  pitääkseen tukkimiehen kirjanpitoa niillä, ei voisi laskea kaikkia vanhempia joita on ollut menneissä elämän olemassaoloissa." Nämä ovat sanoja jotka Buddha lausui maatessaan salpuulehdossa elämänsä viimeisenä päivänä. Sinun pitäisi kiinnittää mitä tarkinta huomiota niihin. Ne merkitsevät että vanhempien määrää, jotka synnyttivät sinut alkaen lukemattomia kalpoja sitten, ei voida laskea edes tukkimiehen kirjanpidolla katkomalla kaikki kymmenen suunnan maailmoissa kasvavat kasvit ja puut neljän tuuman paloiksi.

- Nichiren

 Olin muutenkin jo ennen tätä pohdiskellut omaa epätäydellisyyttäni ja keskeneräisyyttäni Buddhalaisella polulla, ja nyt se vain korostuu. On helppo sanoa että "olenhan vain ihminen", mitä olen käyttänyt paljon selittelynä sille että ei edes yritä... Koskaan en ole tuntenut itseäni näin alhaiseksi. Tuntuu kuin olisin hylännyt äitini, jättänyt yksin. Olen kulkenut pitkän matkan siitä kun esimerkiksi julkaisin blogikirjoituksen, "Omahyväisyys - narsismi - itsetunto". Jos on vain tasaisen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei ole kipinää, liikettä, haastetta... ELÄMÄÄ. Taannoin ajattelin että olen ikään kuin pysähtynyt paikoilleni, mutta nämä ajatukset ja tunteet todistavat että niin ei ole. KIITOS siitä! Edistystä omassa kehityksessä tapahtuu, mutta se on niin hienovaraista ettei sitä yleensä huomaa. Ylpeilen yleensä pään tiedolla, joten on terveellistä tulla nöyryytetyksi huomaamaan vajavaisuutensa sydämen sivistyksessä. Ehkä tämä on se siunaus mikä minun pitää saada tästä kuolemasta.

Minä ja äiti 1970-luvulla tätini
luona Haapamäellä

Äidin sairaalassa olon pitkittyessä pohdin omaa äiti-suhdettani. Lapsena minä olin arka mammanpoika, ja toisaalta vaikka tavallaan kehuskelen sillä että sain alle kouluikäisenä koluta vapaasti lähimetsiä ja kiipeillä puissa, muistan yhdenkin kerran kun olin johdattanut kaverini kauas pihapiiristä ja yhtäkkiä heidän vihaiset äitinsä ilmestyivät paikalle. Paitsi ei minun äitini. En silti syytä häntä mistään. Ei hänkään sille mitään mahtanut että perheessämme vallitsi puhumattomuuden kulttuuri, jossa ei liiemmin osoitettu tunteita. Eiköhän se ollut siirtynyt sukupolvelta toiselle. Eikä introversiossa sinänsä ole mitään pahaa. Olen minäkin introvertti, mutta en ehkä ihan niin paljon: koin tapaamiset ja puhelut kiusallisena, koska hänestä ei saanut paljoa irti ja senkin vähän joutui kiskomaan ulos. Kuitenkin edesmennyt puolisoni onnistui saamaan häneen yhteyden, ja ihmettelin aina heidän keskinäistä suhdettaan - minä kuulin aina kaikki äitini asiat puolisoltani. Uutinen hänen kuolemastaan saikin äitini kyyneliin. Toisaalta tullessani ulos kaapista yhden nolostuttavan salailuyrityksen jälkeen ja ollessani jo puolisoni kanssa, tein sen kirjeellä, jonka mukaan liitin Setan esitteen. Kului vähän aikaa, äitini soitti ja kysyi onko kaikki hyvin kun ei ole mitään kuulunut, lopuksi sanoi terveisiä puolisolleni. Yksinkertaista, vähin sanoin! Sen enempää en olisi kaivannutkaan.

Nykyinen puolisoni ei myöskään ole sellainen super-ekstrovertti kuin edesmennyt puolisoni, vaikka hänellä juttua riittääkin tuttujen kesken, joten hän ja äitini eivät oikein koskaan osanneet kommunikoida - enhän minäkään meinannut osata äitini kanssa! Äiti oli silti ainoa ulkopuolinen todistaja häissämme maistraatissa. 

Minulla ei ole epäilystäkään että me lapset olimme hänelle tärkeitä. Mutta minä en osannut arvostaa häntä tarpeeksi. Kaipaan jopa niitä lyhyitä puheluita ja käyntejä hänen luonaan, jotka koin usein muka kiusallisina. Olen menettänyt viimeisen ankkurin varhaislapsuuteeni; juureni, jotka ovat perusta sille että minusta tuli minä, on revitty irti. Ei se ollut huono lapsuus, vaikka muistankin pelänneeni monia asioita, ja kieltämättä mieleeni ei nouse mitään lämmön ja rakkauden täyteisiä muistoja, vaan monenlaisia tilanteita jotka lapselle tuottivat turvattomuuden tunnetta, ja jotka suoranaisesti aiheutuivat vanhemmistani, heidän käyttäytymisestään. 

Äitini elämästä ennen minua en tiedä mitään, paitsi hajanaisia katkelmia; en tiedä hänen ajatuksistaan, toiveistaan, haaveistaan. Ei ole kauaa siitä kun hän kertoi minulle että mies, jonka kanssa hän oli ennen isääni, on kuollut; siinä kaikki. En kysellyt enempää, koska olin niin tottunut hänen tapoihinsa etten edes odottanut vastausta mihinkään. 

Joudun nyt omin päin selvittämään kaikki käytännön asiat, koska juuri mistään ei ole mitään tietoa. Ajatelkaa ihmiset läheisiänne, ja pistäkää edes paperille kaikki tärkeät asiat! Niin minä teen. (Ja myös: älkää säilökö vuosia vanhoja laskuja ja kuitteja nurkissanne, vaan arkistoikaa mappiin ajankohtaiset paperit ja hävittäkää tarpeettomat!) Joskus kauan sitten kysyin äidiltäni miten hän toivoo asiat järjestettävän kuoltuaan, ja hän vastasi hyvin perinnäiseen tapaan että "eihän sellaista viitsi ajatella"! Kyllä pitäisi, juuri silloin kun siihen on vielä aikaa - jos ei itsen niin ainakin läheisten vuoksi! 

Ensimmäinen iso asia oli palvelutalo-yksiön irtisanominen. Avaimet takaisin kotihoidolta ja turvapalvelulta ja lääkeautomaatin ja turvapuhelimen palautus heille, rollaattori kaupungin apuvälineyksikköön. Sähkösopimuksen, puhelimen ja netin (äitini maksoi itse laskunsa nettipankissa!) irtisanominen, sekä lehtitilauksen lakkauttaminen. Osoitteen muutos postin nettilomakkeella äitini puolesta vain postille (ei digi- ja väestötietovirastoon), minun osoitteeseeni ja minun nimeni c/o-nimenä. Asunnon tyhjennys, josta jouduin maksamaan omalla kustannuksellani 300€ - muuta vaihtoehtoa en nähnyt, mutta se onkin ainoa kustannus jonka aion maksaa. Pidin vain muutaman tavaran, jotka toin tilataksilla kotiin. Tyhjentäjä oli sama firma, jolle kuusi vuotta sitten myin puolisoni antiikkimööpeleitä pilkkahintaan. Äidilläni vain ei ollut mitään arvokasta. Onneksi asunto oli pieni ja siisti kolmen vuoden asumisen jälkeen, vaikka siivooja kävi vain kerran kuussa, joten siivous oli helppoa: uuniakaan ei oltu koskaan käytetty. 

Digi-ja väestötietovirastosta sanottiin ettei kuolintieto vielä näy järjestelmässä, ja minun pitäisi odottaa kuolintodistusta; lukemani perusteella sen kirjoittaa ruumiinavauksen tekevä lääkäri. Vasta sitten voin saada virkatodistuksen äidistäni hänen pankkiasioitaan varten. Ilman sitä en voi vielä hakea sosiaalitoimesta hautausavustusta, enkä niin ollen myöskään asioida hautaustoimistossa. Omaisilla ei ole lain mukaan velvollisuutta maksaa varattoman ihmisen hautausta, se on syytä pitää mielessä! Laskujeni mukaan on mahdollista selvitä tonnilla. Tietenkin se tarkoittaa että kuolinilmoitusta ei julkaista, ja tuhkat haudataan muistolehtoon, jolloin uurnaa ei tarvita, eikä mitään virallista muistotilaisuutta pidetä, ainoastaan pieni kahvihetki kotona lähimpien kesken. Alunperin ajattelin, ettei edes nimilaattaa hautausmaan muuriin, mutta se ei paljoa maksa, joten maksan sen omalla kustannuksellani (se ei ilmeisesti ole sellainen kulu, jonka voi maksaa suoraan kuolinpesän tililtä ennen perunkirjoitusta); varaan täysin anonyymin lähdön itselleni. Äitini oli joka tapauksessa hyvin vaatimaton ihminen, ei hän paremmasta välittäisikään, ja kerran varmistinkin että hän tyytyy halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Ja sama koskee minua itseäni; haluan pyrkiä helpottamaan ennen kaikkea nykyisen puolisoni taakkaa sitten aikanaan niin henkisesti kuin taloudellisestikin - tämä oli taas tarpeellinen muistutus siitä; valmistautumista ei kannata lykätä, koska ei voi tietää milloin on liian myöhäistä. Tämä onkin taas yksi elämän virstanpylväs, konkreettinen merkki siitä että minulla itselläni on jo enemmän vuosia takana kuin edessä. Voit yrittää vältellä asiaa, mutta kuolemaa ei kukaan voi paeta; aina se seuraa kintereillä, ja kerran vääjäämättä tavoittaa sinut. 

Reilun parin viikon kuluttua minulle soitettiin sairaalasta, että hautauslupa ja kuolintodistuksen kopio voidaan lähettää minulle; ruumiinavaus oli tehty jo edellisellä viikolla - nopeaa toimintaa, loppujen lopuksi. Peruskuolemansyy oli sydämen kasvain; välitön kuolemansyy keuhkoveritulppa. Silti edelleen kesti että kuolintieto päivittyi väestötietorekisteriin; se näkyi noin viikon kuluttua tästä, eli reilut kolme viikkoa kuolemasta. En pystynyt tilaamaan virkatodistusta äidistäni nettilomakkeella - se ei toiminut oikein - joten oli pakko tehdä se puhelimitse; se toimitettiin pyynnöstäni joka tapauksessa sähköisesti, ja sekin oli  huono ratkaisu minulta: vaikeutena oli sen tulostaminen, johon minulla ei ole kotona mahdollisuutta, joten kesti pari ylimääräistä päivää ennen kuin onnistuin siinä. Kun vihdoin viimein pääsin pankkiin, se oli positiivinen yllätys: tilanne ei ollut niin huono kuin kuvittelin. Ei niin, että sieltä mitään perintöä riittäisi, mutta varat kattavat halvimman löytämäni vaihtoehdon mukaiset hautauskulut. Tunsin kiitollisuutta; jälleen kerran minun ei olisi pitänyt yhtään epäillä että Maailmankaikkeus toimii parhaakseni. Tosin tililtä oli mennyt marraskuun vuokra, joten jouduin sitä pyytämään takaisin; kuukausittain toistuva maksu piti poistaa maksupalvelusta, ja se piti tehdä lähettämällä nettipankissa viesti. Sitä ei voitu tehdä konttorissa, koska äitini tili oli eri Osuuspankissa.  Oli hyvä tietää, että marraskuun eläkkeet ja asumistuki maksetaan automaattisesti takaisin maksajille heidän sitä pyytäessään - minun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään. 

Oikeusaputoimisto pyysi tiedot minun ja puolisoni tuloista sekä menoista, kuten vuokra, laskeakseen olenko oikeutettu oikeusapuun perunkirjoituksessa. Kustannukset ovat 70€ kertamaksu + 110€/h, josta maksan omavastuuta 40%. Tilasin seurakunnilta sukuselvityksen, jossa saattaisi mennä aikaa monta viikkoa palvelun ruuhkautumisen takia; tarvittaessa verottajalta haetaan lisäaikaa. Vein ensi töikseni paksun nipun äidin laskuja sekä saldotodistuksen kuolinpäivältä oikeusaputoimistoon ennen sovittua puhelinneuvottelua. Lisäksi tarvitaan tilitapahtumat kuolinpäivästä alkaen (sitä ennen niitä ei anneta). 

Omasta vakaumuksestani riippumatta äitini toki haudataan perinteisin ev.lut. menoin, koska hän oli aina seurakunnan jäsen, vaikka en hänen uskomuksistaan mitään tiedä. Joskus kauan sitten tiedän hänen käyneen jonkun tuttavansa kanssa kirkossa ilmeisesti aika useinkin. Kuolemasta oli kulunut tasan kuukausi, kun soitin ensin ev.lut. seurakunnille ja varasin siunaustilaisuuden hautausmaan kappelissa - se olisi perjantaina klo 14, ja sitä varten saa palkallisen vapaapäivän - tuhkauksen ja tuhkan sijoittamisen muistolehtoon, sekä nimilaatan muuriin. Seuraavaksi kävin hautaustoimistossa, joka myi edullisia paketteja (kyllä, sellaisiakin löytää!): arkku (- uurna), pukeminen, kuljetus. Menin vahingossa ensin väärään liikkeeseen, ja pöyristyin heidän "halvimmista" hinnoistaan; kannattaa siis olla tarkka. 

Vuorossa hautajaispäivänä oli naispappi, mikä olikin minulle tärkein kriteeri; harkitsin kyllä kääntyä tutun papin puoleen - minulla oli kaksi vaihtoehtoa - mutta päätin etten mutkista asioita yhtään enempää. Sovimme tapaamisen kasvotusten hautajaisviikolla. Kanttorille ilmoitin musiikkitoiveeni, jotka ovat samat kuin edesmenneen puolisoni hautajaisissa alku- ja loppumusiikkina, siihen väliin en mitään muuta tahtoisikaan, mutta piti olla vähintään yksi virsi, joten valitsin suosikkivirteni 517 - sekin oli myös edesmenneen puolisoni hautajaisissa, hänenkin suosikkinsa. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Perheniemen opistossa 1992-93, useaan otteeseen: musiikkilinjan nuoret tykkäsivät laulaa sitä aamun avauksissa, joten siihen liittyy rakkaita muistoja. Se on jopa riemullinen, ja viimeinen säkeistö puhuu kuolemasta. Äidilläni tuskin oli lempivirsiä. Samoin valitsin lukukappaleeksi psalmin 23, josta aina olen pitänyt. Alkumusiikki oli Albinonin Adagio g-mollissa, loppumusiikkina Bachin kantaatti 147, "Kristus, Valo Valkeuden." Niiden väliin mahtuu tunteiden koko kirjo: aloitetaan haikeissa, surumielisissä tunnelmissa, ja päätetään toiveikkaisiin, jopa kohottaviin säveliin: tunsin kuinka oloni keveni Bachin alkaessa soida, vaikka ei tilaisuus missään vaiheessa ollut minulle liian raskas. Vein arkulle omasta ja veljeni puolesta molemmilta yhden ainokaisen valkoisen ruusun: ruusu on henkisenä symbolina läntinen vastine lootukselle (Nichiren-buddhalaisuuden pyhän tekstin, Lootus-sutran, alkuperäinen nimi sanskritiksi viittaa nimenomaan valkoiseen lootukseen). "Kaunis, koruton tilaisuus", sanoi serkkuni. Varmasti äitini näköinen: hän lähti niin kuin eli. Ja se sopii myös minulle itselleni - ja itse asiassa itselleni haluan vieläkin vaatimattomampaa, uskokaa pois! 

Ymmärrän todella hyvin miksi Kristiyhteisön toimituksissa kuvaaminen yms. ei ole suotavaa, ja pidin siitä omasta puolestani kiinni myös nyt: olennaista on se mitä tapahtuu kunkin läsnäolijan sisimmässä juuri sillä hetkellä - sen voi tallentaa korkeintaan muistoihin, ja silloinkin vaillinaisesti koska hetki meni jo, se ei viivy eikä palaa. Kuten koko ihmiselämä. Takana voi olla jotain Ikuista, mutta se murtautuu aikaan vain välähdyksittäin. Parhaiten tällaiset hetket tallentaa esim. maalaamalla, tai kirjoittamalla runoksi. (Edellisen tein puolisoni kohdalla kolmen vuoden kuluttua - ks. "sydänleikkaus"; jälkimmäisen taas isäni kohdalla.)

Pieni myönnytys: toisen ottama kuva tilaisuudesta,
josta ei voi tunnistaa henkilöitä

Sukulaisia ei valita, he tulevat samassa paketissa kun synnyt tänne, ja minulla on todella löyhät sukusiteet; aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt tyystin, vaikka lapsena minulla toki oli paljon hyviä hetkiä esim. tätini luona Haapamäellä ja enoni luona Ähtärissä. Muutaman kanssa olen yhteydessä Facebookissa. Äiti piti heihin enemmän yhteyttä ja hänen myötään katkeaa sekin säie. Isän puoleiseen sukuun minulla ei koskaan ole mitään yhteyttä ollutkaan. Ei niin että inhoaisin sukuani, ei toki... se ei vain merkitse mitään erityistä. Miksi ihmiset, joihin sinut yhdistää veri, olisivat tärkeämpiä kuin hengenheimolaiset, sukulaissielut? Näin ajattelin jo nuorena ja ajattelen yhä. Esim. työtoverien kanssa täytyy tulla toimeen, koska heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä joka päivä; sukulaisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, ellei heidän kanssaan tule toimeen. Minä en ole ollut senkään vertaa tekemisissä sukuni kanssa, että tietäisin tulemmeko toimeen. Tämän asian kanssa sisäisesti hiukan kamppailin, koska en oikeastaan edes halunnut kutsua ketään. Tietenkään en voinut kieltää osallistumasta, ja he kutsuivat itse itsensä. Totta kai heillä oli oikeus, ja tiedän että äiti kyllä arvostaisi. Eihän tämä minun juhlani ollut. Eikä siitä silti mitään sukukokousta tullut, vain serkku ja kolme pikkuserkkua, jotka eivät edes voineet jäädä kahville (sääli, sillä olin valmistautunut siihen). En minä omiin hautajaisiini halua velvollisuudesta ihmisiä, joita en ole tavannut aikoihin ja jotka eivät tiedä minusta ja elämästäni mitään. En ole itsekään kokenut velvollisuudekseni osallistua sukulaisten hautajaisiin. 

Kaiken tämän keskellä joulu tekee tuloaan: minä olen ehdottomasti jouluihminen, joulumieli valtaa minut helposti. Ja kerran viikonloppuna tavalliseen tapaan puolisoni kanssa kaupungilla, tajusin yhtäkkiä olevani ONNELLINEN - jos siitä oli ikinä epäilystäkään... Hautajaisten jälkeen ja 49 päivän kuluessa umpeen, uusi lehti on kääntynyt ja äidin osalta tarina on tullut päätökseen ilman sen suurempaa draamaa. Se on vain osa elämää, ei sen enempää; toisin kuin kuusi vuotta sitten, tämä kuolema ei pysäyttänyt, järkyttänyt ja muuttanut koko elämääni. Jäljellä on vain perunkirjoitus, viimeinen muodollisuus siihen päälle.

Seuraavaksi saan saattaa rakkaan kissamme - joka tuli jo edesmenneen puolisoni aikana, ja jota äitini muutaman kerran kesäisin hoiti - rajan yli muutaman vuoden sisällä, ja sitten onkin minun vuoroni, jos luonnollinen järjestys säilyy (olenhan puolisoani vanhempi ja minulla on sydänsairaus). Paitsi jos joku ystävistäni ehtii ensin. Sitä en ollut tullut edes ajatelleeksi, ennen kuin muuan heistä mainitsi tästä mahdollisuudesta... 

Tämä antoi tarpeellisen sysäyksen kuolemaan valmistautumiseen. En halua että puolisoni joutuu tilanteeseen, jossa ei ole mitään tietoa mistään. Sovin tapaamisen hyvän ystävän kanssa kolmistaan, puhuaksemme tästä aiheesta, sillä koen että se keskustelu tarvitsee jonkun kolmannen läsnäolon, muuten aihe tulee liian kevyesti sivuutetuksi leikin laskun kera - jolle on toki paikkansa raskasta aihetta keventämään, mutta ei sen pitäisi jäädä vain sille tasolle. Olen myös tehnyt selväksi, että jos minusta tulisi puolisolleni lähinnä taakka ja rasite, on parempi erota ettei käy niin kuin minulle ja edesmenneelle puolisolleni: roikutaan löysässä hirressä kunnes kuolema meidät erottaa. Tärkein asia, mitä voin tehdä, on alkaa pistää rahaa sivuun pikku hiljaa. Laadin viimein valmiiksi tämän blogin sivun "Elämäni päättyessä" (ainahan sitä voi toki muokata), jossa kerron ajatuksiani oman kuolemani varalta, sekä uutuutena toisenkin sivun, "Nichiren-buddhalainen muistopalvelus", joka on mitä nimikin sanoo: olen suunnitellut sen itselleni. 

VNV Nation: From my hands

Suomennetut lyriikat: 

Niin paljon luulin että minun täytyisi sanoa. 

Vaikka yritän puhua, aikomukseni harhautuu. 

Emme voi välttää tosiasioita, jotka toivat meidät tänne. 

Olen tullut sanoakseni hyvästi. 

Valheet joita yritän kertoa omilla silmilläni; 

Ylpeyden teko, tahallinen kompromissi. 

Ole kiltti ja ymmärrä, kuinka revitty olen kun kävelen pois täältä. 

Minä suren hetkiä joita emme jaa. 

Jos olen aivan liian sentimentaalinen, pahoittelen. 

Ole kiltti ja ymmärrä, tällainen minä olen, ja tällainen minä tulen yhä olemaan kun olen kävellyt pois täältä. 

Tiedät etten ole epäystävällinen, kun sanon tulevaisuudessa että mennyt on vain mennyttä. 

Ei paluuta, ei sydämen muutosta. 

Mutta tämä on nyt, aika ei anna periksi. 

Ajatukseni paljastavat, niin helposti ilmiantavat. 

Kuinka kauan odotan täällä, sen jälkeen kun olet poissa. 

Mikään ei pääty, mutta en usko sitä nyt. 

Ole kiltti äläkä kävele pois täältä. 

Ja ollessani yksin, kun muistan nuo päivät, mikään ei muuta yhtä ainoaa tosiasiaa siitä kuka sinä olit minulle. 

Voi, tulkoon mitä tulee, ikuisesti loppuun saakka; huomaan niin vaikeaksi antaa sinun mennä. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Ei ole tarvetta surullisille hyvästeille. 

Hys nyt, päästä siitä nyt irti. Tiedän että on aika mennä, aika antaa tämän pudota käsistäni. 

Lemmikin saattaminen rajan yli buddhalaisesta näkökulmasta

 Olen saattanut neljä kissaa viimeiselle matkalle (katso sivu in memoriam) ollessani vielä kristitty, ja kokosin sitä varten kaavan siunaustilaisuutta varten, joka pidettiin jokaiselle heistä. Jokaisella on oma muistokynttilä, ja pienessä rasiassa hiukan karvoja muistona. Tämä kirjoitus syntyi siitä että olen nykyään buddhalainen, ja nykyinen ainut jäljellä oleva kissamme on jo noin kymmenvuotias. Sain tästä ainakin itse paljon eväitä väistämättömän varalle. 

Itse edustan Nichiren-buddhalaisuutta, ja Nichiren Shu-koulukuntaa edustava Enkyoji Buddhist Network kirjoittaa seuraavaa: 

Buddhalaisuudessa me tunnemme että ihmisten elämä ja eläinten kallisarvoinen elämä ovat samaa. He ovat osoittaneet meille rakkautta elämällään, ja tulleet perheemme jäseniksi. 

Kannon (Kuan Yin kiinaksi)

Enkyoji Buddhist Networkissa pidetään erityisiä muistopalveluita rakkaille lemmikeille. Heillä on erityinen alttari missä lemmikkejä kaitsevat Kannon Bodhisattvan suojelevat silmät ja missä heidän henkeään rukoillaan joka päivä.  

Lemmikeille tarjotaan seremonioita hautajaisia, tuhkaamista, luiden tai tuhkan kokoamista, hautaamista ja muistopalveluja varten. 

Temppelissä on hylly, mihin rakkaasta lemmikistä muistuttavat esineet voidaan laittaa esille osoittamaan omistajan rakkautta ja kiitollisuutta rakkaudesta jota lemmikit ovat osoittaneet heille. Joka vuosi pidetään myös julkinen muistopalvelus kaikille edesmenneille lemmikeille, jossa kunnioitetaan heitä lukemalla heidän nimensä ja lähettämällä ajatuksia ja rukouksia  heidän muistokseen. 

Seuraavat David Michien ohjeet, kuinka olla lemmikin kanssa kuolinprosessin aikana, perustuvat puolestaan Tiibetin buddhalaiseen käytäntöön. David Michie on kirjoittanut lukuisia kirjoja mindfulnessista, meditaatiosta ja buddhalaisuudesta, mm. kirjan Buddhism for Pet Lovers. 

Eläimiä rakastavina lemmikkimme menettäminen on jotain mitä pelkäämme. Tiibetin buddhalaiset oivallukset ja harjoitukset voivat kuitenkin tehdä paljon muuntaakseen tavan jolla koemme tämän tapahtuman - ja, mikä tärkeämpää, kuinka lemmikkimme kokee sen. 

Suuri muutos tapahtuu, kun näemme tapahtuman lemmikkimme henkisen matkan näkökulmasta, pikemmin kuin omasta ymmärrettävästä toiveestamme takertua rakkaaseen ystäväämme ikuisesti. Meillä eläimiä rakastavina on ilo, yhtä lailla kuin velvollisuus, auttaa lemmikkiämme onnelliseen henkiseen kehitykseen elämässä. Ja ottaen huomioon kuoleman merkitys siirtymäaikana, yksi suurimmista siunauksista, joita voimme antaa hänelle, on rauhallinen ja positiivinen kuolema. 

Ennen kuolemaa

Kun lemmikkimme on terve, parasta mitä voimme tehdä sen hyväksi on auttaa sitä välttämään luomasta negatiivista karmaa. On vaikea antaa yleisiä neuvoja kuinka esimerkiksi hillitä kissan vaistomaista saalistuskäyttäytymistä, paitsi varmistamalla että kissa on hyvin ruokittu, tyytyväinen, ja jos tarpeen, viihdytetty. On meistä kiinni oppia tuntemaan eläinkumppanimme niin hyvin kuin kykenemme ja auttaa kuinka vain voimme.

Jos olet taipuvainen buddhalaisuuteen, on myös erittäin hyödyllistä luoda positiivinen assosiaatio lemmikkisi mielessä buddhalaisten kuvien/patsaiden/mantrojen ja hyvinvoinnin tilan välillä. Mantrojen mumiseminen kehräävälle kissallesi silittäessäsi sitä, on esimerkki tästä - Om mani padme hum on eräs sellainen mantra. Tai jos olet taipuvainen Tara-harjoitukseen - Om tare tuttare ture soha. Tara on tiibetiläisessä maailmankatsomuksessa myötätuntoinen Äiti-jumalatar, samanlainen kuin Kannon tai Äiti Maria. Tuttare tarkoittaa nopeaa toimintaa ja ture sairauden ja kurjuuden hajottamista. Soha on ikään kuin "aamen" eli "olkoon niin". [Nichiren-buddhalaisena käytän tietenkin henkilökohtaisesti mantraa Nam myoho renge kyo! - suom. huom.]

Om mani padme hum:

Om tare tuttare ture soha: 

Jos meditoit säännöllisesti, on mahdollista että lemmikkisi haluaa liittyä seuraasi. Anna sen liittyä. On runsaasti tutkimuksia osoittamaan että eläinten havaintokyvyt ovat tietyissä suhteissa paljon herkemmät kuin ihmisten. Jos ne kykenevät yhdistämään meditaation harjoittamisen positiiviseen olotilaan, aina parempi. 

Buddhalaisesta näkökulmasta, olimmepa ihmisiä tai eläimiä, luomme jatkuvasti syitä tuleville seurauksille, positiivisia tai negatiivisia. Mitä enemmän kykenemme auttamaan lemmikkiämme luomaan jälkiä taipumukselle kohti valaistuneita tekoja, sen parempi. 

Kuolinprosessi

Kun olemme menettämässä jonkun jota rakastamme, joko ihmisen tai eläimen, on tärkeää "päästä itsemme yli" ja keskittyä kuolevan hyvinvointiin. Jos todella rakastamme heitä, meidän pitäisi yrittää laittaa sivuun omat surun ja menetyksen tunteemme, ja tehdä kaikkemme auttaaksemme heitä kivuttomaan, rauhalliseen, ja jopa positiiviseen kuoleman kokemukseen. 

Kivun hallinta. Tämä on ensisijaista. Mitä tahansa palliatiivista hoitoa kykenemme tarjoamaan eläinlääkärin kautta tai muuten, meidän pitäisi yrittää pitää lemmikkimme olo fyysisesti niin miellyttävänä kuin mahdollista. 

Ei valittamista. Sydämemme voi olla särkynyt läheisen kumppanimme menettämisestä, mutta on tärkeää olla järkyttämättä häntä. Eläimet niin ikään tietävät mitä heille tapahtuu. Koirat irtautuvat laumasta. Kissat kätkeytyvät talon alle. Heidän näkökulmastaan siinä ei ole mitään positiivista jos ihmiset, joista he ovat täysin riippuvaisia, alkavat käyttäytyä arvaamattomasti. On paljon parempi keskittyä siihen mikä on parasta lemmikillemme, ei omiin kiintymyksen tunteisiimme. 

Olen kuullut eläinkommunikoijien sanovan, että on tärkeää viestiä sydämestäsi, että niin surullinen kuin oletkin, ystäväsi on vapaa siirtymään eteenpäin ja sinä tulet olemaan kunnossa. Tämä ei ole buddhalainen opetus, mutta se totisesti tukee näkemystä että kuolevan kumppanimme tarpeiden tulisi olla päällimmäisinä tällä vaikealla hetkellä. 

Rauhallinen ja positiivinen. Jos kykenemme tarjoamaan nuo muutamat viimeiset hyväilyt, kuiskaamaan nuo muutamat viimeiset mantrat, istumaan nuo viimeiset meditaatiot, tämän me voimme tehdä auttaaksemme antamaan lemmikillemme rauhallisen kuoleman. Tarjoa positiivisia jälkiä. Auta valmistamaan heitä parhaalla mahdollisella tavalla väistämättömään.

Eutanasia. Emme halua lemmikkimme kärsivän, mutta meidän ei myöskään pitäisi kiirehtiä vähentämään prosessia. Kuoleminen on luonnollista. Sillä on aikansa ja paikkansa. Meidän tarvitsee antaa lemmikillemme aikaa hyväksyä mitä sille tapahtuu. Joillakin buddhalaisilla on näkemys, että eutanasia saattaa ainoastaan lykätä kärsimyksiä, jonka kokemiseen olennolla on karma. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että meidän pitäisi huolehtia eutanasiasta kun kaikki muut vaihtoehdot on käytetty, kun on ainoastaan yksi lopputulos jota kohti ystävämme kulkee, kun kaikki hyvästimme on sanottu, ja kun - jos voisimme vaihtaa paikkoja - pyrkisimme tähän itseämme varten. 

Kuoleman jälkeen. Buddhalainen näkemys on, että hienon hieno tietoisuus voi pysytellä bardossa, eli välitilassa kuoleman ja uudelleen syntymisen välissä, ajanjakson joka kestää hetkistä seitsemään viikkoon asti. 

Rakkaan kuoleman jälkeen meitä kannustetaan jatkamaan keskittymistä tuon rakkaan hyvinvointiin bardo-tilassa, pikemmin kuin omaan menetyksen tuntoomme. Sinun ei tarvitse olla terapeutti nähdäksesi kuinka toisten hyvinvointiin osallistuminen tukee paljon suurempaa mielentyyneyttä kuin keskittyminen omaan menetykseemme. On olemassa myös muutama hyvin käytännöllinen asia jotka voimme tehdä. 

Uhraaminen. Vaikka ei ole mahdollista kolmannelle osapuolelle poistaa tai lahjoittaa karmaa tai hyvettä, on mahdollista vaikuttaa niihin, joiden kanssa meillä on vahva karminen yhteys. Kuten rakkaaseen lemmikkiimme. Suorittamalla minkä tahansalaisen uhrin, kuten lintujen ruokkiminen, hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen, tai veren luovuttaminen, ja itsetietoisesti uhraten sellaisten tekojen ansion hiljaittain edesmenneen lemmikkimme hyödyksi, teoillamme voi olla positiivinen vaikutus hänen kokemukseensa bardon alueilla. 

Esimerkiksi voimme toistaa affirmaation mielessämme:

Tämän anteliaisuuden/rakkauden/ystävällisyyden/myötätunnon teon kautta

nauttikoon LEMMIKIN NIMI positiivisista olosuhteista

korkeasta uudelleen syntymästä, onnellisuudesta ja rauhasta,

kohdatkoon hän täydellisen opettajan, 

ja nopeasti saavuttakoon täydellisen valaistumisen

kaikkien elävien olentojen hyödyksi poikkeuksetta.

Voimme jatkaa uhrien suorittamista läpi seitsemän viikon jakson, erityisesti jokaisena viikottaisena kuoleman muistopäivänä, kun suurimmat muutokset bardo-tilassa tapahtuvat.

Dharman harjoitus. Buddhlaisille suurimmat uhrit eivät ole aineellisia, vaan Dharman harjoittamista. Voimme myös omistaa meditaatiomme, sadhanamme tai mitkä tahansa henkiset harjoitukset joihin ryhdymme, suorana syynä lemmikillemme nauttia positiivisista olosuhteista ja lopullisesta valaistumisesta. 

Älä unohda. Bardon alueilla, vapaana fyysisistä rajoituksista, sanotaan että hienon hieno tietoisuutemme/energiamme kykenee siirtymään minne tahansa hyvin nopeasti ja havaitsemaan mitä vain - selvänäköisyyden muoto. Tämä pitää sisällään kyvyn palata sinne missä elimme. Tästä syystä seitsemän viikkoa rakkaan kuoleman jälkeen pidetään auttavaisena osoittaa että häntä ei ole unohdettu. Esim. kissan tapauksessa, voimme jättää esiin kuivaruokaa, vesikipon, hiekka-astian. Siltä varalta että hän vierailisi, hän näkee kaiken niin kuin oli tottunut.

Seitsemän viikon jälkeen kaikki bardo-olennot ovat siirtyneet seuraavaan todellisuuden kokemukseensa. Käytännöllisestä näkökulmasta tämä merkitsee, että voimme pistää pois lemmikkimme tavarat. Emotionaalisesta näkökulmasta se tuo loppuun luonnollisen suruajan. Lemmikkimme ovat siirtyneet eteenpäin, ja niin täytyy meidänkin. 

KUKKIKOON RUUSUT RISTILLÄNNE

Nuorena totuuden etsijänä Pekka Ervast, Suomen Ruusu-Risti järjestön perustaja, oli ensimmäinen suuri vaikuttajani henkisellä tiellä. Vähän myöhemmin 1990-luvulla kuuluin aikani Alankomaissa perustettuun Lectorium Rosicrucianumiin, Kultaisen Ruusuristin Kansainväliseen Kouluun, mitä en kyllä omasta kokemuksestani voi suositella - näiden kahden liikkeen ero on melkoinen; monet käyttävät nimitystä "ruusuristi", eikä niillä aina välttämättä käytännössä ole paljonkaan yhteistä. Sen ei pitäisi hämmästyttää ketään: aivan samoinhan on "virallisen" kristinuskon laita. Terminologia ja symboliikka ovat ehkä samoja, mutta miten niitä tulkitaan ja sovelletaan onkin sitten ihan jotain muuta. 

Seuraava Pekka Ervastin teksti puhutteli minua niin paljon, että yli 10 vuotta myöhemmin teetin mustia okaita vasempaan olkavarteeni 1997 ottamani ruusu-tatuoinnin jatkoksi:

Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan "maallismielinen", suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa; mutta se on myös yhtä yksipuolinen, jos se pitää maallista elämää surun ja murheen laaksona, vihaa sen viattomia iloja ja vaanii syntiä sen kauneimmissa tunteissa. Edellisessä tapauksessa se pyytää elämän ruusuja, mutta ei elämän okaita, jälkimmäisessä taas se ei tahdo nähdä muuta kuin kuolon ristiä kaikkialla. 

Rosenkreutsilainen maailmankatsomus pyrkii yhdistämään kahta äärimmäisyyttä, liittää yhteen ristin ja ruusun, hakee kultaisen keskitien ilon ja surun rajoilta, nousee ilon ja surun yli siihen rauhaan, joka maailman voittaa. Rosenkreutsilaisyys on hengen renessanssia. Se ei kannata katolisen kirkon munkki-askeesia, mutta ei liioin maailmanihmisten materialismia. Se ei etsi iloa eikä pakene kärsimystä, mutta tervehtii molempia elämän luonnollisina antimina. 

Esoteerisesti se tulkitsee ruusuristin vertauskuvaa näin: kun ihminen ottaa ristinsä (sekä ulkonaisen että sisäisen kohtalonsa) kantaakseen - ja kantaakseen nurkumatta, jopa ilomielin, silloin ristissä puhkeaa ruusu, rakkauden ruusu, joka tuo rauhan ja autuuden hänen elämäänsä. Ruusu on silloin muodostunut hänen sydänverestään. Ja veri on Kristuksen verta, joka on vuotanut hänen sydämestään, kun risti miekkana on pistetty siihen.

- Pekka Ervast 1921 

Ja seuraava lainaus taas on peräisin kolmannen, maailmanlaajuisen ruusuristiläisjärjestön, Amorcin, perustajan H. Spencer Lewisin kirjasta "Muistan ennen eläneeni", jonka on suomentanut Kyllikki Aspelin-Ignatius, ja suomeksi julkaissut Mystica 1925 (monet mielenkiintoisimmista esoteerisista kirjoista, joita divarissa on vastaan tullut, ja joista en ole aiemmin edes kuullut, ovat olleet Mystican julkaisuja 1920-luvulta!): 

"Rauha, rauha kaikille, sillä minä olen noussut ylös. Haudasta olen tullut, olen ylösnoussut. Kauan kärsin ja koetin päästä vapaaksi, jotta saattaisin antaa maailmalle enemmän valoa, mutta tietämättömyydessään ja turhamaisuudessaan ihminen esti minua pidättäen minua ristiin naulittuna väärien todellisuuksien ristillä. Ihmisruumis on risti, jolle kaikki sielut ovat naulitut, ja ihminen tekee sen siksi. Tällä ristillä olen minä ollut kuin ruusu, kiertävien oksien ja okaiden kiinnittämänä. Kyyneleet olivat kastepisaroita, jotka tippuivat terälehdiltä ja jättivät kuolemattomuuden tuoksun säteilemään sielun auraan. Mutta minä olen vapaa, vapaa palaamaan valon valtakuntaan, missä sielut yhtyvät pyhässä seurustelussa ja asustavat Jumalan älyn asunnoissa. "
 

Tämän julkaisun otsikko puolestaan on The Rosicrucian Fellowshipin - joka ei toimi Suomessa - käyttämä tervehdys. Perustajan, Max Heindelin, alkuperäinen 1920-luvulla suomeksi julkaistu pääteos, "Rosenkreuziläinen maailmankatsomus eli mystillinen kristinoppi", on eräs kirja-aarteistani ihan vain harvinaisuutensa vuoksi. Siitä on julkaistu uusi suomennos, jos sisältö kiinnostaa ennen kaikkea.    

C.G. Jungin kuolemanrajakokemus

En ollut tietoinen Jungin kokemuksesta, ennen kuin aivan hiljattain törmäsin siihen netissä etsiessäni Jungin ajatuksia kuolemasta. Arvostan Jungia suuresti, joten myös hänen NDE-kokemuksensa on minusta kiinnostava kaikkien muiden vastaavien kokemusten joukossa. Siinäkin korostuu minun silmissäni piirre, jota itse pidän arvossa, eli se ei millään tavoin ole sidottu kristilliseen mytologiaan vaan paljastaa kuinka paljon kokemuksella on tekemistä yksilön oman mielen kanssa - ja sittenkään en tarkoita etteikö se olisi enemmän kuin unta tai hallusinaatiota, jotain universaalia ja objektiivista. 

1944 maailmankuulu psykiatri Carl Gustav Jung liukastui jäällä ja mursi jalkansa. Ollessaan sairaalassa hän sai sydänkohtauksen. Jung roikkui kuoleman reunalla lääkärien kamppaillessa hänen pelastamisekseen. 

Hoitaja kuvasi Jungin tiedottoman ruumiin olleen ikään kuin oudon hehkun ympäröimä. Se oli ilmiö, jonka hän oli joskus havainnut kuolevissa. Kun hän tuli tajuihinsa, Jung puhui eloisasta sarjasta näkyjä. Hän uskoi kokeneensä kuolemanrajakokemuksen, joka tunnetaan myös lyhenteellä NDE. 

Jung sanoi että aluksi hän leijui 1000 mailia maan yläpuolella; hän sai myöhemmin selville kuinka korkealla avaruudessa täytyisi olla saadakseen niin kauas ulottuvan näkymän. Hänen uskomattoman tarkka näkymänsä maasta ulkoavaruudesta käsin kuvailtiin noin kaksi vuosikymmentä ennen kuin astronautit ensimmäisenä kuvasivat sitä. Hän tunsi olevansa vapaa kuin lintu ja lähtemäisillään kiertoradalta. Ja sitten salamannopeasti suuri temppeli vangitsi hänen huomionsa. Hän kuvasi sitä "valtavana tummana kivijärkäleenä, kuin meteorina", hänen talonsa kokoisena tai isompana, leijumassa avaruudessa. Vastaavia kiviä hän oli nähnyt Bengalin lahden rannikolla. Ne olivat kellanruskeaa graniittia. 

Temppelin sisäänkäynnillä Jung näki mustan hindumiehen lootusasennossa kivipenkillä, yllään valkoinen kaapu, ja hän tiesi että mies odotti häntä.  Lähestyessään sisäänkäyntiä hän tunsi että kaikki keinotekoinen hänen persoonallisuudessaan riisuttiin pois. Kaikki mikä jäi oli jotain mitä hän kuvasi "olennaisena Jungina".

Minulla oli tunne että kaikki ikään kuin luotiin nahkana pois; kaikki mihin tähtäsin, tai mitä toivoin, tai mitä ajattelin, maisen olemassaolon koko fantasmagoria putosi pois tai riisuttiin minulta - äärimmäisen tuskallinen prosessi. Kuitenkin jotain jäi; minä ikään kuin kannoin mukanani kaiken mitä olin ikinä kokenut tai tehnyt, kaiken joka oli tapahtunut ympärilläni. Saattaisin sanoa: se oli mukanani, ja minä olin se. Minä muodostuin kaikesta siitä, niin sanoakseni. Minä muodostuin omasta historiastani, ja tunsin suurella varmuudella: tätä minä olen. Minä olen tämä kimppu kaikesta mitä on ollut ja mitä on saatu aikaan.
Tämä kokemus antoi minulle äärimmäisen köyhyyden tunteen, mutta samalla kertaa suuren täyteyden. Ei ollut enää mitään mitä halusin. Olin olemassa objektiivisessa muodossa; minä olin mitä olin ollut ja elänyt. Aluksi vallitsi tuhoutumisen tunne, riisuttuna tai ryöstettynä olemisen tunne; mutta yhtä-äkkiä sillä ei ollut merkitystä.
Kaikki näytti olevan mennyttä; mikä säilyi oli "fait accompli" (ransk. "tapahtunut tosiasia"), ilman mitään viittausta takaisin siihen mitä oli ollut. Ei ollut enää mitään katumusta että jotain oli pudonnut pois tai otettu pois. Päinvastoin: Minulla oli kaikki mitä olin, ja se oli kaikki.

Jung tiesi että temppelin sisällä hänen olemassaolonsa ja elämän tarkoituksensa perimmäinen mysteeri paljastettaisiin.

Lähestyessäni temppeliä minulla oli varmuus että olin astumaisillani valaistuun huoneeseen, ja tapaisin siellä kaikki ne ihmiset joiden luo kuulun todellisuudessa. Siellä ymmärtäisin viimein - tämä oli myös varmuus - mihin historialliseen yhteyteen minä tai elämäni sopii. Tietäisin mitä oli ollut ennen minua, miksi synnyin, ja mihin elämäni virtasi. Elämäni sellaisena kuin elin sitä, oli usein näyttänyt minusta kuin kertomukselta, jolla ei ole alkua eikä loppua. Minulla oli tunne että olin historiallinen katkelma, ote josta edeltävä ja jatkava teksti puuttui. Elämäni näytti olevan leikattu pitkästä tapahtumien ketjusta, ja monet kysymykset olivat jääneet vastaamatta. Miksi se oli ottanut tämän suunnan? Miksi olin tuonut nämä tietyt oletukset mukanani? Mitä olin tehnyt niistä? Mitä seuraavaksi? Tunsin varmaksi että saisin vastauksen kaikkiin kysymyksiin niin pian kuin astuisin kivitemppeliin. Siellä tapaisin ihmisiä jotka tiesivät vastauksen kysymykseeni siitä mitä oli ollut ennen ja mitä tulisi jälkeen. 

Hän oli ylittämäisillään kynnyksen, kun hänet pysäytettiin niille sijoilleen. Alhaalta, Euroopan suunnasta, kuva leijui ylös. Se oli hänen lääkärinsä, tai pikemminkin yhdennäköinen hänen kanssaan, kultaisen ketjun tai kultaisen laakeriseppeleen kehystämänä.
Hän tuli alkukantaisessa muodossaan, "Kosin basileuksena", pienen Egeanmeren kreikkalaisen saaren kuninkaana, saaren, joka muinaisaikana oli kuuluisa Asklepioksen - kreikkalaisen lääketieteen jumalan - temppelin sijaintipaikka ja Hippokrateen syntymäpaikka.
Kuningas nousi vetämään hänet takaisin maiseen olemassaoloonsa. Hän selitti Jungille, että hänellä ei ollut oikeutta jättää maata ja hänen pitää palata. Kuullessaan tämän, Jung heräsi kokemuksestaan.

Jung muisti aina pettymyksen piston takaisin maahan tuomisestaan. Hän kirjoitti, "elämä ja koko maailma vaikuttivat minusta vankilalta. Olin ollut niin iloinen karistaessani sen kaiken." Pettyneenä hän ajatteli: "Nyt minun täytyy palata taas 'laatikkojärjestelmään'". Kolmeen viikkoon Jung ei voinut nauttia elämästä.
Hän tunsi rajua vastustusta lääkäriään kohtaan, koska hän oli tuonut hänet takaisin elämään. Samalla kertaa hän oli huolissaan hänestä:

"Hänen elämänsä on vaarassa, taivaan tähden! Hän on ilmestynyt minulle alkukantaisessa muodossaan! Kun kuka tahansa saavuttaa tämän muodon, se merkitsee että hän on kuolemassa, sillä hän kuuluu jo 'suurempaan seurueeseen'!"
Yhtäkkiä minulle tuli kammottava ajatus että Tri H:n pitäisi kuolla minun sijastani. Yritin parhaani puhua hänelle siitä, mutta hän ei ymmärtänyt minua. Silloin tulin vihaiseksi hänelle:
"Miksi hän aina teeskentelee ettei tiedä olevansa Kosin basileus? Ja että hän on jo omaksunut alkukantaisen muotonsa? Hän haluaa saada minut uskomaan että hän ei tiedä!"

Tosiasiassa Jung oli lääkärin viimeinen potilas. 4.4.1944 Jungin sallittiin ensimmäistä kertaa sairautensa alkamisen jälkeen istua sängyn laidalla, ja samana päivänä Tri H joutui vuoteeseen eikä enää noussut. Hänellä oli jaksottaisia kuumekohtauksia. Pian sen jälkeen hän kuoli verenmyrkytykseen.

Hitaasti Jung alkoi saada lohtua näystään. Sillä sisään lukittuna oli arvokas opetus.

Noiden viikkojen aikana elin oudossa rytmissä. Päivällä olin yleensä masentunut. Tunsin oloni heikoksi ja surkeaksi, ja hädin tuskin uskalsin hievahtaa. Iltaa kohti vaivuin uneen, ja uneni kesti noin keskiyöhön asti. Silloin palasin itsekseni ja makasin hereillä noin tunnin, mutta kertakaikkisen muuttuneessa tilassa. Oli ikään kuin olisin ekstaasissa. Tunsin leijuvani avaruudessa, kuin olisin turvassa maailmankaikkeuden kohdussa suunnattomassa tyhjyydessä, mutta täynnä korkeinta mahdollista onnen tunnetta.
"Tämä ikuinen autuus", ajattelin, "tätä ei voi kuvata; se on aivan liian ihmeellistä!"
Kaikki ympärilläni näytti lumotulta. Tänä yön hetkenä hoitaja toi minulle hiukan ruokaa jonka hän oli lämmittänyt, sillä vain silloin kykenin syömään, ja söin ruokahalulla. Ajoittain minusta näytti että hän oli vanha juutalaisnainen, paljon vanhempi kuin hän itse asiassa oli, ja että hän valmisti rituaalisia kosher-ruokalajeja minua varten. Kun katsoin häntä, hänellä näytti olevan sininen valokehä päänsä ympärillä. Minä itse olin, siltä vaikutti, Pardes Rimonimissa, granaattiomenien puutarhassa, ja Tiferetin ja Malkuthin häät olivat meneillään. Tai muuten olin Rabbi Shimon bar Yochai, jonka häitä tuonpuoleisessa juhlittiin. Se oli mystinen avioliitto kuten se esiintyy kabbalistisessa traditiossa. En voi kertoa teille kuinka ihmeellistä se oli. 

Pardes Rimonim on Moses Cordoveron vanhan kabbalistisen traktaatin otsikko 1500-luvulta. Kabbalistisessa opissa Malkuth ja Tiferet ovat kaksi kymmenestä jumalallisen ilmentymisen sfääristä joissa Jumala tulee näkyviin kätketystä tilastaan. Ne edustavat naisellista ja miehistä periaatetta Jumaluuden sisällä. Shimon bar Yochai oli perinteen mukaan Zoharin kirjoittaja.

En tiedä tarkalleen mitä osaa esitin siinä. Pohjimmiltaan se oli minä itse: minä olin avioliitto. Ja minun autuuteni oli autuaan avioliiton autuus. Vähitellen granaattiomenien puutarha haihtui pois ja muuttui. Seurasi Karitsan Häät, juhlallisesti koristetussa Jerusalemissa. En voi kuvata yksityiskohtaisesti millaista se oli. Nämä olivat sanoinkuvaamattomia ilon tiloja. Enkeleitä oli läsnä, ja valo. Minä itse olin "Karitsan Häät."
Se myös hävisi ja tuli uusi kuva, viimeinen näky. Kuljin ylös laajan laakson loppuun, missä loiva kukkuloiden ketju alkoi. Laakso päättyi klassiseen amfiteatteriin. Se oli suurenmoisesti sijoitettu vihreään maisemaan. Ja siellä, tässä teatterissa, hieros gamosta juhlittiin. Mies- ja naistanssijat tulivat näyttämölle, ja kukin koristellulla sohvalla Kaikkien-isä Zeus ja Hera suorittivat loppuun mystisen avioliiton, kuten sitä kuvataan Iliassa.
Kaikki nämä kokemukset olivat loistokkaita. Yö yön jälkeen leijuin puhtaimman autuuden tilassa. Vähitellen teemat sekoittuivat ja haalenivat. Yleensä näyt kestivät noin tunnin; sitten vaivuin jälleen uneen. Siihen mennessä kun aamu läheni, tunsin: "Nyt harmaa aamu tulee jälleen; nyt tulee harmaa maailma laatikkoineen! Mitä tylsämielisyyttä, mitä kauheaa hölynpölyä! Nuo sisäiset tilat olivat niin fantastisen kauniita, että vertailussa tämä maailma näyttää suorastaan naurettavalta."
Lähestyessäni elämää jälleen, ne muuttuivat hämärämmiksi, ja hädin tuskin kolme viikkoa ensimmäisen näyn jälkeen ne lakkasivat kokonaan.
On mahdoton ilmaista tunteen kauneutta ja intensiteettiä noiden näkyjen aikana. Ne olivat hämmästyttävimpiä asioita mitä ikinä olen kokenut. Ja millainen vastakohta päivä oli: Olin piinattu ja hermostunut; kaikki ärsytti minua; kaikki oli liian aineellista, liian karkeaa ja kömpelöä. kauhean rajoittunutta sekä avaruudellisesti että henkisesti. Se oli kokonaan vankeutta, syistä joita on mahdoton arvata, ja silti sillä oli eräänlainen hypnoottinen voima, vakuuttavuus, ikään kuin se olisi todellisuus itse, siitä huolimatta että olin selvästi havainnut sen tyhjyyden. Vaikka uskoni maailmaan palasi, en ole koskaan sen jälkeen kokonaan vapautunut vaikutelmasta että:
"... tämä elämä on olemassaolon osa joka esitetään kolmiulotteisessa laatikonkaltaisessa maailmankaikkeudessa, joka on erityisesti sitä varten järjestetty."
On jotain muuta jonka aivan erikoisesti muistan. Alussa kun minulla oli näky granaattiomenien puutarhasta, pyysin hoitajaa antamaan minulle anteeksi jos hän vahingoittuisi.
"Huoneessa oli sellaista pyhyyttä", minä sanoin, "että se saattaisi olla haitallista hänelle."
Tietenkään hän ei ymmärtänyt minua. Minulle pyhyyden läsnäololla oli maaginen ilmapiiri; pelkäsin että se saattaisi olla sietämätöntä muille. Ymmärsin silloin miksi puhutaan pyhyyden tuoksusta, "Pyhän Hengen suloisesta tuoksusta". Tämä oli sitä. Huoneessa oli sanomattoman pyhyyden pneuma (m.kreik. hengitys, henki), jonka manifestaatio oli mysterium coniunctionis (lat. yhteen liittymisen salaisuus).
En olisi koskaan kuvitellut että sellainen kokemus oli mahdollinen. Se ei ollut mielikuvituksen tuotetta. Näyt ja kokemukset olivat kertakaikkisen todellisia; niissä ei ollut mitään subjektiivista; niissä kaikissa oli ehdottoman objektiivisuuden laatu.
Me kavahdamme sanaa "ikuinen", mutta voin kuvata kokemusta ainoastaan ei-ajallisen tilan ekstaasina, jossa nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Kaikki joka tapahtuu ajassa oli tuotu yhteen konkreettiseen kokonaisuuteen. Mitään ei jaettu ajan kuluessa, mitään ei voitu määritellä ajallisten käsitteiden mukaan. Kokemusta voitaisiin parhaiten määritellä tunnetilana, mutta sellaisena jota mielikuvitus ei voi tuottaa. Kuinka voin kuvitella että olen olemassa samanaikaisesti toissapäivänä, tänään ja ylihuomenna? Olisi asioita jotka eivät ole vielä alkaneet, toisia asioita jotka olisivat kiistattomasti nykyisiä, ja taas toisia jotka olisivat jo loppuneet, ja kuitenkin kaikki tämä olisi yhtä. Ainoa asia jonka tunne voi tajuta, olisi summa, kirjava kokonaisuus, sisältäen kaiken kerralla, alun odotuksen, yllätyksen siitä mitä nyt tapahtuu, ja tyydytyksen tai pettymyksen sen lopputuloksesta mitä on tapahtunut. Sisäänkudottuna kuvaamattomaan kokonaisuuteen ja kuitenkin havainnoiden sitä täydellisellä objektiivisuudella. 

Koin tämän objektiivisuuden uudelleen myöhemmin. Se oli vaimoni kuoleman jälkeen. Näin hänet unessa joka oli kuin näky. Hän seisoi jonkin matkan päässä minusta, katsoen minua suoraan. Hän oli kukoistuksessaan, kenties kolmissakymmenissä, ja piti mekkoa jonka meedio-serkkuni oli tehnyt hänelle monta vuotta aikaisemmin. Se oli kenties kauneinta mitä hän oli ikinä pitänyt yllään. Hänen ilmeensä ei ollut sen paremmin iloinen kuin surullinenkaan, vaan pikemminkin objektiivisen viisas ja ymmärtäväinen, vailla vähäisintäkään emotionaalista reaktiota, ikään kuin hän olisi ollut tunnekuohujen usvan tuolla puolen. Tiesin että se ei ollut hän, vaan muotokuva jonka hän oli tehnyt tai antanut tehtäväksi minua varten. Siihen sisältyi suhteemme alku, 35 vuoden avioliiton tapahtumat, ja myös hänen elämänsä loppu. Kasvoista kasvoihin sellaisen kokonaisuuden kanssa tulee sanattomaksi, sillä sitä voi hädin tuskin ymmärtää. 

Objektiivisuus jonka koin tässä unessa ja näyissä on osa loppuun saatettua individuaatiota. Se merkitsee irtiottoa arvostuksista, ja siitä mitä me kutsumme emotionaalisiksi siteiksi. Yleisesti emotionaaliset siteet ovat hyvin tärkeitä ihmisille. Mutta ne pitävät silti sisällään projektioita, ja on välttämätöntä vetää pois nämä projektiot jotta päästäisiin itseen ja objektiivisuuteen. Emotionaaliset suhteet ovat pakon ja rajoituksen tahraamia halun suhteita; jotain odotetaan toiselta henkilöltä, ja se tekee hänestä ja meistä epävapaita. Objektiivinen havainto on kätkettynä emotionaalisen suhteen viehätyksen takana; se näyttää olevan keskeinen salaisuus. Ainoastaan objektiivisen havainnon kautta on todellinen coniunctio mahdollinen. 

Sairauden jälken minulle alkoi hedelmällinen työjakso. Monet pääteoksistani kirjoitettiin vasta silloin. Oivallus joka minulla oli ollut, eli näky kaikkien asioiden lopusta, antoi minulle rohkeutta yrittää uusia muotoiluja. En yrittänyt enää selittää omaa mielipidettäni, vaan antauduin ajatusteni virralle. Siten yksi ongelma toisensa jälkeen paljasti itsensä minulle ja otti muodon. Myös jotain muuta tuli minulle sairaudestani. Saattaisin muotoilla sen asioiden vahvistuksena sellaisena kuin ne ovat: ehdoton "kyllä" sille joka on, ilman subjektiivisia protesteja olemassaolon olosuhteiden hyväksyntä kuten näen ne ja ymmärrän ne, oman luontoni hyväksyntä sellaisena kuin satun olemaan. Sairauden alussa minulla oli tunne että asenteessani oli jotain vikaa, ja että olin jossain määrin vastuussa onnettomuudesta. Mutta kun seuraa individuaation polkua, kun elää omaa elämäänsä, virheet kuuluvat kauppaan; elämä ei olisi täydellistä ilman niitä. Ei ole hetken vertaa takeita ettemme lankea erehdykseen tai kompuroi kuolettavaan vaaraan. Saatamme luulla että on olemassa varma tie. Mutta se olisi kuoleman tie. Silloin mitään ei enää tapahdu, oli miten oli, ei oikeita asioita. Jokainen joka valitsee varman tien, voisi yhtä hyvin olla kuollut. 

Vasta sairauden jälkeen ymmärsin kuinka tärkeää on vahvistaa oma kohtalonsa. Tällä tavalla me muodostamme egon, joka ei murru kun käsittämättömiä asioita tapahtuu; egon joka kestää, joka kestää totuuden, ja joka kykenee selviytymään maailman ja kohtalon kanssa. Silloin häviön kokemus on myös voiton kokemus. Mikään ei häiritse sen paremmin sisäisesti kuin ulkoisestikaan, sillä oma jatkuvuus on vastustanut elämän ja ajan virtaa. Mutta se voi tapahtua ainoastaan kun ei kajoa liian uteliaasti kohtalon työskentelyyn. Olen myös ymmärtänyt että täytyy hyväksyä ajatukset jotka jatkuvat itsessä omassa sopusoinnussaan, osana todellisuuttasi. Toden ja valheen kategoriat ovat tietenkin aina läsnä; mutta koska ne eivät ole sitovia, ne ottavat toisen sijan. Ajatusten läsnäolo on tärkeämpää kuin subjektiivinen käsityksemme niistä. Mutta myöskään näitä käsityksiä ei pidä tukahduttaa, sillä myös ne ovat olemassaolevia ajatuksia, jotka ovat osa kokonaisuuttamme.

Ammatillisessa elämässään psykiatrina Jung väitti että tiedostamaton mielemme koostuu sekä henkilökohtaisista kokemuksista että niistä, jotka olemme perineet esi-isiltämme, jota hän kutsui kollektiiviseksi tiedostamattomaksi. Jung uskoi että kollektiivinen tiedostamaton sisälsi universaaleja kuvia jotka ovat ikuisia, ja jotka me kaikki vaistomaisesti tunnemme. Hän kutsui näitä kuvia arkkityypeiksi, ja hän väitti nähneensä joitain niistä kuolemanraja-kokemuksensa aikana. Esimerkiksi hän uskoi että Kosin kuningas edusti hänen todellista lääkäriään, yhä maan päällä elävän ihmisen "alkukantaista muotoa" (eli korkeampaa itseä) kun taas hindumies ei ollut ainoastaan hänen oman korkeamman itsensä arkkityyppi, vaan niin ikään jumala-kuva meissä kaikissa. 

Lopun aikaansa Jung painotti että hänen NDE:nsä tuli jostain todellisesta ja ikuisesta.


Aiemmin tässä blogissa on kerrottu toisesta kuolemanrajakokemuksesta.

Niin ikään on julkaistu Jungin ajatuksia ikääntymisestä ja kuolemasta. (Kirjoituksen lopussa lisää linkkejä Jungia koskeviin julkaisuihin toisessa blogissani.)

Kuolemanrajakokemuksista katso myös viereinen linkkilista. 

C.G. Jung - Ikääntymisestä ja kuolemasta; Sitaatteja

Wikipedia: C.G. Jung


Lääkärinä olen vakuuttunut että on hygieenistä - jos saan käyttää sanaa - löytää kuolemassa päämäärä jota kohti voi pyrkiä, ja että luistaminen pois siitä on jotain epäterveellistä ja epänormaalia, joka ryövää elämän toiselta puoliskolta sen tarkoituksen. 

Olemme niin vakuuttuneita siitä että kuolema on yksinkertaisesti prosessin loppu, että meille ei tavallisesti juolahda mieleen ymmärtää kuolemaa päämääränä ja täyttymyksenä, kuten epäröimättä teemme nousevan nuorekkaan elämän tavoitteille ja tarkoituksille. 

Elämän keskeltä eteenpäin, ainoastaan hän säilyy elinvoimaisesti elävänä, joka on valmis kuolemaan elämän myötä.

Ikääntyvien ihmisten pitäisi tietää, että heidän elämänsä eivät nouse ja laajene, vaan että vääjäämätön sisäinen prosessi pakottaa elämän supistumiseen. Nuorelle henkilölle on melkein synti, tai ainakin vaara, ajatella liikaa itseään; mutta ikääntyvälle henkilölle on velvollisuus ja välttämättömyys omistaa vakava huomio itselleen. Tuhlattuaan valoaan maailmaan, aurinko vetää takaisin säteensä jotta valaisisi itseään. Sen sijaan että tekisivät samoin, monet vanhat ihmiset ovat mieluummin luulotautisia, saitoja, saivartelijoita, menneisyyden ylistäjiä, tai muuten ikuisia murrosikäisiä - kaikki valitettavia korvikkeita itsen valaistukselle, mutta väistämättömiä seurauksia harhasta, että elämän toista puoliskoa täytyy hallita ensimmäisen periaatteet. 

Mutta me emme voi elää elämän iltapäivää elämän aamun ohjelman mukaan; sillä mikä oli suurta aamulla, on pientä illalla, ja siitä mikä aamulla oli totta, on illalla tullut valhe. 

Vanhana oleminen on hyvin epäsuosittua. Kukaan ei näytä ottavan huomioon, että kykenemättömyys vanheta on aivan yhtä absurdia kuin kykenemättömyys kasvaa ulos lapsen kengistä. Yhä lapsellista kolmikymppistä miestä on toki harmiteltava, mutta nuorekas seitsemänkymmen vuotias, eikö se ole hurmaavaa? Ja kuitenkin molemmat ovat poikkeavia, tyylittömiä, psykologisia luonnottomuuksia. 

Nuori mies joka ei taistele ja valloita, on menettänyt parhaan osan nuoruuttaan, ja vanhassa miehessä, joka ei tiedä kuinka kuunnella jokien salaisuuksia niiden virratessa huipuilta laaksoihin, ei ole järkeä; hän on henkinen muumio, joka ei ole muuta kuin jäykkä menneisyyden reliikki. Hän seisoo erillään elämästä, mekaanisesti toistaen itseään viimeistä tyhjänpäiväisyyttä myöten.

Nuoruuden viini ei aina kirkastu etenevien vuosien myötä; joskus siitä tulee sameaa.

Elämän aamusta ja keväästä, illasta ja syksystä puhuminen ei ole pelkkää sentimentaalista jargonia. Annamme siten ilmaisun psykologisille totuuksille, ja vielä enemmän psykologisille tosiasioille. 

Kuin ammus joka lentää päämääräänsä, elämä päättyy kuolemaan. Jopa sen nousu ja sen lakipiste ovat vain askelia ja keinoja tähän päämäärään. 

Ihmisen syntymä on sisällökäs merkityksestä, miksi ei kuolema?

Kun henkilö kuolee, tunteet ja emootiot jotka sitovat hänen sukulaisensa häneen, menettävät sovelluksensa todellisuuteen ja vajoavat alitajuntaan, missä ne aktivoivat kollektiivisen sisällön, jolla on haitallinen vaikutus tietoisuuteen.

Batakit ja monet muut alkukantaiset ihmiset sanovat sen tähden että kun ihminen kuolee, hänen luonteensa huonontuu niin että hän aina yrittää vahingoittaa eläviä jollain tavalla.

Tämä näkemys selvästi perustuu kokemukseen, että pysyvä riippuvuus kuolleisiin saa elämän näyttämään vähemmän elämisen arvoiselta, ja saattaa jopa olla psyykkisten sairauksien syy. Vahingollinen vaikutus näyttäytyy menetetyn libidon, masennuksen ja fyysisen heikkouden muodossa. On myös universaaleja selostuksia näistä kuoleman jälkeisistä ilmiöistä aaveen ja kummittelun muodossa. 

Niin kutsuttujen henkien psykoterapeuttiset pyrkimykset on tähdätty eläviin joko suoraan tai epäsuorasti, edesmenneen henkilön kautta, jotta heistä tehtäisiin tietoisempia. 

Spiritualismi kollektiivisena ilmiönä siten ajaa takaa samoja päämääriä kuin lääketieteellinen psykologia, ja niin tehdessään tuottaa samoja perusideoita ja mielikuvia jotka muotoilevat itsensä "henkien opetuksiksi", jotka ovat luonteenomaisia kollektiivisen tiedostamattoman luonnolle.

Ruumista ei voi ymmärtää pelkästään inertin aineen yhteen kasautumisena, vaan sitä täytyy pitää aineellisena järjestelmänä valmiina elämälle ja elämän mahdollistajana, sillä varauksella että kaikessa valmiudessaan se ei voisi elää ilman "elävän olemuksen" lisäystä. Sillä kumotessamme "elävän olemuksen" mahdollisen merkityksen, ruumiista itsestään puuttuu jotain joka on välttämätöntä sen elämään, nimittäin psyykkinen tekijä.

Me tiedämme tämän suoraan omasta kokemuksesta itsestämme, ja epäsuorasti kanssaihmistemme kokemisesta. Me tiedämme sen myös korkeampien selkärankaisten tieteellisestä tutkimuksestamme, ja täydellisestä todisteiden puutteesta päinvastaiselle, meidän täytyy olettaa että jokin sellainen tekijä on läsnä alemmissa organismeissa ja jopa kasveissa. 

Mieli ja ruumis ovat ilmauksia yhdestä entiteetistä, jonka olennainen luonto ei ole tunnettavissa sen paremmin ulkoisesta materiaalisesta manifestaatiostaan, kuin sisäisestä, suorasta havainnosta.

Muinaisen uskomuksen mukaan ihminen syntyi sielun ja ruumiin yhteen tulemisesta. Olisi luultavasti oikeampaa puhua tiedon ulottumattomissa olevasta elävästä olemuksesta, koskien perimmäistä luontoa, josta mitään ei voi sanoa paitsi että se hämärästi ilmaisee "elämän" perikuvaa. 

Elävä olemus ilmenee ulospäin aineellisena ruumiina, mutta sisäisesti sarjana kuvia elinvoimaisista toiminnoista jotka tapahtuvat sen sisällä. Ne ovat kolikon kaksi puolta, emmekä voi vapauttaa itseämme epäilyksestä että kenties tämä koko mielen ja ruumiin erotus saattaa lopulta osoittautua pelkästään järjen juoneksi tietoisen erotuskyvyn tarkoituksessa. 

Primitiivinen ilmapiiri jossa sana "henki" syntyi, on yhä meissä, vaikka tietenkin psyykkisellä tasolla jossain tietoisuuden alapuolella. Mutta kuten nykyaikainen spiritualismi osoittaa, tarvitaan hyvin vähän tuomaan tuo osa primitiivistä mentaliteettia pinnalle.

Kaukana materiaalisesta maailmasta, tämä on psyykkinen maailma, joka sallii meidän tehdä vain epäsuoria ja hypoteettisia päätelmiä aineen todellisesta luonnosta.

Psykoterapian näkökulmasta olisi sen tähden suotavaa ajatella kuolemaa ainoastaan siirtymänä, osana elämän prosessia, jonka laajuus ja kesto ovat tietomme ulottumattomissa.

Enemmistö uskonnoista on monimutkaisia kuolemaan valmistautumisen järjestelmiä, niin paljon että elämällä ei itse asiassa ole merkitystä paitsi valmistautumisena kuoleman lopulliseen päämäärään. Molemmissa suurimmissa elävissä uskonnoissa, kristinuskossa ja buddhalaisuudessa, olemassaolon tarkoitus pannaan täytäntöön sen lopussa.

Näyttäisi olevan enemmän yhtäpitävää ihmiskunnan kollektiivisen psyyken kanssa pitää kuolemaa elämän tarkoituksen täyttymyksenä ja sen päämääränä todellisimmassa merkityksessä, eikä pelkästään merkityksettömänä lakkaamisena.

Säännönmukaisesti lähestyvään loppuun viittaavat nuo symbolit jotka niin ikään normaalissa elämässä julistavat psykologisen olotilan muutoksia, uudestisyntymis-symbolit kuten ympäristön muutokset, matkat ja vastaavat.

Olen toistuvasti kyennyt jäljittämään taaksepäin yli vuoden sarjassa unia viittauksia lähestyvästä kuolemasta. Lisäksi tämä usein näyttäytyy merkillisinä persoonallisuuden muutoksina, jotka voivat edeltää kuolemaa hyvin pitkän ajan.

Kaiken kaikkiaan olin hämmästynyt nähdessäni kuinka vähän vaivaa tiedostamaton psyyke näkee kuolemasta. Näyttäisi siltä kuin kuolema olisi jotain suhteellisen merkityksetöntä, tai kenties psyykeämme ei vaivaa mitä yksilölle tapahtuu.

Mutta näyttää siltä että tiedostamaton on sitäkin kiinnostuneempi siitä kuinka henkilö kuolee; eli onko tietoisuuden asenne sopeutunut kuolemiseen vai ei.

Tämän päivän ihmiselle elämän laajentuminen ja sen kulminaatio ovat järkeenkäypiä päämääriä, mutta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä näyttää hänestä kyseenalaiselta tai uskon ulottumattomissa olevalta. Elämän lakkaaminen eli kuolema voidaan hyväksyä järkevänä päämääränä ainoastaan kun joko olemassaolo on niin viheliäistä että olemme suorastaan iloisia sen loppumisesta, tai kun olemme vakuuttuneita siitä että aurinko pyrkii laskuunsa "valaistakseen kaukaisia rotuja", samalla loogisella johdonmukaisuudella jota se osoitti noustessaan zeniittiinsä. Mutta uskomisesta on tullut niin vaikea taito tänä päivänä, että se ylittää useimpien ihmisten kapasiteetin, etenkin ihmiskunnan koulutetun osan. He ovat tottuneet liiaksi ajatukseen että suhteessa kuolemattomuuteen ja sellaisiin kysymyksiin, on lukemattomia ristiriitaisia mielipiteitä eikä vakuuttavia todisteita. Ja koska "tiede" on iskusana, joka näyttää kantavan ehdottoman vakuuttuneisuuden painoa tilapäisessä maailmassa, me pyydämme "tieteellisiä" todisteita. Mutta koulutetut ihmiset jotka osaavat ajatella, tietävät erittäin hyvin että tämän kaltainen todistus on filosofinen mahdottomuus. Me yksinkertaisesti emme voi tietää yhtään mitään sellaisista asioista.

Elämän keskipäivän salaisena hetkenä paraabeli käännetään, kuolema syntyy. Elämän toinen puolisko ei merkitse nousua, avautumista, lisääntymistä, elämäniloa, vaan kuolemaa, koska loppu on sen päämäärä. Elämän täyttymyksen negaatio on samanmerkityksinen kuin kieltäytyminen hyväksymästä sen loppua. Molemmat merkitsevät että ei haluta elää, ja olla haluamatta elää on yhtäläinen kuin olla haluamatta kuolla. Kasvu ja väheneminen tekevät yhden kaaren.

Mutta kenen tahansa joka kieltäytyy kokemasta elämää, täytyy tukahduttaa halunsa elää - toisin sanoen, hänen täytyy tehdä osittainen itsemurha.

Se että elämän korkein huippu voidaan ilmaista kuoleman symboliikalla, on hyvin tunnettu tosiasia, sillä kaikki kasvu itsensä yli merkitsee kuolemaa.

Kuolema on tärkeä kiinnostuksen kohde, etenkin ikääntyvälle henkilölle. Kategorinen kysymys asetetaan hänelle, ja hän on velvollinen vastaamaan siihen. Tässä tarkoituksessa hänellä kuuluu olla myytti kuolemasta, sillä järki ei näytä hänelle muuta kuin pimeän montun johon hän on laskeutumassa. Myytti voi kuitenkin loihtia esiin muita mielikuvia häntä varten, auttavia ja rikastuttavia kuvia elämästä kuolleiden maassa. Jos hän uskoo niihin, tai vahvistaa niitä jollain määrällä luottamusta, hän on aivan yhtä oikeassa tai aivan yhtä väärässä kuin joku joka ei usko niihin. Mutta kun mies, joka menettää toivonsa, marssii kohti tyhjyyttä, se joka on pannut uskonsa arkkityyppiin, seuraa elämän polkuja ja elää suoraan kuolemaansa. Molemmat epäilemättä pysyvät epävarmuudessa, mutta yksi elää vastoin vaistojaan, toinen niiden myötä.

Lääkärinä teen kaikkeni vahvistaakseni uskoa kuolemattomuuteen, etenkin vanhemmilla potilailla, kun sellaiset kysymykset tulevat uhkaavan lähelle. Sillä oikeassa psykologisessa perspektiivissä nähtynä kuolema ei ole loppu vaan päämäärä, ja elämän kallistus kuolemaa kohti alkaa niin pian kuin korkein aste on ohitettu.

Elämä on energia-prosessi. Kuten jokainen energia-prosessi, se on periaatteessa peruuttamaton, ja sen tähden suuntautuu kohti päämäärää. Tuo päämäärä on lepotila. [...] Jokaisen prosessin loppu on sen päämäärä.

Carl Jung speaks about Death:

Toisessa blogissani on aiemmin julkaistu:

Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta

Jung ja "Jumalan tietäminen"

Myöhemmin tässä blogissa mahdollisesti tulossa lisää Jungin ajatuksia, kuoleman jälkeisestä elämästä, sekä hänen omasta kuolemanraja-kokemuksestaan. Myös hänen salaperäisen gnostilaissävytteisen tekstinsä, Seitsemän Saarnaa Kuolleille (josta kerrotaan ensimmäisessä linkissä yllä), kääntäminen kiinnostaa minua.