Ruumiin initiaatio

Muutama vuosi sitten olin muissa asioissa lääkärissä, kun hän kuunteli sydäntäni ja havaitsi sivuäänen; sain lähetteen kardiologille ultraan. Selvisi, että minulla oli sama läppävika kuin  silloisella puolisollani, siinä vaiheessa vielä lievänä. Seuraava kontrollikäynti jäi sattumalta väliin, enkä saanut aikaiseksi pyytää uutta lähetettä ennen kuin 2016 puolisoni kuoleman jälkeen, kun sattuneesta syystä sain kimmokkeen huolehtia terveydestäni (hänen kuolemastaan olen kertonut kirjoituksessa "Muutosten aika"); silloin vika oli jo keskivaikea. Muutettuani vähäksi aikaa toiseen kaupunkiin, hoitosuhde taas katkesi, ja meni pari vuotta. Pian puolisoni kuoleman kolmevuotispäivän jälkeen kävin ultrassa, ja lääkäri kertoi mitä en olisi halunnut kuulla: läppävikani oli muuttunut vaikea-asteiseksi ja ellen suostuisi leikkaukseen, kammio vaurioituu ennen pitkää ja se johtaa kuolemaan. 

Totta kai puolisoni kuolema kummitteli taustalla mielessäni, mutta minä en ole hän: hänellä oli jo takanaan keuhkoleikkaus ennen läppäleikkausta, hän masentui ja kyseli "miksi aina minä?", ryyppäsi entistä enemmän - mitä nimenomaan ei saisi tehdä - ei käynyt viikottaisissa Marevan-kontrolleissa, ei hoidattanut hampaitaan vaan söi vain särkylääkkeitä, vaikka suun terveys on tässä tilassa ehdottoman tärkeää, ja hän alkoi varoa kaikkea rasitusta niin ettei enää juuri liikkunut - täysin väärin sekin - ja lihoi älyttömästi. Minulle on kerrottu ihmisistä, jotka leikkauksen jälkeen palautuivat täysin normaaliin toimintakuntoon ja aktiiviseen elämään.
Lopetin välittömästi satunnaisen tupakoinnin - onnekseni en ollut riippuvainen nikotiinista, se oli vain tapa - kun kuulin uutisen: se auttaa leikkauksesta toipumiseenkin. 

Toki takaraivossani kytee tietoisuus että saattaisin kuolla, mutta minulla on paljon paremmat henkiset edellytykset selvitä tästä kuin hänellä ikinä oli. Minä en ole ihminen jolle sopii tulevien murehtiminen, saati pelkääminen. Tämä täytyy nähdä mahdollisuutena kyetä täysipainoiseen elämään tästä eteenkinpäin. Sitä paitsi kuoleman mahdollisuus on aina läsnä elämässä, sehän on vain luonnollinen osa elämää!
Ja kuitenkin tässäkin tilanteessa eniten olen huolissani raha-asioista pitkän sairausloman aikana. Mutta minähän olen aina huolissani rahasta. Ja aina olen selvinnyt.
Toki käytyäni tarkemmissa tutkimuksissa, minut tavallaan yllätti kirurgin sanat että tämä on suurimpia leikkauksia mitä ihmiselle voi tehdä (avosydänleikkaus, jossa sydän pysäytetään joksikin aikaa), ja menehtymisen mahdollisuus on olemassa sen aikana tai pian sen jälkeen. "Tiesin", kai, mutta en tajunnut, ennen kuin hän sen sanoi. 

Sama sairaus on aavemainen kohtalonyhteys, mutta karma se oli joka meidät edesmenneen puolisoni kanssa yhteen toikin - voisi kai sanoa että olimme "sydämessä yhtä" (ja yhtä rikki). Hänen kuolemansa oli kuin Hengen initiaatio minulle - henkisen tuskan ja kyynelten kaste, joka sysäsi minut eteenpäin ison harppauksen. Tämä on nyt ruumiin initiaatio - fyysisen kivun ja veren kaste, joka voi olla tarpeen kasvaakseni lisää. Ensin koin läheisen kuoleman, nyt kohtaan oman haurauteni ja kuolevaisuuteni konkreettisesti. Parhaimmillaan se voi olla uudestisyntymiskokemus, vaikka en kokisikaan klassista kuolemanrajakokemusta, mitä tavallaan toivon; se tekee ihmeitä ihmisille... mutta  paljon riippuu jo pelkästään omasta asenteesta. Tämä on muistutus, että jokainen päivä on elettävä kuin se olisi viimeinen! Carpe diem. Elän elämäni parasta aikaa. 

Tiedän, miltä tuntuu menettää läheinen ihminen, ja osaan ehkä seistä jonkun toisen rinnalla samassa tilanteessa (sillä mitä sanot, ei ole niinkään merkitystä: aikasi ja läsnäolosi on kallisarvoisinta). Nyt olen saamassa uuden kokemuksen ihmisenä olemisesta, joka saattaa lisätä entisestään empatiakykyäni. Se on nimenomaan käännettävä positiiviseksi voimavaraksi, eikä syyksi antautua masennuksen valtaan.
En olisi kovin kummoinen buddhalainen, ellen olisi herännyt edes tiedostamaan kuinka paljon itsekkyyttä ja mammonaan takertumista minussa on. Tarvitsen ehkä taas vähän ravistelua jotta asiat asettuvat oikeisiin mittoihin. Olen ollut tasaisen tyytyväinen elämääni, joka on kulkenut samaa rataa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Välillä tarvitaan muutoksia, jotta elämän virta saa uuden suunnan tai uutta voimaa. Ainoa pysyvä asia on muutos, opetti muuan hyvä ystävä kauan sitten, ja buddhalaisuus sanoo samaa.
Puoli tuntia ennen vuoden 2019 alkua, suoritin Nichiren buddhalaisen harjoitukseni, ja millaisen voiman, kiitollisuuden ja luottamuksen tunteen koinkaan, tietäen mitä koetuksia uusi vuosi tuo! 

Puolisoni kuoltua palasin Kristiyhteisön helmaan, joka oli meidän yhteinen löytömme ja hänen vakaumuksensa loppuun asti; näin pääsin sopuun lähimenneisyydessä kokemieni ristiriitojen kanssa. Tällä kertaa minulla on jotain aivan omaa, minkä varassa kohtaan tulevan. Tapahtui mitä tapahtui, niin tapahtukoon. Vaikka kuolisin - ja kun kuolen - se on vain yksi vaihe ikuisuudessa. Kerran luulin että pitäisi jättää itsestään jokin jälki maailmaan, mutta elämässä itsessään on tarpeeksi elämäntehtävää, enkä elä vain itseäni varten - sekin pitää muistaa. Haluan elää myös nykyisen rakkaani vuoksi.

Kysymys ei ole "miksi minä?" - miksi ei myös minä, siinä missä kuka tahansa muukin. Muistan kun näin edesmenneen puolisoni ensimmäisen leikkauksen jälkeen teho-osastolla letkuissa, ja mieleeni tuli vahvasti Isenheimin alttarin Ristiinnaulitun kuva. Se on yleisinhimillinen kokemus. Aina on vakavampia sairauksia ja suurempia kärsimyksiä. Itsesääli on turhaa. 

Kaikki oli hyvin ennen tätä uutista terveydentilastani, mutta miksi mikään edelleenkään olisi huonosti. Elämässäni oli ehkä aspekteja, joihin olin hiukan tyytymätön, mutta näet mikä on tärkeää ja mikä ei: täytyy olla kiitollinen siitä mitä on! 

Virittäydyn Maailmankaikkeuden rytmiin - "kosmiseen sydämensykkeeseen" - ja nyt myös fyysisen sydämeni syke laitetaan kuntoon (sen pumppausteho oli kuulemma vain 60%). Tämä voi tuntua kaukaa haetulta, mutta minua mielikuva koskettaa. Makrokosmos ja mikrokosmos. Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla.

Anna Bornstein kirjassaan Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain (Basam Books 2004), siteeraa opettajaansa Anthony Damiania: "Me etsijät emme vapaudu ongelmista, ja usein näyttää siltä, että sisäisen kypsymisemme mahdollistamiseksi meidän on läpikäytävä monia kriisejä. Ehkä näin tapahtuu, jotta syvimmätkin sisäiset resurssimme pääsisivät esiin. Meidät pakotetaan emotionaalisesti tunkeutumaan sielun syvimpiin syövereihin löytääksemme enemmän valoa ja selkeyttä. Sisällämme on niin paljon käyttämättömiä voimavaroja."