Sangharakshita kirjassaan Opas Buddhan Polulle (LIKE 2000), käsittelee yhdessä luvussa meditaation viittä perusharjoitusta, joista jokainen on vastalääke tietylle mielen myrkylle, joita ovat: mielen hajaannus, viha, ahneus, ylpeys ja tietämättömyys.
Kolmantena on ahneus. Eräässä mielessä nimenomaan tämä on myrkkyjen myrkky. Se ei ole pelkkä "halu" se on "neuroottinen halu". Otetaan esimerkiksi aivan tavallinen ruoka. Meillä kaikilla on halu syödä ja me pidämme syömisestä. Tämä on aivan normaalia ja tervettä. Mutta ruuan halusta tulee neuroottista, kun yritämme käyttää syömistä sijaistyydytyksenä jollekin toiselle tarpeelle, joko älylliselle tai emotionaaliselle. Juuri eilen illalla luin teini-ikäisten tyttöjen lehtiin kirjoittavan toimittajan raporttia. Siinä sanottiin, että monet näitä lehtiä lukevat ja niihin kirjoittavat tytöt sanovat, että kohdatessaan emotionaalisia ongelmia heille tulee hillitön halu syödä makeisia. Tämä on neuroottista halua. Toisin sanoen ahneutta.
Kuten voimme helposti nähdä, ahneus on aikamoinen ongelma erityisesti nykyaikana. On olemassa kokonainen suuri teollisuuden ala, jonka tarkoituksena on pelkästään herättää ahneuttamme. Tämä on tietenkin mainosteollisuus tai millä nimellä sitä tahdommekin kutsua. Sen tarkoitus on taivuttaa meidät tietoisesti tai tiedostamattamme uskomaan, että meidän on pakko saada tuo tai tämä asia. Itseasiassa voi sanoa että mainostaminen on yksi epäeettisimmistä ammateista.
Ahneus voidaan poistaa erilaisilla harjoituksilla. Mainitsen niistä vain muutamia. (Voimme nähdä kuinka suuri tämä ongelma on sen vastalääkkeiden määrästä). Täytyy etukäteen varoittaa, että jotkut näistä vastalääkkeistä ovat melko repäiseviä. Tällainen on esimerkiksi ruumiin mätänemisen kymmenen vaiheen kontemplointi. Tämä on yhä edelleen suosittu harjoitus joissakin buddhalaisissa maissa. Sen sanotaan olevan erityisen hyvä vastalääke sukupuoliseen ahneuteen, toisin sanoen neuroottiseen seksuaaliseen haluun. En aio kuvailla vaiheita yksityiskohtaisesti, se voisi olla joillekin vähän liikaa.
Jos ei pysty aloittamaan jyrkimmästä päästä, on tästä harjoituksesta miedompi versio: hautausmaalla meditoiminen. Kuten luultavasti tiedätte, Intiassa ruumis tavallisesti poltetaan eikä haudata. Tähän käyttöön varataan erityinen maa-alue, jota nimitetään polttohautausmaaksi ja se sijaitsee usein joen rannalla. Siellä kehoitetaan meditoimaan yksin, öiseen aikaan. Voin vakuuttaa teille, että nämä polttohautausmaat eivät aina ole viehättäviä paikkoja, ainakaan päiväsaikaan. Siellä täällä on hajallaan hiiltyneitä luun- ja kankaanpalasia ja tavallisesti ilmassa on läpitunkeva palavan ihmisruumiin haju. Mutta tämä harjoitus voi olla hyvin positiivinen ja mielenkiintoinen ja sanoisin jopa innostava.
Itselläni oli tilaisuus kokea tämä monta vuotta sitten Ganges-joen rannalla vähän matkan päässä Lucknowista. Joen varren kauniilla hopeanhohtoisella hiekkarannalla oli tapana pitää polttohautauksia. Siellä käydessäni oli täydenkuun yö. Kaikkialle levisi hopeinen hohde ja siellä täällä pystyi juuri ja juuri erottamaan matalia kumpuja ruumiiden polton jäljiltä. Maassa oli hajallaan pieniä luiden ja pääkallojen siruja. Tunnelma oli oikein tyyni ja rauhallinen ja tunsin olevani kaukana maailmasta. Kokemus ei ollut millään tavalla masentava, voisi sanoa että se oli hurmiontäyteinen. Kuten sanoin tuntui, että on kaukana maailman hälystä, melkein kuin omakin polttohautaus olisi jo tapahtunut. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista panna merkille, että kun hindusta tulee puhdasoppinen sannyasin, hän suorittaa oman hautausseremoniansa, jossa hän muodollisesti hautaa itsensä. Ajatuksena on, että kun ihmisestä tulee sannyasin ja hän luopuu maailmasta, hän on virallisesti kuollut, eikä enää ole olemassa maailman kannalta. Tämä on viimeinen teko, minkä hän tekee ennenkuin pukeutuu keltaiseen kaapuunsa. Kuoleman liittyminen maailmasta luopumiseen ja kaiken maailmallisen ahneuden poistamiseen edustavat samantyyppistä ajattelua.
Monille ihmisille voi hautausmaalla käyntikin olla liikaa. Jos näin on ja tahtoo vielä lievemmän muodon samasta harjoituksesta, voi pelkästään meditoida kuoleman ajatusta, sitä että kuolema on väistämätön, että se tulee kaikille ajallaan, että kukaan ei voi sitä paeta. Se tulee väistämättä. Miksi ei siis käyttäisi elämäänsä parhaalla mahdollisella tavalla? Miksi omistaisi elämänsä arvottomille päämäärille? Miksi antautuisi vähäpätöiseen ahnehtimiseen, joka ei tuo onnea ja tyydytystä pitkällä tähtäimellä? Tällä tavoin voi meditoida kuoleman ajatusta. Tämä on vastalääke ahneuteen yleensä, oli kysymys tavaroista, menestyksestä tai mielihyvästä.
On myös mahdollista pohdiskella pysymättömyyttä, sitä että mikään ei ole pysyvää, että kaikki on katoavaista (oli kyseessä aurinkokunta tai oma hengitys), hetkestä toiseen kaikki muuttuu. Meditoija muistuttaa itseään, että kaikki tulee häipymään pois aivan kuin pilvet ajelehtivat taivaan halki. Tällä meditaatiolla on sama yleisvaikutus kuin muillakin mainitsemillani harjoituksilla. Mihinkään ei voi tarrautua kovin lujasti, kun tietää että ennemmin tai myöhemmin siitä joutuu luopumaan.
Toisenlainen harjoitus on ruuan vastenmielisyyden kontemplointi. En aio selostaa tätäkään harjoitusta yksityiskohtaisesti, koska se on hyvin epämiellyttävä niinkuin on tarkoituskin. Mutta tämä harjoitus on oikein hyvä nuorille neidoille, jotka ovat neuroottisesti kiintyneitä makeisiin.
Erilaisista ahneuden vastalääkkeistä tulisi valita sellainen harjoitus, joka sopii omiin tarpeisiin. Jos tuntuu siltä, että ahneus on hyvin voimakasta ja tuntee todella olevansa sen otteessa, kannattaa kaikin mokomin ottaa härkää sarvista ja mennä hautausmaalle. Ja jos pystyy löytämään ruumiin tai jotakin kuolemasta muistuttavaa, vaikka kyseessä olisi vain pari luuta, kannattaa pohtia kuoleman ajatusta. Jotkut ihmiset tekevät kuoleman ajatuksen tutuksi itselleen pitämällä pääkalloja ja luita lähiympäristössään. Mitä syytä niitä oikeastaan on pelätä? Asunnossani Highgatessa minulla on vanha kauniiksi kiillotettu pääkallokuppi. Eräänä päivänä eräs rouva tuli teelle ja oli kiinnostunut tiibetiläisistä esineistäni. Hän sanoi minulle, että hän rakastaa kaikkea tiibetiläistä joten sanoin hänelle: "Haluaisitko nähdä tämän?" ja panin sen hänen käsiinsä. Hän melkein pudotti sen niinkuin se olisi ollut kuuma hiili. Hän sanoi: "Mutta sehän on pääkallo!" Minä sanoin: "Totta kai se on, tiibetiläiset käyttävät niitä koko ajan." Sanoisin että tiibetiläiset pitävät näistä esineistä hyvin paljon. He pitävät hyvin paljon ihmisluusta tai ihmisen pääkallosta valmistetuista esineistä. He käyttävät ihmisen luunsiruista valmistettuja rukousnauhoja, he käyttävät sääriluista valmistettuja torvia ja he käyttävät pääkallokuppeja. Tämä johtuu siitä, että he suhtautuvat kuolemaan luonnollisella maalaisjärjellä. He eivät ajattele kuten me, että siihen liittyy jotakin sairaalloista tai kammottavaa. Meidät on kasvatettu kristillisessä perinteessä, jossa sana kuolema synnyttää väristyksiä selkäpiissä. Mutta näin asiaa ei nähdä buddhalaisuudessa. Kuolema on yhtä luonnollista kuin elämä. Tässä yhteydessä lainaan usein aikamme suuren bengalilaisrunoilijan Tagoren kauniita sanoja: "Tiedän että tulen rakastamaan kuolemaa koska olen rakastanut elämää." Hän näkee elämän ja kuoleman saman asian eri puolina niin, että jos rakastaa elämää, tulee rakastamaan kuolemaa. Tämä on paradoksaalista mutta totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti