Tässä lepää täysi kusipää, tekstinä hautakivessä varmasti jäisi jokaisen mieleen. Harvemmin näkee - vaikka syytä olisikin.
Hiekka kumahteli arkun kanteen. Pikkupoika nyki isäänsä kädestä, kuiskasi, saisiko hän ne rummut...
Nainen ei eläessään saanut näin paljon kukkia, silloin kun hän niitä tarvitsi.
Minua ei kuolema pelota, sanoi mies toiselle kalmiston penkillä. Mikä sinua sitten pelottaa? Se etten kuolekaan. Sitten hän poltti vihreän Nortin.
Mies lähti kauhun vallassa amerikkalaiselta hautausmaalta. Ei hän vainajia kauhistunut, vaan eläviä, jotka kaiken olivat pystyttäneet.
Mies hankki vaimonsa haudan ympärille paksut kettingit. Ei mitään uutta, moni tuttu asiasta ajatteli.
Pikkuseurakunnassa on tapana, että vainaja peitetään yhdessä lapioilla - eräs vieraista mättää multaa monien mielestä vähän liiankin innokkaasti.
Hautausmaa ei kysy ikää, ei rotua, ei sukupuolta - sitten kun olet sinne saakka päässyt. Elämä on kuolemaa paljon vaarallisempi.
Papilla on kauniin siniset silmät, leski hätkähti ajatuksiaan kun hiekka ropisi kannelle.
Haluan että minut tuhkataan, mies selitti vieraille 50-vuotispäivillään. Sovitaanko, että kuolet ensin, vaimo totesi happamana kuohuviinilasi kädessään.
Äiti halusi, ettei häntä haudata samaan hautaan isän kanssa, mies kertoi. Haudattiin. Ei ne riidat siitä enää syvene, tokaisi ainoa poika.
En halua kuolla, mies ajatteli, mutta ei uskonut tämänkään halunsa toteutuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti