.

.

Tervehdys

En ole pyrkinyt esittämään mitään yhtenäistä maailmankuvaa, en ylipäänsä usko yhteen ainoaan oikeaan totuuteen; ainoastaan fundamentalistisen kristinuskon näkemyksistä ikuisine helvetteineen sanoudun irti täydellisesti.

Olin järjestänyt isäni hautajaiset, ollut kuusi vuotta vapaaehtoisena saattokodissa, ja lisäksi saattanut neljä rakasta kissaa viimeiselle matkalle, mutta mikään ei minua valmistanut siihen kun avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 19 vuotta, äkillisesti kuoli - en tiennyt kuoleman kohtaamisesta sitä ennen yhtään mitään!

Omia hautajaisiani olin suunnitellut parikymmentä vuotta, ja nyt kaikki turhat krumeluurit karisevat, sillä ei ole enää merkitystä. Läheisen kuolema riisuu ihmisen hyvin paljaaksi - on kuin kuoreni olisi murtunut. Koskaan en ole pelännyt kuolemaa niin vähän kuin nyt: niin paljon rakkaita on odottamassa!

- Marko

(Ars Moriendi = kuolemisen taide; keskiajalla mm. kirjallisuutta, jossa käsiteltiin a) kuolemisen merkitystä elämässä, b) kuolemisen kokemista, valmistautumista biologiseen kuolemaan ja kuolevasta huolehtimiseen.)

Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

13.8.07

HENRI J.M. NOUWEN: OTTEITA...

RAKKAUDEN KATSE;
Hengellinen elämä maallistuneessa maailmassa (Kirjapaja 1994)

Jumalan rakkaina lapsina meidät on kutsuttu tekemään kuolemastamme kaikkein suurin lahja. Koska on totta, että meidät murretaan jotta meidät voitaisiin antaa, silloin tästä äärimmäisestä murtumisestamme, kuolemasta, on määrä tulla väline viimeisen lahjamme, koko itsemme antamiseksi. Miten tämä voi toteutua? Näyttähän siltä että kuolema on suuri vihollinen, jota on kartettava niin pitkään kuin mahdollista. Kuolema on jotain jota emme haluaisi ajatella tai ottaa puheeksi. Ja kuitenkin yksi kaikkein varmimmista asioista mitä tiedämme on se, että me kerran kuolemme.

Jatkuvasti joudun hämmästelemään, miten pitkälle yhteiskuntamme menee estäessään meitä valmistautumasta hyvin kuolemaamme.
Jumalan rakkaille pojille ja tyttärille kuolema on portti rakastettuna elämisen täyteen kokemiseen. Niille, jotka tietävät olevansa valittuja, siunattuja ja murrettuja siksi että heidät voitaisiin antaa, kuolema on tie tulla puhtaaksi lahjaksi. Me kaksi emme ole puhuneet keskenämme paljoakaan kuolemasta. Se näyttää niin etäiseltä, epätodelliselta...joltakin joka on enemmän muita kuin meitä varten. Vaikka tiedotusvälineet pakottavat meidät päivästä päivään kasvotusten niiden lukemattomien ihmisten traagisen todellisuuden kanssa, jotka kuolevat väkivaltaan, sotaan, nälkään ja laiminlyönteihin, ja vaikka me säännöllisesti kuulemme että omankin perheemme ja ystäviemme piirissä sattuu kuolemantapauksia, me silti kiinnitämme kovin vähän huomiota omaan lähestyvään kuolemaamme.

Yhteiskuntamme puitteissa meillä tuskin on aikaa suremiseen, kun joku ystävä tai perheenjäsen kuolee. Kaikki meidän ympärillämme kannustaa meitä elämään eteenpäin "aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut". Mutta näin emme ikinä joudu kosketuksiin oman kuolevaisuutemme kanssa, ja kun meidän lopulta on kohdattava lähestyvä kuolemamme, yritämme kieltää sen niin pitkään kuin mahdollista ja suistumme hämmennyksen, jopa vihan valtaan, kun emme pysty sitä pakenemaan.
Jumalan rakastettuina meidät kuitenkin on kutsuttu luottamaan siihen, että elämä on sellaiseen kuolemaan valmistautumista, josta tulle antamisen viimeinen akti. Meitä ei ole kutsuttu ainoastaan elämään toisia varten, vaan myös kuolemaan toisille. Miten se on mahdollista? [...]

Niiden ihmisten kuolema, joita me rakastamme ja jotka rakastavat meitä, avaa mahdollisuuden uuteen tapaan kuulua toisillemme. Jos rakkaus todella on kuolemaa väkevämpi, silloin kuolemassa piilee voimaa syventää ja vahvistaa rakkauden siteitä. Vasta sen jälkeen kun Jeesus oli jättänyt opetuslapsensa, nämä pystyivät oivaltamaan mitä hän todella heille merkitsi.
Mutta eikö se ole totta kaikkien kohdalla, jotka kuolevat rakastaen? Vasta sen jälkeen kun olemme kuolleet, meidän henkemme voi päästä täydellisesti julki. Murray ja Pauline (kirjoittajan edesmenneet ystävät) olivat molemmat ihania ihmisiä, mutta samalla ihmisiä, joiden monet tarpeet ja haavat rajoittivat heidän kykyänsä rakastaa. Nyt, heidän kuolemansa jälkeen, nuo henkeä kahlinneet tarpeet ja haavat eivät enää estä heitä antamasta meille täysin mitoin omaa itseään. Nyt he voivat lähettää meille henkensä, ja me voimme elää heidän kanssaan uudenlaisessa yhteydessä.

Mutta tämä kaikki ei tapahdu valmistelematta. Tiedän sen, koska olen nähnyt ihmisten kuolevan vihan ja katkeruuden vallassa ja täysin haluttomina suostumaan omaan kuolevaisuuteensa. Heidän kuolemansa on muodostunut turhauttavaksi, jopa syyllistäväksi niille jotka ovat jääneet heitä suremaan. Heidän kuolemastaan ei ole milloinkaan tullut lahjaa. Heillä on ollut vain vähän lähetettävää. Pimeyden voimat ovat sammuttaneet hengen.
Puhumme hyvästä kuolemasta. Me itse olemme vastuussa kuolemisen tavastamme. Meidän on tehtävä valinta: onko meillä taipumus elää sillä tavoin, että kuolemastamme tulee pelkkä onnettomuus, vai sallimmeko elämän virrata niin vapaasti, että meidät voidaan antaa toisille toivon lähteeksi? Tämä valinta on ratkaisevan tärkeä, ja tämän ratkaisun hyväksi meidän on tehtävä "työtä" joka päivä halki elämämme.
Kuoleman ei tarvitse olla viimeinen epäonnistumisemme, viimeinen tappiomme elämän kamppailussa, väistämätön kohtalo. Jos syvin inhimillinen kaipauksemme todella on antaa itsemme toisille, silloin voimme valmistaa kuolemastamme lopullisen lahjan. On ihmeellistä nähdä, miten hedelmälliseksi kuolema muuttuu silloin, kun se on vapaa lahja. [...]

Jumalan rakastettujen kuolema kantaa hedelmää monien jälkeenjäävien elämässä. Ja sinä ja minä saamme luottaa siihen, että myös meidän lyhyt, pieni elämämme voi kantaa hedelmää kauas yli oman kronologiamme rajojen. Mutta meidän on tämä tietoisesti valittava ja luotettava syvästi siihen, että mekin saamme lähettää henkemme tuomaan iloa, rauhaa ja elämää niille, jotka aikanaan meitä muistelevat. Franciskus Assisilainen kuoli vuonna 1226, mutta miten väkevästi hän on yhä vielä elossa! Hänen kuolemansa oli tosi lahja, ja tänään, lähes kahdeksansataa vuotta myöhemmin, hän yhä täyttää suurella elinvoimallaan ja ilollaan veljensä ja sisarensa, yhtä lailla fransiskaanisten sääntökuntien sisällä kuin niiden ulkopuolella. Hän kuoli, mutta ei hän ole kuollut milloinkaan. Hänen elämänsä kantaa edelleen yhä uutta hedelmää ympäri maailman. Hänen henkensä laskeutuu yhä edelleen päällemme. Nyt syvemmin kuin koskaan olen vakuuttunut siitä, että kuolema on todella mahdollista valita elämämme lopulliseksi lahjaksi.

Sinulla ja minulla on enää lyhyt aika elettävänä. Ne kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljä- tai viisikymmentä vuotta jotka vielä ovat edessämme tulevat kiitämään hyvin nopeasti. Me voimme toimia ikään kuin eläisimme täällä ikuisesti ja yllätymme, kun asia ei olekaan niin. Mutta me voimme myös ennalta elää sen ilon vallassa, että suurin kaipauksemme saada elää elämäämme toisia varten voi täyttyä siinä kuolemisen tavassa, jonka me vapaasti valitsemme. Jos me kuolemassamme päästämme elämämme täyteen vapauteensa, me ja kaikki joita rakastamme saamme huomata, kuinka paljon meillä on antamista.
Meidät valitaan, siunataan ja murretaan annettaviksi toisille, ei vain elämässä, vaan kuolemassakin. Jumalan rakkaina lapsina meidät kutsutaan tulemaan leiväksi toisillemme - leiväksi maailmalle. Tämä näky antaa uuden ulottuvuuden profeetta Elisan leipäihmeen tarinalle. Elisa sanoi palvelijalle, joka tuli mukanaan kaksikymmentä ohraleipää ja uusia vielä kuorimattomia jyviä: "Anna ne väelle ateriaksi." Kun palvelija pani vastaan: "Kuinka voin ruokkia näillä sata miestä?" Elisa sanoi uudestaan: "Anna ne väelle". Hän otti leivät ja jyvät ja antoi miesten ravinnoksi; he söivät kyllikseen ja jäi tähteitäkin.

Eikö tämä ole aito tarina hengellisestä elämästä? Me saatamme olla pieniä, merkityksettömiä palvelijoita tehokkuutta, hallintaa ja menestystä ihannoivan maailman silmissä. Mutta kun tunnustamme että Jumala on valinnut meidät iankaikkisuudesta saakka, lähettänyt meidät siunattuina maailmaan, taluttanut meitä kärsimysten keskellä, emmekö mekin luottaisi siihen, että pieni elämämme moninkertaistuu ja pystyy täyttämään lukemattomien ihmisten tarpeet? Tämä voi kuulostaa isottelulta, mutta tosiasiassa on niin, että luottamus hedelmällisyyteen nousee nöyrästä hengestä. Se on Hannan henki, Hannan joka ylisti ja kiitti siitä, että hänen sisällään oli versonut uusi elämä: "Sydämeni riemuitsee Herrassa, Herra nostaa minun pääni pystyyn...Niiltä jotka näkivät nälkää, ei lopu ruoka...Herra tekee tyhjäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa."
Meidän pienen elämämme hedelmällisyys yltää yli sukupolvien, yli kaiken mitä pystymme itse kuvittelemaan - jos me vain tunnustamme, että elämämme on Jumalan rakkaan lapsen elämää. Suurimpia uskon tekoja on luottaa siihen, että meidän vähät elinvuotemme maan päällä ovat kuin pieni siemen, joka on istutettu hyvin rikkaaseen maaperään. Kantaakseen hedelmää tämän siemenen on kuoltava. Me näemme vain kuoleman vaiheen, mutta sadonkorjuu on oleva yltäkylläinen, vaikka me itse emme olekaan korjaajia.

Miten erilaista meidän elämämme olisikaan, jos pystyisimme todella luottamaan siihen, että elämä moninkertaistuu, kun se annetaan pois! Miten erilaista elämämme olisi, jos voisimme uskoa että jokainen pienikin uskollisuuden teko, jokainen rakkauden ele, jokainen anteeksiantava sana, jokainen ilon ja rauhan murunen moninkertaistuu yhä laajemmalle - niin pitkälle kuin riittää ihmisiä vastaanottajiksi...ja että vielä senkin jälkeen jää tähteitä!
Ajattelehan, saat olla syvästi vakuuttunut siitä että rakkautesi Robiniin (Nouwen kirjoittaa ystävälleen), leppoisa suhteesi ystäviisi ja avosydämisyytesi köyhiä kohtaan ovat pikku sinapinsiemeniä, joista kasvaa suuria puita, niin että linnut voivat rakentaa puihin pesiään! Ajattele, sydämesi syvyydessä saat luottaa siihen että hymysi ja kädenpuristuksesi, syleilysi ja suudelmasi ovat alkusoittoa maailmanlaajalle rakkauden ja rauhan yhteisölle!
Ajattele, jokainen pienikin rakkautesi liikahdus alkaa väreillä yhä laajempina ja laajempina renkaina - kuin tyyneen lampeen viskattu kivi. Tätä kuvittelua voisi jatkaa...

Voisitko tämän tietäessäsi koskaan masentua, olla vihainen, kaunainen, katkera?
Voisitko tuhota tai tappaa? Voisitko epäillä lyhyen maanpäällisen elämäsi tarkoitusta? Me tanssisimme ilosta, jos todella ymmärtäisimme, miten me pienet ihmiset olemme valittuja, siunattuja ja murrettuja, jotta meistä tulisi leipää, joka annettaessa enenee. Emme enää pelkäisi kuolemaamme, vaan eläisimme kohti sitä tietäen, että siitä on tuleva täyttymys toiveellemme tehdä kaikesta mitä olemme, lahja toisille.
Se tosiasia, että olemme niin kaukana tästä mielen ja sydämen tilasta, todistaa vain että olemme vasta hengellisen elämämme alussa emmekä vielä ole täysin sisäistäneet kutsumuksemme koko totuutta. Mutta saamme olla kiitollisia jokaisesta pienestäkin totuuden välähdyksestä, jonka tunnistamme, ja luottaa siihen että aina, aina saamme nähdä enemmän...

Muutaman vuoden kuluttua meidät on haudattu tai poltettu. Talot joissa olemme asuneet ovat ehkä vielä jäljellä, mutta niissä asuu uusia ihmisiä, jotka tietävät meistä vain vähän tai eivät ollenkaan. Mutta minä uskon ja toivon sinunkin uskovan, että meidän lyhyt ja helposti unohtuva matkamme tässä maailmassa on jatkuvasti antava elämää kaikkien aikojen ja paikkojen ihmisille. Rakkauden henki, kun se kerran on päässyt vapaaksi kuolevaisesta ruumiistamme, on puhaltava missä tahtoo, silloinkin kun vain muutamat ihmiset kuulevat, mistä se tulee ja minne se menee.

Ei kommentteja:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle:
(Mm. lemmikin hautajaiset, universalismi...)
Elämä. Ruumiin pilaantumisen estävä hengellinen etikka. Hautakirjoitus. Kaiverrusta kivessä. Osoittaa kuolemalla hankittujen hyveiden taannehtivan vaikutuksen.
(Ambrose Bierce: Laajennettu Saatanan sanakirja)